Oletko elänyt ilman rakkautta koko elämäsi?

Kyllä.

Edellinen vastaaja mainitsee myötätunnon. Mitä on myötätunto parisuhteessa? Sehän kuulostaa melkein sääliltä ja sääli ei nyt kait sentään kuulu mihinkään parisuhteeseen. Tämä myötätunto tarttee nyt kyllä selvittää. Siis mitä se oikein on?

"17" vastaa: Enpä nyt tiedä tartteeko tätä sen kummemmin selvittää. Meillä nyt on tällainen kuvio. Mies tietää missä mennään. Se kai on pääasia, että ketään ei petkuteta. Pitkään aikaan en kyllä itsekään tiennyt, minkä lajin ihminen oikein olen, tai miksi en ole koskaan halunnut naimisiin (hänen tai kenenkään muunkaan kosineen kanssa). Mutta kun asia on pikku hiljaa selkeytynyt, niin heti kerroin. Eihän tämä oikeastaan kenellekään muulle edes kuulu, mutta jos välttämättä haluat tietää, niin alunperin tuntemani ystävyys on kuihtunut myötätunnoksi, jolla tarkoitan sitä, että olen huolissani siitä, miten hänen käy, kun (tai jos) lähden tästä suhteesta. Romantiikkaa ei tässä suhteessa ole koskaan ollutkaan, ainakaan minun puoleltani. En edes kaipaa romantiikkaa, sain siitä aikanani  ihan kyllikseni. Jokaisessa suhteessani tunteeni ovat olleet laimeampia kuin toisen osapuolen, ikävä kyllä.

Vastasin tähän kyselyyn, koska juuri hiljattain olen joutunut miettimään näitä asioita. Olen outolintu, ja alistunut kohtalooni. Tuskin kukaan muu voi tajuta, kun saman kokenut, millaista on elää koko ikänsä väärässä roolissa. Merkillistä kyllä, äitinä olen mielestäni hyvinkin onnistunut, ja siinä "roolissa" erittäin onnellinen.

Onhan myötätunto suhteessa paljon parempi kuin välinpitämättömyys, tyhjä paikka sydämen tilalla. Niin että paljon huonomminkin voisi olla.

Compassion beats passion in the long run.

Joo, minä. En ole koskaan kokenut miltä tuntuu olla rakastettu. Olen ollut rakastunut, mutta ilman vastarakkautta. Parisuhteessa en ole koskaan ollut, eikä elämässäni ole minkäänlaista läheisyyttä. :( Ikää kolmisenkymmentä vuotta. 

Voi miten surullisia kohtaloita.

Minua ei ole rakastettu, ei edes lapsena, mieskään ei rakasta. Sanoo jopa suoraan sen. Minä itse rakastan ja paljon, lapsia ja miestäkin.

Minulla kai on tällainen kohtalo tai rooli, miksi sitä nyt sanoisikaan, että en vain löydä ihmistä joka rakastaisi minua. Ehkä olisin saattanut löytää, ehkä olen torjunnut sen epämiellyttävänä tai ahdistavana? Kun on ollut vauvasta saakka hylkiö ja ylimääräinen joka olisi pitänyt viedä saunan taakse, niin ei kai osaa elää muuten. 

Vaikka haluaisinkin.

Voi meitä. Rakastetaan toinen toisiamme, mitä se nyt sitten pitäisikään sisällään.

Jep. Itse olen kerran rakastanut, mutta sekään ei saanut vastakaikua.

Olen. :(

En sentään koko elämääni, uskon kyllä, että äitini on minua aina rakastanut ja uskon, että lapsenikin rakastavat, ovat ainakin rakastaneet, kun olivat pieniä... Nyt en ole varma.

Joo tuttu tunne.

Ainakaan ketään ei ole jäljellä. Kukaan ei ole tahtonut rakastaa, vaan ovat jättäneet sen jälkeen kun rakastumisen tunne on hiipunut pois. Ihmisiltä en odota enää mitään.

sama vika. kait se mussa sitten se vika on... toivo alkaa hiipua, että sen suuren rakkauden edes kerran elämässä kokisin. keskikokoinenkin riittäisi.

Mistä sen tietää että joku todella rakastaa?

Lapset rakastavat. Siksi kannattaa mielummin olla yh-äiti kuin lapseton sinkku. (mulla tosin on mieskin, mutta menimme järkiliittoon aikanamme)

Suuri rakkaus kävi hirveäksi ja oli varmaan yksipuolista. Nyt on elämässäni hyvä ystävä. Ehkä syvä ystävyys on kestävää ja jonkinlaista rakkautta. Kamalaahan se on, että koskaan ei ole saanut tuntea olevansa rakastettu. En tiedä mitä tämä hyvä ystävä tuntee minua kohtaan, koska koskaan ei ole sanonut, että rakastaa minua. Käytös sen sijaan osoittaa, että olen hänelle tärkeä. Kohtelee minua tosi ihanasti ja on vaikea ajatella, että tekisi minulle jonkun kusetuksen. Ulkoinen olemuksenikin kelpaa ihan sellaisena kuin olen ja siitä olen todella iloinen.

Romanttisen rakkauden kohdalla näin on päässyt käymään.50v ikää eikä ole koskaan ollut edes tyttöystävää. En silti ole ns lassukka joka vihaisi/syyttäisi naisia että ei ole kenelläkään kelvannut. Jotenkin olen sisäistänyt ajatuksen että minulle mitään suhteita ei vaan ole tarkoitettu.

Olen.

Sen lisäksi, etten ole saanut rakkautta, en ole myöskään itse rakastanut. Enkä saanut läheisyyttä tai kosketusta kuin ehkä alle viisivuotiaana. Olen elänyt koko aikuisiän yksin, ilman minkäänlaisia suhteita. Ikää 40v.

Olen. En edes tiedä miltä rakastuminen tuntuu, eikä kukaan ole koskaan rakastunut tai edes ihastunut minuun.

Tervetuloa miesten maailmaan. Olen 35-vuotias sinkkumies. Tosin nykyään jo niin kyyninen paska, että en enää usko rakkauteen tai mihinkään muuhun hömppään tai hölynpölyyn.

Lapsiani rakastan ja saan heiltä vastarakkautta, olen heistä niin onnellinen.

Mieheen en koe koskaan rakkautta tunteneeni. Menin naimisiin ihastuksesta, teimme lapset ja erosimme. Olin sitten kymmenen vuotta suhteessa mieheen, joka tulisesti minua rakasti, minä en vain osannut. Eromme oli hänelle todella kova paikka.

Olen niin surullinen - itken tätä kirjoittaessani - ja tiedän että vika on minussa. Kunpa osaisin muuttua. Olen miettinyt mikä on tehnyt minusta tällaisen, en ole syytä löytänyt. Olen myös opetellut menneisyyden hyväksymistä ja anteeksiantoa. Olen 58 vuotias, toivottavasti minulla on vielä aikaa kokea rakkaus mieheen.