Keskenmenon kokeneet ensiyrittäjät

Täällä yksi kohtalontoveri ilmoittautuu 😔. Meillä on jo hieman pidempään yritystä takana ja keskenmenostakin on jo kulunut aikaa.

Meillä raskausyritys on alkanut 7/19, ja plussa tuli viime joulun tienoilla. Raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon 2/20 12+ -viikolla. Varmuutta ei ole oliko kyseessä tuulimuna vai mikä, sillä raskaus keskeytyi spontaanisti juuri ennen ensimmäistä kunnallista ultraa. Uusi yritys pääsi kunnolla alkamaan 5/20 rautainfuusion ja sen kontrolleiden jälkeen. Haasteena keskenmenosta tai rautainfuusiosta johtuen minulla on keväästä lähtien ollut tiputtelu / tuhruttelu ennen kuukautisia. Tästä johtuen kävin gynekologilla kesäkuussa, mutta mitään syytä tälle ei löytynyt. Lääkäri meinasi, että hormonitoiminta vielä hakee uomaansa keskenmenon jälkeen, ja että uusi raskus todennäköisesti alkaisi seuraavien kuukausien aikana. Eipä alkanut, mitä nyt minulla on todennäköisesti ollut kaksi varhaista keskenmenoa (7/20 & 10/20). Varmuutta ei tosin ole, koska testiä en ole tällöin tehnyt, mutta oireet ovat näin antaneet ymmärtää ja kuukautiset ovat olleet hieman myöhässä. Tiputtelu ei myöskään ole loppunut.

Meillä oli yksityisellä lapsettomustutkimusten ensikäynti pari viikkoa sitten, jossa sovimme kuukautiskierron kartoituksesta seuraavaan kiertoon. Seuraava kierto ei päässyt vielä alkamaan, sillä yllätyksekseni (yllätys, koska oli tutut tiputtelut ja kaikki) huomasinkin olevani raskaana vajaa viikko tämän jälkeen. Testi siis tällä kertaa tehty ja plussaa näyttää. Valitettavasti tämä taitaa kuitenkin olla menossa kesken. Nyt on ollut tuhruttelua, vatsaan sattuu ja raskausoireet ovat poissa. Olen keskenmenosta täysin varma, ja siksikin kehtaan kirjoittaa tänne vaikka (näennäisesti) raskaana tällä hetkellä olenkin.

Tulipas masentavaa tekstiä heti alkuun. Mutta milloinpa se tämän aiheen ympärillä iloista olisikaan.

Tervetuloa Lasilintu!💖

Teillä onkin pitkä tie ollut takana. Raastavaa, kun KM tapahtuu melkein toisen kolmanneksen korvilla, ns. "melkein turvassa" jo. Meillä oli viikkoja H10+1. Tosin jälkeenpäin olen laskeskellut, että luultavasti raskaus on ollut pidemmällä, mutta kehitys junnasi jälkijunassa. Kävimme nimittäin varhaisultrassa, jossa todettiin H5+6, mutta viikon päästä viikkoja oli kuitenkin yhä vain 6+0. Tilannetta hämäsi kuitenkin se, että alkio (tai vauva, josta itse aina puhun) oli kuitenkin kolminkertaistanut kokonsa, joten kaiken luultiin yhä etenevän normaalisti. Vuoto kuitenkin alkoi vähän ennen, kuin kymppiviikko tuli täyteen, ja KM todettiin 10+1.

Itsellä on kanssa tuo tiputtelu ollu haaste. Olen tiputellut pitkiä aikoja kuukautisten välissä, yli viikonkin. Yhdet kuukautiset ovat tulleet ajallaan, nyt toiset ovat myöhässä, tiputtelee vaan. Tosin nyt tänään ei ole ollut tiputteluakaan, mutta minulla on välillä ollut "välipäiviä", ettei tiputtele ja sitten se alkaa taas. Gynelle tosiaan varasin jo ajan, ihan oman mielenrauhan vuoksi.

Voi, toivotaan oikein kovasti, että kaikki olisikin hyvin, vaikka kyllähän tuo rehellisesti pahalta näyttää. Muistan, miten minua ärsytti kun aloin vuotaa, kun kaikki hokivat, että kaikki on varmasti hyvin, vaikka itse tiesin heti, että keskenmeno on tullut. Ja nyt teen samaa itse. Kai ihmisillä on joku sisäsyntyinen tarve yrittää toivoa parasta.

Olet tietenkin tervetullut ryhmään, vaikka nyt plussa onkin testissä. Ei täältä pois potkita.

Kauanko teillä on kestänyt ennenkuin kierto on normalisoitunut? Itsellä kkm takana ja kaavintaanhan se lopulta meni. Vielä pientä tuhrua tulee vaikka toimenpiteestä pari viikkoa. Kovasti tietenkin toivoisin vuodon jo loppuvan ja kuukautisten jo pian alkavan.

Tervetuloa mukaan Ellivelli! Itselläni keskenmenosta on kohta päivälleen 3kk (oli siis mennyt itsekseen kesken, kohdun tyhjentymistä vauhditettiin lääkkein omasta toiveestani), eikä kierto ole vieläkään normalisoitunut. Keskenmenovuoto kesti tasan 2vko, alkuun oli tosi runsasta, jonka jälkeen melko nopeasti niukkeni. Nyt on sitten ollut tiputtelua aina parin viikon välein, yhdet kuukautiset on varmasti olleet. En tiedä, mikä merkitys on sillä, ettei kiertoni ehtinyt käynnistyä normaaliksi hormonaalisen ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Vaikuttaako sekin KM:sta palautumiseen, kun ei ole se oma rytmi ehtinyt käynnistyä ennen raskautta, mene ja tiedä.

