En halua vauvaa(?), mutta muiden vauvauutiset "satuttaa"

[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 21:41"]

Olen 32 ja edelleen sitä mieltä, etten halua lapsia ainakaan muutamaan vuoteen. Tunnen kuitenkin, että muukin elämäni junnaa vähän paikoillaan, usein ajattelen esim. sisarusteni lasten syntymäpäivinä omaa elämääni taaksepäin esim. 5 vuotta ja tajuan junnaavani joidenkin samojen pulmien kanssa, kun samassa ajassa joku kokonainen ihminen on kasvanut ja nuorempiakin sisaruksia on jo ehtinyt syntyä. Eli muut ovat "saaneet jotain aikaan".

[/quote]

Tutustani kaikkein toisteisinta ja junnaavinta elämää elävät he, joilla on lapsia. En myöskään osaa pitää ehkäisyn pois jättämistä minään erityisenä saavutuksena. Toisaalta kivahan se on, kun on lapsia, niin ei tarvitse omalla elämällään tehdä mitään tähdellistä.

itse oon 27-vuotias ja oon kehittänyt itselleni jonkun ihme ahdistuksen liittyen vauvaan ja parisuhteeseen. Eli mietin tosi paljon sitä, että haluaisin lapsen. Kai, en tiedä johtuuko se siitä , että mun pitäisi haluta vai haluanko oikeasti. Jos kuulen, että joku mun ikäinen on hankkinut lapsen, mun rinnassa muljahtaa suunnilleen. Mun parisuhde ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla vauvan tuloa varten. Mies tekee hanttihommaa, kun ei saa käytyä koulua loppuun ja haettua oman alan hommaa. Miestä ei lastenhankinta kiinnosta samallatapaa. Alkuvaiheessa mä haaveilin yhteisestä lapsesta, nyt mä nään vaan riidat ja kaiken huolestuttavan esim. rahallisesti, mitkä ei olis hyviä lasten hankintaa ajatellen - lapsi ansaitsee tasapainoisen kodin. Siispä, olen alkanut miettimään, etten voi olla vain parisuhteessa sen takia, että se on ihan jees, vaan kyllä mun olla sellaisen miehen kanssa, kenen kanssa voin hankkia lapsia. Olen tän kaiken takia aatellut jo pistäväni homman poikki. Oon 27 enkä tästä nuorru ja puhuttu on ummet lammet. Tuntuu, ettei tuosta miehestä isäksi ole.

Mulla oli joskus nuorempana samanlaisia ajatuksia. Ajattelin jostain syystä itsestäni, että en varmaan voi edes saada lapsia, vaikka mitään syytä siihen ei tosiaankaan ollut! En vaan ollut erityisen kiiinnostunut lapsista ja ajattelin pärjääväni ilmankin. Minulla on myös jossain määrin rankat lapsuudenkokemukset taustalla, jotka saattoivat vaikuttaa siihen että perheen perustaminen ei ole koskaan ollut minulle varsinaisesti mikään unelma.

Toisin sitten kuitenkin kävi... Mieheni halusi ison perheen. Nyt sitten jo kolmatta odotan...Olen 32v. :)

[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 21:41"]

Tuo kohtuasia ei siis ole pääsyy, miksi olen "päättänyt" etten voi saada lasta. Se on vain hyvin pitkälti sellainen tunne, että en tulisi raskaaksi helpolla.

Ehkä pelkään muutosta, ehkä, ehkä ja ehkä. Who knows!

[/quote]Pääsyy?? eihän se ole syy ollenkaan.

Sinun ikäisenä ajatukseni olivat hyvin pitkälti samanlaisia, kuin sinullakin. 

Olimme olleet mieheni kanssa jo useamman vuoden yhdessä ja naimisiinkin oli ehditty. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin meillä on kaksi vuotias päivänsäde ja toinen tulossa...itsehän täytän pian 35 vuotta. Hyvin ehdittiin perustamaan perhe, vaikka ensin nautiskeltiin elämästä miehen kanssa kaksistaan ja sitten vielä jahkailtiin ja pähkäiltiin asian kanssa.

Näin jälkikäteen mietittynä ajattelen, että kuvailemasi kaltainen tunteiden sekamelska oli kohdallani alkavaa vauvakuumetta -ehkäpä niin myös sinulla:)

Ja mitä siihen taakse kallistuneeseen kohtuun tulee, niin itsellänihän on lääkäreiden mukaan hyvin voimakkaasti taaksepäin kallistunut kohtu. Molemmat raskaudet saivat alkunsa varsin helposti, eli kohdun asennolla tuskin on merkitystä raskaaksi tulon suhteen.

