Erityisherkät ihmiset kertokaa itsestänne

[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 23:12"]

Täällä myös yksi erityisherkkä:

- itken helposti, erityisesti raskaan työpäivän jälkeen. Itekn myös ilosta, työkavereiden kurjista elämäntilanteista, mielikuvituksessani tapahtuvista asioista, what ever :D

- suutun tai loukkaannun todella helposti. Olen kova puhumaan kavereille, mutta jos joku aloittaa ns. liian tuttavallisen keskustelun jostain minulle henkilökohtaisesta, asiasta, vedän liinat heti kiinni ja otan etäisyyttä.

- minulla voi olla maksimissaan kaksi kaveria. Jos kavereita meinaa tulla lisää, vähennän yhteydenpitoa tahtomattani muihin. En koskaan sovi kaksia treffejä samalle päivälle. Vieraskestit kuormittavat minua julmetusti päiviä ennen.

- peruutan usein sovittuja tapaamisia. Osallistun ehkä 1/3 niihin joita olen sopinut

- vältän sopimasta tapaamisia

- kesät kipua, mutta pelko kivusta saa minut toimimaan erittäin varovasti. Vältän kävelyä liukkaalla kelillä jne.

- olen erittäin herkkä lääkkeille, alkoholia en ota juuri ikinä - tulen niin humalaan jo lasillisesta.

- pyrin tekemään kaiken oikein, pelkään virheitä.

- pelästyn helposti, olen arka.

- en voi käydä kahvitauoilla, kuin joka kolmas kerta. Tarvitsen omaa aikaa myös työpäivien aikana.

- pahan puhuminen tai kuuntelu kun toisista puhutaan pahaa, saavat mahani vääntämään todella lujaa. Ennen luulin kuvitelleeni tämän oireen.

- olen koko elämäni yrittänyt olla reippaampi mitä olen. Se on saanut aikaan paljon vihan tunnetta, raivoa. Tämän asian ymmärtäminen on helpottanut suuresti.

[/quote]

Vielä:

- olen kova ideoimaan ja keksimään ongelmiin ratkaisuja. Jos keksin töissä ratkaisun johonkin ongelmaan, on siitä päästävä puhumaan välittömästi henkilöiden kanssa jotka osaavat toteuttaa asioita. Itse olen erinomainen alainen, mutta huono johtaja koska en pysty pitämään hommia hanskassa pitkällä aikavälillä. Neuvoja ja ideoita annan tosiaan mielelläni.

- en voi katsoa väkivaltaisia leffoja tai mitään missä on verta tms.

- myötäelän ystävien ja tuttavien elämää, voin pahoin, jos hekin voivat. Työelämässä teen lähes mitä vain, että muilla olisi paikka auringossa. Jäänkin helposti itse alakynteen, en oikein osaa pitää puoliani kunnolla. Ei:n sanominen on yksi vaikeimpia asioita elämässä, ja suostunkin usein asioihin joista en oikeasti pidä.

- kotona olen mieluiten ilman päälivaatteita, en kestä yhtään ylimääräistä lämpöä. Mieheni patistukset lapsille laittaa huhtikuussa pitkät kalsarit tai hanskat käteen, saavat kiukkuni nousemaan - kaikki eivät ole vilukissoja, kuten ei lapsemmekaan!!!

- näen ns. suuren kuvan muita helpommin. Aistin paskan puhumiset, mielistelyt, hyödyksikäyttäjät muita helpommin. Työelämän suurin haaste on se, kun katselen sivusta mielistelijöiden nuolsekelua, toisaalta heidän tiuskimistaan ns. alempi arvoisille. olen koko elmänäni ihmetellyt, miksei kukaan muu näe asioita näin selvästi :D

- nautin syvästi ihmisistä, jotka ovat aitoja. He ovat elämän suola ja pippuri.

- valehtelu ja kieroilu saavat vereni kuohumaan.

- näen usein asioiden mahdollisen lopun tai lopputuloksen jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

- tietyn biisin soittaminen sata kertaa peräkkäin on täysin normaalia, voin olla niin ihastunut tiettyyn kappaleeseen. musiikki saa muutenkin mielikuvituksen laukkaamaan, ja kuvittelen aina kaikkea ihanaa.

