Sosiaalisesti syrjäytyneet ikisinkut, miltä teistä tuntuu kun kuulette että ihmiset menee naimisiin jne.

Pahaltahan se... tulen jotenkin kateelliseksi kun edes näen pariskunnan kävelevän käsi kädessä. :/

N24

En osaa lohduttaa muuten kuin sanomalla, että on paljon parempi olla yksin kuin olla väkisin jonkun sopimattoman kanssa. Mun kaikki entiset suhteet on ollut sellaisia, että olen "tyytynyt" johonkin mieheen joka ei viehätä mua millään tasolla henkisesti eikä fyysisesti. Olen ajatellut että parempi tämä kun ei mitään. Oikeasti on paljon parempi olla vaan yksin. Se kuolettaa sisältä päin kun pitää esittää haluavansa jotain mikä kiinnostaa yhtä paljon kuin mädäntynyt iilimato. 

Pahalta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ikisinkku kirjoitti:

Masentaa. Ikää löytyy jo 34v ja pisin ns vakava tapailuni on kestänyt 3kk..

Jos en ole tähän mennessä kovasta yrityksestä huolimatta saanut ketään itseäni kiinnostavaa kiinnostumaan minusta niin miksi se tapahtuisi myöhemminkään..

Mun ehkä suurin pelko on se, että mun ainut vaihtoehto päästä parisuhteeseen on tyytyä henkilöön joka ei viehätä ulkoisesti yhtään.

Oletko nainen vai mies?

Mies tietenkin. Saisin seuraa yllin kyllin ja itseäni tasokkaampaa seuraa jos olisin nainen.

Toi asenteesi kertookin jo sen, miksi kukaan ei tykkää susta.

Ei kerro. Täällä nyt voi kuka tahansa perseillä aivan miten tahansa.

-eri

Vierailija kirjoitti:

En osaa lohduttaa muuten kuin sanomalla, että on paljon parempi olla yksin kuin olla väkisin jonkun sopimattoman kanssa. Mun kaikki entiset suhteet on ollut sellaisia, että olen "tyytynyt" johonkin mieheen joka ei viehätä mua millään tasolla henkisesti eikä fyysisesti. Olen ajatellut että parempi tämä kun ei mitään. Oikeasti on paljon parempi olla vaan yksin. Se kuolettaa sisältä päin kun pitää esittää haluavansa jotain mikä kiinnostaa yhtä paljon kuin mädäntynyt iilimato. 

Niin tottakai, mutta kun niitä toimiviakin suhteita on olemassa jossa molemmat haluavat olla aidosti yhdessä. Masentaa kun ei ole sellaista.

Sinällään ei minua kovinkaan läheisesti kosketa kun ei niitä ystäviä ole, ja läheisistä ei ole kukaan menossa naimisiin enää jne. mutta joskus tulee stalkattua vanhoja koulutovereita facebookista yms. ja heillä on vaimoja, lapsia ja omakotitaloa. Itselleni tulee sellainen raskas ja ahdistava olo sen suhteen, että miten ihmeessä voin olla kaikessa niin hemmetin jälkeenjäänyt. Ajatella, että osa minuakin kiusanneista ihmisistä on saattanut maailmaan jo uusia ihmisiä, kun taas minulta on ensisuudelmakin kokematta. Ihan naurettavaa, ja pistää vaan mietityttämään, että itkisikö vai nauraisiko. Ja joskus sattuu siten, että joku tuttava tai vastaava sattuu jossain hehkuttelemaan jollain parisuhteellaan, niin se sattuu ihan helvetisti ja saa itsekin kaipaamaan parisuhdetta. Mutta kun se on vaan niin ihmeellisesti minun kohdalleni osunut, että en herätä naisissa sellaisia tuntemuksia, että he minua haluaisivat, niin minkäs sille voi. Korkeintaan sitten olen juuri se tyyppi jolle hehkutetaan sitä omaa onneaan.

