Onko teillä lapsuuden maisemaa tai paikkaa, johon haluaisitte palata, mutta ette voi?

Mummola joka on myyty. Mutta minulla on onni asua lapsuudesta tutulla paikalla.

Mummolaan ei ole enää menemistä. Yksi perillisistä kavalsi talon ja tilukset kokonaan itselleen ja on kieltänyt muita pitämästä mitään yhteyttä.

Kävin vuosikymmenien jälkeen katsomassa kylää, jossa lapsena asuin. Entistä taloa ei enää ollut eikä monta muutakaan. Koko paikka oli täysin myllätty, osin pusikoitunut, osin tehty teitä ja uusia talorumiluksia. En ollut tunnistaa koko paikkaa. Järkyttyneenä lähdin sieltä pois.

Isoisäni tila. Kaikki lapsuuden kesät sain juosta villinä metsissä ja pelloilla. Talo myytiin jo vuosia sitten, se on edelleen olemassa, mutta pellot ja metsät korvattiin uusilla taloilla, jotka seisoo ahtailla tonteilla :(

Ukin talo ja suvun vanha maatila (sedän hallussa nykyään) -molemmat meni perintöriidoissa :'(

Lapsuuden koti on paikallaan, mutta niitty missä leikittiin, vieressä on täynnä okt- taloja, ollut jo kauan.

Palaan unissani usein taloon, jossa asuin ikävuodet 23-28. Rakennus on nykyään purettu. Kerran ajettiin kyseisen paikkakunnan kautta yhteen tapahtumaan. Oli aika karua näkymää. Liian tiheään rakennettu ja metsäalueet hävinneet. En halua nähdä  uudelleen.

Isoisovanhempien pieni mutta jotenkin niin maailman mummolamaisin pikku murju maalla. Se on jo aikoja sitten myyty isommalle viljelijälle joka on koko paikan jyrännyt maan tasalle ja tehnyt pelloksi.

Navetat ja lehmihaat, laitumet.

Ei ole karjaa kuin parilla suurtilalla.

Kylän huoltoaseman baari.

Tilalla kylmäasema.

Vierailija kirjoitti:

Mummolaan ei ole enää menemistä. Yksi perillisistä kavalsi talon ja tilukset kokonaan itselleen ja on kieltänyt muita pitämästä mitään yhteyttä.

Lohduttavaa kuulla että muillakin on samaa ongelmaa.

Kotikylä myös on muuttunut.

50- 60- luvulla rakennetut julkiset rakennukset on purettu, tilalla nykymarkettia ja kerrostaloa.

Karjan katoaminen ja salaojitus selä tilakoon kasvu on yksitoikkoistanut peltomaisemaa.

Kyllä. Lapsuuden koti joka myytiin ja kodin lähellä oleva metsä joka oli ihan älyttömän kiva on siellä vielä, mutta asun nykyään niin kaukana ettei tule käytyä.

Haluaisin aina käydä siinä talossa missä asuin koko lapsuuteni ennen muuttoa. Tämä ei vaan ole mahdollista. Siellä vietin elämäni tähän mennessä parhaat vuodet. Toista myöhemmin myytyä kotiakin on vähän ikivä, mutta paikkakuntaa taas ei. Haluaisin kyllä kävellä tuonne taloon missä lapsuuteni vietin ja se on raskasta käydä joskus sitä ulkoa päin kaukaa katsomassa. Pihassa on vieläkin  ( jos ei nyt ole sitten kaadettu ) niitä samoja puita missä aina kiipeilin. Välillä tahtoisin myös käydä yhdessä paikassa missä olin leirillä monia vuosia sitten ja muistan yhden ihmisen sieltä. Paikka on kuitenkin kaukana ja en ikinä käy siellä päin. Tosin ehkä sekin toisi vaan surullisen ajatuksen, kun en silloin uskaltanut (  minä pelkuri) tutustua siihen ihmiseen sen enempää.

Yhtä jo lopettanutta ratsastustallia myös ikävöin ja niitä peltoja, metsiä  ja maisemaa missä vietin tosi mukavia hetkiä. Muistan aina sen, kun tiesin, että on viimeinen leiri ja talli lopettaa niin itkin melkein viimeisenä päivänä, kun tiesin hyvästeleväni tutut leiriohjaajat ja ne jotka paljon siellä muutenkin auttoivat. En nähnyt sen jälkeen enää yhtään näistä ihmisistä ja sitten talli lopetti viimein. Oli minulla aika surullinen hetki, vaikka en enää loppu aikoina niin usein siellä päässytkään käymään. Se oli kuitenkin paikka missä opin ratsastamaan, vaikka ei mikään "hieno" talli ollutkaan. Siellä kuitenkin sai tehdä paljon ja pääsi maastoon ja sellainen rento meininki.