Kiertohäiriöthän ovat melko tavallisia KM:n jälkeen, mutta kyllä se ärsyttää, kun kaikki hokevat että senkus odottelet vaan. Itse olen hartaasti toivonut, että tulisin mahdollisimman äkkiä uudelleen raskaaksi, ja sitä hoitohenkilökuntakin vähän uumoili, kun kerran ensimmäinenkin oli napannut äkkiä. Kuukaudet tuntuvat kuluvan ihan kauhean äkkiä, vaikka tiedostankin, ettei tässä oikeasti ole kulunut mitenkään epätavallisen kauan ja että on ihan normaalia, että siinä kestää. Mutta kyllä se välillä surun puseroon vetää, etenkin kun itsellä on työ sellainen, että niitä raskaana olevia ja vauvoja näkee sitten ihan joka ikinen päivä. Ajattelee vain, että kunpa minäkin.

Kultakalat aloitusta kommentoidakseni. Olen samaa mieltä, että ensimmäistä odottavan keskenmenoa ymmärtää varmasti samassa tilanteessa oleva.

Surun määrä on varmasti kaikilla menetyksen kokeneilla sama, mutta epätietoisuus siitä, saako koskaan lasta painaa kovasti mieltä. Ja kun ensimmäinen odotus päätyy keskenmenoon ei taustalla ole yhtään positiivista kokemusta, josta voisi valaa itseensä uskoa siihen että on mahdollista saada lapsi syliin asti.

Teilläkin on ollut viikkoja jo aika paljon kasassa Kultakala, ja vaikka ultrassa on ollut kysymysmerkkejä, niin hyvältä on näyttänyt 😔.

Ja toista postiasi kommentoidakseni, en voi edes kuvitella millaisia tunteita ja hetkiä joudut työssäsi kohtaamaan. Kuulostaa omaan korvaan todella raskaalta. Itselle oli tarpeeksi paha, kun kollega ilmoitti raskaudestaan juuri ennen omaa keskenmenoani. Vaikka en toivonut hänelle tai toivo kenellekään raskaana olevalle mitään pahaa, niin tältä osin oli helpotus, kun koronan myötä siirryimme etätöihin, eikä minun tarvinnut nähdä hänen kasvavaa mahaansa.

Kiitos tsemppauksesta tilanteessani! En ottanut sanojasi ollenkaan pahalla. Minullekin on matkan varrella osunut tilanteita ja kommentteja, jotka ovat ärsyttäneet. En tarkoita, että pitäisi olla painamassa paniikkinappulaa, mutta perusteettomalta tuntuva tsemppaus voi myös tuntua vähättelyltä. Ja tunnistan tuon tarpeen toivoa parasta. Tänään mulla ei ole ollut mitään syytä uskoa, että kaikki olisi hyvin, mutta huomaan silti, että toivo on nostanut päätään. Raastavaa.

Ja vielä jatkaakseni vuotoon ja kiertoon liittyen.

Mulla jälkivuoto oli kohtalaisen lyhyt ja niukka keskenmenon jälkeen. Muistaakseni kesti kuusi päivää. Kuukautiset tulivat 4,5 viikon päästä KM:sta tavallista niukempina. Seuraavatkin tulivat aika normaalisti, mutta sen jälkeen on tosiaan ollut tiputtelua. En voi varmaksi sanoa, mikä on syynä. Todennäköisesti jotain hormoneihin liittyvää, mutta onko taustalla KM vai esim. rautainfuusio.

Minullekin on useammalta suunnalta sanottu, että kiertohäiriöt ovat mahdollisia, ja joillain palautuminen kestää kauemmin kuin toisilla. Toivotaan, että muilla kierto palautuu ja uusi raskaus alkaa nopeammin kuin itselläni! Se taitaa myös olla todennäköistä (toivottavasti en sorru liialliseen tsemppaukseen).

Ellivelli kirjoitti:

Kultakalat aloitusta kommentoidakseni. Olen samaa mieltä, että ensimmäistä odottavan keskenmenoa ymmärtää varmasti samassa tilanteessa oleva.

Surun määrä on varmasti kaikilla menetyksen kokeneilla sama, mutta epätietoisuus siitä, saako koskaan lasta painaa kovasti mieltä. Ja kun ensimmäinen odotus päätyy keskenmenoon ei taustalla ole yhtään positiivista kokemusta, josta voisi valaa itseensä uskoa siihen että on mahdollista saada lapsi syliin asti.

Tämä on itselläni juuri raskasta jutellessa keskenmenosta sellaisen kanssa, jolla on jo lapsia. Eihän olemassaoleva lapsi menetettyä korvaa ja suru on varmasti yhtä suuri, mutta itselläni se pelko siitä, ettei raskaus onnistu enää koskaan, on oma lisänsä siihen menetykseen. Välillä tuntuu kohtuuttomalta, että itseltä riistetään se ainokainen raskaus, kun joillakin saattaa olla useitakin onnistuneita raskauksia ennen keskenmenoa. Tällä hetkellä itsestä tuntuu, että kunpa keskemeno olisi tapahtunut sitten, kun olisi jo ollut jonkun äiti, niin ei tarvitsisi kokea sitä pelkoa, ettei ole äiti ikinä. Välillä jopa suututtaa, kun sellaiset ihmiset surevat keskenmenoa joilla on useita onnistuneita raskauksia takana, kaikki naiset nyt saavat keskenmenoja jossain vaiheessa, tuntuu että toinen on onnekas kun se sattuu vasta sitten, kun on jo lapsi/lapsia. Vaikka eihän se tietenkään noin ole ja tiedostan, että ajatukseni on epäreilu ja jopa julma, siksi en sano sitä koskaan ääneen kenellekään, koska kuka minä olen toisen surua lyttäämään. Tiedostan, että itse varmasti surisin samassa tilanteessa yhtä paljon, mutta ei se tällä hetkellä lohduta. Se oma tuska on niin paljon todellisempi nyt.

