Lue keskustelun säännöt.
Vauva aika raskasta?
27.01.2014 |
Odotan puolisoni kanssa meille esikoista, pikkuisen on tarkoitus syntyä keväällä.
Lähes kaikkialta kuulee, kuinka vauva aika on raskasta ja siitä ei meinaa selvitä. Jatkuvasti väsyttää, kiukuttaa, hermot on kireällä jne. Tämä tuntuu itsestäni pelottavalta ja jopa hieman "kummalliselta". En halua missään nimessä vähätellä, voihan olla, että itsekin kohta tunnen samoin!
Mutta valaiskaa minua! Onko asia näin? Toki ymmärrän, jos yksin joutuu huolehtimaan kaikesta, että tuntuu raskaalta. Mutta eivät kaikki kommentoijat ole yksinhuoltajia.
Meitä on kaksi aikuista ja uskon vahvasti, että yhdessä selviämme!
Kommentit (100)
Meillä 4kk vauveli herää öisin 1,5h välein syömään. (On iso joo!) En silti koe valvomista läheskään yhtä raskaana kuin sitä, ettei poika ole hereillä koskaan tyytyväinen. Mutta kavereiden vauvat ovat lähes poikkeuksetta olleet tyytyväisempiä, joten ei kaikilla näin rankkaa ole.
Ja vaikka raskaalta tuntuu, niin en koe sitä mitenkään liian raskaalta. Välillä ottaa enemmän päähän, mutta tämä on yksi vaihe elämässä. Meillä on kuitenkin ihan terve vauva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä kanssa sellainen kokemus, ettei todellakaan ole mitään raskasta vaan aivan ihanaa, kun ei ole pakko mitään ja saa hengata kotona!
Vauva on nukkunut täysiä öitä syntymästään saakka, valvottanut ehkä yhteensä viitenä iltana/yönä vuoden aikana. Syömään heräsi öisin mutta koska nukkui minun vietessä, en kunnolla edes herännyt syöttöihin.
Aluksi jotenkin pelästyin imettämistä, vauva söi ihan koko ajan, en tehnyt muuta kun imetin mutta kun suhtautuu kaikkeen asenteella "nyt on tällaista" eikä koko ajan haikaile jotain muuta, voi itse paremmin!
se on vähän muotiakin nyt korostaa sitä raskautta. Kyllä paljon on myös asenteesta kiinni. Tsempiä teille ja onnittelut!
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:03"]
Ei se ole välttämättä fyysisesti raskasta, mutta tietyntyyppisillä ihmisillä henkinen puoli voi joutua koetukselle. Jos on tottunut tekemään paljon omia juttuja, keskittynyt ainoastaan itseensä, voi vauva-ajan sitovuus tuntua ahdistavalta. Itselleni tuli paniikkihäiriö, ystävälleni masennus, vaikka helpot vauvat meillä oli kummallakin.
Toiset äidit hehkuvat onnea, toisia ahdistaa. Etukäteen on kai vaikea tietää, kumpaan ryhmään kuuluu.
Vauvoilla on myös erilaisa kausia. Itse koin ekat 3k helpoimpina, kun vauva nukkui niin paljon. Siitä eteenpäin alkoi ahdistaa, kun vauva oli enemmän hereillä ja vaati jatkuvaa viihdyttämistä, eikä osannut vielä leikkiä yksin lainkaan.
Onneksi aika on lyhyt, joten siitä kyllä selviää. Joillekin iskee samantien uusi vauvakuume. Itselleni ei tosin niin käynyt, -lapsi nyt yli 1v.
[/quote]
Mullakin juuri noin että kolme ensimmäistä kuukautta ihania. Vauva vain käytännössä nukkui ja imi maitoa. Sitten vauva muuttui haastavammaksi ja itsellänikin estrogeenit romahtivat, laihduin tikuksi enkä pystynyt nukahtamaan imetysten välillä. Olin ihan ihmisraato ja rikkipoikki. Raskaus oli ihanaa ja ensimmäiset kuukaudet helppoja, mutta sitten alkoi se rankka vauva-arki.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:03"]
Ei se ole välttämättä fyysisesti raskasta, mutta tietyntyyppisillä ihmisillä henkinen puoli voi joutua koetukselle. Jos on tottunut tekemään paljon omia juttuja, keskittynyt ainoastaan itseensä, voi vauva-ajan sitovuus tuntua ahdistavalta. Itselleni tuli paniikkihäiriö, ystävälleni masennus, vaikka helpot vauvat meillä oli kummallakin.