Ajattelin pitkälti samoin kuin sinä. Miehen toiveesta päädyimme yrittämään lasta, joka sitten reilun puolen vuoden yrityksen jälkeen ilmoitti tulostaan. Missään vaiheessa en innostunut lapsesta, mutta ajattelin, että mieli tottuu ja että ilman vauvakuumettakin voi lapsen haluta. Mieli ei vaan ole vieläkään asiasta innostunut ja laskettuaika on ensi viikolla. Suosittelen miettimään tarkkaan ja pitkään. Minua kaduttaa, toivon, ettet päädy samaan tilanteeseen. Ei kaikkien ole tarkoitus tulla äideiksi ja se on ihan ok. Se ei kaikille sovi.

Kannattaako lapsen hankkiminen milloinkaan, jos ei halua lasta todella todella paljon, että on oikeasti palava halu saada se lapsi? Voisi vain kuvitella että jos ei itsekään tiedä mitä haluaa ja ei ole varma, niin ehkä kannattaisi jättää tekemättä tai odottaa ainakin miten mieli muuttuu tulevaisuudessa? Jos jotain on tarve katua, niin helpompaa varmaankin katua lapsettomuutta kuin katua äidiksi tulemista...

Mulla oli niin kauan ehdoton vauvakielteisyys kun roikuin väärässä miehessä.. 

[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 22:27"]

[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 22:16"]

Ei kyllä minun. Ne, joilla ei ole lapsia, elävät edelleen samanlaista elämää kuin 5 tai 10 vuotta sitten me elimme opiskelijoina. Biletetään, ehkä vaihdetaan avokkia ja harrastetaan jumppia jne. Ei siis mitään erikois-super-hyper-hienoa. Ihan perusarkea vain.

Lapsiperheissä taas on elämä vaihtunut 5 tai 10 vuoden takaisesta väistämättä, koska on ne lapset.

[/quote]

Eli lapsettomat ystäväsi junnaavat jumpissa, te laskettelemassa? Ja millä perusteella teidän elämänne on mielenkiintoisempaa?

[/quote]

Jaa, ei meidän elämä ole mielenkiintoisempaa. MUTTA ei se myöskään junnaa paikoillaan, niinkuin tuossa yllä sanottiin lapsiperheiden elämän junnaavan. Paljon ollaan tehty muutoksia elämässämme, vaikka ne lapset meillä onkin (ja taas vertailukohtana ne lapsettomat - tuntuu, ettei mitään muutosta minnekään suuntaan ole tullut samassa ajassa).

Laskettelu nyt sattuu olemaan sellainen harrastus, jonka aloitin näin aikuisena yhdessä lapsien kanssa. Aiemmin olin vain käynyt muutaman kerran teininä koulussa eli mitään tekniikkapohjaa ei esim. ollut. Tiedän, ettei tämä ole mitään kovin erikoista ja briljanttia, mutta uutta kuitenkin minulle.

Minulla on jo kaksi lasta, joista ensimmäinen tuli ehkäisystä huolimatta ja niin, etten kuuna päivänä ollut osannut ajatella että minäkin olisin voinut olla joskus äiti. Nyt tilanne on se, että minulla on opiskelut kesken, arki sujuu, kukaan ei valvota öisin, ei ole enää mitään kremppaa kehossa ja jaksan ja voin hyvin. (Minulla siis vaikeat, liikuntaa rajoittavat ja pahoinvointia tuottaneet raskaudet). Mieskään ei enää halua kolmatta lasta.

Mutta silti. Ehkä juuri miehen kielteinen kanta asiaan saa minut tuntemaan pistoja, kun tutut tai kaukaisemmatkin sukulaiset ilmoittavat niistä kolmansista raskauksistaan. Mietin aina, että miksi koen kateutta kun kuulen niistä, kun en itsekään edes jaksa ajatusta uudesta raskaudesta ja pakan sekoittavasta vauvasta? Järkeilen tämän itselleni niin, että minulta on viety pois vaihtoehto siihen kolmanteen (mies ei halua ja itseäkin ajatus väsyttää) ja harmittaa jollain käsittämättömällä tavalla että muiden miehelle kolmas lapsi on ok ja että vanhemmat ovat sitten kai parempia kuin minä siinä mielessä, että jaksavat paremmin kaikkea. 

Mene ja tiedä, mutta jollain tasolla tunnistan ap:n tunteen.

Harva on katunut lapsen hankintaa, se on hyvä muistaa jos oikeasti punnitse haluaako lapsen vai ei. Jos on satavarma ettei halua, niin sittenhän asia on selvä.