Siksi ajattelin, että tämä ryhmä tulisi tarpeeseen, kun ei tätä vaan kukaan toinen ymmärrä ja näistä ajatuksista ei voi puhua ryhmässä, joissa on jo äitejä. En halua kuitenkaan loukata ketään.

Lasilintu kirjoitti:

Ja vielä jatkaakseni vuotoon ja kiertoon liittyen.

Mulla jälkivuoto oli kohtalaisen lyhyt ja niukka keskenmenon jälkeen. Muistaakseni kesti kuusi päivää. Kuukautiset tulivat 4,5 viikon päästä KM:sta tavallista niukempina. Seuraavatkin tulivat aika normaalisti, mutta sen jälkeen on tosiaan ollut tiputtelua. En voi varmaksi sanoa, mikä on syynä. Todennäköisesti jotain hormoneihin liittyvää, mutta onko taustalla KM vai esim. rautainfuusio.

Minullekin on useammalta suunnalta sanottu, että kiertohäiriöt ovat mahdollisia, ja joillain palautuminen kestää kauemmin kuin toisilla. Toivotaan, että muilla kierto palautuu ja uusi raskaus alkaa nopeammin kuin itselläni! Se taitaa myös olla todennäköistä (toivottavasti en sorru liialliseen tsemppaukseen).

Tsemppaus on ihanaa ja tekee hyvää, kun se tulee sydämestä eikä vähätellen. Sinulla se tuli lämpimästi 💗 sellainen tsemppaus tekee pahaa, joka tulee sävyllä "mitä ihmettä siinä valitat, olethan sinä kohta taas raskaana". Se on ihan kuin märkä rätti vasten kasvoja, ja tuntuu ihan kauhealta.

Onko teillä kokemuksia näistä huonoista keskenmenoon reagoijista? Tiedostan, että osa on varmasti tarkoittanut ihan vilpittömästi hyvää, vaikka saikin minulle aikaan vain järkyttävän pahan mielen. Toivoisin, että ihmiset oppisivat hiukan hienotunteisuutta...

Minulle suosituin on ollut varmastikin "no kun sinähän olet nuori, saat varmasti lapsia." Tässä on niin paljon väärin, että sattuu. Se, että on nuori, ei ole tae mistään. Olen tavannut useita reippaasti alle kolmikymmpisiä, jotka ovat olleet lapsettomuushoidoissa jopa vuosia, eikä heillä ole ollut mitään ns. ulkoisesti pääteltävää syytä, miksi sinne ovat joutuneet (esim. hyvin runsas yli-tai alipaino tai päihteiden käyttö). Ihmisillä voi olla piileviä asioita, jotka estävät sen ettei vauvaa tule. Myös nuorilla.

"Sinähän tulit tosi nopeasti raskaaksi, ei sinulla ole hätää, meillä meni yli puoli vuotta, ennen kuin plussasin!"

Siis miten tämän edes on tarkoitus lohduttaa. Sinä sait plussan, ja sait vauvan. Minä sain keskenmenon. Ihan oikeasti. Kai sanojalla oli tarkoitus tsempata, ettei uutenkaan raskauteen mene kauan, mutta tuo tuntui tuossa hetkessä vain aivan järkyttävältä.

Pidän kyllä itseäni onnekkaana, ettemme olleet ehtineet yrittää kauan, tuntuisi varmasti paljon kamalammalta, jos yritys olisi jatkunut kauan, olisi viimein saanut sen plussan mutta se olisi päättynyt menetykseen. Mutta se, että toinen usean lapsen äitinä hekottelee, että minullapa meni plussaan näin kauan, että oletpa onnekas kun plussasit nopeasti, niin se tuntuu vain suoralta veetuilulta.

Kultakala kirjoitti:

Ellivelli kirjoitti:

Kultakalat aloitusta kommentoidakseni. Olen samaa mieltä, että ensimmäistä odottavan keskenmenoa ymmärtää varmasti samassa tilanteessa oleva.

Surun määrä on varmasti kaikilla menetyksen kokeneilla sama, mutta epätietoisuus siitä, saako koskaan lasta painaa kovasti mieltä. Ja kun ensimmäinen odotus päätyy keskenmenoon ei taustalla ole yhtään positiivista kokemusta, josta voisi valaa itseensä uskoa siihen että on mahdollista saada lapsi syliin asti.