Eräs tietty kesämökki jolla vietin lapsuuden kesiä. Se sijaitsi suuren järven rannalla ja aktiviteetteihin liittyi auringonotto, saunominen, uinti ja veneily. Palaan tuonne unissani aina silloin tällöin ja jos laitan silmäni kiinni niin voin haistaa kuuman kesäpäivän tuoksun siellä.

Espoosta on viimeisen kymmenen vuoden aikana urakalla kaadettu metsiä, ja rakennettu vieriviereen taloja entisille peltoniityille. Tämä vaan jatkuu kiihtyvästi. Minun lapsuuteni Espoon se juttu oli että oli kaupunkia siroteltuna pitkin metsää. Nyt on jo päin vastoin, kohta ei ole jäljellä muuta vihreää kuin keskuspuisto jos sitäkään. -89

Isäni huolella suunnittelema, istuttama ja hoitama pihapiiri ja sitä ympäröivä metsäpuutarha. Uusi omistaja tuhosi sen täysin.... Poisti istutukset, kaatoi puut ja kivesi pihat. Teki sen vielä kovalla rahalla (maansiirtotyöt).

Mummin ja papan mökki. Vietin siellä kaikki lapsuuteni kesät, ja nuorenakin vielä paljon aikaa mummin kanssa. Kun mummi kuoli, äidilläni ei ollut varaa lunastaa mökkiä itselleen, joten äidin sisko teki sen. En ole sen koommin päässyt mökillä käymään, sillä tätini ei anna. Nyt serkkuni ja heidän lapsensa luovat siellä muistoja, ja itselleni iskee joskus niin kauhea ikävä, että itken.

Minulla ei ole jäljellä lapsuudesta mitään, ei edes leluja. Muutama valokuva on, mutta loput tavarat ja muistot on minulta kysymättä laitettu (isän ja äitipuolen halusta) pois tai tuhoutuneet alkoholistin äitini toimesta. 

Joskus tuntuu, että koko lapsuutta ei ollut. Että se oli vain unta. 

Ihana ketju! Mutta saako sanoa paikan, joka ei ole lapsuudesta? Eli rivitalokoti, jonne mieheni kanssa perustimme uusperheen vuosituhannen alussa. Ihana koti, piha, johon itse laitettiin istutukset, mukavat naapurit ja lapsille kaverit. Yhteinen lapsikin syntyi siellä asuessamme. Juurikaan ei ollut suuria vastoinkäymisiä elämässä niinä vuosina.

Sen jälkeen muutettiin, tuli erilaista sairautta, vaikeita muita murheita perheessä ja oli vielä muiden ihmisten asioita, jotka vaikuttivat meihin, emmekä voineet niille mitään, vaikka yritimme. Todella raskaat vuodet tulivat. Ensin luulin, että ensin tuli ne 7 onnen vuotta ja sitten 7 epäonnen, mutta tää epäonni on kestänyt jo kauemmin.

Mutta tuo aika siellä rivitalossa ihanalla alueella on varmaan paikka, jonne kaipaan aina. Ja niin tyhmä olin silloin, etten oikein tajunnut, miten hyvää elämää elin.

Tsemppiä ja halaus kaikille, jotka kaipaavat jotain paikkaa, ihmisiä ja tapahtumia! Täällä on koskettavia kirjoituksia.

Mietin, että onko niinkin, että lapsuus, nuoruus ja nuori aikuisuus ovat niin tunneperäistä aikaa, että ne painuvat mieleen, eivätkä koskaan katoa. Elämän vaikeuksien keskellä ne tulevat mieleen ja muistuvat ehkä siksikin niin kauniina, kun se aika ei voi palata.

Itseäni surettaa, että pystyinköhän aina ymmärtämään, että lapsuus oli omille lapsilleni ainutlaatuista aikaa? Tulikohan vaan useinkin oltua väsynyt ja kärttyinen, kun lapset olisivat tarvinneet iloista, jaksavaa vanhempaa.