Suostuisitko parisuhteeseen, jossa toinen ei ryhtyisi omaishoitajaksesi?

Vierailija kirjoitti:

Minä aion ryhtyä omien vanhempieni omaishoitajaksi, jos he joskus sitä tarvitsevat. Ajattelen, että se on rakkauden teko ja myös etuoikeus, viimeinen mahdollisuus yhteyteen ja läheisyyteen rakastamieni ihmisten kanssa. Toki minulla ei ole puolisoa tai omia lapsia, joten olen tähän vapaa. 

Hyvin mielenkiintoista. Minä en koskaan suostuisi omien vanhempieni omaishoitajaksi, ja he ovat kyllä sanoneet, etteivät sellaista haluaisikaan. Mietin välillä, mikä perhesosiaalinen tai psykologinen ero on meillä, jotka emme omaishoitajiksi alkaisi, ja teillä, jotka suorastaan haluatte sen tehtävän ottaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä aion ryhtyä omien vanhempieni omaishoitajaksi, jos he joskus sitä tarvitsevat. Ajattelen, että se on rakkauden teko ja myös etuoikeus, viimeinen mahdollisuus yhteyteen ja läheisyyteen rakastamieni ihmisten kanssa. Toki minulla ei ole puolisoa tai omia lapsia, joten olen tähän vapaa. 

Mitäs kun se omaishoidon tarve on muutama kymmenen vuotta, vieläkö olet valmis? Ei omaishoito ole mitään saattohoitoa muutaman kuukauden ajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet tätä käytännössä? Esimerkiksi jos puoliso loukkaantuisi onnettomuudessa ja olisi täysin autettava, syötettävä. Onko järkeä jättää oma työ ja jäädä muutaman satasen ansaitsevaksi omaishoitajaksi? Mun mielestä on järkevämpää jatkaa töissä ja hoitaa puolison hoito muulla tavoin esimerkiksi ulkopuolista apua palkkaamalla tai käyttämällä ulkopuolista hoitopaikkaa. Uskon, että näin pystyy paremmin huolehtimaann myös puolison tarpeista, kun kaikki energia ei mene 24/7 hoitoon ja rahaakin on käytettävissä tarpeellisiin hankintoihin.

Eikä se ihminen ole siinä kohtaa enää se, mihin olet rakastunut. Eli mun mielestä on ihan hyväksyttävää siinä kohtaa jatkaa elämää ja laittaa toinen laitokseen. Eihän sitä tietysti sinne kokonaan hylätä tarvi, mutta ei siinä kahden ihmisen elämää tarvi pilata. Enkä usko  mihinkään jälleen syntymiseen tms. eli mun mielestä se on se yksi elämä jokaisella, joka kannattaa käyttää hyvin.

Suostuisin, koska en itsekään tule olemaan kenenkään omaishoitaja.

Ja minusta on vain ja ainoastaan hyvä, että toinen on miettinyt näitä asioita jo etukäteen. Osoittaa, että jotakin kokemusta elämän nurjista puolista on jo kertynyt.

Hämmentävän paljon näkyy kolmikymppisilläkin vielä tavattoman naiiveja käsityksiä elämästä ja ihmissuhteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä aion ryhtyä omien vanhempieni omaishoitajaksi, jos he joskus sitä tarvitsevat. Ajattelen, että se on rakkauden teko ja myös etuoikeus, viimeinen mahdollisuus yhteyteen ja läheisyyteen rakastamieni ihmisten kanssa. Toki minulla ei ole puolisoa tai omia lapsia, joten olen tähän vapaa. 

Mitäs kun se omaishoidon tarve on muutama kymmenen vuotta, vieläkö olet valmis? Ei omaishoito ole mitään saattohoitoa muutaman kuukauden ajaksi.

Omaishoito voi kestää kymmeniä vuosia, mutta voi se olla muutaman kuukauden saattohoitokin, tai mitä vain siltä väliltä. Eikä sitä useinkaan siihen hommaan ryhtyessään tiedä, kuinka kauan sitä kestää. 

