Lue keskustelun säännöt.
Skitsofrenia ilman harhoja, kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaa, adhd/add ilman ylivilkkautta/keskittymisvaikeuksia
19.10.2020 |
Psykiatrinen diagnostiikka menee kokoajan jännemmäksi :o
Kommentit (292)
Minulla on ripuli ilman löysää kakkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustele väitteesi.
Voin perustella.
Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.
Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.
Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.Suomessa on edelleen erittäin vaikeaa saada ADHD diagnoosi. Ei niitä todellakaan turhaan jaeta kenelle tahansa ja todisteita pitää olla pitkältä ajanjaksolta.
Älä levitä väärää tietoa.
Tämä on ihan totta. Itse sain diagnoosin vasta kun kaikki muut mahdolliset sairaudet kuten oli testeillä suljettu pois. Sen jälkeen kävin koulupsykologilla pari kuukautta joka teki omat testinsä ja hän lähetti taas koululääkärille. Siellä kävin pari kertaa, jonka jälkeen vasta pääsin nuorisopsykiatriselle. Siellä tehtiin lisää testejä ja käytiin tapaamisissa läpi lapsuutta ja lapsuuden ajan neuvola ja lääkäri lausuntoja. Näitä tapaamisia ja testejä tehtiin tuolla psykiatrisella noin puoli vuotta. Minulla meni siis kaikkine testeineen ja tapaamisineen yli 9 kk ennen kuin sain diagnoosin. Ja tosiaan aivan kaikki käytiin läpi perinpohjaisesti. Ei tuollaisen rumban ja testimäärän jälkeen ole mahdollista jakaa diagnoosia turhaan. He ottavat huomioon aivan kaiken. Ruokavaliokin käskettiin muuttaa ennen kuin alettiin jakaa diagnooseja, koska haluttiin nähdä myös sen vaikutus.
.
Jaatte nyt henkilökohtaisen kokemuksen avunsaannista, joka on teille ja monille muille ollut ja on totta. Se ei kuitenkaan todista väitettäni valheeksi.
Olen työskennellyt nepsyjen kanssa niin pitkään, että voin sanoa että dg:n saaminen on joillekkin edelleen "vaikeaa", mutta useimmille kokoajan helpompaa. Se millainen kokemus dg:n saaminen on, vaikuttaa usea eri yksilöstä riippumaton tekijä.
Joka tapauksessa lääkäreiden suhtautuminen esim. Lääkitykseen on lähiaikoina huomattavasti lieventynyt ja kokoajan entistä useammille aloitetaan lääkekokeilu välittömästi, ennen varsinaista diagnoosia. Eikä dignosoimattomuus ole enää kaikille este lääkehoidolle tai kuntoutukselle.
Monet varmasti yllättyvät, kun kertoo mistä kaikesta ko. Asiat oikeasti ovat kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustele väitteesi.
Voin perustella.
Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.
Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.
Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.Suomessa on edelleen erittäin vaikeaa saada ADHD diagnoosi. Ei niitä todellakaan turhaan jaeta kenelle tahansa ja todisteita pitää olla pitkältä ajanjaksolta.
Älä levitä väärää tietoa.
Tämä on ihan totta. Itse sain diagnoosin vasta kun kaikki muut mahdolliset sairaudet kuten oli testeillä suljettu pois. Sen jälkeen kävin koulupsykologilla pari kuukautta joka teki omat testinsä ja hän lähetti taas koululääkärille. Siellä kävin pari kertaa, jonka jälkeen vasta pääsin nuorisopsykiatriselle. Siellä tehtiin lisää testejä ja käytiin tapaamisissa läpi lapsuutta ja lapsuuden ajan neuvola ja lääkäri lausuntoja. Näitä tapaamisia ja testejä tehtiin tuolla psykiatrisella noin puoli vuotta. Minulla meni siis kaikkine testeineen ja tapaamisineen yli 9 kk ennen kuin sain diagnoosin. Ja tosiaan aivan kaikki käytiin läpi perinpohjaisesti. Ei tuollaisen rumban ja testimäärän jälkeen ole mahdollista jakaa diagnoosia turhaan. He ottavat huomioon aivan kaiken. Ruokavaliokin käskettiin muuttaa ennen kuin alettiin jakaa diagnooseja, koska haluttiin nähdä myös sen vaikutus.
.
Jaatte nyt henkilökohtaisen kokemuksen avunsaannista, joka on teille ja monille muille ollut ja on totta. Se ei kuitenkaan todista väitettäni valheeksi.
Olen työskennellyt nepsyjen kanssa niin pitkään, että voin sanoa että dg:n saaminen on joillekkin edelleen "vaikeaa", mutta useimmille kokoajan helpompaa. Se millainen kokemus dg:n saaminen on, vaikuttaa usea eri yksilöstä riippumaton tekijä.
Joka tapauksessa lääkäreiden suhtautuminen esim. Lääkitykseen on lähiaikoina huomattavasti lieventynyt ja kokoajan entistä useammille aloitetaan lääkekokeilu välittömästi, ennen varsinaista diagnoosia. Eikä dignosoimattomuus ole enää kaikille este lääkehoidolle tai kuntoutukselle.
Monet varmasti yllättyvät, kun kertoo mistä kaikesta ko. Asiat oikeasti ovat kiinni.
Mistä ne oikeasti ovat kiinni?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustele väitteesi.
Voin perustella.
Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.
Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.
Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.Suomessa on edelleen erittäin vaikeaa saada ADHD diagnoosi. Ei niitä todellakaan turhaan jaeta kenelle tahansa ja todisteita pitää olla pitkältä ajanjaksolta.
Älä levitä väärää tietoa.
Tämä on ihan totta. Itse sain diagnoosin vasta kun kaikki muut mahdolliset sairaudet kuten oli testeillä suljettu pois. Sen jälkeen kävin koulupsykologilla pari kuukautta joka teki omat testinsä ja hän lähetti taas koululääkärille. Siellä kävin pari kertaa, jonka jälkeen vasta pääsin nuorisopsykiatriselle. Siellä tehtiin lisää testejä ja käytiin tapaamisissa läpi lapsuutta ja lapsuuden ajan neuvola ja lääkäri lausuntoja. Näitä tapaamisia ja testejä tehtiin tuolla psykiatrisella noin puoli vuotta. Minulla meni siis kaikkine testeineen ja tapaamisineen yli 9 kk ennen kuin sain diagnoosin. Ja tosiaan aivan kaikki käytiin läpi perinpohjaisesti. Ei tuollaisen rumban ja testimäärän jälkeen ole mahdollista jakaa diagnoosia turhaan. He ottavat huomioon aivan kaiken. Ruokavaliokin käskettiin muuttaa ennen kuin alettiin jakaa diagnooseja, koska haluttiin nähdä myös sen vaikutus.
.
Jaatte nyt henkilökohtaisen kokemuksen avunsaannista, joka on teille ja monille muille ollut ja on totta. Se ei kuitenkaan todista väitettäni valheeksi.
Olen työskennellyt nepsyjen kanssa niin pitkään, että voin sanoa että dg:n saaminen on joillekkin edelleen "vaikeaa", mutta useimmille kokoajan helpompaa. Se millainen kokemus dg:n saaminen on, vaikuttaa usea eri yksilöstä riippumaton tekijä.
Joka tapauksessa lääkäreiden suhtautuminen esim. Lääkitykseen on lähiaikoina huomattavasti lieventynyt ja kokoajan entistä useammille aloitetaan lääkekokeilu välittömästi, ennen varsinaista diagnoosia. Eikä dignosoimattomuus ole enää kaikille este lääkehoidolle tai kuntoutukselle.
Monet varmasti yllättyvät, kun kertoo mistä kaikesta ko. Asiat oikeasti ovat kiinni.
Mistä ne oikeasti ovat kiinni?
Esimerkiksi jo asuinkunta merkitsee, se miten kunta on ohjeistanut diagnooseissa, mihin vaikuttaa esim. Millaiset resurssit kunnalla on järjestää apua.
Toisena lääkärin henkilökohtainen mielipide, osan mielestä esim. Adhd:ta ei ole ilman päihdeongelmaa, jos on ollut hyvä koulussa, osan mielestä se on edelleen lapsuuden häiriö tai sitä ei ole ollenkaan olemassa. Lääkäreillä vaihtelevat myös asenteet lääkitykseen.
Kolmantena liittyen osittain aiempiin puntaroidaan myös yhteiskuntakelpoisuutta. Luultavasti jos olet nuori, työelämässä tai pärjäät koulussa dg on helpompi saada. Taustalla ajatus ettei kaikkia kannata lähteä kuntouttamaan vaan tärkeämpää on ylläpitää toimintakykyä. Samoin saat luultavasti dg:n helpommin jos olet yhts:n kuin kunnallisen terveydenhuollon asiakkana. Yksityiseltä voit myös saada dg;n ja lääkityksen helpommin, koska se ei ole samanlailla riippuvainen kunnan tilanteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustele väitteesi.
Voin perustella.
Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.
Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.
Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.
Kyllä niihin ydinoireisiin edelleen kuuluu keskittymisen ja tarkkaavuuden ongelmat. Adhd:ssa näkyy enemmän ulospäin, add:ssa lapsi uppoutuu omiin ajatuksiinsa. Ajatukset harhailee, ei kuule ohjeita miettiessään muuta jne. Toiminnanohjauksen pulmat sekä adhd:ssa että add:ssa johtuu juuri siitä keskittymisen/ tarkkaavuuden puutteesta. Ei tässä ole minkäänlaista ristiriitaa. Kyllä ne oireet kartoitetaan tarkasti ennen diagnoosin asettamista, ja oleellista on myös että ne ovat alkaneet ennen kouluikää ja niitä esiintyy useassa ympäristössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustele väitteesi.
Voin perustella.
Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.
Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.
Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.Kyllä niihin ydinoireisiin edelleen kuuluu keskittymisen ja tarkkaavuuden ongelmat. Adhd:ssa näkyy enemmän ulospäin, add:ssa lapsi uppoutuu omiin ajatuksiinsa. Ajatukset harhailee, ei kuule ohjeita miettiessään muuta jne. Toiminnanohjauksen pulmat sekä adhd:ssa että add:ssa johtuu juuri siitä keskittymisen/ tarkkaavuuden puutteesta. Ei tässä ole minkäänlaista ristiriitaa. Kyllä ne oireet kartoitetaan tarkasti ennen diagnoosin asettamista, ja oleellista on myös että ne ovat alkaneet ennen kouluikää ja niitä esiintyy useassa ympäristössä.
Kyse oli diagnosoitiperusteista, luettelit syitä miksi diagnoosia lähdetään hakemaan.
On selvää, että kukaan ei lähde hakemaan apua ilman, että kokisi jonkun ongelman.
Diagnooseja ei kuitenkaan jaeta ainoastaan tällä perusteella, vaan sen tai/ja avun saamiseen vaikuttavat mm. yllämainitut tekijät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustele väitteesi.
Voin perustella.
Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.
Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.
Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.Kyllä niihin ydinoireisiin edelleen kuuluu keskittymisen ja tarkkaavuuden ongelmat. Adhd:ssa näkyy enemmän ulospäin, add:ssa lapsi uppoutuu omiin ajatuksiinsa. Ajatukset harhailee, ei kuule ohjeita miettiessään muuta jne. Toiminnanohjauksen pulmat sekä adhd:ssa että add:ssa johtuu juuri siitä keskittymisen/ tarkkaavuuden puutteesta. Ei tässä ole minkäänlaista ristiriitaa. Kyllä ne oireet kartoitetaan tarkasti ennen diagnoosin asettamista, ja oleellista on myös että ne ovat alkaneet ennen kouluikää ja niitä esiintyy useassa ympäristössä.
Kyse oli diagnosoitiperusteista, luettelit syitä miksi diagnoosia lähdetään hakemaan.
On selvää, että kukaan ei lähde hakemaan apua ilman, että kokisi jonkun ongelman.
Diagnooseja ei kuitenkaan jaeta ainoastaan tällä perusteella, vaan sen tai/ja avun saamiseen vaikuttavat mm. yllämainitut tekijät.
Joo. Noiden oiren vuoksi (esimerkiksi) lähdetään apua hakemaan ja diagnoosia selvittelemään. Ja diagnostisiin selvittelyihin kuuluu juuri oirekuvan selvittely useassa eri ympäristössä. Tämä tehdään haastatellen, havaintojen perusteella ja erilaisten kyselylomakkeiden pohjalta (aikuisista en tiedä, mutta lapsilla opettajaa pyydetään täyttämään keskittymiskysely sekä adhd-rs oirekartoituslomake. Vanhemmat täyttävät myös tuon adhd-rs:n. Lisäksi on paljon muitakin lomakkeita joita voidaan hyödyntää tarpeen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustele väitteesi.
Voin perustella.
Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.
Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.
Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.Kyllä niihin ydinoireisiin edelleen kuuluu keskittymisen ja tarkkaavuuden ongelmat. Adhd:ssa näkyy enemmän ulospäin, add:ssa lapsi uppoutuu omiin ajatuksiinsa. Ajatukset harhailee, ei kuule ohjeita miettiessään muuta jne. Toiminnanohjauksen pulmat sekä adhd:ssa että add:ssa johtuu juuri siitä keskittymisen/ tarkkaavuuden puutteesta. Ei tässä ole minkäänlaista ristiriitaa. Kyllä ne oireet kartoitetaan tarkasti ennen diagnoosin asettamista, ja oleellista on myös että ne ovat alkaneet ennen kouluikää ja niitä esiintyy useassa ympäristössä.
Kyse oli diagnosoitiperusteista, luettelit syitä miksi diagnoosia lähdetään hakemaan.
On selvää, että kukaan ei lähde hakemaan apua ilman, että kokisi jonkun ongelman.
Diagnooseja ei kuitenkaan jaeta ainoastaan tällä perusteella, vaan sen tai/ja avun saamiseen vaikuttavat mm. yllämainitut tekijät.Joo. Noiden oiren vuoksi (esimerkiksi) lähdetään apua hakemaan ja diagnoosia selvittelemään. Ja diagnostisiin selvittelyihin kuuluu juuri oirekuvan selvittely useassa eri ympäristössä. Tämä tehdään haastatellen, havaintojen perusteella ja erilaisten kyselylomakkeiden pohjalta (aikuisista en tiedä, mutta lapsilla opettajaa pyydetään täyttämään keskittymiskysely sekä adhd-rs oirekartoituslomake. Vanhemmat täyttävät myös tuon adhd-rs:n. Lisäksi on paljon muitakin lomakkeita joita voidaan hyödyntää tarpeen mukaan.
Sen verran tulen vastaan, että osa luettelemistani asioista vaikuttaa siis jo siinä kohtaa, lähdetäänkö jtn. Häiriötä tutkimaan ylipäätään. En myöskään tiedä, että onko kukaan prosessiin päässyt/joutunut jäänyt ilman dg:tä.
Aikuisilla prosessi menee kuten aiemmin kuvasin: diva-kysely, vanhempien tms. Läheisten haastattelu tai kirjallinen kertomus, huumetesti ja magneettikuvaus. Joissain tapauksissa myös neuropsykiatrin testit.
Osalla vain osa kyseisistä vaiheista. Ja osa on saanut dg;n ensimmäisellä kerralla pelkällä lääkärille juttelulla- en mene kuitenkaan vannomaan, etteikö pelkkä lääkärin arvio voisi tulla esteeksi esim. Muuttaessa lääkityksen tai muun hoidon saamiseksi.
Sama myös joillakin lapsilla, tällöin vanhempien kertomus lapsestaan voi riittää, ilman lisätutkimuksia tai erilaisia kartoituksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin lähettää ap:lle sairauskertomukseni jos haluaa. Voit niistä sitten päätellä, että kuinka hauskaa on kaksisuuntainen mielialahäiriö VAIN hypomanialla ja masennuksella.
Mulla on sama diagnoosi. Sain sen traumaattisten tapahtumien jälkiseurauksena. Ja sen saatuani uskoin olevani vakavasti ja parantumattomasti mielisairas. Seurauksena itsetunnon romahtaminen, toivottomuus, syvä huonommuudentunne jne. ajan kuluessa ja runsaasti lääkittynä tila vaan paheni pahenemistaan. Käyttäydyin sen roolin mukaisesti, mihin uskoin. Useiden vuosien jatkuvasti pahenevien oireiden ja itsetuhoisuuden vuoksi pääsin lopulta pysyvästi eläkkeelle. Silloin lopetin sekä lääkityksen, että hoidon. Eläke on mahdollistanut asuinpaikan muutoksen, muutin maaseudulle pois entisistä ympyröistä, ihmissuhteista, kaikesta. Olen lukenut kasoittain erilaisia oppaita, ruokavaliosta mielenhallintaan ja pikkuhiljaa saanut palaset kohdalleen. En ole terve sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta en silti usko, että diagnoosi oli oikea. Lääkitys on aina pahentanut oloa samoin oma usko siihen, että on vakavasti sairas. Uskon, että sairastuessani olisin tarvinnut lyhytaikaista ratkaisukeskeistä terapiaa sekä asiansa osaavan aikuissosiaalityöntekijän auttamaan rahatalouden hoidossa yms. käytännön asioissa.
Nykyään elän vakiintunutta elämää, osaan/jaksan hoitaa kaikki asiani eikä minulla ole vakavia oireita koskaan. Itsetuhoisat ajatukset loppuivat heti eläkkeelle päästyäni ja saatuani mahdollisuuden muuttaa elämääni. En todellakaan aio mennä enää etsimään apua, väärä diagnoosi vei monen vuoden helvettiin! Ja tämä on minun tarinani. En väitä eikä se olisi mahdollistakaan, että jokaisella olisi sama tarina, joten tarkoituksenani ei ole kehottaa ketään luopumaan hoidosta tms.
Mielestäni tämä on hyvä kuvaus. Viimeiseen sen verran, että harvoin meillä on rohkeutta lähteä kyseenalaistamaan lääketiedettä tai psykologiaa, koska siihen liittyy niin vahvasti uskomuksia ja epävarmuutta.
Esimerkiksi juuri tuo, että joku muu ehkä voi hyötyä. Samoin ajatellaan ja perustellaan hyötyä tutkimuksilla, lääketieteen/psykologian vatuulla/vastuuntunnolla, sekä seurannalla. Usein nuo kuitenkin ovat vain onttoja sanoja ja viimekädessä seurauksista vastaa ainoastaan potilas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Add on adhd:n rauhallisempi muoto jossa ihminen saattaa näyttää kuuntelevan keskittyneesti, vaikkei kuule mitään. Myrsky on pään sisällä. Adhd:t taas ovat niitä jotka kärjistetysti roikkuvat kattolampuissa.
Monilla mennyt otsikon ylivilkkautta/keskittymisvaikeuksia täysin ohitse. Tiedän kyllä adhd:n ja add:n eron. Ennen niitä pidettiin molempia kekskittymisvaikeuksina. Nyt kuten ketjussa pn kuvattukin, keskittymisvaikeuksia ei välttämättä ole vaan kyse voi olla myös ylikeskittymisestä ("vääriin" asioihin).
Kun nepsy kriteereitä tarpeeksi pyörittelee, niin varmasti ne alkavat vaikuttaa tutuilta itse kullekin, sen verran tulkinnanvaraisuutta ja subjektiivisuutta väljät kriteerit mahdollistavat. Kuten myös muissa mt-ongelmissa tai häiriöissä, niiden diagnoisinti pohjaa subjektiiviseen kokemukseen ja lääkärin arvioon. Mitään aukotonta tai edes välttävää tapaa arvioida onko ihmisellä häiriö/mt-ongelma tai edes tietoa onko kyseisissä ongelmissa kyse häiriöstä/sairaudesta tai onko näitä edes olemassa ei ole. Spekulaatiot ja faktat menevät iloisesti sekaisin.
Kaikilla on oireita adhd:sta ja mt ongelmista, MUTTA kun niitä oireita on häiritsevän paljon ja aiheuttaa harmia elämään, niin silloin se on diagnoosin paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiesittekö että adhd:ta kun tutkitaan, niin siinä testataan älykkyys ja muisti.
Jos älykkyys ei ole korkea, et saa diagnoosia, jos se on matala saat jotain muuta diagnoosiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin lähettää ap:lle sairauskertomukseni jos haluaa. Voit niistä sitten päätellä, että kuinka hauskaa on kaksisuuntainen mielialahäiriö VAIN hypomanialla ja masennuksella.
Voit lähettää, jos siltä tuntuu. Ihan tämän viestisi perusteella sanoisin kuitenkin, että olet normaali vaikka sulla on vaikeaa.
Tiedän, että tämä voi kuulostaa vähättelevältä mutta usko kun sanon, etten vähättele oloasi ja kokemustasi, uskon että sulla on hankalaa.Missä sitten menee epäterveen ja terveen masennuksen raja? Onko siitä hyötyä sanoa masentuneelle, että olet normaali, vaikka nyt haluatkin vetää itsesi jo joon, koska ostit vahingossa väärää juustoa kotiin? Miksei syöpäsairaille sitten sanota, että sulla on vaan tosi vähän syöpää, joten oikeastaan olet terve? Tai onhan terminaalisyövän ja jonkun hyvänlaatuisen kasvaimen välillä aika iso ero, joten miksi se hyvänlaatuisen kasvaimen omaava tyyppi olisi sairas?
Palaan nyt vielä tähän. Uskon että aihe herättää tunteita siksi, että osa tulkitsee psykiatrian kritisoimisen samaksi kuin kieltäisi yksilön ongemat tai jopa avun tältä. Tästä ei ole kyse.
Mutta niin mikä on normaalin ja sairauden ero? Psykiatrisessa diagnostiikassa on kyse sopimuksesta. Jokaisella ajalla on ollut ongelmansa, mutta edelleen psykiatriaa värittää vahvasti vallankäyttö, arvot ja uskomukset. Kun saamme mt-diagnoosin mistä siinä on pohjimmiltaan kyse?
Käytännössähän me arvioimme sitä kenelle apu kuuluu ja miksi- diagnosointi on tähän yksi väline, vaikka avun tarvetta voitaisiin arvioida myös tarpeen mukaan, sekä muuttaa vaikeuksia aiheuttavia rakenteita esim. Koulu- ja työelämässä kaikille paremmaksi.
Paljon on keskusteltu myös siitä, että normaali suru diagnosoidaan helposti masennukseksi, tämä ei ainoastaan liity lepsuun diagnostiikkaan, vaan esim. arvoihin ja politiikkaan. Surua ei pidetä sairautena, eikä sen vuoksi voi saada esim. sairaslomaa. Diagnosoimisella on näin ajatellen hyvä tarkoitus, mutta samaan aikaan se etäännyttää ihmisyyteen kuuluvasta normaalista tunnekirjosta ja ominaisuuksista, sekä määrittelee ne sairauksiksi. Ja sairauksiin me haluamme ja etsimme hoitokeinoa lääketieteestä ja lääkkeistä, siitä huolimatta, että lääkkeiden haitoista on jo runsaasti tietoa. Ne sairastuttavat, ylläpitävät ja aiheuttavat uusia sairauksia.
On täysin ymmärrettävää, että pitkäaikaisen kuormituksen vuoksi ajattelu voi häiriintyä vakavasti, psykiatria ei kuitenkaan keskity purkamaan ulkoista kuormitusta vaan vaikuttamaan ihmiseen, jonka käytös on luonteelle täysin normaalia vallitsevissa olosuhteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiesittekö että adhd:ta kun tutkitaan, niin siinä testataan älykkyys ja muisti.
Jos älykkyys ei ole korkea, et saa diagnoosia, jos se on matala saat jotain muuta diagnoosiksi.
Ensimmäinen väite ei pidä paikkansa, laajoja psykologisia testejä ei tehdä mitenkään automaationa kaikille diagnoosia hakeville. Tehdäänkö vai ei, riippuu hieman asiakkaan elämäntilanteesta ja siitä miltä taholta diagnoosia hakee ja mikä siellä on tyypillinen "hoitopolku".
Esim. Joskus ja varmaan vieläkin jossain päin suomea/joissakin tapauksissa piti kokeilla ensin mm. ssri-lääkkeet lävitse, ennen kuin varsinaista adhd-lääkitystä voitiin kokeilla. Tämä siis aikuisilla, lapsilla ollut eritilanne.
Mutta siis totta, adhd:seen "kuuluu" diagnostisesti normaaliälykkyys, tällä voidaan vetää rajoja esim. Autismin ja adhd:n välille.
Aikuisilla viimesenä diva ,ja sitte vielä neuropsykologin testit. Kouluista kysellään terkkarin paperit.+omat todistukset.
Vanhemmilta halutaan kysyä, mutta ei ole pakollinen.
Ja nuita ennen katotaan läpi ettei oo muuta vikaa päässä, huumetesti tehdään ennen lähetettä.
Takuulla on eri järjestys jossakin.
Tuo julkisella puolen aikuiselle.
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on oireita adhd:sta ja mt ongelmista, MUTTA kun niitä oireita on häiritsevän paljon ja aiheuttaa harmia elämään, niin silloin se on diagnoosin paikka.
MUTTA miksi se diagnoosi on tarpeellinen?
On ironista, että samaan aikaan kun liputetaan erillaisuuden ja mt-ongelmien normalisoinnin puolesta, itseasiassa vedetäänkin kokoajan entistä tiukempia rajoja "normaaliuden" ja häiriöiden välillä.
Kaikki epämiellyttävät, epäsopivat ja negatiivisina pidetyt yksilölliset temperamentista, kypsyydestä/kehitystasosta ja ympäristöstä juontavat piirteet ulkoistetaan yksilöstä tai yhteiskunnasta riippumattomaan "sairauteen" ja käsitys "normaalista" kaventuu kokoajan yhä marginaalisemmaksi ilmiöksi.
Osa ketjussa on maininnut mm. Vertaistuen yhdeksi merkittäväksi diagnosoimista puoltavaksi tekijäksi, mutta ajatus ei huomioi sitä, että vertaistuki olisi myös mahdollista tehdä monen kohdalla tarpeettomaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on oireita adhd:sta ja mt ongelmista, MUTTA kun niitä oireita on häiritsevän paljon ja aiheuttaa harmia elämään, niin silloin se on diagnoosin paikka.
MUTTA miksi se diagnoosi on tarpeellinen?
On ironista, että samaan aikaan kun liputetaan erillaisuuden ja mt-ongelmien normalisoinnin puolesta, itseasiassa vedetäänkin kokoajan entistä tiukempia rajoja "normaaliuden" ja häiriöiden välillä.
Kaikki epämiellyttävät, epäsopivat ja negatiivisina pidetyt yksilölliset temperamentista, kypsyydestä/kehitystasosta ja ympäristöstä juontavat piirteet ulkoistetaan yksilöstä tai yhteiskunnasta riippumattomaan "sairauteen" ja käsitys "normaalista" kaventuu kokoajan yhä marginaalisemmaksi ilmiöksi.Osa ketjussa on maininnut mm. