Oletko tunnustanut joskus varatulle tunteesi? Miten kävi?

Juu. Varattuna avauduin varatulle ex:älleni että arvelen hänen sittenkin olevan elämäni mies. Tunne oli yllätyksekseni molemminpuolinen. Todennäköisesti palaamme yhteen kunhan molempien lapset ovat vähän isompia. Olemme kertoneet nykyisille puolisoillemmekin jo asiasta ja aiheutti tietysti vähän pahaa mieltä mutta olivat kyllä jo uumoilleet ettei nykyiset suhteet ole lopullisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsilla, joilla on impulssikontrollissa vikaa lankeavat kokeessa, jossa täytyy valita joko odottaminen ja enemmän karkkia tai heti, mutta vähemmän karkkia. Samat lapset aikuisena tekevät valintojaan elämässään saman huonon impulssikontrollin vieminä. Säntäilevät suhteesta toiseen, loistavat harvemmin älyllään.

Loppuviimeksi valinta on jokaisen oma. Tunnustaako vai eikö tunnustaa, pettääkö sitten jos saa vastakaikua vai eikö petä. Todella jännittävää ja voi sitten jälkikäteen katsoa Hiljaiset sillat sydän verta vuotaen.

Tylsähköjä ihmisiä ilman periaatteita, minun mielestäni. Eivätkä erityisen luotettavia. En tuomitse, en sano syntiseksi, mutta vältän seuraa.

Päläpälä. Oot sä vaan hyvä ihminen.

En ole hyvä ihminen, aina, eikä se ole viestini pointti. Koit viestini uhkana omakuvallesi? Olisiko maailma kivempi paikka jos kaikki ajattelisi samalla tavalla?

No en koe sinua uhkaksi maailmankuvalleni. En vaan jaksa tollasia varajeesuksia ollenkaan.

Uskaltauduin tunnustamaan mun tunteet varatulle miehelle, sillä aavistin hänen rakastavan mua. Niinpä olemme nyt pari ja mulla on maailman ihanin mies:)

En ole itse tunnustanut. Toivon kyllä, että saan siihen tilaisuuden, vaikken hänen kanssaan suhdetta haluakaan.

Minulle on tunnustettu muutaman kerran. Tuorein tapaus kiinnostaisi, jos olisin vapaa. Olemme jonkinasteisia ystäviä. Itselläni tunteet ovat lähinnä kaverillisia, mutta toisissa olosuhteissa niitä voisi syntyä. Sanon suoraan tai kierrelen, miten asia on. Siis mitä hänestä ajattelen, mutta...

Ei-kiinnostaville tunnustajille korostan ystävällisesti sitä, että olen varattu tms. En rupea enempää selittelemään enkä toisaalta anna ymmärtää, että kiinnostaisi muutenkaan. Mutta tuolla tavalla hän voi perääntyä "tekosyyn avulla" niin, ettei tilanne käy kummallekaan vaikeaksi. Suurin osa ei-kiinnostavista tyytyy luomaan merkitseviä katseita eikä uskalla lähestyä. Suurin osa kiinnostavista toimii kaverillisesti pienellä flirtillä höystettynä. Varsinkin ne, jotka ovat tuttuja ja tietävät tilanteen, tai varattuja itsekin, niin eivät koskaan sano ääneen. Joistakin en sitten ole varma itsekään.

Mutta niin kauan kun tunnustajalla ei ole mitään olettamuksia tai odotuksia, asia on ihan ok. Jos ryhtyy tuputtamaan itseään tai perustelemaan, miksi nykyiseni ei ole oikea minulle, niin sitten rupean karttamaan. Se ei välttämättä johdu itse asiasta, vaan tunnistan silloin tämän jankkaavan ja takertuvan ihmistyypin, jonka sosiaaliset taidot ja tilannetaju ovat heikot.

Missä tilanteessa olette tehneet nuo tunnustukset? Puhelimessa? Pyytäneet kahville (ja ovat suostuneet? Eivätkä kummastelleet miksi?)?

Miten se tilanne eteni?

Riippuu tilanteesta. Kun olin naimisissa, olin pahimmissakin karikoissa täysin sitoutunut mieheeni ja mikään ulkopuolisen ihastuminen ei olisi hetkauttanut. Eron jälkeen meni pari vuotta ennen kuin ajattelin uutta suhdetta. Nyt olen puuduttavassa onoff-suhteessa ja todella ihastunut toiseen mieheen. Salaa toivon, että tunteet olisi molemmin puolisia. Nykyinen mieheni on ailahtelevaa sorttia, että en enää osaa luottaa yhteiseen tulevaisuuteen ja koko ajan ajaudun hänestä kauemmas. Toki fiksuinta olisi vaan erota joka tapauksessa.

Mua kiinnostaa myös että missä ja miten nämä tunnustukset on tehty?