Toiset äidit hehkuvat onnea, toisia ahdistaa. Etukäteen on kai vaikea tietää, kumpaan ryhmään kuuluu.
Vauvoilla on myös erilaisa kausia. Itse koin ekat 3k helpoimpina, kun vauva nukkui niin paljon. Siitä eteenpäin alkoi ahdistaa, kun vauva oli enemmän hereillä ja vaati jatkuvaa viihdyttämistä, eikä osannut vielä leikkiä yksin lainkaan.
Onneksi aika on lyhyt, joten siitä kyllä selviää. Joillekin iskee samantien uusi vauvakuume. Itselleni ei tosin niin käynyt, -lapsi nyt yli 1v.
[/quote]
Missä vaiheessa alkoi helpottamaan? Mulla samat fiilikset ja vauva 6kk. Kestääkö tämä rankkuus ihan yksivuotiaaksi? En tiedä aiheuttaako univaje tätä ahdistusta vai ahdistus univajetta.
Ei vauva-aika ollut minulle raskasta. Tottakai ihan alussa, kun vauva syntyi, oli pientä epävarmuutta ja oppimista. Imetys sattuikin älyttömästi aluksi, vauvamaha ei laskenutkaan nopeasti, syöttövälit olivat tiuhoja, pyykkiä pestiin koko ajan... Toki valvomista oli paljon, mutta itse sain hyvin nukuttua päivälläkin. Otin äitiyslomani tosi rennosti ja lapsi oli onneksi terve, eikä ollut koliikkia tms. Söi hyvin, nukkui kohtuudella jne. Harrastimme paljon vauvamuskareita, kerhoja ja perhekahviloita, niin ei tullut päivisin mökkihöperöksi aivan. Iltaisin pyrin joka päivä tekemään jotain pientä itsekseni - kävin vaikka kirjastossa tai kaupassa, niin sain hetkeksi hengähtää vauva-arjesta miehen hoitaessa vauvaa sen hetken. Itse hoidin muuten kaikki yöheräämiset arkena, koska koin, että en voi miestäni lähettää töihin aivan poikkiväsyksissä. Viikonloppuyövalvomiset jaettiin puoliksi. Vauva kulki vauva-ajan mukana & tästä jäi hyvät muistot. Isäkin ehti pitää isäkuukauden ja isyysvapaansa, joten ehdimme olla paljon perheenä yhdessä.
Mutta, mutta. Nyt, kun lapsi on jo 10 voin todeta, että kaikista raskain aika tähän menessä (murrosikää odotellessa) on ollut, kun hän oli 2-4-vuotias. Minä palasin töihin, hän meni päiväkotiin. Katkonaiset yöt jatkuivat (no eivät joka yö, mutta usein kuitenkin), molempien vanhempien piti jaksaa töissä, lapsi ei viihtynyt päiväkodissa, oli korvatulehduskierrettä ja nuhaa ja uhmaikää. Hirveää! Juostiin koko ajan paikasta toiseen tiukalla aikataululla: herätys, pukeminen, ehtiminen tarhan aamupalalle, ehtiminen töihin, kiire töissä, juosten tarhalle, juosten kauppaan, kohta iltapesulle, nukkumaan. ARGH. Sumussa meni pari vuotta, kun urallakin sattui kiireiset vuodet. Lasta ei enää kuljetettukaan helposti rattailla paikasta toiseen "pakettina", vaan hänellä oli omaa tahtoa (ja se oli vahva). Raahasin perässäni kirkuvaa penskaa, joka sai raivareita milloin mistäkin. Aina oltiin myöhässä, aina oli huono omatunto (palasin töihin ja vein 2v:n hoitoon, en ehtinyt tehdä riittävästi töitä/kotitöitä/leikkiä lapsen kanssa/olla miehen kanssa/nähdä kavereita/harrastaa). Yöllä lapsi näki painajaisia, tai ei saanut nukahdettua, kun nukkuin tarhassa pitkät päikkärit, yöllä ravattiin vessaan, pelättiin, herättiin jne. jne. Lapsen omatoimisuus oli aika pientä kuitenkin vielä tuolloin. Mutta tästäkin selvittiin!
