Sosiaalisesti syrjäytyneet ikisinkut, miltä teistä tuntuu kun kuulette että ihmiset menee naimisiin jne.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän niin hyvin kaikki nuo yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet! Olen paljon miettinyt sitä, kuinka nykyään ei ole olemassa sellaista välitöntä olemista ihmisten kesken. Jokaista arvotetaan ulkoisten seikkojen ja sosiaalisen statuksen perusteella.

Nuoruudessa vietin paljon aikaa maaseudulla mummulassa, jossa tapana oli poiketa kylään naapuriin vaan jutustelemaan ja kahvistelemaan. Oman ikäiset nuoret rillutteli keskenään, enkä koskaan viihtynyt niissä piireissä. Pidin siitä maalaisyhteisön välittömyydestä. Kun muutin muualle töiden perässä ja aikuisena suhtauduin ihmisiin samoin kuin nuorena opin - huomasin että minua pidettiin outona. Siis se että lähestyi ihmisiä aidosti ja jututti luontevasti. Joku ihmeellinen koodikieli jostain varautumisesta olisi pitänyt hallita. Että jos tapaat kivan ihmisen ja ehdotat vaikka lenkille lähtemistä noin kaverimielessä, saat outoja katseita. En käsittänyt, enkä käsitä vieläkään.

Tämä johti siihen että masennuin syvästi, koska koin niin musertavaa erilaisuutta ihmisiin. Ymmärsin olleeni sinisilmäinen ja liian hyväuskoinen. Toisaalta en halunnut lähteä mukaan niihin ihme sosiaalisiin kryptisiin leikkeihin, jossa esitetään jotain muuta kuin oikeasti olet. Olin mieluummin yksin. Olin myös varma, että elän loppuelämäni yksin ilman kumppania ja hyväksyin senkin.

Kuitenkin elämä antoi ihmeellisen lahjan ja tapasin nykyisen mieheni samassa työpaikassa. Meillä oli täysin samat ajatukset maailmasta. Nyt onnellisesti yhdessä, ja viihdymme erillämme muista ihmisistä ja näistä sosiaalisista feikkipiireistä.

Kaikille kovasti voimia ja valoa elämään yksinäisyyden tunteista huolimatta! Itse samaa kokeneena ajattelen yksinäisiä ihmisiä ja toivon sydämessäni kaikkea hyvää ja onnellista teille!

No en ihmettele huonoa vastaanottoa jos olet liikkeellä tuolla asenteella, että minä olen aito ja luonteva, muut ovat jotain muuta. Muista että tuo on oma tulkintasi, ei se miten muut näkevät sinut tai itsensä.

On tärkeä taito osata suhteuttaa oma käytöksensä muiden käytökseen. Et voi vain rynniä ihmisten yli vakuuttuneena siitä, että oma tapasi on oikea.

Vierailija kirjoitti:

Mietin aina miltä tuntuis, että joku rakastaisi mua niin paljon, että haluais naimisiin. Jotenkin tuntuu, että itsestä puuttuu se joku. Että toisaalta saa tosi surulliseksi, mutta tietenkin ymmärrän, että eihän parisuhteet niin yksinkertaisia ole. Mutta olisihan se jotenkin käsittämätöntä, että joku rakastaisi niin paljo.

Sama tunne ja ajattelu itsellä. Olen rakastanut monta kertaa, mutta en ole saanut samaa takaisin. Olisi se kiva kokea.

No kyllähän se jollain tavalla korostaa omaa yksinäisyyttä. Viihtyisin varmasti avioliitossa jos saisin asua yksin silti. Eikä tarvitsisi juurikaan tavata toisen tai omaa sukua. Joskus vain, ihan lyhyesti.

Eipä tuo enää juuri miltään tunnu. Kaikki tuollainen on aika yhdentekevää nykyään.

Parikymmentä vuotta jaksoin yrittää löytää sopivaa kumppania, mutta näpeille tuli liian monta kertaa. Ihmisiin on vaikea luottaa ja ehkei se kaikki ole sen draaman arvoista kuitenkaan. Välillä on ikävä läheisyyttä, mutta kyllä tässä yksinkin pärjää. Lapset jäivät tekemättä, mutta eivätpähän ainakaan joutuneet kärsimään siinä sivussa rikkinäistä lapsuutta, tms. paskaa mitä itse on saanut kokea elämässä.