Up

Perheellinen varattu työkaverimies piiritti monta kuukautta. Aluksi ihastuin, koska en tiennyt perheestä tai edes, että seurustelee ja olin itse eronnut nainen ja siten vapaa. Onneksi ei keretty pitemmälle, sillä ehdin ensin tunnustamaan, että olen ihastunut ja mies sen jälkeen ghostasi ja myös muuttui hyvin ilkeäksi mikä lopulta johti siihen, että vaihdoin työpaikkaa. Opin, että työkavereihin ei kosketa ja joo kyllä vieläkin välillä hävettää ja nolottaa, että kerroin sille m"lkulle tunteeni. Nykyään ihmettelen mitä siinä ikinä näin ja puistattaa ajatuskin.

Vierailija kirjoitti:

Olen. Mies erosi vaimostaan ja olemme nyt onnellisesti ollut naimisissa kuusi vuotta.[/quote

Juu, tämä on tietenkin ollut niitä miehiä jotka " tyytyvät" että saisivat jonkun ja jos tulee vastaan parempi jonka voi saada niin heti entinen lentää ulos.

Kyllä olen, en tiennyt hänen olevan varattu. Kiitti kiinnostuksesta ja sanoi olevansa varattu. Kiitin asiallisesta vastauksesta ja se siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti teistä ketään ei haittaa jos puolisonne harrastavat samaa selkienne takana. Onhan se ihan fine.

Miten niin? Voihan tunteensa tunnustaa, vaikka ei pyrkisikään sänkyyn toisen kanssa.

t. Se joka kertoi tehneensä noin, ja tarkoitin sitä myös (en olisi suostunut mihinkään miehen kanssa siinä vaiheessa kun oli varattu)

Miksi kerroit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pysty kiinnostumaan varatuista.

Mistä sen voi havaita jos toinen on varattu, jollei hän sitä itse kerro?

En minä ainakaan ole ensimmäisenä kertomassa parisuhdetilannettani uudelle tuttavuudelle.

Hohhoijaa.

Eiköhän tässä nyt tarkoiteta sitä että tietää toisen olevan varattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen varattu ja arvostaisin tällaista elettä paljon. Ja vieläkin enemmän jos henkilö sattuisi olemaan sellainen josta todella pidän.

Olen varattu ja arvostukseni ihmiseen menisi täysin, ja on mennytkin. En siis arvostaisi elettä ollenkaan. Kantapään kautta olen oppinut millainen näiden ihmisten perusluonne on.

Minäkin olen varattu, mutta ei mulla ketään kohtaan arvostus siitä loppuisi, jos joku kertoisi olevansa minuun ihastunut. Ei tunteitaan voi aina hallita. Tekojensa hallinta ja hillintä on sitten asia erikseen. Ja jos antaisin vastakaikua tuolle kertojalle, niin eikö se kertoisi enemmän minusta kuin hänestä? Ja jos totta puhutaan, en tuomitsisi edes itseäni, koska olen tähän ikään mennessä oppinut, että värisävyjä mustan ja valkoisen väliltä löytyy aika paljon.

Itse sanoit että tunteitaan ei voi hallita mutta tekojaan voi.

Kertominen varatulle on teko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsilla, joilla on impulssikontrollissa vikaa lankeavat kokeessa, jossa täytyy valita joko odottaminen ja enemmän karkkia tai heti, mutta vähemmän karkkia. Samat lapset aikuisena tekevät valintojaan elämässään saman huonon impulssikontrollin vieminä. Säntäilevät suhteesta toiseen, loistavat harvemmin älyllään.

Loppuviimeksi valinta on jokaisen oma. Tunnustaako vai eikö tunnustaa, pettääkö sitten jos saa vastakaikua vai eikö petä. Todella jännittävää ja voi sitten jälkikäteen katsoa Hiljaiset sillat sydän verta vuotaen.

Tylsähköjä ihmisiä ilman periaatteita, minun mielestäni. Eivätkä erityisen luotettavia. En tuomitse, en sano syntiseksi, mutta vältän seuraa.

Päläpälä. Oot sä vaan hyvä ihminen.

Totuus kirpaisee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tunnustanut, mutta tein samalla selväksi että en ole yrittämässä hajottaa hänen suhdettaan, vaan tyydyn vain ihailemaan häntä etäältä. :) Oli opiskelukaverini, joten siksi olimme paljon tekemisissä. Hän oli imarreltu saamastaan huomiosta. 

Myöhemmin mies erosi. Mainitsin että tunteeni ovat yhä olemassa, mutta hän kertoi pitävänsä minusta vain ystävänä. Vastasin sen olevan täysin ok ja jatkoimme ystävyyttä normaalisti. Syystä tai toisesta aloimme kuitenkin vähitellen pitää enemmän yhteyttä ja aloimme myös viettää vapaa-aikana aikaa yhdessä. Meillä oli mm. harrastuksena katsoa aina Sinkkuelämää yhdessä jomman kumman kotona. Tämä oli sitä aikaa kun sarja oli vielä kohtalaisen uusi..