Tämä on itselläni juuri raskasta jutellessa keskenmenosta sellaisen kanssa, jolla on jo lapsia. Eihän olemassaoleva lapsi menetettyä korvaa ja suru on varmasti yhtä suuri, mutta itselläni se pelko siitä, ettei raskaus onnistu enää koskaan, on oma lisänsä siihen menetykseen. Välillä tuntuu kohtuuttomalta, että itseltä riistetään se ainokainen raskaus, kun joillakin saattaa olla useitakin onnistuneita raskauksia ennen keskenmenoa. Tällä hetkellä itsestä tuntuu, että kunpa keskemeno olisi tapahtunut sitten, kun olisi jo ollut jonkun äiti, niin ei tarvitsisi kokea sitä pelkoa, ettei ole äiti ikinä. Välillä jopa suututtaa, kun sellaiset ihmiset surevat keskenmenoa joilla on useita onnistuneita raskauksia takana, kaikki naiset nyt saavat keskenmenoja jossain vaiheessa, tuntuu että toinen on onnekas kun se sattuu vasta sitten, kun on jo lapsi/lapsia. Vaikka eihän se tietenkään noin ole ja tiedostan, että ajatukseni on epäreilu ja jopa julma, siksi en sano sitä koskaan ääneen kenellekään, koska kuka minä olen toisen surua lyttäämään. Tiedostan, että itse varmasti surisin samassa tilanteessa yhtä paljon, mutta ei se tällä hetkellä lohduta. Se oma tuska on niin paljon todellisempi nyt.

Siksi ajattelin, että tämä ryhmä tulisi tarpeeseen, kun ei tätä vaan kukaan toinen ymmärrä ja näistä ajatuksista ei voi puhua ryhmässä, joissa on jo äitejä. En halua kuitenkaan loukata ketään.

Minullakin on sama pelko, ettei raskaus enää onnistu. Ymmärrän, että keskenmenot ovat yleisiä, ja näiden taustalla on varmasti huonoa tuuria, mutta en voi olla ajattelematta, ettei omalla kohdalla olisi jotain vakavampaa. Varsinkin, kun huonoa tuuria (tai mitä se sitten onkaan) on ollut useammin, eikä itse raskautuminenkaan tunnu onnistuvan turhan helposti.

Tämä ei välttämättä liity niinkään siihen, onko lapsia jo ennestään vai ei, mutta tuntuu, että elämä on niin sanotusti tauolla tällä hetkellä. Kiitos myös koronan. Tämä tilanne ja epätietoisuus kuitenkin kuormittaa jonkin verran, ja koska ajat ovat hieman epävarmat, en uskalla esimerkiksi vaihtaa työpaikkaa. Haaveilemme myös uudesta kodista, mutta on hirmu vaikea päättää minkä kokoinen se olisi. Jos lapsen saisimme, voisi neliö olla meille sopiva, jolloin olisi esimerkiksi työhuone. Ja jos lapsia tulisi toinenkin, niin molemmille olisi omat huoneet. Kuitenkaan, kun lupausta ei ole edes ensimmäisestä (näin paljon uskon tähän raskauteen...), pelkään, että tyhjä tila muistuttaisi siitä mitä halusimme, mutta emme saaneet. Toivo kuitenkin elää, joten kolmiota en välittäisi ostaa, ettei se jäisi alkuunsa liian pieneksi.

Ja loppuun pakko vielä todeta, että ihanaa miten avoimesti kirjoitat tunteistasi ja ajatuksistasi Kultakala ❤. Pystyisinpä joskus itse samaan. Tuntuu, että olen liiankin järki-ihminen, eikä tunteille ehkä jää niin paljoa "tilaa". Tunnekylmä en missään nimessä ole, mutta olen tottunut siirtämään tunteeni automaattisesti syrjään. Muita kohtaan olen hyvinkin empaattinen ja ymmärrän heidän tunteitaan, mutta kosketus omiin tunteisiin ei ole niin vahva.

Kultakala kirjoitti:

Lasilintu kirjoitti:

Ja vielä jatkaakseni vuotoon ja kiertoon liittyen.

Mulla jälkivuoto oli kohtalaisen lyhyt ja niukka keskenmenon jälkeen. Muistaakseni kesti kuusi päivää. Kuukautiset tulivat 4,5 viikon päästä KM:sta tavallista niukempina. Seuraavatkin tulivat aika normaalisti, mutta sen jälkeen on tosiaan ollut tiputtelua. En voi varmaksi sanoa, mikä on syynä. Todennäköisesti jotain hormoneihin liittyvää, mutta onko taustalla KM vai esim. rautainfuusio.

Minullekin on useammalta suunnalta sanottu, että kiertohäiriöt ovat mahdollisia, ja joillain palautuminen kestää kauemmin kuin toisilla. Toivotaan, että muilla kierto palautuu ja uusi raskaus alkaa nopeammin kuin itselläni! Se taitaa myös olla todennäköistä (toivottavasti en sorru liialliseen tsemppaukseen).

Tsemppaus on ihanaa ja tekee hyvää, kun se tulee sydämestä eikä vähätellen. Sinulla se tuli lämpimästi 💗 sellainen tsemppaus tekee pahaa, joka tulee sävyllä "mitä ihmettä siinä valitat, olethan sinä kohta taas raskaana". Se on ihan kuin märkä rätti vasten kasvoja, ja tuntuu ihan kauhealta.

Onko teillä kokemuksia näistä huonoista keskenmenoon reagoijista? Tiedostan, että osa on varmasti tarkoittanut ihan vilpittömästi hyvää, vaikka saikin minulle aikaan vain järkyttävän pahan mielen. Toivoisin, että ihmiset oppisivat hiukan hienotunteisuutta...

Minulle suosituin on ollut varmastikin "no kun sinähän olet nuori, saat varmasti lapsia." Tässä on niin paljon väärin, että sattuu. Se, että on nuori, ei ole tae mistään. Olen tavannut useita reippaasti alle kolmikymmpisiä, jotka ovat olleet lapsettomuushoidoissa jopa vuosia, eikä heillä ole ollut mitään ns. ulkoisesti pääteltävää syytä, miksi sinne ovat joutuneet (esim. hyvin runsas yli-tai alipaino tai päihteiden käyttö). Ihmisillä voi olla piileviä asioita, jotka estävät sen ettei vauvaa tule. Myös nuorilla.

"Sinähän tulit tosi nopeasti raskaaksi, ei sinulla ole hätää, meillä meni yli puoli vuotta, ennen kuin plussasin!"

Siis miten tämän edes on tarkoitus lohduttaa. Sinä sait plussan, ja sait vauvan. Minä sain keskenmenon. Ihan oikeasti. Kai sanojalla oli tarkoitus tsempata, ettei uutenkaan raskauteen mene kauan, mutta tuo tuntui tuossa hetkessä vain aivan järkyttävältä.

Pidän kyllä itseäni onnekkaana, ettemme olleet ehtineet yrittää kauan, tuntuisi varmasti paljon kamalammalta, jos yritys olisi jatkunut kauan, olisi viimein saanut sen plussan mutta se olisi päättynyt menetykseen. Mutta se, että toinen usean lapsen äitinä hekottelee, että minullapa meni plussaan näin kauan, että oletpa onnekas kun plussasit nopeasti, niin se tuntuu vain suoralta veetuilulta.

Meinasin jo kirjoittaa, ettei minulla oikeastaan varsinaisesti ole ollut huonoja kokemuksia keskenmenoon reagoijista, koska raskaudesta en ollut juuri kenellekään kertonut. Mutta onhan terveydenhuollosta saamani kommentit myöhemminkin oikeastaan juuri tällaisia. Minullekin on sanottu, että koska raskaus alkoi aika nopeasti (alle puoli vuotta yritystä), alkaa seuraavakin todennäköisesti pian, kunhan kroppa palautuu. Kroppa ei vain tunnu palautuvan. Voin olla turhan herkkä, mutta muutenkin tuntuu, että näissä kohtaamisissa lähestytään kovasti tilastojen ja muun kautta, eikä kuunnella mitä minulla on sanottavana. Esimerkiksi hormonini eivät välttämättä ole ennen raskautta ja keskenmenoakaan olleet aivan balanssissa, mutta vain se tuntuu merkitsevän, että olen ollut raskaana. Mitään syytä huoleen ei siis ole! Kuitenkin hormonihäiriöt voivat olla keskenmenon syy, joten en voi olla miettimättä, onko kohdallani näin.

Yksi lempparini myös on esimerkiksi hierojan sanat, että "kunhan päästän irti, niin raskaus alkaa varmasti". Vaikka tiedän ihmisen olevan kokonaisuus, en silti jaksa uskoa, että onnistuminen on tästä kiinni.

Keille kaikille muuten olitte kertoneet raskaudestanne?

Raskaudesta kerroimme vain vanhemmille ja yhdelle hyvälle ystävälle, vähän puolivahingossa oikeastaan. En olisi halunnut kertoa ollenkaan ennen 12 raskausviikkoa, ja jos ikinä, koskaan, milloinkaan olen uudestaan raskaana (miten mahdottomalta se ajatus voikaan tuntua!), niin sitä tietoa varjellaan kyllä varmasti sitten tarkemmin kuin pankkisalaisuutta veroparatiisissa. Keskenmenosta olen kerronut muutamalle luotetulle ihmiselle.

Itseäni ärsyttää kanssa tuo ainainen hokeminen siitä, että kun lakkaa stressaamasta, raskaus alkaa. Tällä logiikalla kaikilla sotatila- ja luonnonkatastrofialueilla pitäisi olla äärimmäisen alhainen syntyvyys. Ja kyllä, ihmiset ovat jatkuvasti äärimmäisen stressaantuneita tuolloin, ei siihen "totu". Myös gynekologit ovat tyrmänneet tuon stressiteorian monta kertaa. Ainoastaan silloin, jos nainen kärsii niin voimakkaasta ahdistuksesta, että kuukautiset lakkaavat tulemasta, voi sillä olla vaikutusta raskaaksi tulemiseen, mutta tämäkin vaatii jonkun poikkeavan voimakkaan, yleensä traumaperäisen reaktion. Toivoisin, että ihmiset lakkaisivat hokemasta tuota suoraan sanoen idioottimaista teoriaa, sillä vain aiheutetaan syyllisyyttä raskautta toivovalle, että "oma vikasi, kun olet vielä lapseton."

Lasilintu kirjoitti:

Kultakala kirjoitti:

Ellivelli kirjoitti:

Kultakalat aloitusta kommentoidakseni. Olen samaa mieltä, että ensimmäistä odottavan keskenmenoa ymmärtää varmasti samassa tilanteessa oleva.

Surun määrä on varmasti kaikilla menetyksen kokeneilla sama, mutta epätietoisuus siitä, saako koskaan lasta painaa kovasti mieltä. Ja kun ensimmäinen odotus päätyy keskenmenoon ei taustalla ole yhtään positiivista kokemusta, josta voisi valaa itseensä uskoa siihen että on mahdollista saada lapsi syliin asti.