- pidän elämääni rikkaana nimenomaisesti mielikuvitukseni ansiosta. Muuten kun en työpäivän päätteeksi juuri muuta tee kuin olen kotona.

huh, tulipas sitä tekstiä taas. Ainiin, ja kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen ;)

Heips, olen jo puoleen vuosisataan ehtinyt täti ja nyt vasta sain nimen ja määritelmän 'outoudelleni'.  olen ollut aina herkkä vaistoamaan ilmapiiriä, ihmisten välisiä tunnetiloja.  Minut kasvatettiin kuitenkin 'reippaaksi tytöksi' ja piti opetella nielemään itkut ja liikutukset, muista aistimuksista puhumattakaan. Valitettavasti isällä oli nuoruusvuosinani alkoholiongelma, ja hänen touhunsa nostattivat tosi kovia paniikkitiloja. Opin jo varhain kuulemaan ulko-oven avausäänestä, oliko isä humalassa töistä tullessaan. Siitä alkoi fyysinen paniikki, joka piti kuitenkin peittää.   Opin valitettavasti jäädyttämään ulospäin muutkin tuntemukseni, ja siitä tuloksena todellinen 'sisäinen lepatus' ( vrt Janna Satrin kirja) .  Tässä iässä kärsin melkein kaikki yliaistimusoireet fyysisesti; on rytmihäiriöt, ärtynyt suolisto, päänsärkykohtaukset, univaikeudet ... jne.   Työpaikalla on pääsääntöisesti kireä tunnelma, sillä toimari savustaa yhtä kollegaa ulos. Olen välillä yrittänyt mennä väliin, mutta tuloksena vain oma fyysinen pahoinvointi.  Oli aika hurja tunne, kun katsoin sen ylen 10 min haastattelun ja tajusin, että tämä on OMINAISUUS eikä mikään oma friikkijuttu.  Ja että meitä on näköjään aika monta...   terve vaan teille kaikille!  Tuli monta selitystä yhteen syssyyn, että miksi stressaannun työpäivästä niin kovasti, kun teemme 8 henkeä pienessä avokonttorissa töitä, kaikki puhuvat kilpaa puhelimissa, asioita pitää hoitaa huutamalla sermin yli kollegalle, ja koko touhu on toimarin mielestä työtä, kun on paljon sählinkiä ja huutoa. Että silloin on tekemisen meininki!  Mulla hajoaa pää joka päivä, ja korvat tinnittävät jatkuvalla syötöllä.  Haluaisin olla sosiaalinen ja tavata ystäviä, mutta jumitan viimeiseen asti miehen yrityksiä kutsua joku käymään. Mieluummin menen itse kylään, koska voin valita hetken jolloin juttelut riittää ja lähden/pääsen kotiin.  Ystäväpariskuntien kiristyneet välit saavat mahan aivan tuhanteen solmuun, puhumattakaan parista vakavasti sairastuneesta.  Mutta toisaalta tämä on elämää, ja toistuvasti pitää pärjätä kilometrien päässä omalta mukavuusalueelta.      Tuumii 50v paniikkiasiantuntija :) 

Ap, olen samanlainen kuin sinä. En lue pahoja murhajuttuja lehdistä, en kestä niitä. Saan voimaa luonnosta ja eläimistä ja puutarhasta.

Poistan heti ilkeät ihmiset elämästäni ja sinne ei enää pääse. 

Juonittelu ja veemäisyys saa mut voimaan pahoin.

Olen muistaakseni kommentoinut tähän aiemminkin, mutta muistinkohan valoyliherkkyyden? Moni nauraa sille, kun kerron, että jos menen talvella auringonpaisteeseen, aivastan ainakin 20 kertaa. Sama jos yöllä sytytän valot. Yhden ainoan kohtalotoverin olen elämäni aikan tavannut, jolla tämä on näin voimakasta. Näkö myös sumenee hetkeksi. Ei kuitenkaan allergiaa, koska totuttuani siihen ei tunne enää ole niin paha. Mutta kirkkaissa valoissa on paha ollla aina. 

Minusta olisi mukavaa, että täällä saisi rauhassa keskustella. Ne joille tämä asia on jotenkin punainen vaate voisivat mennä muualle, ei kannata tulla tänne itseään kiusaamaan. Oli niin hyvä henki täällä kirjoitella ja jakaa asioita toisten, joilla on samanlaisia kokemuksia, kanssa. Vain toinen joka elää ja kokee maailmaa samalla tavoin voi ymmärtää tämän asian.

On aivan totaalisesti eri asia olla herkkä tietyille asioille kuin olla itsekäs. Nyt jo ne silmät auki, kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti ole samasta muotista. Itsemurhiakin tapahtuisi huomattavasti vähemmän, jos ihmiset hyväksyisivät toisensa, eivätkä ryhtyisi samantien tekemään turhia päätelmiä toisen erilaisuudesta.