Terveisin Naispelko27

Minulla on hyvin vaihtelevat ajatuksen tästä kaikesta. Välillä olen surullinen ja mietin, että olisi todella ihana asia jos joku oikeasti välittäisi minusta ja saisin kumppanin. Samalla se ajatus sitten pelottaakin ja mietin myös itse sitä olisiko minusta suhteeseen ( en ole koskaan seurustellut) ja päästämään toista niin lähelle. Kyllä sitä tietenkin haluaisi kokeilla ja yrittää sillä kaipaan kuitenkin ihmisiä. En vaan ole tottunut siihen kaikkeen. Asiaa helpota se, että on muuten yksinäinen ja ei ole läheisiä. Kyllä siihen yrittää tottua, mutta aina tulee välillä surullinen olo, kun elämä tuntuu niin tyhjältä näin ja tulee myös minulle se outouden ja ulkopuolisuuden tunne. Myös häpeä on tuttu ajatus ja siihen  liittyy monet menneisyyden kokemukset myös. En koe sillä tavalla eläväni sellaista elämää mitä tahtoisin, koska osaan olla rohkeampi ja sellainen iloinen ihminen kuitenkin. Yksin vaan kaikki tuntuu niin raskaalta välillä. En tietenkään ajattele, että toinen muuttaisi kaiken ja olisi täydellistä elämää, mutta kyllä pienikin muutos parempaan tuntuisi varmasti jo isolta jos miettii omalta kannalta sitä kaikkea. Tietysti sitä lopputulosta olisi vaikeaa tietää.

Tunnustan joskus olevani kateellinen myös, mutta usein mietin, että elämäni menee omalla tavallaan ja ei minusta edes olisi elämään sitä elämää mitä joku toinen elää. Ei kaiken silti tarvisi näinkään mennä, kun se nyt mennyt silti.  Minua myös alkaa vähitellen pelottaa yksinäinen vanhuus, kun ei ole kuin vanhemmat ja muu suku etäinen. Sitä aina miettii, että jos sattuu jotain tai tarvisi apua niin ei sitä ole ja sen huomaa jo nyt tietyissä asioissa. Yritän silti olla onnellinen ja en sillä tavalla haluakaan elämääni moniakaan joillekin hyvinkin tavallisia asioita. Minulla on silti ne omat juttuni mihin toivoisin muutosta ja mitä kaipaan. Kyllä se tietysti olisi mukavaa jos joku rakastaisi minuakin ja etten olisi muutenkaan niin yksin. Ei sitä voi kieltää. 

Ihmettelen, miten joillakin on joka joulu uusi kumppani, mutta onnistuu silti aina olemaan maailman onnellisin (tai esittämään sellaista) sen tietyn hetkisen kumppanin kanssa. Pakko olla jokin asia pielessä elämässä.

En ole kokonaan syrjäytynyt mutta kyllähän se välillä pahalta tuntuu. Olen 38v ikisinkku neitsyt nainen, enkä ole saanut kokea mitään romanttista tai parisuhteeseen viittaavaakaan. En edes lyhyttä tapailua. Ei tule viestejä puhelimeen eikä treffikutsuja tai flirttejä. Tuntuu että olen nykyään täysin näkymätön.

Itse olin 15 vuotta aktiivinen ja lähestyin miehiä ilman vastakaikua niin normielämässä kuin netissäkin. Muutaman kerran erehdyin luulemaan että nyt se tapahtuu - mies alkoi soitella tai viettää paljon aikaa kanssani ja rohkaistuin tekemään aloitteen. Miehet suorastaan kauhistuivat että mehän ollaan vain kavereita! Yksi jopa suuttui. Että miten kehtaan edes luulla että hän tykkäisi minusta sillä tavalla.

Tuntuu että kaikki muut saavat kehuja tai muuten huomiota. Ja ennen kaikkea molemminpuolisia tunteita. Sen haluaisin edes kerran elämässä kokea.