Kun lapsi täytti 5 alkoi muutos parempaan ja sitten eskarin ja koululaisen kanssa on elämä ollutkin ihanaa. Lapseni on omatoiminen, huomaavainen, ahkera ja aktiivinen. Vahvatahtoinen kyllä edelleen, muttei ilkeä tau turhanpäiten kiukutteleva.
Minusta on siis turha liioitella vauva-ajan kamaluutta, kun voi ne vaikeat hetket tulla myöhemminkin. Vaikeinta itselleni on lapsen saamisessa ollut se, miten totaalisesti elämä mullistuu ja alkaa pyörimään kodin & lapsen ympärillä. Omat menot täytyy laskea minimiin ja mitään ei voi tehdä ex tempore. Kavereiden luona ei voi istua iltaa kuin kahdeksaan, koska silloin pitää lähteä kotiin nukkumaan. Tai menot kasvavat niin, ettei voikaan lähteä reppureissaamaan koko ajan. Mutta tästäkin kaikesta tottakai normaali ihminen selviää. Mutta sitä elämän muuttumista ei oikeasti tajua, ennen kuin sen kokee! Paljon enemmän on lapsen saannissa hyvää, kuin tätä tässä vuodatettua elämän raskautta :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:40"]
Ei vauva-aika ollut minulle raskasta. Tottakai ihan alussa, kun vauva syntyi, oli pientä epävarmuutta ja oppimista. Imetys sattuikin älyttömästi aluksi, vauvamaha ei laskenutkaan nopeasti, syöttövälit olivat tiuhoja, pyykkiä pestiin koko ajan... Toki valvomista oli paljon, mutta itse sain hyvin nukuttua päivälläkin. Otin äitiyslomani tosi rennosti ja lapsi oli onneksi terve, eikä ollut koliikkia tms. Söi hyvin, nukkui kohtuudella jne. Harrastimme paljon vauvamuskareita, kerhoja ja perhekahviloita, niin ei tullut päivisin mökkihöperöksi aivan. Iltaisin pyrin joka päivä tekemään jotain pientä itsekseni - kävin vaikka kirjastossa tai kaupassa, niin sain hetkeksi hengähtää vauva-arjesta miehen hoitaessa vauvaa sen hetken. Itse hoidin muuten kaikki yöheräämiset arkena, koska koin, että en voi miestäni lähettää töihin aivan poikkiväsyksissä. Viikonloppuyövalvomiset jaettiin puoliksi. Vauva kulki vauva-ajan mukana & tästä jäi hyvät muistot. Isäkin ehti pitää isäkuukauden ja isyysvapaansa, joten ehdimme olla paljon perheenä yhdessä.