Tämä on itselläni juuri raskasta jutellessa keskenmenosta sellaisen kanssa, jolla on jo lapsia. Eihän olemassaoleva lapsi menetettyä korvaa ja suru on varmasti yhtä suuri, mutta itselläni se pelko siitä, ettei raskaus onnistu enää koskaan, on oma lisänsä siihen menetykseen. Välillä tuntuu kohtuuttomalta, että itseltä riistetään se ainokainen raskaus, kun joillakin saattaa olla useitakin onnistuneita raskauksia ennen keskenmenoa. Tällä hetkellä itsestä tuntuu, että kunpa keskemeno olisi tapahtunut sitten, kun olisi jo ollut jonkun äiti, niin ei tarvitsisi kokea sitä pelkoa, ettei ole äiti ikinä. Välillä jopa suututtaa, kun sellaiset ihmiset surevat keskenmenoa joilla on useita onnistuneita raskauksia takana, kaikki naiset nyt saavat keskenmenoja jossain vaiheessa, tuntuu että toinen on onnekas kun se sattuu vasta sitten, kun on jo lapsi/lapsia. Vaikka eihän se tietenkään noin ole ja tiedostan, että ajatukseni on epäreilu ja jopa julma, siksi en sano sitä koskaan ääneen kenellekään, koska kuka minä olen toisen surua lyttäämään. Tiedostan, että itse varmasti surisin samassa tilanteessa yhtä paljon, mutta ei se tällä hetkellä lohduta. Se oma tuska on niin paljon todellisempi nyt.

Siksi ajattelin, että tämä ryhmä tulisi tarpeeseen, kun ei tätä vaan kukaan toinen ymmärrä ja näistä ajatuksista ei voi puhua ryhmässä, joissa on jo äitejä. En halua kuitenkaan loukata ketään.

Minullakin on sama pelko, ettei raskaus enää onnistu. Ymmärrän, että keskenmenot ovat yleisiä, ja näiden taustalla on varmasti huonoa tuuria, mutta en voi olla ajattelematta, ettei omalla kohdalla olisi jotain vakavampaa. Varsinkin, kun huonoa tuuria (tai mitä se sitten onkaan) on ollut useammin, eikä itse raskautuminenkaan tunnu onnistuvan turhan helposti.

Tämä ei välttämättä liity niinkään siihen, onko lapsia jo ennestään vai ei, mutta tuntuu, että elämä on niin sanotusti tauolla tällä hetkellä. Kiitos myös koronan. Tämä tilanne ja epätietoisuus kuitenkin kuormittaa jonkin verran, ja koska ajat ovat hieman epävarmat, en uskalla esimerkiksi vaihtaa työpaikkaa. Haaveilemme myös uudesta kodista, mutta on hirmu vaikea päättää minkä kokoinen se olisi. Jos lapsen saisimme, voisi neliö olla meille sopiva, jolloin olisi esimerkiksi työhuone. Ja jos lapsia tulisi toinenkin, niin molemmille olisi omat huoneet. Kuitenkaan, kun lupausta ei ole edes ensimmäisestä (näin paljon uskon tähän raskauteen...), pelkään, että tyhjä tila muistuttaisi siitä mitä halusimme, mutta emme saaneet. Toivo kuitenkin elää, joten kolmiota en välittäisi ostaa, ettei se jäisi alkuunsa liian pieneksi.

Ja loppuun pakko vielä todeta, että ihanaa miten avoimesti kirjoitat tunteistasi ja ajatuksistasi Kultakala ❤. Pystyisinpä joskus itse samaan. Tuntuu, että olen liiankin järki-ihminen, eikä tunteille ehkä jää niin paljoa "tilaa". Tunnekylmä en missään nimessä ole, mutta olen tottunut siirtämään tunteeni automaattisesti syrjään. Muita kohtaan olen hyvinkin empaattinen ja ymmärrän heidän tunteitaan, mutta kosketus omiin tunteisiin ei ole niin vahva.

Kiitos lämpimistä sanoistasi 💕 tajusin itse keskenmenon koettuani, että miten vaiettuja siihen liittyvät surun ja vihan tunteet ovat. Halusin itse saada kokemuksestani aikaan jotain hyvää, ja näyttää omalla esimerkilläni, ettei näistä asioista ole "noloa" puhua. Ja että monet muutkin keskenmenon kokeneet tuntevat samoja tunteita.

Kerrottiin molempien vanhemmille ja lähimmille ystäville. Keskenmenosta olen ollut todella avoin, koska haluan tuoda näkyväksi sen, että se voi sattua kenelle vaan, koska vaan ja se sattuu henkisesti. Haluan purkaa vaikenemisen tabua asian ympäriltä ja olla avoin, ajattelen että joku muu voi joskus kokea saavansa apua avoimuudestani.

Moikka, voisin liittyä mukaan :) Tosi hyvä Kultakala, et perustit tälle oman keskustelun.

En jotenkin osaa sanoittaa keskenmenoon liittyviä tunteita kunnolla niin ehkä kirjoittamalla niitä saisi vähän auki. Lähipiirissä ei oo yhtään keskenmenon kokenutta niin ei oo ollut mahdollista keskustella ja yrittää purkaa niitä kaikista kipeimpiä tunteita kenenkään kanssa joka olis kokenut saman.

Vähän omaa taustaa: esikoinen siis haaveissa ja yritystä takana noin vuosi. Siihen on osunut tm ja kkm. Molemmat tuli ilmi ekan kolmanneksen loppupuolella. Fyysisesti oon palautunut molemmista ihan hyvin mitä nyt viimeisimmästä ensimmäiset menkat käynnissä tosi runsaina ja pitkäkestoisina. Tm jälkeen ei ollut samaa niin vähän jännittää miten eka kierto nyt tästä lähtee.

