Sosiaalisesti syrjäytyneet ikisinkut, miltä teistä tuntuu kun kuulette että ihmiset menee naimisiin jne.

Eivät sosiaalisesti syrjäytyneet näitä hääuutisia kuule. 

Ajattelen, että siinä sitten meni sekin ystävä.

Olen saakelin onnellinen että saan olla sinkku ja elää rauhassa.

Ei tunnu miltään. Tämä on mun tie, this is my way. Mulle tulee kyllä joku käyttötarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Pahemminkin voisi olla. Olisin mielummin itsekseni mutta olen ollut vuosia parisuhteessa persoonallisuus häiriöisen, painajaismaisen juopon kanssa enkä edes jaksa/uskalla erota. Että ei se parisuhde ole onnellisuuden tae.

Mulla oli tämä ja Hell NO! Minä enää ikinä ala pilata elämääni parisuhteella!! Elämä on sinkkuna aivan mahtavaa ja olen saanut elänhaluni takaisin vaikka ennen elämä oli täysin umpikujassa ja halusin vain kuolla. Toivottavasti saan elää nyt pikään ja mahdollisimman terveenä. Tosin tiedän etten saa, mutta mikään ei ole niin paha helvetti kuin elää juopon kanssa, joten iloisin mielin tulevaan :)

Miten määrittelet sosiaalisesti syrjäytyneen? Onko niin, että ei ole esim. Facebookissakaan ketään, jonka kanssa keskustelee aktiivisesti?

Masentaa. Ikää löytyy jo 34v ja pisin ns vakava tapailuni on kestänyt 3kk..

Jos en ole tähän mennessä kovasta yrityksestä huolimatta saanut ketään itseäni kiinnostavaa kiinnostumaan minusta niin miksi se tapahtuisi myöhemminkään..

Mun ehkä suurin pelko on se, että mun ainut vaihtoehto päästä parisuhteeseen on tyytyä henkilöön joka ei viehätä ulkoisesti yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Eivät sosiaalisesti syrjäytyneet näitä hääuutisia kuule. 

Saattaa kuitenkin olla sisaruksia tai muita, vaikka ei usein näkisikään. Itse myös googlettelen vanhoja luokkakavereita ym. Tai ihan vaikka joku seuraamani bloggari menee naimisiin.

Joo aika jännä että tyytyväisimpiä sinkkuna on ne, jotka on sen surkeassa muodossa kokeneet. Kadehdin heitä, sillä minua tämä asia vaivaa niin kauan kunnes sen pääsen kokemaan, ehkä en koskaan. Minulla on sama kuten aiemmin kirjoittaneilla, minusta vaan tuntuu puuttuvan se "jokin" joka tekee minusta sellaisen muista poikkeavan ufon. Alkaa tuntumaan jo täysin vieraalta ajatukselta, että joku voisi oikeasti tykätä minusta niin paljon, että haluaisi olla kanssani. Ne harvat tilaisuudetkin olen ihan omassa päässäni torpannut, esim. eräs vasta eronnut joka iski silmänsä minuun. Ajattelin, että eihän tuossa mitään aitoa kiinnostusta kuitenkaan ole ja hakee vain laastaria. Näin uskottelin itselleni varmaan vuoden tai parin ajan, kunnes tämä sitten löysi uuden kumppanin toisaalta.

Vierailija kirjoitti:

Eivät sosiaalisesti syrjäytyneet näitä hääuutisia kuule. 

Kuulee ainakin julkkisten.

Onnittelen, ei muiden pariutuminen ole minulta pois. En kaipaa itselleni parisuhdetta.

Ei mua kiinnosta jos joku menee naimisiin eli ei tunnu missään.

Nuorena se harmitti, mutta ei oikeastaan enää. Oon vaan niin tottunut tähän yksinoloon ja oppinut löytämään siitä paljon hyviä puolia. Suoraan sanottuna ei minusta enää edes olisi mihinkään parisuhteeseen ja seksielämään. Se mikä tässä vaiheessa enää huolettaa on vanheneminen yksin. Mitä jos tulee sairauksia eikä kukaan oo auttamassa? Toisaalta ei se naimisiinmenokaan ole monia siltä kohtalolta suojellut. Joko tulee ero, tai kumppani kuolee ennen sua. 

Ehkä loppupeleissä on jäänyt harmittamaan se, ettei koskaan ole saanut kokea aitoa molemminpuolista rakkautta. Enkä oikein usko sellaista enää vanhoilla päivilläkään löytyvän. Kyllähän moni sellaisen vanhana löytää, mutta he on niitä jotka on muutenkin tottuneet parisuhteisiin, ei tällaisia erakoituneita kissamummoja kuin minä, joka ei osaa edes olla ihmisten kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin aina miltä tuntuis, että joku rakastaisi mua niin paljon, että haluais naimisiin.