Hienoa huomata että on toisiakin samanlaisia jotka tuntevat ja kokevat samanlailla kuten minä,en siis ole mitenkään omituinen ja erilainen vaan erityisherkkä.Olen lukemassa juuri tuota Erityisherkkä kirjaa ja olen tehnyt testin jotka kaikki piirteet sopivat minulle täysin.

Olen erittäin tunneherkkä, suren ja itken herkästi jos näen toisen kärsivän ja tuntevan tuskaa.Kun näen esimerkiksi esim. televisiosta jonkin tilanteen jossa joku tuntee kipua tai on jokin iljettävän tilanteen niin minulla kulkee kivun väreet pitkin ruumistani päästä varpaisiin, tunnistan sen todella niin että pitää oikein valittaa.

Mietiskelen ja pohdiskelen asioita paljon, tulevia ja varsinkin menneitä. En ole yhtään helppo tai nopea tekemään pikaisia päätöksiä asioista ja ryhtymään pikaisesti toimeen olen siis introvertti.Jälkeenpäin pyörittelen tekemiäni päätöksiä ja vaikka ostoksia mielessäni että tulikohan tehtyä nyt oikea ratkaisu vai ei, saatan katua ja ajatella että olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin.Tällä tavalla sitä saattaa tehdä elämänsä erittäin vaikeaksikin(eiväthän toiset sitä näe ulospäin mutta itse tuntee ).Sitten vielä sellainenkin että ajattelee paljon mitä muut ajattelee minusta ja tekemisistäni,onko se sitten itsetunnon puutetta(joka minulla on ollut ainakin näihin asti erittäin heikko mutta kun ikää tulee ja kokemuksia niin negatiivisia ja positiivisia niin ehkä sekin on jo hieman parantunut).

Olen myös erittäin herkkä stressaaville tilanteille, kovalle melulle ja kirkuville  äänille ja olen saanut monesti paniikinomaisia oireita.

Ja ennen kaikkea olen todellinen täydellisyyden tavoittelija, kaikki pitäisi mennä tip top oikein enkä saisi epäonnistua  muuten suren ja murehdin,vaikka eiköhän epäonnistumiset kuulu elämään,silloinhan osaa nauttia onnistumisista täysin rinnoin.

Ja mietin paljon toisten sanomisista että mitähän tuo tuollakin oikein tarkoitti.

Ja luen paljon rivien välistäkin mitä kukakin oikein haluaa sanoa.Näen myös erittäin paljon unia, niin painajaisia ja ihania uniakin.

Ja olen vielä erittäin tunnollinen kaikessa, teen kaiken varmasti viimeisen "tapin takaa".

Ja tykkään valtavasti musiikista joista herkkiä ja kauniita kappaleita kuunnellessa varmasti vedet valuu silmistä ja sydämessä hyrisee.

Tässä joitakin näitä piirteitäni.Kiva kun perustettu tällainen yhdistys ja saa kommentteja muiltakin samanlaisilta. Odotellaan ja valmistaudutaan kauniiiseen tuoksuvaa kesään ja päästään haistelemaan ja tuntemaan kun luonto herää taas elämään ja linnut laulaa niin sitä itsekin aivan kuin kerää henkiin talven jäkeen.

[quote author="Vierailija" time="06.05.2014 klo 15:33"]

Hei! Minäkin koen olevani erityisherkkä. Olen vajaa 30-vuotias ja ikäni ajatellut olevani outo. Minulla on ollut lapsesta saakka voimakas tarve "olla rauhassa". Meteli tekee minut hulluksi, yhtäkkinen kova ääni tuottaa kipua ja tekee "raivopiikin" siis hetken koen valtaisaa suuttumusta sitä ääntä ja sen aiheuttajaa kohtaan. En ymmärrä miksi kotonakin telkkari pauhaa vaikkei kukaan sitä katso, enkä voi sietää musiikin kuuntelua.. Kun lenkkeilen teen sen aina ilman kuulokkeita, nautin äärettömästi luonnossa liikkumisesta. Saatan jopa hieman itkeä kävellessäni, kun tunnen niin syvästi. Miehen partavesi pistää nenään, tulee oksettava olo. Mielestäni toisessa lapsessamme on erilainen tuoksu kuin ensimmäisessä, nuorempi tuoksuu auringon paahtamalle hiekalle. Lapsiperheen arki syö kovasti voimia. Kun mies on vapaalla, tarvitsen paljon latautumisaikaa, muuten alan itkeskellä ja olen alakuloinen. Työssä olin ensin kolmen hengen huoneessa, mutta pääsin omaan huoneeseen sitten ja on ollut ihanaa! Jaksan kotona lasten kanssa paljon paremmin, kun en ole kuormittanut itseäni loppuun jo työpäivän aikana. Ihmettelen eivätkö muut huomaa tiettyjä asioita sosiaalisessa kanssakäymisessä; teeskentelyä, kaikkea mikä on pinnan alla kytemässä. Tulen pahoinvoivaksi jos joku jätetään keskustelun ulkopuolelle ilkeilymielessä, koen velvollisuudekseni huomioida tämän ihmisen. Minulla ei ole paljoa ystäviä, en jaksa tavata heitä. Kaikki voimani menevät työhön ja perhe-elämään. Onneksi olen alkanut ymmärtää tämän herkkyyteni ja osaan luovia elämässä eteenpäin. En koe enää olevani hullu vaan minulla on jo keinot joilla selvitä arjessa. Koen että tämä herkkyys on kuitenkin rikkaus, kokemusmaailmani on vahva, vaikka joskus tunnen itseni yksinäiseksi. Itse tulen perheestä, jossa isä on narsisti-alkoholisti. Lapsuuteni on jättänyt minuun syvät jäljet.

[/quote]

Tämä kuvaus oli aivan kuin omat kokemukseni: Kovat äänet saavat ärsyyntymään, suuri tarve olla rauhassa. Lapsena ihmettelin muita, jotka jaksoivat pihalla tempoa menemään lailla paikasta toiseen kun taas itse halusi maata nurmikolla viltin päällä ja ihmetellä pilviä. Aikuisena olen samanlainen; Haluaisin kyllä kokea kaikkea ja mennä paikkoihin, mutta h-hetken koetettua energiani loppuu ja huomaan haluavani kotiin jotta pääsen ynnäämään kaikkea kokenuttani. Olen pitänyt itseäni hyvin epäsosiaalisena ja huonona ihmisenä, kun en ole jaksanut käydä ja nähdä ihmisiä kuin tietyn aikaa kerrallaan. Luettuani erityisherkkyydestä on vihdoin tullut sellainen olo, että on ikään kuin lupa kuunnella itseään, ei tarvitse olla reippaampi mitä oikeasti on.

Suorastaan hengästyn kun kuuntelen työkaveria, jolla käy kyläilijöitä joka viikko ja käy myös itse kylässä. Siis ihanaa että joku jaksaa! Mutta itse ihan läkähdyn ajatuksesta!

Noista kovista äänistä vielä: Olemme tehneet perheessä pelisäännöt äänen käytölle ja sopivalle käytökselle. Ei niin, etteikö sääntöjä olisi aikaisemmin ollut, mutta herkkyyden ymmärtämisen jälkeen emme ole enää koettaneet väkisin sietää kovaa meteliä, vaan lapset ovat hiljentäneet menoa hyvissä ajoin.

Luonotokävelyistä: Täälläkin saattaa itku tirahtaa, kun sopivassa mielentilassa menee kävelylle luonnon helmaan. Asuimme mieheni kanssa luonnon helmassa silloin kun tapasimme. Tästä melko pian muutimme kuitenkin keskustaan, jonne en koskaan asettunut. Kaipasin aina takaisin sinne missä aikanaan asuimme, myös mies kaipasi tänne vanhalle alueelle. Viime kesänä sitten muutimmekin kymmenen vuoden tauon jälkeen takaisin luonnon helmaan. Täällä herään joka aamu 5.30 ja menen ihan rauhassa koiran kanssa lenkille. Se tuntuu onnelta.

Vielä tuosta työpaikkakulttuurista: Itsekin koen olevani jotenkin vastuussa siitä henkilöstä, joka jää ulkopuolelle tai viimeiseksi ja koen olevani velvollinen pitämään seuraa hänelle. En myöskään ymmärrä, miten jotkut kehtaavat hakkua esim. esimiestä selän takana ja myöhemmi esittää parasta kaveria. Hävettää suorastaan puolesta.

Tämä herkkyys on todella voimavara ja rikkaus, kun sen oivaltaa ja muistaa kuunnella itseään. Tsemppiä sinulle ja muille!

Erityisherkät ovat siis mielensäpahoittajia jotka eivät kuuntele toisia eivätkä keskity muuhun kuin omaan napaan. Hienompi nimitys nykypäivän itsekkyydelle.

80 kokeile pesäpallomailaa vittuus, jätä ajattelu ja ainakin kirjoittelu ihan mihin tahansa.

miulla on kavereita!!!