Mutta, mutta. Nyt, kun lapsi on jo 10 voin todeta, että kaikista raskain aika tähän menessä (murrosikää odotellessa) on ollut, kun hän oli 2-4-vuotias. Minä palasin töihin, hän meni päiväkotiin. Katkonaiset yöt jatkuivat (no eivät joka yö, mutta usein kuitenkin), molempien vanhempien piti jaksaa töissä, lapsi ei viihtynyt päiväkodissa, oli korvatulehduskierrettä ja nuhaa ja uhmaikää. Hirveää! Juostiin koko ajan paikasta toiseen tiukalla aikataululla: herätys, pukeminen, ehtiminen tarhan aamupalalle, ehtiminen töihin, kiire töissä, juosten tarhalle, juosten kauppaan, kohta iltapesulle, nukkumaan. ARGH. Sumussa meni pari vuotta, kun urallakin sattui kiireiset vuodet. Lasta ei enää kuljetettukaan helposti rattailla paikasta toiseen "pakettina", vaan hänellä oli omaa tahtoa (ja se oli vahva). Raahasin perässäni kirkuvaa penskaa, joka sai raivareita milloin mistäkin. Aina oltiin myöhässä, aina oli huono omatunto (palasin töihin ja vein 2v:n hoitoon, en ehtinyt tehdä riittävästi töitä/kotitöitä/leikkiä lapsen kanssa/olla miehen kanssa/nähdä kavereita/harrastaa). Yöllä lapsi näki painajaisia, tai ei saanut nukahdettua, kun nukkuin tarhassa pitkät päikkärit, yöllä ravattiin vessaan, pelättiin, herättiin jne. jne. Lapsen omatoimisuus oli aika pientä kuitenkin vielä tuolloin. Mutta tästäkin selvittiin!
Kun lapsi täytti 5 alkoi muutos parempaan ja sitten eskarin ja koululaisen kanssa on elämä ollutkin ihanaa. Lapseni on omatoiminen, huomaavainen, ahkera ja aktiivinen. Vahvatahtoinen kyllä edelleen, muttei ilkeä tau turhanpäiten kiukutteleva.
Minusta on siis turha liioitella vauva-ajan kamaluutta, kun voi ne vaikeat hetket tulla myöhemminkin. Vaikeinta itselleni on lapsen saamisessa ollut se, miten totaalisesti elämä mullistuu ja alkaa pyörimään kodin & lapsen ympärillä. Omat menot täytyy laskea minimiin ja mitään ei voi tehdä ex tempore. Kavereiden luona ei voi istua iltaa kuin kahdeksaan, koska silloin pitää lähteä kotiin nukkumaan. Tai menot kasvavat niin, ettei voikaan lähteä reppureissaamaan koko ajan. Mutta tästäkin kaikesta tottakai normaali ihminen selviää. Mutta sitä elämän muuttumista ei oikeasti tajua, ennen kuin sen kokee! Paljon enemmän on lapsen saannissa hyvää, kuin tätä tässä vuodatettua elämän raskautta :-)
[/quote]
No sulla on mies joka on mahdollistanut sen, että pääset iltaisin kirjastoon ja kauppaan yms. Oma mieheni osoittautui täysin persereiäksi ja itse olen kanniskellut vauvaa kaikki kuukaudet. Olen laihtunut 20 kg ja silmieni alla on tummat varjot. Tunnen itseni huijatuksi.
Olen monesta asiasta samaa mieltä tämän kirjoittajan kanssa. Tosin näiden 8 vuoden aikana. kun meillä on ollut lapsia, olen ollut aika yksinäinen. Mies on töissä iltaisin vaihtelevasti 19-22 saakka, joten arjesta pitää selvitä ykin.Viikonloppuina mieskin on väsynyt, ja tarvitsee aikaa omille menoille ja harrastuksille. Siksi rankkuudestaan huolimatta olen nauttinut myös päiväkotiajasta ja erityisesti työssä käymisestä. Töissä ollessa bonuksena näkee muita aikuisia, saa syödä lounaan rauhassa (tästä en luovu!) ja käydä vessassa yksin. Kuopus nyt 6 kk, palaan töihin ensi syksynä, ja odotan sitä taas innolla.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:40"]
Ei vauva-aika ollut minulle raskasta. Tottakai ihan alussa, kun vauva syntyi, oli pientä epävarmuutta ja oppimista. Imetys sattuikin älyttömästi aluksi, vauvamaha ei laskenutkaan nopeasti, syöttövälit olivat tiuhoja, pyykkiä pestiin koko ajan... Toki valvomista oli paljon, mutta itse sain hyvin nukuttua päivälläkin. Otin äitiyslomani tosi rennosti ja lapsi oli onneksi terve, eikä ollut koliikkia tms. Söi hyvin, nukkui kohtuudella jne. Harrastimme paljon vauvamuskareita, kerhoja ja perhekahviloita, niin ei tullut päivisin mökkihöperöksi aivan. Iltaisin pyrin joka päivä tekemään jotain pientä itsekseni - kävin vaikka kirjastossa tai kaupassa, niin sain hetkeksi hengähtää vauva-arjesta miehen hoitaessa vauvaa sen hetken. Itse hoidin muuten kaikki yöheräämiset arkena, koska koin, että en voi miestäni lähettää töihin aivan poikkiväsyksissä. Viikonloppuyövalvomiset jaettiin puoliksi. Vauva kulki vauva-ajan mukana & tästä jäi hyvät muistot. Isäkin ehti pitää isäkuukauden ja isyysvapaansa, joten ehdimme olla paljon perheenä yhdessä.