Odotan josko tässä vielä jotain jännittävää ehtii elämäni aikana tapahtua, ja jos ei niin kyllä se kuolema jossain vaiheessa korjaa.

Kun hyväksyy oman yksinäisyytensä ja ikisinkkuutensa, niin ei se enää satu oikeastaan. Pahempaa oli silloin kun oli vielä edes jotain toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän niin hyvin kaikki nuo yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet! Olen paljon miettinyt sitä, kuinka nykyään ei ole olemassa sellaista välitöntä olemista ihmisten kesken. Jokaista arvotetaan ulkoisten seikkojen ja sosiaalisen statuksen perusteella.

Nuoruudessa vietin paljon aikaa maaseudulla mummulassa, jossa tapana oli poiketa kylään naapuriin vaan jutustelemaan ja kahvistelemaan. Oman ikäiset nuoret rillutteli keskenään, enkä koskaan viihtynyt niissä piireissä. Pidin siitä maalaisyhteisön välittömyydestä. Kun muutin muualle töiden perässä ja aikuisena suhtauduin ihmisiin samoin kuin nuorena opin - huomasin että minua pidettiin outona. Siis se että lähestyi ihmisiä aidosti ja jututti luontevasti. Joku ihmeellinen koodikieli jostain varautumisesta olisi pitänyt hallita. Että jos tapaat kivan ihmisen ja ehdotat vaikka lenkille lähtemistä noin kaverimielessä, saat outoja katseita. En käsittänyt, enkä käsitä vieläkään.

Tämä johti siihen että masennuin syvästi, koska koin niin musertavaa erilaisuutta ihmisiin. Ymmärsin olleeni sinisilmäinen ja liian hyväuskoinen. Toisaalta en halunnut lähteä mukaan niihin ihme sosiaalisiin kryptisiin leikkeihin, jossa esitetään jotain muuta kuin oikeasti olet. Olin mieluummin yksin. Olin myös varma, että elän loppuelämäni yksin ilman kumppania ja hyväksyin senkin.

Kuitenkin elämä antoi ihmeellisen lahjan ja tapasin nykyisen mieheni samassa työpaikassa. Meillä oli täysin samat ajatukset maailmasta. Nyt onnellisesti yhdessä, ja viihdymme erillämme muista ihmisistä ja näistä sosiaalisista feikkipiireistä.

Kaikille kovasti voimia ja valoa elämään yksinäisyyden tunteista huolimatta! Itse samaa kokeneena ajattelen yksinäisiä ihmisiä ja toivon sydämessäni kaikkea hyvää ja onnellista teille!

No en ihmettele huonoa vastaanottoa jos olet liikkeellä tuolla asenteella, että minä olen aito ja luonteva, muut ovat jotain muuta. Muista että tuo on oma tulkintasi, ei se miten muut näkevät sinut tai itsensä.

On tärkeä taito osata suhteuttaa oma käytöksensä muiden käytökseen. Et voi vain rynniä ihmisten yli vakuuttuneena siitä, että oma tapasi on oikea.

Mitä aitoa on siinä jos ystävä tai kumppani valitaan sen perusteella mitä kouluja olet käynyt tai millaisessa työssä olet? Tai paljonko tienaa rahaa? Tai paljonko on instassa seuraajia? Onko silloin merkitystä millainen ihminen on kyseessä vaiko se miltä kaikki näyttää ulospäin?

Kullakin omat käsityksensä aitoudesta.

Mikähän siinä on että silloin kun itse kaipaisin kipeimmin seuraa, niin yhtään kukaan ei kiinnostu minusta. Ja sit taas kun en halua seuraa, niin yhtäkkiä kaikki kiinnostuu. Voiko se olla totta että epätoivoisuuden ihan haistaa?

Ei se kyllä miltään tunnu. Näen millaista niiden ihmisten elämä on enkä kadehdi vaikka tiedän että se on niille ihan hyvää elämää. Ei olisi mulle, ei mun elämää.