<3

juu, itsekkyys on kyllä kaukana herkästä ihmisestä... Herkät ihmiset enemmänkin haluavat maailmanrauhaa, tasa-arvoa, uskovat ihmisen hyvyyteen, hyvääntahtoon utobiaan asti...

sitten on vain muokattava ympäristö omakseen ...

79 kirjoitit tuosta, että kun olet kuullut tästä herkkyydestä niin olet ikään kuin saanut luvan kuunnella itseäsi ja tuntemuksiasi. Minulla on hyvin samanlainen kokemus. Olen aina yrittänyt olla jotain muuta kuin olen; reippaampi, sosiaalisempi, iloisempi. Olen vihdoin alkanut hyväksyä itseni tällaisena ja tunnen, että elämä on muuttunut laadukkaammaksi. Voin paremmin, kun en yritä sopia mihinkään muottiin! Ystävyyssuhteeni ovat aina olleet sellaisia, että olen se kuunteleva ja auttava osapuoli, harvoin sain itse sellaista kokemusta, että minut huomioitiin. Olen pikkuhiljaa jättänyt näitä ihmisiä pois elämästäni. Kyläilijät saavat minut stressaamaan kovasti, siksi en jaksa ottaa meille vieraita kovin usein. Mieluummin menen itse kylään, että voin lähteä pois kun haluan, niin kuin joku muukin täällä kirjoitti. Kuulin vastikään, että tuttavapari on eroamassa ja valvoin sen yön ja murehdin heidän asioitaan! Tuntuu, että kaikki menee ihon alle. En voi esimerkiksi lukea ollenkaan iltapäivälehtiä. Tulen niistä todella surulliseksi. Jotkut kuvat/uutiset painuvat mieleeni ja palaan niitä aina ajattelemaan esim. lapsia/eläimiä kohtaan tehdyt vääryydet, sotien kauhut jne.

Sitten kun olen iloinen niin olen aidosti syvästi iloinen. Osaan huomioida lapset hyvin, koska aistin heidän tunnetilojaan ja osaan paikallistaa mikä surettaa, kiukuttaa jne. Olen kuin kuminauha, joka venyy ja paukkuu tilanteiden mukaan. Huomaan myös kun vanhempi lapsi haluaa tilaa, annan hänen silloin mennä kaverin kanssa ja harjoitella rajojaan, aistin taas kun hän on siinä "pikkulapsi" vaiheessa ja kaipaa syliä. Vaikkei hän itse osaisi sanoittaa tunteitaan. En tiedä osaanko selittää tätä oikein..

Näen helposti ihmisten kasvoista mitä he oikeasti ajattelevat. Joku muukin kertoi, että huomaa pahan ihmisessä heti. Minä näen sen myös ja vältän kontaktia. Pinnallisuus ja nykyajan ulkonäkö- ja suorituskeskeinen kulttuuri eivät sovi minulle, tulen pahoinvoivaksi ja levottomaksi. En voi katsoa mitään tosi-tvtä, eikä minun maailmaani mahdu kuinka jonkun silikoonitissit voivat olla uutisen aiheena. Olenkin ajatellut, että olisin sopinut johonkin menneeseen aikaan, jolloin oli sivistystä ja ihmisillä käytöstavat.

terveisin, 77

[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 17:15"]hei vielä, kiitos kaikille antoisasta keskustelusta. Saman kaltaisia ihmisiä tuntuu olevan paljon ja olisi mielenkiintoista vaihtaa kokemuksia teidän kaikkien kanssa. Omalta osaltani jätän tämän palstan lukemisen/kirjoittelun tältää erää, mutta minulle saa laittaa sähköpostia osoitteeseen nannameri@hotmail.fi

t. 79

[/quote]

Laitoin uutiskirje-spämmiä tulemaan

Minäkin kiitän kauniisti todella antoisasta ketjusta! Minulla on Aronin kirja ja siitä olen itseäni testaillutkin ja olen selvästi erityisherkkä. Monet täällä kirjoitetut jutut olivat kuin omalta näppikseltäni. Täällä on kirjoitellut ilkeilijöitäkin, mutta on niissä viesteissä hitunen tottakin. Käsittääkseni erityisherkkyys on synnynnäinen ominaisuus, johon ympäristö siis kovasti vaikuttaa, enkä usko, että kaikki erityisherkät ovat välttämättä kovin ihania ihmisiä. En tarkoita loukata ketään tänne kirjoittanutta, mutta en pidä mitenkään mahdottomana, että erityisherkkää lasta on pilkattu ja väheksytty niin paljon, että hän on kasvattanut itselleen kovan kuoren ja purkaa pahaa oloaan käyttäytymällä rumasti toisia kohtaan - vastoin omaa luontoaan. Luulen, että tuo kuoren kasvattaminen on aika yleistäkin (pakkohan sitä on jotenkin selvitä!) ja johtaa siihen, että erityisherkkä voi vaikuttaa jopa "normaaliherkkää" vähemmän herkältä. Jos on tavallisella tavalla herkkä, on herkkyytensä voinut todennäköisemmin näyttää ja olla oma itsensä. Lievemmässä mittakaavassa huomaan itsekin käyttäytyväni vähän tylysti, jos kerta kaikkiaan väsyn toisten, esim. lasten, seuraan.