Se hoidon tarve voi joskus olla myös sillä tavalla väliaikainen, että hoidettava toipuu, esim. onnettomuuden jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä aion ryhtyä omien vanhempieni omaishoitajaksi, jos he joskus sitä tarvitsevat. Ajattelen, että se on rakkauden teko ja myös etuoikeus, viimeinen mahdollisuus yhteyteen ja läheisyyteen rakastamieni ihmisten kanssa. Toki minulla ei ole puolisoa tai omia lapsia, joten olen tähän vapaa. 

Hyvin mielenkiintoista. Minä en koskaan suostuisi omien vanhempieni omaishoitajaksi, ja he ovat kyllä sanoneet, etteivät sellaista haluaisikaan. Mietin välillä, mikä perhesosiaalinen tai psykologinen ero on meillä, jotka emme omaishoitajiksi alkaisi, ja teillä, jotka suorastaan haluatte sen tehtävän ottaa.

Veikkaan että velvollisuudentunto (conscientiousness) psykologisena piirteenä on aika oleellinen. Jotkut kokevat olevansa vastuussa läheisistään, toiset eivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä aion ryhtyä omien vanhempieni omaishoitajaksi, jos he joskus sitä tarvitsevat. Ajattelen, että se on rakkauden teko ja myös etuoikeus, viimeinen mahdollisuus yhteyteen ja läheisyyteen rakastamieni ihmisten kanssa. Toki minulla ei ole puolisoa tai omia lapsia, joten olen tähän vapaa. 

Hyvin mielenkiintoista. Minä en koskaan suostuisi omien vanhempieni omaishoitajaksi, ja he ovat kyllä sanoneet, etteivät sellaista haluaisikaan. Mietin välillä, mikä perhesosiaalinen tai psykologinen ero on meillä, jotka emme omaishoitajiksi alkaisi, ja teillä, jotka suorastaan haluatte sen tehtävän ottaa.

Veikkaan että velvollisuudentunto (conscientiousness) psykologisena piirteenä on aika oleellinen. Jotkut kokevat olevansa vastuussa läheisistään, toiset eivät.

Voi olla. Itse en ainakaan halua olla vastuussa kenestäkään toisista. Itsenäisyys on minulle tosi tärkeä asia kumppanissa, enkä siedä edes ripustautuvia ystäviä.

Mulle ei tullut moinen edes mieleen, mutta (myöhemmin tutustunut) tuttava pariskunta teki tuosta ja monesta muusta sopimuksen ennen avioitumistaan.

Mieheni on minun omaishoitajani, ollut jokusen vuoden jo. Käy kuitenkin töissä ja harrastuksissaan. Meillä on myös lapsi. Kotisairaanhoito tekee omat juttunsa ja omat avustajani auttavat silloin kun mies ei ole kotona. Toistaiseksi pärjätty näin. Ei sitä ikinä voi tietää kuka meistä sairastuu vakavasti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä aion ryhtyä omien vanhempieni omaishoitajaksi, jos he joskus sitä tarvitsevat. Ajattelen, että se on rakkauden teko ja myös etuoikeus, viimeinen mahdollisuus yhteyteen ja läheisyyteen rakastamieni ihmisten kanssa. Toki minulla ei ole puolisoa tai omia lapsia, joten olen tähän vapaa. 

Hyvin mielenkiintoista. Minä en koskaan suostuisi omien vanhempieni omaishoitajaksi, ja he ovat kyllä sanoneet, etteivät sellaista haluaisikaan. Mietin välillä, mikä perhesosiaalinen tai psykologinen ero on meillä, jotka emme omaishoitajiksi alkaisi, ja teillä, jotka suorastaan haluatte sen tehtävän ottaa.

Luonnollinen tapa on hoitaa vanhempansa. Monessa maassa on edelleen pakko.

Suomen lain mukaan lasten oli hoidettava vanhempansa 1960 luvulle asti.

Jos oli varaa, lapset saattoivat kustantaa vanhemmilleen hoidon yksityisessä palvelutalossa tai ostivat hoitajan kotiin.

