Oletko elänyt ilman rakkautta koko elämäsi?

Olen elänyt koko aikuisuuteni ilman parisuhteeseen liittyvää rakkautta.

Menin 18-vuotiaana lapsellisena nuorena naisena naimisiin itseäni paljon vanhemman miehen kanssa, joka oli kiltti kun tapasimme mutta heti avioliitossa väkivaltainen ja sairaalloisen mustasukkainen. Jouduin avioliitossani raiskatuksi kymmeniä kertoja. Avioliittoa kesti muutaman vuoden, kunnes mies löysi uuden naisen. Avioeron jälkeen olen ollut jo yli 10 vuotta yksin, ei läheisyyttä, ei seksiä, ei rakkautta. Seksiin en raiskauskokemusten jälkeen edes kykenisi.

En oikein tiedä, mitä vastaisin tähän. Kyllä minua on rakastettu, hyvinkin paljon, mutta oma suhtautumiseni rakkauteen on aina ollut jotenkin epäilevä. Jostain syystä en vain usko rakkauteen. Se voi liittyä siihen, että minulla on jokin diagnosoimaton identiteettiongelma. En oikein osaa olla naisena, olen aina tuntenut itseni enemmän maskuliiniksi. On toki ollut tavallaan jännää olla suoranaisen palvonnan kohde, mutta samalla hyvin kiusallista... tuntui, että pojat nyt tässä "haukkuvat väärää puuta". En taidan olla silti lesbokaan, sillä en ole koskaan halunnut kokeilla rakkautta naisen kanssa, vaikka olen tuntenut hyvinkin romanttisia, suorastaan ritarillisia tunteita muutamaa ystävätärtä kohtaan. Suurinta rakkautta elämässäni olen kokenut vain lastani kohtaan. Hänen vuokseen olen sietänyt takkuilevaa yhteiselämää hänen isänsä kanssa, joka sanoo rakastavansa minua, mutta en kyllä mistään sitä huomaa, enkä itse tunne häntä kohtaan juuri enempää kuin normaalia inhimillistä myötätuntoa. Tämä on minun tarinani. Romanttista rakkautta ei ole elämässäni ollut vuosikymmeniin, mutta ihana, jo aikuistuva lapseni antaa minulle voimaa elää. En tiedä mitä sitten, kun hän muuttaa pois pesästä. Ehkä lähden nunnaksi tai jotain.