Toisaalta tuo tunne muiden vauvauutisista on aika yleinen. Mulla on kaksi pientä lasta (ei vauvoja enää kuitenkaan) ja aina kun kuulen jonkun saavan vauvan, tulen tosi iloiseksi, mutta samalla mielessä häivähtää juuri sellainen kateuden tai kaihon tunne siitä, että joku saa kokea kaiken sen ihanuuden, joka vauvan saamiseen liittyy. Voin sen toki itsekin halutessani vielä kokea, mutta en juuri sillä hetkellä enkä välttämättä enää ollenkaan. Tämä tunne on nopeasti ohimenevä, mutta tunnistan täysin mistä puhut.

Hei tuo taaksepäin kallistunut kohtu ei vaikuta mitenkään raskaaksi tuloon. Ehkä vain siten, että tulet paremmin raskaaksi jos yhdyntä tapahtuu takaapäin :D Taaksepäin kallistunut kohtu tosiaan vaikuttaa niin, että vatsa ei näytä niin suurelta raskaana. Jopa kokoarviot voi mennä metsään. Mulle piti tulla kolmekiloinen vauva, mutta syntyikin yli neljäkiloinen.

[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 11:08"]

Jaa, ei meidän elämä ole mielenkiintoisempaa. MUTTA ei se myöskään junnaa paikoillaan, niinkuin tuossa yllä sanottiin lapsiperheiden elämän junnaavan.

[/quote]

No ei tosiaan junnaa koska lapset kasvaa koko ajan ja aina tulee uusia juttuja uusien ikävaiheiden kautta. Kun lapsi oli pieni käytiin esim. mammakahviloissa, nyt kun se on isompi olen aloittanut kunfgun koska meidän kunfuseurassa vanhemmatkin saa tulla tunnille. Mielenkiintoista ja hauskaa.

[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 11:08"]

Jaa, ei meidän elämä ole mielenkiintoisempaa. MUTTA ei se myöskään junnaa paikoillaan, niinkuin tuossa yllä sanottiin lapsiperheiden elämän junnaavan.

[/quote]

Et osaa lukea. Siinä sanottiin, että elämä toistuu päivästä toiseen aika samanlaisena. Kuvauksesi vahvisti tämän pitävn paikkaansa myös teidän kohdallanne. Mitä oikein koetat todistella?

[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 11:30"]

[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 11:08"]

Jaa, ei meidän elämä ole mielenkiintoisempaa. MUTTA ei se myöskään junnaa paikoillaan, niinkuin tuossa yllä sanottiin lapsiperheiden elämän junnaavan.

[/quote]

Et osaa lukea. Siinä sanottiin, että elämä toistuu päivästä toiseen aika samanlaisena. Kuvauksesi vahvisti tämän pitävn paikkaansa myös teidän kohdallanne. Mitä oikein koetat todistella?

[/quote]

Lasten kanssa päivä ei todellakaan seuraa samanlaisina päivästä toiseen. Elämä on yllätyksiä täynnä. Ilman lapsia elämä on paljon yllätyksetömämpää.

t. 3 teinin ja yhden ihanan (suunnitellun) iltatähden äiti

[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 11:15"]

Minulla on jo kaksi lasta, joista ensimmäinen tuli ehkäisystä huolimatta ja niin, etten kuuna päivänä ollut osannut ajatella että minäkin olisin voinut olla joskus äiti. Nyt tilanne on se, että minulla on opiskelut kesken, arki sujuu, kukaan ei valvota öisin, ei ole enää mitään kremppaa kehossa ja jaksan ja voin hyvin. (Minulla siis vaikeat, liikuntaa rajoittavat ja pahoinvointia tuottaneet raskaudet). Mieskään ei enää halua kolmatta lasta.

Mutta silti. Ehkä juuri miehen kielteinen kanta asiaan saa minut tuntemaan pistoja, kun tutut tai kaukaisemmatkin sukulaiset ilmoittavat niistä kolmansista raskauksistaan. Mietin aina, että miksi koen kateutta kun kuulen niistä, kun en itsekään edes jaksa ajatusta uudesta raskaudesta ja pakan sekoittavasta vauvasta? Järkeilen tämän itselleni niin, että minulta on viety pois vaihtoehto siihen kolmanteen (mies ei halua ja itseäkin ajatus väsyttää) ja harmittaa jollain käsittämättömällä tavalla että muiden miehelle kolmas lapsi on ok ja että vanhemmat ovat sitten kai parempia kuin minä siinä mielessä, että jaksavat paremmin kaikkea. 

Mene ja tiedä, mutta jollain tasolla tunnistan ap:n tunteen.

