Mistä se johtuu, että jotkut vaan porskuttaa eteenpäin, vaikka mitä vastoinkäymisiä tulisi?

Vierailija kirjoitti:

Resilienssistä

Ehkä se vain näyttää siltä. Kyllä se jollakin elämänalueilla tuntuu. Joku muuttuu vähemmän aktiiviseksi kodin ulkopuolisen saa menoissa ja sosiaalisissa suhteissa, toinen ei enää perusta kunnianhimoista tavoitteista, jollakin junnaa opinnot, jollakin katkeaa ihmissuhteita. Vaikka tietty positiivinen asenne, tasapaino ja selviytymiskyky siinä missä on, säilyy.

Illuusio. Minun monesti kuvitellaan olevan vahva ja jaksavan melkein mitä tahansa. Olen saanut kehuja tasapainoisuudestani nuoresta asti.

Teinistä asti olen silti yksikseen ollessa saanut tunteja kestäviä ahdistuskohtauksia. Hakkaan silloin lattiaa, itken ja huudan.

Häpeämntunteen puute ja psykopatia ja narsismi ne selittävät monia.

Asenne ratkaisee. Sisäänrakennettu optimismi, ajatus, että kyllä tästäkin selvitään. Joillekin kyllä joskus kasaantuu liikaa, apuakin on osattava pyytää ja ottaa vastaan, mutta on ihmisissä eroa, jotkut valittavat pienimmästäkin vastoinkäymisestä, toiset porskuttavat vaikka millaisten vastoinkäymisten ja surujen läpi.

Vierailija kirjoitti:

Mä menetin omaisuuteni, mieheni ja lapseni. Eräskin lääkäri sanoi, että ala ryyppäämään vaan enpä alkanut. Eikä mulla ole ikinä ollut mitään turvaverkkoa.

Ööööö XDDDDDDD Yksikään lääkäri sano tuollaista, voi v mitä bs.

Minua ei kaada mikään se on varma. Olen kokenut jo pahimmat, joten vain hyvää tiedossa,ja tieto siitä piristää.

Haistakaa p*ska kaikki resilienssi-jeesustelijat.

Kun menetät ensin lapsesi huumeille, sen jälkeen vaimosi kuolee, menetät työsi, ja loppujen lopuksi ns. ”ystäväsi” kaikkoavat, voin vakuuttaa että olet pisteessä, jossa olet käytännössä menettänyt elämästäsi kaiken merkityksellisen.

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a, sen kun osaisi sanoa. Itse olen selvinnyt väkivaltaisesta päihdelapsuudesta, köyhyydestä koska vanhemmat oli vetäneet minunkin luottotiedot mennessään, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, työttömyydestä sekä pätkätöistä.

Aina positiivisella asenteella. Terapiassa kirjattiin, että hoidin lapsena omaa mielenterveyttäni luomalla oman mielikuvitusmaan, johon "katosin" kun pahoja asioita tapahtui.

We´re all mad here said the Cat

-Sinkkiş

But how you know were mad ?

Well, you would of not come here if you´re not, wouldn´t you 

-Sinkkiş

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä menetin omaisuuteni, mieheni ja lapseni. Eräskin lääkäri sanoi, että ala ryyppäämään vaan enpä alkanut. Eikä mulla ole ikinä ollut mitään turvaverkkoa.

Ööööö XDDDDDDD Yksikään lääkäri sano tuollaista, voi v mitä bs.

Kyllä sanoo älykäs lääkäri joka tietää mikä on paradoksaali interventio jolla potilas tekee päinvastoin reaktiona. opiskelehan hiukan lisää.

Itse olen huomannut, että joinakin aikoina kestän vastoinkäymisiä paljon huonommin kuin yleensä. Epäilen sen johtuvan suolistobakteereista tai jostain vastaavasta. Ainakin kerran sietokykyni heikkeni antibioottikuurin jälkeen.

Mikä on vaihtoehto?

Eivät ole täristelijöitä tai turhan polkijoita. Mitä sitä valmiissa maailmassa jännittelemään

mies52v

Elämä on asenne

Vierailija kirjoitti:

Megaselviytyjät on oikeasti aina yksinäisimpiä kaikista. He ymmärtävät niitäkin jotka ei ikinä voi ymmärtää heitä. He tajuaa että on pakko vaan yrittää jotenkin mennä eteenpäin koska yleensä heillä nimenomaan ei ole mitään tukiverkostoja. Ei vaan voi antaa periksi koska kukaan ei tule pelastamaan.

Allekirjoitan tämän täysin. Ns. Huono-osainen erkka lapsen äitinä. Life is a bitch. Who cares? Ja sillä eteenpäin.

Hyvä lääkitys.

Itse käytän heroiinia suonensisäisesti, joskus myös nuuskaa, mutten suoneen.

Neuroottisuuden aste korreloi sen kanssa kuinka kauan kestää päästä vastoinkäymisistä yli? Neuroottisuus on mielestäni hyvä ominaisuus.

Omalla kohdallani koen johtuvan älykkyydestä ja halusta kehittää itseäni, ymmärtää, purkaa palasiksi ja rakentaa uudelleen. Olen myös uskossa, joten uskon Jumalalla olleen vahvasti läsnä ohjaamassa ja auttamassa näissä asioissa. Ja sen jälkeen, kun sieltä pahimmasta kuopasta (itsemurhan) partaalta on noussut, en koe että tässä maailmassa on enää mitään mikä voisi minut kaataa. Jos olen selvinnyt pahimmasta montusta, mihin ihminen voi henkisesti vajota, ei ole mitään syytä etten selviäisi kaikesta muustakin mitä vastaan tulee. Ja tähän uskominen vahvistaa sitä "henkistä vastustuskykyä" entisestään.

Elämä on muutosta. Kun löytää itsensä ja oman aurinkopaikkansa, se riittää.

Aina äimistelen kusen määrää joittenkin ihmisten päässä.

Narsistit pärjää. 👹🤫

Ja psykopaatit.

Mä yritin tota asennetta, kun elämä heitti eteen monenlaista väkivaltaa, kuolemaa, sairauksia (niin läheisten kuin omia), työttömyyttä, menetyksiä, isoja prosesseja... yritin purra hammasta ja jaksaa. Se sairastutti minut entisestään. Olen käynyt läpi melkoisen myllerryksen ja pohjamudissa, että olen nyt tässä, mulla on unelmia ja tavoitteita ja näen valoakin. Mut kai se oli mun vika, kun masennuin kaikesta asennepuheesta, jota yritin selittää itselleni, huolimatta.