Rasittavinta on kun joku eroaa ja itkee olevansa yksin koko loppuelämänsä ja tasan tiedän, että max +2 kk ja kuvioissa on uusi sielunkumppani. Ja sitä ennen saa kuulla kuinka kamalaa hirveää kauheaa on asua yksin ja tehdä juttuja omillaan jne.

Ei miltään. Joskus tuntui, että elämäni junnaa paikallaan ja muut menee eteenpäin. Tästä tuli sellanen riittämättömyymyyden tunne. Tottahan se olikin, mutta onko sitä välttämättä pakko mennä "eteenpäin"? Mitä se avioliitto mun elämää edes parantaisi? Olisin aviossa jonkun kanssa enkä voisi tehdä asioita just niinku ite haluan vaan pitäisi neuvotella sen toisen kanssa. Onneksi kasvoin pois siitä lammasajattelusta, että pitää olla kuten muut. Just toi "en kuulu joukkoon" aiheutti sitä pahaa fiilistä, josta kasvoin ulos.

Vierailija kirjoitti:

En ole kokonaan syrjäytynyt mutta kyllähän se välillä pahalta tuntuu. Olen 38v ikisinkku neitsyt nainen, enkä ole saanut kokea mitään romanttista tai parisuhteeseen viittaavaakaan. En edes lyhyttä tapailua. Ei tule viestejä puhelimeen eikä treffikutsuja tai flirttejä. Tuntuu että olen nykyään täysin näkymätön.

Itse olin 15 vuotta aktiivinen ja lähestyin miehiä ilman vastakaikua niin normielämässä kuin netissäkin. Muutaman kerran erehdyin luulemaan että nyt se tapahtuu - mies alkoi soitella tai viettää paljon aikaa kanssani ja rohkaistuin tekemään aloitteen. Miehet suorastaan kauhistuivat että mehän ollaan vain kavereita! Yksi jopa suuttui. Että miten kehtaan edes luulla että hän tykkäisi minusta sillä tavalla.

Tuntuu että kaikki muut saavat kehuja tai muuten huomiota. Ja ennen kaikkea molemminpuolisia tunteita. Sen haluaisin edes kerran elämässä kokea.

Tämä hyvin tutulta kalskahtavaa. Itsekin nuorena yritin jossain kohtaa olla aktiivinen, mutta se vain johti jatkuvaan torjuntaan tai sitten suhtesiin sellaisten miesten kanssa, joiden aikeet olivat kaikkea muuta kuin hyväntahtoisia. Joten mun vähäiset kokemukset miehistä on sellaista "yök, miks ees yrität" tai joku on kiinnostunut minusta vain seksin ja rahan takia. Sitten on ollut muutama varattu mies minusta kiinnostunut kun ei kotona muija anna. Tässä mun koko elämäni saldo. Kukaan mies ei ole mua koskaan kohdellut kuin tuntevaa, elävää ihmistä.

Toisaalta en yhtään ihmettele, että olen miehille joku varasija-nainen, koska mulla on ystävyys suhteetkin menneet aina niin, että olen ollut se jolle soitetaan sitten kun kukaan muu ei lähde johonkin, eli olen aina ollut se viimeinen vaihtoehto kun ei parempaakaan seuraa oo saatavilla. Tai sitten mut muistetaan kun tarvitaan jotain, on se sitten rahaa tai ilmaista terapeuttia. Ne kun on saatu, en kuule heistä enää mitään.

Olen vaan niin tottunut kulkemaan omia polkujani, etten enää edes jaksa olla ihmisistä kauhean kiinnostunut muuta kuin mitä työelämässä joudun olemaan. Lemmikkieläimiltäni ja äidiltäni saan aitoa kiinnostusta ja sen lisäksi olen tullut uskoon. Jeesushan rakastaa hyljeksittyjä ihmisiä, joten höpisen hänelle sitten kun ei ketään muita ole koskaan mun tylsät höpinät kiinnostaneet.

Itse keskityn tasaiseen suorittamiseen töiden ja harrastuksien kanssa, niin asia ei edes ehdi käydä mielessä. Viikonloput, jotka ovat vapaita, saavat ikävä kyllä katkerat ajatukset päähän. Ei pitäisi antaa sille valtaa.