Minulla erityisherkkyys hankaloittaa ehkä eniten ihmissuhteita. Rakkaiden lasteni seuraan siis väsyn ehkä helpommin kuin moni muu, ja sama pätee puolisoon. Joku hyvin kirjoitti, kuinka hänestä puolison vuorotyö on ihanaa, kun saa välillä olla ihan yksin kotona! Minusta aika rohkeaa, normaalimittapuulla tuo kuulostaisi tosi rumalta. Samaten minun on tosi vaikea nukkua kenenkään vieressä, mikä tietysti tekee minusta kylmän ihmisen :( Tällä tavoin herkkyys juuri usein vaikuttaa ihan vastakohdaltaan, ikään kuin ihminen olisi joku kylmä kala, joka pitää muita ihmisiä ääliöinä, eikä halua siksi olla näiden kanssa. Vaikka kyse on päinvastaisesta!

En itse oikein pidä erityisherkkä-sanasta, vaikka alan siihen jo tottua. Ehkä joku sensitiivinen tuntuisi paremmalta. Suomessa ei herkkyyttä ole arvostettu, ja ehkä siksi erityisherkkään tuntuu liittyvän ajatus "olen Erityinen Ihminen, kohdelkaa minua silkkihansikkain, minä saan kohdella muita miten haluan" (mikä näkyykin joissain tämän ketjun onneksi harvinaisissa ikävissä viesteissä). Aronin mukaanhan kyse on kahdesta tosiasiasta: ihmiset toimivat parhaiten sopivasti virikkeellisessä ympäristössä (ei liikaa tai liian vähän virikkeitä) ja toisekseen eri ihmiset reagoivat eri tavalla virikkeisiin eli erityisherkille sopiva virittyneisyys saavutetaan vähemmillä virikkeillä. Minusta esim. sensitiivinen-termi toisi esiin tätä biologista pohjaa ja vähentäisi sellaista arvolatausta. Emmehän me ihmiset ole sen parempia tai huonompia herkkyystasosta riippuen.

Mutta kiitokset vielä minunkin puolestani ketjuun kirjoittaneille, tuntui kuin olisin kotiin tullut :) Muistan lapsuudestani yllättävän vähän, mutta yksi sellainen vahva hetki on jäänyt mieleen, kun ala-asteikäisenä hyljeksittynä outona lintuna ajattelin, että "voi kun ihmiset olisivat vaan kiltimpiä toisilleen". Samaa ajattelen vieläkin nelikymppisenä, ei siihen ole oikein lisättävää. Minusta se, että tahtoo hyvää toisille, on kaikkein tärkeintä.

52 jatkaa edelleen:

Miten te muut olette järjestäneet asumisasiat puolisoiden kanssa? Tarvitsen omaa aikaa parisuhteessakin.. Jossain vaiheessa varmaan tulee muutto miehen kanssa yhteen. Exän kanssa oli vähän hankalaa asua kun asunnossa oli 45 neliötä kahdelle. Eihän se edes ole pieni kämppä, mutta jotenkin tarvitsen fyysistä tilaa ympärilleni kauheasti. Muuten meni kuitenkin ihmeen hyvin, tosin mua häiritsi jatkuvasti se kun en saanut olla kauheasti yksin. Hengailin sitten paljon makkarissa...

En voisi kuvitellakkaan asuvani jonkun ihmisen kanssa jossain yksiössä!!! Mun täytyy välillä saada olla kotona niin, että kukaan ei ole näköpiirissä. Tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselle :D. En vaan osaa olla täysin rentona jos joku toinen häärii koko ajan vieressä. Mulle koti on muutenkin todella intiimi paikka. Nyt kun asun yksin niin eihän täällä ole ketään muuta. Koti on mulle sellanen rentoutumispaikka eli paikka jossa saan olla yksin. Siksi vähän mietityttää, että miten saan tarvittavan "oman ajan ja oman tilan" jos jossain vaiheessa muutan miehen kanssa.. Soluasuminen oli todella stressaavaa, vaikka olihan siinäkin oma huone. Koko ajan kuuli kämppiksen metelit, mulle sattui varmasti tavallista äänekkäämpi kämppis... Mitenhän mahtaa tulevaisuudessa mennä jos lapsia haluaa. En mä nyt niille voi sanoa, että äiti tarvii tässä vähän omaa aikaa että voitko mennä toiseen huoneeseen kiitos.