Vierailija kirjoitti:

Kohta ne on jo eroamassa kuitenkin. Säälittää niiden lapset silloin.

Niin että pakko löytää toisten onnesta jotain pahaa kun ei itsellä sitä onnea ole? Kyllähän monet avioliitot päättyvät eroon, mutta eivät kaikki kuitenkaan. Plus vaikka päätyisivätkin eroon niin löytävät tod.näk uuden kumppanin jossain kohtaa jos haluavat. Ja kyllä ne lapsetkin tottuvat, ja kasvaessaan ymmärtävät vanhempiensa ratkaisun. Lisäksi joillekin lapsille ero voi olla helpotus. On pelkkää typeryyttä ja ilkeilyä ottaa itse onnettoman sinkkuna se asenne että "no ei haittaa kun kuitenkin nuo kohta eroavat. Sitten ovat onneksi taas yhtä onnettomia kuin minäkin".

Alkaa vähitellen elämänhalu kadota. Pitkällinen yksinolo on surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohta ne on jo eroamassa kuitenkin. Säälittää niiden lapset silloin.

Niin että pakko löytää toisten onnesta jotain pahaa kun ei itsellä sitä onnea ole? Kyllähän monet avioliitot päättyvät eroon, mutta eivät kaikki kuitenkaan. Plus vaikka päätyisivätkin eroon niin löytävät tod.näk uuden kumppanin jossain kohtaa jos haluavat. Ja kyllä ne lapsetkin tottuvat, ja kasvaessaan ymmärtävät vanhempiensa ratkaisun. Lisäksi joillekin lapsille ero voi olla helpotus. On pelkkää typeryyttä ja ilkeilyä ottaa itse onnettoman sinkkuna se asenne että "no ei haittaa kun kuitenkin nuo kohta eroavat. Sitten ovat onneksi taas yhtä onnettomia kuin minäkin".

Tule katkerien sinkkujen ketjuun, ihmettele katkeruutta

0/5

Muistakaahan outolinnut, syrjäytyneet, masentuneet ja muut epäonnistujat, että te olette omilla valinnoillanne joko tietoisesti tai alitajuntaisesti valinneet kurjuuden. Luultavasti edellisissä elämissä teitte pahaa tai ette edistäneet elämänne tarkoitusta, ja tämä elämä kaikkine vastoinkäymisineen on siitä rangaistus. Muistakaahan, ettei itsari auta, koska ongelmasi odottaa seuraavassa elämässä entistä voimakkaimpina.

Vierailija kirjoitti:

Muistakaahan outolinnut, syrjäytyneet, masentuneet ja muut epäonnistujat, että te olette omilla valinnoillanne joko tietoisesti tai alitajuntaisesti valinneet kurjuuden. Luultavasti edellisissä elämissä teitte pahaa tai ette edistäneet elämänne tarkoitusta, ja tämä elämä kaikkine vastoinkäymisineen on siitä rangaistus. Muistakaahan, ettei itsari auta, koska ongelmasi odottaa seuraavassa elämässä entistä voimakkaimpina.

Tämän kommentin perusteella sinulla on seuraavassa elämässä odottamassa ehtymätön runsaudensarvi ja satatuhatta neitsyttä :D Eiku...

Että siinä taas kytketään palloa kahleella tuonkin miehen jalkaan. Ja paino kasvaa vuosi vuodelta.

Live Free or Die.

Masentaa taas niin paljon tämäkin lauantai-ilta kun tietää että kaikki tutut nyhjää miestensä kanssa ja itse vaan ikisinkkuna. Vetäisin kännit mutten jaksa. 

En koe olevani mitenkään sosiaalisesti syrjäytynyt. Ystäväpiirissäni on muitakin lapsettomia ikisinkkuja, ikisinkkuja joilla on lapsia, eronneita joilla ei ole lapsia ja eronneita, joilla on lapsia. Muutama ihan ydinperheellinenkin. Ei se tunnu oikein miltään, kiva heidän puolestaan. 

up

Eihän nykyään monetkaan mene enää naimisiin. Suunnilleen vain puolet viidenkympin ikään mennessä.