Mutta, mutta. Nyt, kun lapsi on jo 10 voin todeta, että kaikista raskain aika tähän menessä (murrosikää odotellessa) on ollut, kun hän oli 2-4-vuotias. Minä palasin töihin, hän meni päiväkotiin. Katkonaiset yöt jatkuivat (no eivät joka yö, mutta usein kuitenkin), molempien vanhempien piti jaksaa töissä, lapsi ei viihtynyt päiväkodissa, oli korvatulehduskierrettä ja nuhaa ja uhmaikää. Hirveää! Juostiin koko ajan paikasta toiseen tiukalla aikataululla: herätys, pukeminen, ehtiminen tarhan aamupalalle, ehtiminen töihin, kiire töissä, juosten tarhalle, juosten kauppaan, kohta iltapesulle, nukkumaan. ARGH. Sumussa meni pari vuotta, kun urallakin sattui kiireiset vuodet. Lasta ei enää kuljetettukaan helposti rattailla paikasta toiseen "pakettina", vaan hänellä oli omaa tahtoa (ja se oli vahva). Raahasin perässäni kirkuvaa penskaa, joka sai raivareita milloin mistäkin. Aina oltiin myöhässä, aina oli huono omatunto (palasin töihin ja vein 2v:n hoitoon, en ehtinyt tehdä riittävästi töitä/kotitöitä/leikkiä lapsen kanssa/olla miehen kanssa/nähdä kavereita/harrastaa). Yöllä lapsi näki painajaisia, tai ei saanut nukahdettua, kun nukkuin tarhassa pitkät päikkärit, yöllä ravattiin vessaan, pelättiin, herättiin jne. jne. Lapsen omatoimisuus oli aika pientä kuitenkin vielä tuolloin. Mutta tästäkin selvittiin!
Kun lapsi täytti 5 alkoi muutos parempaan ja sitten eskarin ja koululaisen kanssa on elämä ollutkin ihanaa. Lapseni on omatoiminen, huomaavainen, ahkera ja aktiivinen. Vahvatahtoinen kyllä edelleen, muttei ilkeä tau turhanpäiten kiukutteleva.
Minusta on siis turha liioitella vauva-ajan kamaluutta, kun voi ne vaikeat hetket tulla myöhemminkin. Vaikeinta itselleni on lapsen saamisessa ollut se, miten totaalisesti elämä mullistuu ja alkaa pyörimään kodin & lapsen ympärillä. Omat menot täytyy laskea minimiin ja mitään ei voi tehdä ex tempore. Kavereiden luona ei voi istua iltaa kuin kahdeksaan, koska silloin pitää lähteä kotiin nukkumaan. Tai menot kasvavat niin, ettei voikaan lähteä reppureissaamaan koko ajan. Mutta tästäkin kaikesta tottakai normaali ihminen selviää. Mutta sitä elämän muuttumista ei oikeasti tajua, ennen kuin sen kokee! Paljon enemmän on lapsen saannissa hyvää, kuin tätä tässä vuodatettua elämän raskautta :-)
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se heräily ja huonosti nukkuminen on raskasta, mutta toisaalta kun ei tarvi tehdä pakosta muuta kuin huolehtia vauvasta (kun kyseessä esikoinen) siitä selviää kyllä. Väsymykseen tottuu ja kun on tosi väsynyt ei edes sitten muista olevansa väsynyt, eikä muuten muista mitään muutakaan. Nyt toista odottaessa unet ovat taas noin 3h pituisia yöllä. Tiedän että pari vuotta menee taas ennen kuin voin haaveillakkaan kunnon yöunista, mutta ei se haittaa. Vähiin uniin tottuu. Naamassa tosin näkyy mutta uskon tästä vielä toipuvani. :) Vauva-aika on ihanaa. Ja hormoonit auttaa jaksamaan (imetys). Onnea teille!