Usein myös vanhus kiersi lastensa perheissä vuoden kerrallaan.

Näitä kaikkia kolmea tapaa on ollut minun suvussani aikoinaan.

Ei laitokseen noin vain ketään laiteta! Yleensä kotihoito taikka henk.koht.avustajat tulee omaan kotiin.

Olen näköjään poikkeus. Olen jo nuorena parikymppisenä kysynyt mieheltäni että miten tehdään jos toinen sairastuu. Minulle oli tärkeää kuulla, että hän ei jättäisi minua vaikka sairastuisin. Omaishoitajuus ei ole välttämätöntä, koska kunta tarjoaa myös henkilökohtaisen avustajan. En esimerkiksi odottaisi, että puoliso irtisanoutuisi omaishoitajuuden vuoksi. Jos olisin vaikka kuolemansairas, niin odottaisin että saisin halutessani kotona sairastaa ja hän voisi kotisairaanhoudon kanssa hoitaa minua. Sitten taas jos olisimme molemmat vanhoja ja hänkin eläkkeellä ja kunta ei myöntäisi avustajaa, niin kyllä odottaisin hänen ryhtyvän omaishoitajakseni. Itsekkin aion seisoa hänen rinnallaan oli hän sitten missä kunnossa vaan.

Itselleni ovat nämä asiat olleet niin arkipäivää lapsesta asti, että kuuluu aika perusarvoihini tämmöiset kysymykset.

En osaa sanoa kumpi olisi huonompi vaihtoehto nykytilanteessa, että puoliso ryhtyisi tai ei ryhtyisi omaishoitajakseni jos sellaista tarvitsisin. Ryhtyminen on tietysti ajatuksena kaunis mutta hän ei ole hoivaajatyyppiä. Voisin olla käytännössä heitteellä hänen hoidossaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä aion ryhtyä omien vanhempieni omaishoitajaksi, jos he joskus sitä tarvitsevat. Ajattelen, että se on rakkauden teko ja myös etuoikeus, viimeinen mahdollisuus yhteyteen ja läheisyyteen rakastamieni ihmisten kanssa. Toki minulla ei ole puolisoa tai omia lapsia, joten olen tähän vapaa. 

Hyvin mielenkiintoista. Minä en koskaan suostuisi omien vanhempieni omaishoitajaksi, ja he ovat kyllä sanoneet, etteivät sellaista haluaisikaan. Mietin välillä, mikä perhesosiaalinen tai psykologinen ero on meillä, jotka emme omaishoitajiksi alkaisi, ja teillä, jotka suorastaan haluatte sen tehtävän ottaa.

Veikkaan että velvollisuudentunto (conscientiousness) psykologisena piirteenä on aika oleellinen. Jotkut kokevat olevansa vastuussa läheisistään, toiset eivät.

Voi olla. Itse en ainakaan halua olla vastuussa kenestäkään toisista. Itsenäisyys on minulle tosi tärkeä asia kumppanissa, enkä siedä edes ripustautuvia ystäviä.

Nyt on pakko kysyä, että mistä miinukset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä aion ryhtyä omien vanhempieni omaishoitajaksi, jos he joskus sitä tarvitsevat. Ajattelen, että se on rakkauden teko ja myös etuoikeus, viimeinen mahdollisuus yhteyteen ja läheisyyteen rakastamieni ihmisten kanssa. Toki minulla ei ole puolisoa tai omia lapsia, joten olen tähän vapaa. 

Hyvin mielenkiintoista. Minä en koskaan suostuisi omien vanhempieni omaishoitajaksi, ja he ovat kyllä sanoneet, etteivät sellaista haluaisikaan. Mietin välillä, mikä perhesosiaalinen tai psykologinen ero on meillä, jotka emme omaishoitajiksi alkaisi, ja teillä, jotka suorastaan haluatte sen tehtävän ottaa.

Veikkaan että velvollisuudentunto (conscientiousness) psykologisena piirteenä on aika oleellinen. Jotkut kokevat olevansa vastuussa läheisistään, toiset eivät.