Yks mikä auttaa sietämään asiaa on toki sekin, että omat vanhemmat erosivat jo kun olin pieni. Joten ei mulla oo edes mitään muistikuvaa mistään ydinperheestä vaikka olen sellaisessa elänyt. Myös isovanhempani olivat eronneita jo ennen kuin edes synnyin, eli opin jo lapsena siihen, että isovanhempani asuvat eri osoitteissa. 

Sen lisäksi kun oikeastaan kaikki muutkin sukulaiset on eronneet jo montakin kertaa niin ei ole oikeastaan missään elämän vaiheessa tullut sellaista käsitystäkään, että parisuhde olisi joku pysyvä juttu, vaan ennemminkin sosiaalisten ihmisten leikkikenttä. 

Minä olen oppinut etsimään omat leikkikenttäni jostain muualta. Minusta se on ihan luonnollinen lopputulos tällaisella taustalla ja olisi kohtuutonta vaatia mitään muuta.

Vierailija kirjoitti:

Itse keskityn tasaiseen suorittamiseen töiden ja harrastuksien kanssa, niin asia ei edes ehdi käydä mielessä. Viikonloput, jotka ovat vapaita, saavat ikävä kyllä katkerat ajatukset päähän. Ei pitäisi antaa sille valtaa.

Viikonloppuna voi alkaa kittaamaan alkoholia niin unohtuu ikävät ajatukset. Niin minäkin teen enkä ehdi murehtia sinkkuutta.

Muiden ihmisten helvetit on heidän oma asia. Minä olen joka tilanteessa positiivisesti mukana. Kun hankkii sen suhteen ja kun eroavat. Kaikki on hienoa. Itse en siihen paskaan enää koske pitkällä tikullakaan. Täytyisi olla totaalinen mielenterveyden ja itsensä arvostuksen menetys jos parisuhteen hankkisin.

Mietin vain, että onnea heille ja toivon etten saa kutsua häihin. Juhlat ahdistavat ja niissä on juostu jo riittävästi.

Ymmärrän niin hyvin kaikki nuo yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet! Olen paljon miettinyt sitä, kuinka nykyään ei ole olemassa sellaista välitöntä olemista ihmisten kesken. Jokaista arvotetaan ulkoisten seikkojen ja sosiaalisen statuksen perusteella.

Nuoruudessa vietin paljon aikaa maaseudulla mummulassa, jossa tapana oli poiketa kylään naapuriin vaan jutustelemaan ja kahvistelemaan. Oman ikäiset nuoret rillutteli keskenään, enkä koskaan viihtynyt niissä piireissä. Pidin siitä maalaisyhteisön välittömyydestä. Kun muutin muualle töiden perässä ja aikuisena suhtauduin ihmisiin samoin kuin nuorena opin - huomasin että minua pidettiin outona. Siis se että lähestyi ihmisiä aidosti ja jututti luontevasti. Joku ihmeellinen koodikieli jostain varautumisesta olisi pitänyt hallita. Että jos tapaat kivan ihmisen ja ehdotat vaikka lenkille lähtemistä noin kaverimielessä, saat outoja katseita. En käsittänyt, enkä käsitä vieläkään.

Tämä johti siihen että masennuin syvästi, koska koin niin musertavaa erilaisuutta ihmisiin. Ymmärsin olleeni sinisilmäinen ja liian hyväuskoinen. Toisaalta en halunnut lähteä mukaan niihin ihme sosiaalisiin kryptisiin leikkeihin, jossa esitetään jotain muuta kuin oikeasti olet. Olin mieluummin yksin. Olin myös varma, että elän loppuelämäni yksin ilman kumppania ja hyväksyin senkin.

Kuitenkin elämä antoi ihmeellisen lahjan ja tapasin nykyisen mieheni samassa työpaikassa. Meillä oli täysin samat ajatukset maailmasta. Nyt onnellisesti yhdessä, ja viihdymme erillämme muista ihmisistä ja näistä sosiaalisista feikkipiireistä.