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:47"]
No sulla on mies joka on mahdollistanut sen, että pääset iltaisin kirjastoon ja kauppaan yms. Oma mieheni osoittautui täysin persereiäksi ja itse olen kanniskellut vauvaa kaikki kuukaudet. Olen laihtunut 20 kg ja silmieni alla on tummat varjot. Tunnen itseni huijatuksi.
[/quote]
Niin, olen onnekas toki, kun mulla on ihana mies. Hän itseasiassa oikein patisti minua hetkeksi omiin menoihini heti ekoista päivistä lähtien. Kävin vaikka korttelin kiertämässä. Mitä siihen menee - 10 minuuttia? Tämä antoi ihmeesti energiaa, eikä vaatinut keneltäkään kovin paljoa järjestelyjä. Minulle oli kyllä jollain lailla tosi tosi vaikeaa jättää alussa vauva isälle. Pienen pienestä tissitakiaisesta oli vaikeaa olla hetkeksikään erossa. Vaikka luotin mieheeni hoitajana täysin. Hormoonihuurut varmasti vaikuttivat :-), Mutta kun tästä "äidin omasta hetkestä" tuli tapa alusta pitäen, se on ollut helppo pitää yllä myöhemminkin. Suosittelen ap:n perheelle kokeilemaan! Minusta on erittäin tärkeää, että isä ja lapsi saavat viettää myös kahdenkeskistä aikaa keskenään. Lapsi ei ole vain äidin lapsi.
Mutta jos isä ei ota mitään vastuuta lapsesta, niin silloin on pahasti jotain vialla. Ehkä tosiaan kannattaisi puhua näistä asioista ENNEN lapsenhankintaa yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 18:24"]
Meillä esikoinen on nyt 3kk. Muakin peloteltiin vähän joka taholta, että on kamalaa ja hirveää ja plaaplaa.
Noh, vauva on alusta asti nukkunut öisin hyvin. Hereillä ollessaan on hymyileväinen ja hyväntuulinen eikä turhia kitise. Mitään vaivoja ei ole.
Tottakai on ihan erilailla sidottu kotiin, mutta en mä koe sitä raskaana :)
[/quote]
En nyt halua olla pessimisti mutta yleensä tuon ikäiset nukkuu hyvin, se pahin valvominen alkaa kun vauva on vajaan vuoden ikäinen. Sano mun sanoneen;)
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:59"]
[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 18:24"]
Meillä esikoinen on nyt 3kk. Muakin peloteltiin vähän joka taholta, että on kamalaa ja hirveää ja plaaplaa.
Noh, vauva on alusta asti nukkunut öisin hyvin. Hereillä ollessaan on hymyileväinen ja hyväntuulinen eikä turhia kitise. Mitään vaivoja ei ole.
Tottakai on ihan erilailla sidottu kotiin, mutta en mä koe sitä raskaana :)
[/quote]
En nyt halua olla pessimisti mutta yleensä tuon ikäiset nukkuu hyvin, se pahin valvominen alkaa kun vauva on vajaan vuoden ikäinen. Sano mun sanoneen;)
[/quote]
Mullakin vauva nukkui 7 tunnin pätkiä herättämättä 2 kk ikäisenä, mutta nyt 7 kk ikäisenä herättää jopa tunnin välein :P
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole sama vastaaja, mutta samanlainen kokemus, ja mulla alkoi helpottaa selvästi, kun:
- lopetin imetyksen -> miehestä tuli tasavertainen hoitaja lapselle
- lapsi oppi kävelemään kunnolla ja lähti tutkimaan maailmaa -> äitiin ripustautuminen väheni ihan tosi paljon, ja nykyään 1,5 v leikkii yksinään pitkiäkin aikoja, välillä tuo jonkun lelun esim. ihasteltavaksi ja jatkaa taas leikkejä.
