Sosiaalisesti syrjäytyneet ikisinkut, miltä teistä tuntuu kun kuulette että ihmiset menee naimisiin jne.

Pahemminkin voisi olla. Olisin mielummin itsekseni mutta olen ollut vuosia parisuhteessa persoonallisuus häiriöisen, painajaismaisen juopon kanssa enkä edes jaksa/uskalla erota. Että ei se parisuhde ole onnellisuuden tae.

Oletko nainen vai mies?

Ei se oikein miltään tunnu.

Siltä että pääsen naimisiin itsekin kunhan pääsen pois marginaalista

No itsellä ei ole edes niitä ystäviä eikä kovin suurta sukuakaan, joten eipä omassa tuttavapiirissäni kukaan mene naimisiin tms, joten ei onneksi itseäni häiritse muiden naimisiinmenot. 

Yksinäisyys on toisinaan suurta, mutta tavallaan siihen on tottunut enkä uskalla ehkä edes tavata uusia ihmisiä/ tutustua. Osaisinko edes enää?

Inhottaa. Naimisiinmenijät ovat sieluttomia i d i o o t t e j a.

Kohta ne on jo eroamassa kuitenkin. Säälittää niiden lapset silloin.

Katselen tuttuja naimisiin meneviä ja ihmettelen miksi juuri minä jään tästä paitsi. 

Tuntuu siltä, että olen dynaaminen alfa, jonka vaarallinen elämä näyttää avioliiton tylsyydessä eläville joltain sellaiselta, mitä he itsekin haluaisivat.

Mua ei varsinaisesti siis kiinnosta häät ja naimisiinmeno, mutta kaipaan sitä että olisi kumppani elämässä jonka kanssa voisi jutella kaikesta, mennä yhdessä tekemään kaikkea kivaa jne.  Ja koen että juuri tästä jään paitsi eikä tule ikinä tapahtumaan että löytäisin jonkun . ap. ja nainen olen. 

Huokaisen helpotuksesta, kun en itse ole menossa.

Mietin aina miltä tuntuis, että joku rakastaisi mua niin paljon, että haluais naimisiin. Jotenkin tuntuu, että itsestä puuttuu se joku. Että toisaalta saa tosi surulliseksi, mutta tietenkin ymmärrän, että eihän parisuhteet niin yksinkertaisia ole. Mutta olisihan se jotenkin käsittämätöntä, että joku rakastaisi niin paljo.

Kyllä naimisissa syrjäytyy ihan kaikesta. Sinkkuudesta taas voi edes päästä eroon ilman draamaa.

Eipä ole vuosikymmeneen viitsinyt osallistua noihin edes kutsuttuna, sen verran muistuttaa omasta tilanteesta. Muuten voin ihan sosialisoida pariskuntien kanssa, mutta juhlallisuudet on jääneet väliin.

No tällä hetkellä tuntuu pahalta, kun ihmiset lisääntyvät vasemmalla ja oikealla. Mulle alkaa olla myöhäistä. Toisiin ihmisiin ei voi luottaa, joten enää niin kaipaa kumppania.

Välillä ajattelen, että olen ruma ja outo nainen, epäilen myös henkisiä kykyjäni heikkoina hetkinä. (Muistelen, miten eräs mies oli sitä mieltä, että minulla on aspergerin syndrooma. Olen tosin eri mieltä, minulla on ystäviä, olen huumorintajuinen, osaan tulkita ihmisten ilmeitä ja osun usein oikeaan, kun tunnustelen jonkun tilanteen ilmapiiriä). Usein olen sitä mieltä, että huonomminkin voisi asiat olla, voisin olla huonossa parisuhteessa. Parisuhteen löytyminen on paljon onnesta kiinni. Jos ihminen on esim. kiinnostuksen kohteiltaan ja muutenkin vähän persoonallisempi tapaus, sopivia kumppaneita ei ole niin paljon kuin joillain tavallisemmilla ihmisillä.

Vierailija kirjoitti:

Välillä ajattelen, että olen ruma ja outo nainen, epäilen myös henkisiä kykyjäni heikkoina hetkinä. (Muistelen, miten eräs mies oli sitä mieltä, että minulla on aspergerin syndrooma. Olen tosin eri mieltä, minulla on ystäviä, olen huumorintajuinen, osaan tulkita ihmisten ilmeitä ja osun usein oikeaan, kun tunnustelen jonkun tilanteen ilmapiiriä).

:D Psykiatri vai muuten vaan lonkalta heitti diagnoosin?

Omassa ystävä- ja tuttuvapiirissä on paljon samanlaisia ikisinkkuja ja vanhoja poikia, joten muiden ihmisten naimisiinmenot ja lapset eivät suuremmin kosketa. Olen tottunut viettämään itsenäistä ja kurinalaista elämää ja minulla on monenlaisia harrastuksia. Noin 40 ikävuoden jälkeen jätin naisetkin suosiolla rauhaan enkä ole enää halunnut pelata mitään kuluttavia ihmissuhdepelejä. Olen kyllä vilkas ja ulospäinsuuntautunut ihminen aivan tuntemattomienkin seurassa, mutta toisaalta viihdyn hyvin omissa oloissa pitkiäkin aikoja. Sosiaalisuudesta nauttii sopivina annoksina.

Tunnen pientä sääliä, parisuhdearki ja jostain roskapusseista kinastelu on ihan kamalaa. Sitäpaitsi ero tulee kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä ajattelen, että olen ruma ja outo nainen, epäilen myös henkisiä kykyjäni heikkoina hetkinä. (Muistelen, miten eräs mies oli sitä mieltä, että minulla on aspergerin syndrooma. Olen tosin eri mieltä, minulla on ystäviä, olen huumorintajuinen, osaan tulkita ihmisten ilmeitä ja osun usein oikeaan, kun tunnustelen jonkun tilanteen ilmapiiriä).

:D Psykiatri vai muuten vaan lonkalta heitti diagnoosin?

Ihan lonkalta heitti. Mun horoskooppimerkkikin oli väärä :)! Ja luut liian isot.