Voi olla. Itse en ainakaan halua olla vastuussa kenestäkään toisista. Itsenäisyys on minulle tosi tärkeä asia kumppanissa, enkä siedä edes ripustautuvia ystäviä.

Nyt on pakko kysyä, että mistä miinukset?

Suurin osa naisista ei ole psykologisesti itsenäisiä. Ajatus siitä, että kumppani ei halua olla heistä vastuussa, on heistä vastenmielinen ja pelottava. Monet ovat "ripustautujia" sekä ystävyys- että parisuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä aion ryhtyä omien vanhempieni omaishoitajaksi, jos he joskus sitä tarvitsevat. Ajattelen, että se on rakkauden teko ja myös etuoikeus, viimeinen mahdollisuus yhteyteen ja läheisyyteen rakastamieni ihmisten kanssa. Toki minulla ei ole puolisoa tai omia lapsia, joten olen tähän vapaa. 

Hyvin mielenkiintoista. Minä en koskaan suostuisi omien vanhempieni omaishoitajaksi, ja he ovat kyllä sanoneet, etteivät sellaista haluaisikaan. Mietin välillä, mikä perhesosiaalinen tai psykologinen ero on meillä, jotka emme omaishoitajiksi alkaisi, ja teillä, jotka suorastaan haluatte sen tehtävän ottaa.

Veikkaan että velvollisuudentunto (conscientiousness) psykologisena piirteenä on aika oleellinen. Jotkut kokevat olevansa vastuussa läheisistään, toiset eivät.

Voi olla. Itse en ainakaan halua olla vastuussa kenestäkään toisista. Itsenäisyys on minulle tosi tärkeä asia kumppanissa, enkä siedä edes ripustautuvia ystäviä.

Nyt on pakko kysyä, että mistä miinukset?

Suurin osa naisista ei ole psykologisesti itsenäisiä. Ajatus siitä, että kumppani ei halua olla heistä vastuussa, on heistä vastenmielinen ja pelottava. Monet ovat "ripustautujia" sekä ystävyys- että parisuhteissa.

Ehkä sitten niin...

Vierailija kirjoitti:

Olen vierestä katsonut kun oma äitini on oli isäni omaishoitajana semmoset 30 vuotta. En tosiaan itse ole siihen valmis enkä odota kenenkään minuakaan alkavan hoitaa.

Sama minulla. Äiti hoisi isää n.20v. Isä oli alkoholisti eikä äidille koskaan irronnut kiitosta. Velvollisuudentunnosta hoisi ja koska oli luvannut että myötä ja vastamäessä. Väsyi ja katkeroitui noina vuosina.

Olen sanonut puolisolleni, etten sitten häntä samalla lailla aio hoitaa enkä odota sitä häneltä. Toivon, että jatkaisi elämäänsä ja hoitaisi lapsemme aikuisiksi mahd.normaalisti. Lapseni hoidan, jos sairastuu/vammautuu alaikäisenä.

Olen jo omaishoitaja lapselleni. Ketään muuta en enää samassa roolissa tule hoitamaan, vaikka hän aikanaan kotoa pois muuttaakin.

Helmi, ymmärrän kysymyksesi, mutta äärimmäisen harvoin parisuhteessa joutuu omaishoitajaksi alle 60 vuotiaana.

Raja menee siinä, valvottaisiko se hoidettava puoliso öisin, ja kestäisikö muutoin oma kroppa.

Muutoin hoitaisin. Se olisi rakkautta isolla R:llä, myös vastoinkäymisissä.

Olen sairaan lapsen omaishoitaja, eikä tämä niin kamalaa ole. Saan omaishoitajan vapaita, ja pystyn reissaamaan lapsen kanssa.

Ei ainut ihmisarvoinen elämä ole vain sitä, että pääsee aina huitelemaan vapaasti, tyhjin käsin. Semmoista elämää mulla oli vaikka kuinka enne lapsen terveysongelmia.

Tällaisellakin elämällä on tarkoitus.