Henkisellä puolella taas on vielä enemmän tekemistä. Jotenkin en tunnu pääsevän siitä itsesyytösten kierteestä ja tunteesta yli että mun keho on täysin pettänyt sille niin luonnollisessa "tehtävässä" ja että oon jotenkin epäonnistunut naisena. Onko muilla vastaavaa kokemusta? Vai uinkohan mä jostain syystä nyt todella syvissä vesissä tän asian kanssa..?

Kiwi: En usko että uit mitenkään tavattoman syvissä vesissä. Jokainen kait kokee keskenmenon omalla tavallaan. Toiset syyttävät itseään ja miettivät mikä meni vikaan ja toiset ajattelevat ehkä rationaalisemmin, että tälle on syynsä.

Tietenkin kun keskenmenoja tai tuulimunia osuu kohdalle enemmän kuin yksi voi tuntua siltä, että miksi minä en onnistu tässä ja joku toinen taas onnistuu.

Itse päätin, etten ala itseäni syyttelemään keskenmenosta, koska mikään mitä olisin voinut tehdä ei olisi muuttanut asiaa.

Kiwi kirjoitti:

Moikka, voisin liittyä mukaan :) Tosi hyvä Kultakala, et perustit tälle oman keskustelun.

En jotenkin osaa sanoittaa keskenmenoon liittyviä tunteita kunnolla niin ehkä kirjoittamalla niitä saisi vähän auki. Lähipiirissä ei oo yhtään keskenmenon kokenutta niin ei oo ollut mahdollista keskustella ja yrittää purkaa niitä kaikista kipeimpiä tunteita kenenkään kanssa joka olis kokenut saman.

Vähän omaa taustaa: esikoinen siis haaveissa ja yritystä takana noin vuosi. Siihen on osunut tm ja kkm. Molemmat tuli ilmi ekan kolmanneksen loppupuolella. Fyysisesti oon palautunut molemmista ihan hyvin mitä nyt viimeisimmästä ensimmäiset menkat käynnissä tosi runsaina ja pitkäkestoisina. Tm jälkeen ei ollut samaa niin vähän jännittää miten eka kierto nyt tästä lähtee.

Henkisellä puolella taas on vielä enemmän tekemistä. Jotenkin en tunnu pääsevän siitä itsesyytösten kierteestä ja tunteesta yli että mun keho on täysin pettänyt sille niin luonnollisessa "tehtävässä" ja että oon jotenkin epäonnistunut naisena. Onko muilla vastaavaa kokemusta? Vai uinkohan mä jostain syystä nyt todella syvissä vesissä tän asian kanssa..?

Itse rämmin kanssa pitkään (ja rämmin ajoittain vieläkin) siinä tuskassa, että miksei itsellä onnistu kun muilla onnistuu. Tunnen ihan käsittämätöntä katkeruutta päihdeäitejä ym. Kohtaan, jotka ovat raskaana ihan solkenaan mutta yhdestäkään vauvasta ei pidetä huolta. Tai siis, miten sellainen keho edes pystyy tulemaan raskaaksi ja kantamaan lapsen synnytykseen asti, kun jokaisella terveellisen elämän osa-alueella on paiskattu vesilintua? Ja sitten itsellä, jolla elämäntavat ovat oikein mallikkaat ja tahtoa huolehtia lapsesta hyvin, ei onnistunutta raskautta suoda. Se on niin epäreilua.

Sinänsä en ole oikeastaan syyttänyt itseäni keskenmenosta, niitä nyt vain tapahtuu kaikille (paitsi päihdeäideille näköjään), mutta siitä olen tuntenut pettymystä omaa kehoa kohtaan, ettei raskaus ole onnistunut uudelleen. Ja kyllä minä olen tuntenut vihaa siitä, miksi se ensiraskaus ei saanut onnistua. Miksei se voinut tulla sitten, kun olisi ollut jo lapsia.

Jos fyysisiä oloja mietitään, niin tiputtelua ei ole ollut nyt useaan päivään, mistä olen ollut tosi ilahtunut 💪 torstaina on gynekäynti, jännittää! Olen jo kehitellyt itselleni PCOS-diagnoosin ja joukon muita, toivottavasti se olisi vain omaa haahuiluani ja kaikki olisikin kunnossa. Ei kai vaan auta kuin toivoa.

Ja hyvä muuten kuulla, että tämä ryhmä on koettu hyödylliseksi! 💖

Hyvää keskustelua ollut, ja kiva, että meitä on täällä useampi! Itse olin pidennetyn viikonlopun muissa maisemissa, täytyy sanoa, että teki hyvää päästä vähän pois kotoa. Mutta kyllä vertaistuki tekee tosiaan hyvää, vaikka eri vaiheissa "prosessia" oltaisiinkin. Itseäni olen tainnut keskenmenosta syyttää yllättävän vähän, ainakaan sillä tavalla aktiivisesti/tietoisesti, mutta välillä olen uinut aika syvissä itsesyytöksen vesissä. Vaikka keskenmenot voivatkin olla huonoa tuuria, oma ajatus on varmaan kuitenkin enimmäkseen ollut, että pakkohan siinä on olla jokin syy taustalla. Moni ehkä minun tilaanteessani (ainakin siltä osin, kun uusi raskaus on antanut odottaa itseään) syyttäisi tästä esim. hormoneja. Itsellä ajatus kuitenkin on, että itse olen syypää siihen, että hormonit eivät ole tasapainossa. Vaikkakin elän terveellisesti: syön, nukun ja liikun hyvin. En tiedä mitä muuta voisin lisäksi tehdä, mutta silti tunne on vahva. Lisäksi, en niinkään koe, että kehoni olisi pettänyt minut, vaan, että minä olen pettänyt kehoni.