Meneekö teillä niin, että alatte ahdistua jos ette tiedä jonkun tapahtuman kulkua etukäteen? Mulla työt on semmosia. Teen keikkatyötä ja mun on pakko saada kuvitella se työpäivä etukäteen mun päässä. Ahdistun, jos en tiedä edellisenä päivänä, että montako taukoa mulla on huomenna, kuka mulla on työparina, onko keikkapaikan lähellä joku kauppa/ravintola jossa voi käydä ruokkiksella... En osaa näissä työasioissa olla vaan silleen, että "no huomenna sen näkee". Tämä on ihan sairaan ärsyttävää!!! Teen tätä myös jos minun täytyy keskustella jostain vakavammasta asiasta jonkun henkilön kanssa. Pohdin keskustelun etukäteen päässäni, että mitä sanon jos toinen sanookin niin tai entä jos se sanookin näin... Huoh.

[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 08:12"]

Erityisherkät ovat siis mielensäpahoittajia jotka eivät kuuntele toisia eivätkä keskity muuhun kuin omaan napaan. Hienompi nimitys nykypäivän itsekkyydelle.

[/quote]

Hei! Mielensäpahoittajia joissain asioissa ehkä, tämän myönnän ainakin itse. Ymmärtämällä missä tilanteissa ja minkä vuoksi mieli pahoittuu, auttaa erityisherkkää pitkälle -> jäsentämällä asioita ja antamalla niille oikeat mittasuhteet.

Yleisellä tasolla sana "itsekäs" puolestaan kuvaa ei kuvaa erityisherkkää lainkaan, tai ainakin kovin yksipuolisesti. Asiat kyllä saatetaan kokea voimakkaasti oman itsen kautta, mutta ennemminkin toista huomioiden kuin "dissaten". Omalla kohdalla tietynlainen itsekkyyden/rajojen asettamisen puute puolestaan on ajanut tilanteisiin joissa on ollut huono olla. Tämän myöntäminen on auttanut selkeyttämään omaa toimintaa ja rajoja.

Ennen näiden asioiden ymmärtämistä, on todennäköistä että ainakin oma käytökseni on ajoittain jopa vaikuttanut itsekkäältä vaikka se on viimeinen asia jota on toisille halunnut. Esimerkiksi ystäviä ei ole tullut kutsuttua kylään useinkaan. Nyt sillekin löytyy syy ja asiaa voi miettiä ihan uudelta kantilta.

Itsekkyydestä, esim. työpaikalla, kaupassa, harrastuksissa tosin tulee paha mieli, ja "kyynärpää-tekniikan" käyttäminen saa voimaan pahoin.

Kolikon kääntöpuoli on se, että kuten joku muukin totesi, sitä on usein päässyt ystävyyssuhteessa/työpaikalla kuuntelijan rooliin, kuin että olisi tullut kuulluksi. Se on turvallista, vaikkakin suru toisen puolesta on valtava, mikäli jotain kurjaa on sattunut.

Summa summarum: omalla kohdalla tämä erityisherkkyydestä lukeminen ja aiheeseen tutustuminen on auttanut juuri jäsentämää asioita joita haluaa/ei halua elämäänsä, jotta kuormitus ei kasvaisi valtavaksi ja energiaa riittäisi tärkeille asioille. Auttanut ottamaan vastuuta asioista, eikä niin että hokisi itsellensä olevansa vaan laiska, saamaton, epäsosiaalinen jne.

Muita erityisherkkyyteen liittyvää piirteitä on kuvattu edellisissä viesteissä hienosti.

Toivottavasti tämä (ja ainakin edelliset viestit) antavat näkökulmaa erityisherkkien maailmaan. Mukavaa kevättä :)

Minäkin toivoisin keskustelupalstaa, jossa voisi osallistua keskusteluihin nimimerkillä. Voisi olla hyvä että rekisteröityminen olisi pakollista, että palstaa pääsee lukemaan. Oma osaaminen ei kuitenkaan riitä foorumin tekemiseen.