[/quote]

Minulla on ollut ihan samanlaisia fiiliksiä! Ja tämä on ensimmäinen kerta, kun olen kokenut vauvakuumetta, vaikka jo kaksi kouluikäistä lasta :D

Välillä sydän tunsi tuskaa, kun ei enää "hankita" uutta lasta. Olisin vielä kerran halunnut kokea kaiken mitä liittyy vauvan syntymään ja kasvamiseen. Ehkä myös senkin takia, että jostain syystä en pysty kunnolla muistamaan lapsieni pikkuvauva-aikaa :( Kärsin silloin pahasta väsymyksestä ja esikoinen heräsi joka aamu viimeistään kuudelta :P

Jos mieheni sanoisi, että yritetään vielä yhtä lasta niin olisin heti innoissani mukana. Mutta hyväksyn myös nykyisen tilanteen, koska elämä on aika helppoa ja ihanaa just nyt :)

[quote author="Vierailija" time="11.02.2014 klo 21:44"]

Luonnon salajuoni, niin, sitä sen täytyy olla! Menkatkin on olleet viime aikoina kivuliaampia, ehkä keho ilkkuu ja kostaa mulle, kun en hoida luonnon kiertokulun systeemejä asiallisesti. Voi perskeles!

[/quote]

Minulla toimii hyvänä "lääkkeenä"vauvakuumeeseen,kun vietän aikaa ystäväni kanssa,jolla on 9kk ikäinen lapsi,erityisesti känkkäränkkäpäivänä :)

Mulla oli samanlaisia tunteita kuin aloittajalla. Mulla oli elämäntilanne se, että olin niin masentunut (kroonisesti) että tuntui, että olisin vastuuton, jos ajattelisin vauvaa. Samalla kuitenkin ajattelin, että perhe ja lapset olisivat se, minkä haluaisin. Jos olisin hyvinvoiva. Mutta kun en ollut. 

Kaikki vauvauutiset olivat hirveän satuttavia. En mitenkään voinut iloita toisten onnesta, koska olin täysin pettynyt omaan itseeni ja elämääni. Ja oman vauvan saaminen tuntui hirveältä möröltä, miten voisin olla hyvä vanhempi? Olin kuin lapsettomuudesta kärsivät, paitsi etten ollut edes lapsettomuudesta kärsivä. Olisinkin ollut! Olisin voinut sanoa kaikille ja myös itselleni, että vauvaa ei siksi tulw, etten pysty sitä saamaan.

Minusta se, että kroppani ei olisi voinut saada vauvaa olisi ollut paljon pienempi häpeä kuin se, ettei henkinen kapasiteettini, minä, pystynyt saamaan vauvaa.

Myöhemmin sain kuitenkin kaksi lasta ja masennuskin parani. Sille oli ollut fyysinen syy (kilpirauhasperäinen).

Minulla aikalailla samat fiilikset, olen 29 v. Toisaalta tässä on elämäntilanne mm. taloudellisesti nyt niin epävarma että mulla ihan järki kyllä huutaa sen mahdollisen pienen vauvakuumeen hiljaiseksi :) Mutta tosiaan kun lähipiiri lisääntyy vauvoilla niin tulee siinä silti sellainen olo että "saadaankohan me miehen kanssa koskaan" "mitä jos jään ilman lasta..." ja kuitenkin samaan aikaan pelkään ja "olen varma" että en jaksaisi sitä pikkuvauva ja -lapsiarkea, sitä väsymystä, sitä jatkuvasti toisen tarpeiden tyydyttäjänä olemista. Mutta samalla hieman kadehdin ihmisiä, jotka ovat ilmeisesti omasta pärjäämisestään ja jaksamisestaan niin varmoja että uskaltavat sen lapsen hankkia. Tuntuu että heillä on siis luottoa omaan jaksamiseen ja pärjäämiseen paljon enemmän kuin minulla.

Täällä myös samanlaisia ajatuksia. Olen 26-vuotias enkä ole koskaan halunnut omia lapsia. Silti joka kerta vauvauutisen kuullessa häivähtää joku negatiivinen tunne rinnassa. Jonkinlaista surua se on siitä, että tästä lähtien vauva on sen ihmisen elämän keskipiste ja ystävät ja entinen elämä joutuvat jättäytymään taka-alalle. Vauvan tulo tarkoittaa usein myös yhteisten menojen ja juttujen loppumista ainakin vähäksi aikaa. Ei raskaaksi tuleminen ole pelkästään positiivinen asia, kyllä siihen liittyy paljon myös entisestä elämästä luopumisen tuskaa, myös ystävillä ja läheisillä.