Ei kaikki ihmiset mene naimisiin siksi, että rakastaisivat niin paljon. Tai vaikka luulisivatkin rakastavansa tai rakastaisivatkin juuri sillä hetkellä, niin se ei rakkauden tunne välttämättä säily. 

Tämän opin ns. kantapään kautta.

Mieluummin olisin ollut oppimatta, sillä en enää uskalla alkaa suhteeseen ollenkaan.

Ja jos joskus kuitenkin alan, niin luultavasti odotan tulevaa katastrofia jo ensimmäisestä seurustelupäivästä alkaen. 

Vierailija kirjoitti:

Että toisaalta saa tosi surulliseksi, mutta tietenkin ymmärrän, että eihän parisuhteet niin yksinkertaisia ole.

Ei ole, ei. Se mikä on kaikista käsittämättömintä, että vielä pitkän tuntemisen jälkeenkin kumppani voi yllättää ja joskus se yllätys tuo mukanaan pettymyksen ja surun. Ja vaikka luulit, että et toiselta paljoa odota tai vaadi, niin huomaat, että odotit ja vaadit kuitenkin. 

Mutta, vaikka yllä oleva kuulostaa synkältä, niin silti toivon, että ihmiset viihtyvät toistensa seurassa. 

❤︎

Haaveilin ennen parisuhteesta, lapsista, omakotitalosta ja tavallisesta perhe-elämästä, mutta nykyään ajatus tuntuu aika kaukaiselta. Välillä tuntuu pahalta, että tämä meni näin. Ainakin iän puolesta ehtisi vielä, mutta ymmärrän realiteetit. Lähipiirissäni ei ole lapsiperheitä, joten sillä tavalla se ei kosketa itseäni läheisesti.

Ennen haaveilin tavallisesta lapsiperhearjesta ihan tässä hetkessä, mutta nyt iän myötä se on kääntynyt enemmän peloksi yksinäisestä vanhuudesta. Muistelen omia isovanhempiani lämmöllä ja näin joulun alla tulee mieleen lapsuuden sukujoulut. Se saa olon vähän haikeaksi.

ikisinkku kirjoitti:

Masentaa. Ikää löytyy jo 34v ja pisin ns vakava tapailuni on kestänyt 3kk..

Jos en ole tähän mennessä kovasta yrityksestä huolimatta saanut ketään itseäni kiinnostavaa kiinnostumaan minusta niin miksi se tapahtuisi myöhemminkään..

Mun ehkä suurin pelko on se, että mun ainut vaihtoehto päästä parisuhteeseen on tyytyä henkilöön joka ei viehätä ulkoisesti yhtään.

Oletko nainen vai mies?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä ajattelen, että olen ruma ja outo nainen, epäilen myös henkisiä kykyjäni heikkoina hetkinä. (Muistelen, miten eräs mies oli sitä mieltä, että minulla on aspergerin syndrooma. Olen tosin eri mieltä, minulla on ystäviä, olen huumorintajuinen, osaan tulkita ihmisten ilmeitä ja osun usein oikeaan, kun tunnustelen jonkun tilanteen ilmapiiriä).

:D Psykiatri vai muuten vaan lonkalta heitti diagnoosin?

Ihan lonkalta heitti. Mun horoskooppimerkkikin oli väärä :)! Ja luut liian isot.

Siis näitä skooppihoroja en siedä. Tuomitsevat muita tuntematta kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

ikisinkku kirjoitti:

Masentaa. Ikää löytyy jo 34v ja pisin ns vakava tapailuni on kestänyt 3kk..

Jos en ole tähän mennessä kovasta yrityksestä huolimatta saanut ketään itseäni kiinnostavaa kiinnostumaan minusta niin miksi se tapahtuisi myöhemminkään..

Mun ehkä suurin pelko on se, että mun ainut vaihtoehto päästä parisuhteeseen on tyytyä henkilöön joka ei viehätä ulkoisesti yhtään.

Oletko nainen vai mies?

Mies tietenkin. Saisin seuraa yllin kyllin ja itseäni tasokkaampaa seuraa jos olisin nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ikisinkku kirjoitti:

Masentaa. Ikää löytyy jo 34v ja pisin ns vakava tapailuni on kestänyt 3kk..

Jos en ole tähän mennessä kovasta yrityksestä huolimatta saanut ketään itseäni kiinnostavaa kiinnostumaan minusta niin miksi se tapahtuisi myöhemminkään..

Mun ehkä suurin pelko on se, että mun ainut vaihtoehto päästä parisuhteeseen on tyytyä henkilöön joka ei viehätä ulkoisesti yhtään.

Oletko nainen vai mies?

Mies tietenkin. Saisin seuraa yllin kyllin ja itseäni tasokkaampaa seuraa jos olisin nainen.

Toi asenteesi kertookin jo sen, miksi kukaan ei tykkää susta.