-Herkkis-

juu sama ajatus tuli itselle useista teksteistä kun hymyssä suin luen näitä ihania kirjoituksia.Välillä hihittelen yksinäni kun joku oma outo tapani on muilla sama :)

Mutta olisi tosiaan kivempi kuulla näitten kuvausten lisäksi missä muut ovat töissä? opiskelevat? minkä ikäisiä olette? kavereita? Itse olen 24w nainen .ammatiltani kokki mutta työskentelen kahvilassa. harrastan lenkkeilyä. ja salia. päiväkirjaa kirjoitan ja luen kirjoja. on mulla pari kaveria joita näen 2 x kk mikä on tarpeeksi.

Tätä ketjua on ollut todella mielenkiintoista ja hauskaakin lukea. Hauskaa siinä mielessä, että ei ole yksin sittenkään näiden ominaisuuksien kanssa. Minulla nousee kaksi piirrettä ylitse muiden. Sosiaaliset tilanteet sekä vaikeus kestää maailman pahuutta/ihmisten pahuutta.

Koen tuon sosiaalisuuden ristiriitana itsessäni. Toisaalta pidän ihmisistä ja olen kiinnostunut monenlaisista ihmisistä. Silti pitkä seurassa oleminen väsyttää aivan tavattomasti. Usein pidemmissä illanistujaisissa tunnen jo hieman ennen, että nyt akku alkaa olemaan tyhjä ja jossain vaiheessa tulee ikään kuin "tippuminen". En jaksaisi puhua enkä kuunnella enää yhtään. Toki ole oppinut pinnistelemään. Pahinta on töissä esim. muutaman päivän mittaiset messumatkat tietyllä porukalla ja nakutetussa aikataulussa. Sellaisen keikan jälkeen tuntuu, että tarvii viikon levon ennen kuin taas normalisoituu. Täällä moni on maininnut, että aistii helposti ihmisten perimmäiset tarkoitusperät ja aikeet. Itse aistin samaa. Monien muiden täällä kirjoittavien tavoin olen oppinut pinnistelemään ja näyttelmään vähän liiankin hyvin. Minulle on myös tärkeää, että voin itse säädellä kauanko joku sos.tilanne kestää.

Sitten tuo pahuuden kestäminen. Sen koen isoimpana ongelmana. Koen, että pahoista asioista kuuleminen/lukeminen/näkeminen aiheuttaa suhteettoman reaktion. Ainakin jos vertaan kokemustani useimpiin ympärilläni. Joku kauhea luettu tapaus jää kuvina päähän. Keskitysleireistä en kestä kuulla mitään. Joku lehdestä luettu pikku-uutinen kuinka miesystävä puukotti naisen saattaa elää ikään kuin filminä päässäni. Aina on ollut vaikea olan kohautuksella sivuuttaa asioita. Nämä vain pieninä esimerkkeinä puhumattakaan kaikista helvetillisistä vääryyksistä, joita tapahtuu koko ajan. Tiedän, että olisi hyvä karaista itseään. Olen yrittänytkin. Jonkin verran se auttaa. Mutta joskus huomaan myös tuntevani vihaa siitä, että aina pitää jotenkin peitellä ja pinnistellä itsensä kanssa. Ei voi sanoa miten saatanan pahalta jotkut asiat tuntuu. Minä en missään peiton alla tihrusta ehkä tunteitani useinkaan näytä. Päin vastoin, aistin usein, etteivät ihmiset ole ollenkaan samalla taajudella. Se juuri väsyttääkin, kun täytyy näytellä hilpeäää vaikka päässä on joku "keissi" menossa.

No, usein kyllä naurankin itselleni ja yritän välttää käpertymistä. Mutta välillä armahdan itseäni ja annan itseni surra isossa mittakaavassa. Silloin kun olen yksin. Joitakin harvoja hengenheimolaisia olen löytänyt. Heidän seuransa on minulle lepoa ja kullan arvoista. Sellaisten ihmisten seurassa pystyn olemaan loputtomasti väsymättä. Se on aika hassua. Jonkun seurassa voin väsyä viidessä minuutissa.

Tämä piirteistön löytämisen anti on ollut itseymmärryksen lisääntyminen ja sen myötä elämän helpottuminen vaikka piirteistään ei eroon pääsekään. Joku täällä sanoi, että toivoisi, että maapallo räjäytettäisiin ja tämä kaikki vittupaska loppuisi täällä. Pahimpina hetkinä koen juuri niin. Se on juuri sitä vaikeutta kestää kärsimystä, johon ei itse voi vaikuttaa. Ei voi ikään kuin pelastaa kaikkia pahalta. Voimia kaikille samoin kokeville!