Mun mielestä on todella hienoa, että olette avoimesti kertoneet ja puhuneet keskemenostanne. Siinä ei tosiaan ole mitään hävettävää tai noloa. Itse kun en monelle ehtinyt raskaudesta kertoa, ei keskenmenostakaan ole juuri tullut kerrottua. Kuitenkin odotan sitä, että "pääsen" tästäkin kertomaan. Esimerkiksi kun (tällä hetkellä ei jos vaan kun) pääsen töissä kertomaan raskaudestani tulen aivan varmasti kertomaan myös keskenmenostani ja, ettei raskaus ole ollut itsestäänselvyys. Tätä en vain ole ruvennut toitottelemaan töissä, koska en halua, että tässä kohtaa siellä tiedetään yrityksestämme. Mutta kun sen aika on, niin minäkin haluan avoimuudellani auttaa muita asian kokeneita. Ja myös heitä, jotka mahdollisesti joskus tulevat saman kokemaan.

Itse olen edelleen jännän äärellä, raskaus on jatkunut ja vuoto onneksi loppunut. Nyt on ollut aika seesteinen olo, ja joitain raskausoireitakin on ilmaantunut. Voi kunpa olisin aiemmin ollut väärässä. Ultra olisi ensi viikolla, joten siellä sitten selviää. Tsemppiä kaikille omiin tilanteisiin, Ellivellille kuukautisten alkamista (toivottavasti vuoto jo päättynyt), Kiwille niiden päättymistä ja Kultakalalle gynekologille.

Lasilintu kirjoitti:

Hyvää keskustelua ollut, ja kiva, että meitä on täällä useampi! Itse olin pidennetyn viikonlopun muissa maisemissa, täytyy sanoa, että teki hyvää päästä vähän pois kotoa. Mutta kyllä vertaistuki tekee tosiaan hyvää, vaikka eri vaiheissa "prosessia" oltaisiinkin. Itseäni olen tainnut keskenmenosta syyttää yllättävän vähän, ainakaan sillä tavalla aktiivisesti/tietoisesti, mutta välillä olen uinut aika syvissä itsesyytöksen vesissä. Vaikka keskenmenot voivatkin olla huonoa tuuria, oma ajatus on varmaan kuitenkin enimmäkseen ollut, että pakkohan siinä on olla jokin syy taustalla. Moni ehkä minun tilaanteessani (ainakin siltä osin, kun uusi raskaus on antanut odottaa itseään) syyttäisi tästä esim. hormoneja. Itsellä ajatus kuitenkin on, että itse olen syypää siihen, että hormonit eivät ole tasapainossa. Vaikkakin elän terveellisesti: syön, nukun ja liikun hyvin. En tiedä mitä muuta voisin lisäksi tehdä, mutta silti tunne on vahva. Lisäksi, en niinkään koe, että kehoni olisi pettänyt minut, vaan, että minä olen pettänyt kehoni.

Mun mielestä on todella hienoa, että olette avoimesti kertoneet ja puhuneet keskemenostanne. Siinä ei tosiaan ole mitään hävettävää tai noloa. Itse kun en monelle ehtinyt raskaudesta kertoa, ei keskenmenostakaan ole juuri tullut kerrottua. Kuitenkin odotan sitä, että "pääsen" tästäkin kertomaan. Esimerkiksi kun (tällä hetkellä ei jos vaan kun) pääsen töissä kertomaan raskaudestani tulen aivan varmasti kertomaan myös keskenmenostani ja, ettei raskaus ole ollut itsestäänselvyys. Tätä en vain ole ruvennut toitottelemaan töissä, koska en halua, että tässä kohtaa siellä tiedetään yrityksestämme. Mutta kun sen aika on, niin minäkin haluan avoimuudellani auttaa muita asian kokeneita. Ja myös heitä, jotka mahdollisesti joskus tulevat saman kokemaan.

Itse olen edelleen jännän äärellä, raskaus on jatkunut ja vuoto onneksi loppunut. Nyt on ollut aika seesteinen olo, ja joitain raskausoireitakin on ilmaantunut. Voi kunpa olisin aiemmin ollut väärässä. Ultra olisi ensi viikolla, joten siellä sitten selviää. Tsemppiä kaikille omiin tilanteisiin, Ellivellille kuukautisten alkamista (toivottavasti vuoto jo päättynyt), Kiwille niiden päättymistä ja Kultakalalle gynekologille.

Ihana kuulla, että vuoto on loppunut! Toivotaan kovasti, että kaikki on hyvin, kiva että pääset pian ultraan. Toivotaan, että on tarrasukkavauva 💕

Itseäni välillä stressaa, kun tuolla - 21 -ryhmässä toistellaan tuota, että 3kk keskenmenon jälkeen hedelmällisyys on korkealla. Mietin, mitä se tarkoittaa minulle, kun en ole 3kk jälkeen raskaana :( Olen elätellyt toiveita raskausoireita, mutta testiä en ole tehnyt, kun järjellä tiedän, ettei niin runsaan/tiuhan tiputtelun jälkeen voi olla raskaana. Niin olet saanut hillittyä itseni, etten ole turhaan tuhlannut raskaustestiä ja pettynyt turhaan, kun kuitenkin nyt pääsen gynelle. Kiitos muuten tsempeistä, Lasilintu!