Eli joskus 1 v 2 kk - 1 v 4 kk tienoilla tuli selkeä käänne parempaan, samoihin aikoihin lapsi myös alkoi nukkua yöt paremmin joten mulla tähän oman olotilan paranemiseen ainakin vaikutti varmaan myös se että sai nukkua (ja imetyshormonien poistuminen elimistöstä).
Siis nro 76 oli vastaus sille, jonka vauva on 6 kk ja joka kyseli milloin ahdistus helpottaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu paljon siitä millainen vauva sieltä tulee. Jos tulee hyvä nukkuja ja syöjä niin helpostihan siitä selviää :)
Mielestäni raskainta ei ole ollut vauvan hoito (itselleni tervetullut elämänmuutos työelämän oravanpyörän tilalle), vaan vauvan vaikutus parisuhteeseen. Meillä on puolivuotias ihana vauva, joka nukkuu melko huonosti. Itse kestän tämän melko hyvin, koska olen koko ajan kotona, eikä tarvitse herätä aamuruuhkaan ja olla töissä.
Mutta väsymys aiheuttaa sen, ettei jaksa olla aina se rakastava ja ihana puoliso ja välillä pelkään, että tässä ollaan vaan kaksi aikuista, jotka saman katon alla yrittää hoitaa pientä vauvaa. Vauva-arjesta siis selviät todennäköisesti yhden vauvan kanssa helposti. Yhteisen ajan löytäminen puolison kanssa ja siten parisuhteen voimassapitäminen on paaaljon hankalampaa.
Ei vauva-aika ole raskasta. Ellei siten satu todella hankalaa koliikkivauvaa tms.
Raskaista oli pikkulapsivaihe minun mielestäni.
Raskausaikani oli elämäni parasta aikaa, olo oli seesteinen ja tasapainoinen. Synnytyksen jälkeen tuli sellainen hormonimyrsky josta räpistellään vieläkin , lapsi 2v. (Pitäisikö nyt välihuomautuksena todeta että turhaan te raskaanaolijat valitatte huonoa oloa kun mulla oli niin hyvä olla..)
Kilpirauhanen sanoi sopimuksen irti ja parin kuukauden liikatoiminnan jälkeen alkoi vajaatoiminta joka ei ole kyllä auttanut pienen vauvan kanssa arjessa pärjäämisessä. Tämä yhdistettynä synnytys/imetyshormoneihin oli kyllä rankkaa. Lapsi valvotti koska sairasteli ensimmäisen puoli vuotta, hengitystä seurattiin öisinkin. Isä oli 100%mukana ( ja on ed), siitä huolimatta eka vuosi oli TODELLA vaikea minulle. Mies patisti ulos kävelemään yms mutta kun EI JAKSA. Olo on vieläkin kuin usean tunnin metsälenkin jälkeen. Nyt on alkanut pää selkiytymään ja tiedostan että olo tulee pysyymään mahdollisesti loppuelämän tämänlaisena, joten liikkua pitää siitä huolimatta. Nyt jaksaa jo ruokaakin syödä..
Eli loppuvetona tähän, mikäli emme olisi olleet mieheni kanssa 15v yhdessä ennen lapsen tekoa ja kokeneet jo parisuhteen ylä -ja alamäet, emme todennäköisesti olisi selvinneet yhdessä. Tällä hetkellä lapsi on ykkösenä, parisuhdetta parannellaan taas nyt kun pahimmasta on selvitty. Kokemuksestani voi myös päätellä että vaikka olo olisi mikä ennen synnytystä, et voi olettaa millainen vauva-ajasta tule. Kunhan olet itsellesi armollinen, älä vaadi itseltäsi liikaa vaikka muut tekevätkin väitöskirjoja ja juoksevat vauvajumpissa. Pääasia että jaksat olla vauvan kanssa ja nautit siitä. Anna myös miehellesi aikaa tutustua vauvaan. Meillä oli hyvä lähtökohta koska pääsimme perhehuoneeseen sairaalassa ja mies teki kaikki muut paitsi imetti :).
