Mistä se johtuu, että jotkut vaan porskuttaa eteenpäin, vaikka mitä vastoinkäymisiä tulisi?

Kyllä se vaatii välillä buddhamaisia kykyjä pyöritellä ajatuksia niin että homma pysyy jotenkin kasassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä menetin omaisuuteni, mieheni ja lapseni. Eräskin lääkäri sanoi, että ala ryyppäämään vaan enpä alkanut. Eikä mulla ole ikinä ollut mitään turvaverkkoa.

Ööööö XDDDDDDD Yksikään lääkäri sano tuollaista, voi v mitä bs.

Kyllä sanoo älykäs lääkäri joka tietää mikä on paradoksaali interventio jolla potilas tekee päinvastoin reaktiona. opiskelehan hiukan lisää.

On erittäin vaikea ja delikaatti tekniikka, jota suurin osa ei osaa käyttää oikeassa tilanteessa, koska lukee väärin potilasta.

Vierailija kirjoitti:

Haistakaa p*ska kaikki resilienssi-jeesustelijat.

Kun menetät ensin lapsesi huumeille, sen jälkeen vaimosi kuolee, menetät työsi, ja loppujen lopuksi ns. ”ystäväsi” kaikkoavat, voin vakuuttaa että olet pisteessä, jossa olet käytännössä menettänyt elämästäsi kaiken merkityksellisen.

Totta. Mutta jospa joillain on jokin ruotsigeeni? Didiluudidilei....

Vierailija kirjoitti:

Neuroottisuuden aste korreloi sen kanssa kuinka kauan kestää päästä vastoinkäymisistä yli? Neuroottisuus on mielestäni hyvä ominaisuus.

Kiva. Mut neuroottisuus tuhoaa.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on vaihtoehto?

Elämän vaihtoehto on luonnollisesti kuolema.

Jos/kun havahdut ajatukseen, jossa mikään elämässäsi ei enää tunnu arvokkaalta, vaan pelkältä kärsimykseltä, etkä parhaalla tahdollasikaan näe mitään positiivista edes tulevaisuudessa, alkaa kuolema vaihtoehtona kiehtoa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän... :-/

Aluksi kauhistut näitä ajatuksiasi, ja karkotat ne, mutta jo muutaman viikon päästä huomaat miettiväsi erilaisia keinoja.

Miksikö porskutan eteenpäin? Koska olen opetellut. Kukaan ei ole syntyjään selviytyjä, en minä ainakaan.

Elämän kolhuista olen oppinut, että kaikesta selviää, ja nousee vahvempana. Se on elämän tarkoitus, henkinen kasvu. Ja omista lapsista huolehtiminen, jos niitä on.

Mitä olen oppinut:

*Alkoholia ei kannata juoda, (eikä tupakoida). Elämä on hyvää kun on raitis. Alkoholin/huumeiden sekoittamalla päällä ajatellaan synkästi.

*Vaali omaa terveyttä, fyysistä ja henkistä, jos sinulla sellaiset on.

*Ainoa ihminen, johon voit lopulta luottaa, olet sinä itse. Älä laske mitään toisten varaan.

*Ole vähään tyytyväinen.

*Luota, että elämä kantaa.

Olen pohjimmiltani vankkumaton optimisti ja aina on jokin määränpää, jota tavoittelen. Mulla on ptsd ja dissosiaatiohäiriö. Uskon niistä vielä joskus toipuvani, vaikka koko elämäni (35 vuotta) olen niistä kärsinyt.

Joskus vielä koittaa se päivä, että olen vapaa ja loppumaton uupumus väistyy sen energisen minän tieltä, joka oikeasti olen! 💪

M-M kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on vaihtoehto?

Elämän vaihtoehto on luonnollisesti kuolema.

Jos/kun havahdut ajatukseen, jossa mikään elämässäsi ei enää tunnu arvokkaalta, vaan pelkältä kärsimykseltä, etkä parhaalla tahdollasikaan näe mitään positiivista edes tulevaisuudessa, alkaa kuolema vaihtoehtona kiehtoa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän... :-/

Aluksi kauhistut näitä ajatuksiasi, ja karkotat ne, mutta jo muutaman viikon päästä huomaat miettiväsi erilaisia keinoja.

🖤🐁 Pimeys on ystävänämme. Kipu korvaa ystävän.

Mitä muutakaan voi tehdä kuin kestää? Muut vaihtoehdot ovat 1. päättää päivänsä 2. katkeroitua 3. jymähtää menneisyyteensä lopuksi ikää 4. kieltäytyä myöntämästä tapahtunutta

Minuutti, tunti ja päivä kerrallaan.Ensin vain hengittää, koska keho tekee sen ihan ajattelemattakin. Sitten  ajan myötä taju tästä hetkestä palaa vähitellen. 

Elämän tahto tai voima on merkillinen ihmisessä. Ei sitä mieti, mutta se vain vie ihmisen päivästä toiseen. Aika auttaa ja parantaa. Ihminen ei palaudu entiselleen, mitä vakavammat ja traumatisoivat kokemukset ovat, mutta hyvin paljon ihminen saa takaisin sitä  taitoa miten on osannut elää ennen vastoinkäymisiään. Niitä kaikkea arvostaa entistä enemmän ja jolloin myös vahvuus, voima elämää kohtaan tuntuu myös muissa ihmisissä. 

Erilaisuus, yksinäisyys jää pysyväksi tunteeksi, mutta huumori todellakin auttaa.Kaiken kokemuksen pukeminen sanoiksi. Sitä sanotaan vahvuudeksi, mutta minä sanon sitä parhaimmaksi tavaksi luoda ymmärryksen silta muihin ihmisiin.

Resilienssi ja ei se pieni psykopaattisuuskaan siellä taustalla haittaa. Eikä kaikkien tavoite ole menestyminen tai sosiaaliset suhteet. Joidenkin tavoite on päästä pysyvästi varjoihin.

Itse en vaan stressaa ihan helposti. Jollain tavalla olen ehkä tunteetonkin, mutta on minulla empatiakyky ja omatuntokin. Sitä vaan suoriutuu, vaikka olisi vaikeampaakin, sitä ei itse tavallaan edes tajua että on "vaikeaa" En tiedä onko se sitten niin normaali olotila.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäonnistuminen on olennainen osa menestystä. Moni murtuu epäonnistumiseen esim. sisäistetyn häpeän vuoksi, koska se "todistaa" hänen huonommuutensa. Pitää olla tietyllä tapaa häpeämätön.

Eläimet ei tunne häpeää.

Se on siis ulkoa opetettu juttu. 

-Sinkkiş

Vaikuttaa että koirani häpeää jos esim. tekee tarpeet sisälle vahingossa. Luimistelee..

Minä kuulun kuvailemiisi ihmisiin. Kävin kerran terapeutin luona yhden projektin tiimoilta, hän määritteli minut uskomattoman tilanneälyn omaavaksi ihmiseksi. Ja hän kertoi myös, että tiesi minusta jo lyhyen keskustelun jälkeen, että minä kuulun heihin, joilla resilienssiä. Ja kysyi tunnetko suurta yksinäisyyttä.

Tunnen!

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulun kuvailemiisi ihmisiin. Kävin kerran terapeutin luona yhden projektin tiimoilta, hän määritteli minut uskomattoman tilanneälyn omaavaksi ihmiseksi. Ja hän kertoi myös, että tiesi minusta jo lyhyen keskustelun jälkeen, että minä kuulun heihin, joilla resilienssiä. Ja kysyi tunnetko suurta yksinäisyyttä.

Tunnen!

Ja ufoja on Kuusamon tuntureilLa

M-M kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on vaihtoehto?

Elämän vaihtoehto on luonnollisesti kuolema.

Jos/kun havahdut ajatukseen, jossa mikään elämässäsi ei enää tunnu arvokkaalta, vaan pelkältä kärsimykseltä, etkä parhaalla tahdollasikaan näe mitään positiivista edes tulevaisuudessa, alkaa kuolema vaihtoehtona kiehtoa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän... :-/

Aluksi kauhistut näitä ajatuksiasi, ja karkotat ne, mutta jo muutaman viikon päästä huomaat miettiväsi erilaisia keinoja.

Kyllä. Olen liiankin viehättynyt fantasioimaan omasta kuolemasta ja niistä syyllistävistä kirjeistä joita muistaisin jättää jälkeeni muutamille ihmisille joiden takia elämäni on nykyään kamalaa, pelkkää masennusta ja toivottomuutta. Resilienssini on ilmeisesti todella huono, kyllähän eksäkin pääsi erosta puolessa vuodessa yli, otti uuden ja paremman eikä varmaan edes muista mun olemassaoloa enää. On se niin onnellista.

Ja sitten mä vaan haluan kuolla, vaikka mitään kunnon vastoinkäymisiä ei vielä olekaan. Erothan on arkipäivää, ei niitä kai pitäisi normaali ihmisen jäädä suremaan.

Olen ajatellut että yritän sinnitellä muutamia vuosia, ja kun täytän neljäkymmentä annan itselleni luvan poistua jos vielä siltä tuntuu. En kyllä tiedä kestänkö sinne asti, ennen kuin kävelen turtana puolivahingossa jonkun auton alle.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei kaada mikään se on varma. Olen kokenut jo pahimmat, joten vain hyvää tiedossa,ja tieto siitä piristää.

Voi, voi!

Vierailija kirjoitti:

Resilienssi.

Jaha, mitenkähän tämä kääntyisi suomeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulun kuvailemiisi ihmisiin. Kävin kerran terapeutin luona yhden projektin tiimoilta, hän määritteli minut uskomattoman tilanneälyn omaavaksi ihmiseksi. Ja hän kertoi myös, että tiesi minusta jo lyhyen keskustelun jälkeen, että minä kuulun heihin, joilla resilienssiä. Ja kysyi tunnetko suurta yksinäisyyttä.

Tunnen!

Ja ufoja on Kuusamon tuntureilLa

Tottakai sinä uskot niin.

Ohis

Velvollisuudentunne saada jo alkaneet velvollisuudet päätökseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäonnistuminen on olennainen osa menestystä. Moni murtuu epäonnistumiseen esim. sisäistetyn häpeän vuoksi, koska se "todistaa" hänen huonommuutensa. Pitää olla tietyllä tapaa häpeämätön.

Eläimet ei tunne häpeää.

Se on siis ulkoa opetettu juttu. 

-Sinkkiş

Vaikuttaa että koirani häpeää jos esim. tekee tarpeet sisälle vahingossa. Luimistelee..

Niin, koska koirasi on ehdollistettu siihen. Häpeä tulee ulkoa, se on opeteltu tapa. Sinäkin häpeät asioita, koska pelkäät yhteisösi tuomintaa niistä asioista.