Lopulta, noin puoli vuotta hänen eronsa jälkeen, aloimme seurustella. 

no tää on kyllä ollu jo työvoitto :/

Oli ihanaa olla hänen ystävänsä vaikka hänellä ei muita tunteita olllutkaan. Oli myös ihanaa seurustella! Emme ole enää yhdessä mutta ystävyys jäi ja yhteyttä pidämme, vaikka asumme eri maissakin nykyään. Vähintään kerran vuodessa soitellaan.

Mielestäni parhaat suhteet alkavat ystävyydestä. :)

Eri mieltä. Ystäväni rakastui minuun ja luulin itsekin että tämähän on parasta mitä voi tapahtua.. kunnes huomasin että se olis sittenkin vain ystävyyttä. Kun halusin erota, ei jäänyt enää sitä ystävyyttäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen varattu ja arvostaisin tällaista elettä paljon. Ja vieläkin enemmän jos henkilö sattuisi olemaan sellainen josta todella pidän.

Olen varattu ja arvostukseni ihmiseen menisi täysin, ja on mennytkin. En siis arvostaisi elettä ollenkaan. Kantapään kautta olen oppinut millainen näiden ihmisten perusluonne on.

Minäkin olen varattu, mutta ei mulla ketään kohtaan arvostus siitä loppuisi, jos joku kertoisi olevansa minuun ihastunut. Ei tunteitaan voi aina hallita. Tekojensa hallinta ja hillintä on sitten asia erikseen. Ja jos antaisin vastakaikua tuolle kertojalle, niin eikö se kertoisi enemmän minusta kuin hänestä? Ja jos totta puhutaan, en tuomitsisi edes itseäni, koska olen tähän ikään mennessä oppinut, että värisävyjä mustan ja valkoisen väliltä löytyy aika paljon.

Tuollainen tunnustaminen voi olla myös sitä, että nostaa kissan pöydälle ja viheltää pelin poikki. Olen pari kertaa ns. kohdannut rehellisesti varatuksi tietämäni miehen, joka on kaikin tavoin avoimesti ilmaissut halunsa seksisuhteeseen. Että joo toisissa olosuhteissa olisin voinut ihastua ko. henkilöön, on kemiaa ja hyvin tullaan juttuun, mutta tämä ei nyt onnistu eikä myöskään myöhemminkään, koska henkilö ei vaikuta järin uskolliselta. Eli tavallaan olen, mutta tehnyt myös hyvin selväksi, että meistä ei tule minkäänlaista paria, salasuhdetta, hoitoa tms. Tunteitaan ei tosiaan voi muuttaa, mutta käytöstään ja tekojaan pystyy hallitsemaan.

Ihan sama kenelle tässä on tunteitaan avannut, kylmää vettä tullut niskaan. Enpä taida enää viitsiä.

Olen tunnustanut ja hän kertoi tuntevansa samoin. Olemme varattuja molemmat.

Kaniseksiä kahden vuoden ajan työpaikalla kun jäimme ylitöihin kahdestaan, firman pippaloissa, hänen luonaan kun lapset isän kanssa viikonloppureissulla, työmatkoilla, siis oikeasti kaikkialla.Lisäksi kävimme treffeillä ja viikon lomallakin joka oli "työmatka"

Lopulta ehkäisy petti ja jän halusi lopettaa koska rakastaa edelleen miestään. Lopettaminen tapahtui hyvässä hengessä, olen jopa saanut vauvakuvia joista vaimoni ei ole tietoinen koska säilytän niitä töissä. Lisäksi pikkuinen on käynyt duunissa näytillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen varattu ja arvostaisin tällaista elettä paljon. Ja vieläkin enemmän jos henkilö sattuisi olemaan sellainen josta todella pidän.

Olen varattu ja arvostukseni ihmiseen menisi täysin, ja on mennytkin. En siis arvostaisi elettä ollenkaan. Kantapään kautta olen oppinut millainen näiden ihmisten perusluonne on.

Minulla sama. En voi arvostaa ihmistä, joka ei kunnioita toisen parisuhdetta. Ja nämä jotka tässä ketjussa kertovat tunnustaneensa vaikkeivät koskaan edes aikoneet tehdä mitään, se nyt minusta on itsekkyyden huippu. Silloin tunnustaminen on vielä ihan turhaa. Jos tunteet olisivatkin molemminpuolisia, niin se aiheuttaa hyvin kurjan tilanteen sille varatulle.

Itse olen varattuna ihastunut pari kertaa ja ainakin kerran epäilin tunteiden olleen molemminpuolisia. En missään nimessä tunnustaisi enkä toivo toisenkaan tunnustavan. Varattuna ihastuminen ei ole sitä kivaa kutkuttavaa haaveilua mitä sinkkuna, vaan tuskallista ja syyllisyyttä aiheuttavaa piinaa jota ei kenenkään tarvitse tulla yhtään enempää ruokkimaan.