Kaikille kovasti voimia ja valoa elämään yksinäisyyden tunteista huolimatta! Itse samaa kokeneena ajattelen yksinäisiä ihmisiä ja toivon sydämessäni kaikkea hyvää ja onnellista teille!

Mietin, että toivottavasti eroavat lopulta siististi eikä kumpikaan ensin petä tai muuten kuseta toista. Olen jo melkoisen paljon nähnyt ja kuullut näitä erosotkuja vierestä, osa tietty hoitaa asiansa kivasti ja jää väleihinkin mutta siinä toisessa ääripäässä joidenkin elämästä tulee täysi painajainen. Lähes kaikki joka tapauksessa eroavat, joten siinä mielessä ne itse kunkin häät kyllä kääntyvät ajatuksissani pelkiksi hemmetin kalliiksi ylimääräisiksi bileiksi.

Kateellinen en varmasti ole. Voisihan sitä ottaa jonkun jos naimisiin haluaisi, mutta miksi ihmeessä alkaisi tuohon säätämiseen. Ennemmin olen yksin ja pidän elämäni järjestyksessä.

Vierailija kirjoitti:

En ole kokonaan syrjäytynyt mutta kyllähän se välillä pahalta tuntuu. Olen 38v ikisinkku neitsyt nainen, enkä ole saanut kokea mitään romanttista tai parisuhteeseen viittaavaakaan. En edes lyhyttä tapailua. Ei tule viestejä puhelimeen eikä treffikutsuja tai flirttejä. Tuntuu että olen nykyään täysin näkymätön.

Itse olin 15 vuotta aktiivinen ja lähestyin miehiä ilman vastakaikua niin normielämässä kuin netissäkin. Muutaman kerran erehdyin luulemaan että nyt se tapahtuu - mies alkoi soitella tai viettää paljon aikaa kanssani ja rohkaistuin tekemään aloitteen. Miehet suorastaan kauhistuivat että mehän ollaan vain kavereita! Yksi jopa suuttui. Että miten kehtaan edes luulla että hän tykkäisi minusta sillä tavalla.

Tuntuu että kaikki muut saavat kehuja tai muuten huomiota. Ja ennen kaikkea molemminpuolisia tunteita. Sen haluaisin edes kerran elämässä kokea.

Sama. Aina välillä yritin kyllä ja olin ihastunut ja rakastunutkin, kahteen eri työtoveriin kahdella eri työpaikalla, mutta ei niistä mitään tullut. Aina on ollut joku kauniimpi ja ihanampi. Itse olen saattanut olla aivan rakkaudesta sekaisin ja menisin vaikka helvettiin ja takaisin, mutta miehet himmaavat. Missä intohimo, missä rakkaus? Miten toiset naiset ovat niitä, joiden vuoksi tehdään mitä vain ja joita kositaan, mutta minua ei edes pyydetä treffeille, tai yritetään vihjailla jotenkin rivien välistä niin vaivihkaa, ettei sitä edes tajua kuin vasta vuosien jälkeen ja miettii, että näinkö se elämä menee: se on vain elokuvissa ja sarjoissa, joissa kysytään suoraan kahville tai ulos tai treffeille, mutta ei omassa elämässä. Välillä on tuntunut siltä, että minua ei myöskään lähestytä, koska olen tälläinen tavallinen, ystävällinen, hieman vanhanaikainen tyttö/nainen, en flirttaile ja ole pelissä heti mukana, vaan tykkäisin sellaisesta vanhanaikaisesta deittailusta.

Kyllä se nyt nelikymppisenä tuntuu niin kaukaiselta elämältä kun kymmenen vuotta nuorempi työkaveri kertoo hääsuunnitelmistaan, ja tietää ettei kukaan tule minua kosimaan ja en tule menemään naimisiin, sillä jos ei sitä jo kolmikymppisenä kokenut, tuskin tulee kokemaan nyt myöhemmin.