No sehän riippuu vauvasta onko raskasta vai ei.
Minulla ei ollut esikoisen kanssa ollenkaan raskasta. Hän nukkui ihan pikkuvauvasta asti n. 8 tunnin yöunet, söi säännöllisesti 4 tunnin välein, ja oli iloinen, hyväntuulinen vauva. Hänen kanssaan oli mukava kulkea kaupungilla ja kyläilemässä. Suoritin opintoni päätökseen siinä vauvanhoidon ohessa ja aikaa jäi hyvin kotitöillekin.
Toinen lapsi olikin sitten toisenlainen. Nukkui hyvin huonosti, eikä hänellä ollut lainkaan säännöllistä rytmiä vaikka perheen rytmi nyt pidettiin jo esikoisenkin takia säännöllisenä. Esim. nälkä saattoi tulla 15 min. ruokailun jälkeen, tai 2 tuntia ruokailun jälkeen.
Myöhemmin selvisi että tällä lapsella on aistiyliherkkyyttä, mikä varmasti vaikutti tuohon vauva-aikaan.
Tämän toisen vauvan kanssa ei siis ollut ollenkaan helppoa. Nukkumisesta ei tullut oikein mitään, eikä tämän vauvan kanssa ollut kovinkaan helppoa eikä hauskaa lähteä kyläilemään tai kaupungille.
Ihania vauvoja olivat kuitenkin molemmat :)
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:33"]
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 12:03"]
Ei se ole välttämättä fyysisesti raskasta, mutta tietyntyyppisillä ihmisillä henkinen puoli voi joutua koetukselle. Jos on tottunut tekemään paljon omia juttuja, keskittynyt ainoastaan itseensä, voi vauva-ajan sitovuus tuntua ahdistavalta. Itselleni tuli paniikkihäiriö, ystävälleni masennus, vaikka helpot vauvat meillä oli kummallakin.
Toiset äidit hehkuvat onnea, toisia ahdistaa. Etukäteen on kai vaikea tietää, kumpaan ryhmään kuuluu.
Vauvoilla on myös erilaisa kausia. Itse koin ekat 3k helpoimpina, kun vauva nukkui niin paljon. Siitä eteenpäin alkoi ahdistaa, kun vauva oli enemmän hereillä ja vaati jatkuvaa viihdyttämistä, eikä osannut vielä leikkiä yksin lainkaan.
Onneksi aika on lyhyt, joten siitä kyllä selviää. Joillekin iskee samantien uusi vauvakuume. Itselleni ei tosin niin käynyt, -lapsi nyt yli 1v.
[/quote]
Missä vaiheessa alkoi helpottamaan? Mulla samat fiilikset ja vauva 6kk. Kestääkö tämä rankkuus ihan yksivuotiaaksi? En tiedä aiheuttaako univaje tätä ahdistusta vai ahdistus univajetta.
[/quote]
Muistaakseni 7kk eteenpäin alkoi helpottaa, kun vauva oppi vähän liikkumaan. Myös yöt alkoi nukkua läpeensä unikoulun ansiosta.
Itselläni vauva-aika on tuonut itsestäni esiin kaikki huonot piirteeni. Väsymys ja se ettei koskaan ole omaa rauhaa tekee minusta ihmishirviön. Olen suurimmaksi osaksi huonolla tuulella. Ikävintä on se että ei ole työpaikkaa odottamassa ja tämä voi jatkua vaikka kuinka pitkään.
Tässä mielentilassa myös ärsyttää kaikki "ihanaa olla vauvan kanssa kotona" hehkutukset niin että tekisi mieli vetää turpaan hehkuttajaa. Joku potkunyrkkeilyharrastus toimisi varmasti hyvänä vastapainona vauva-arjelle.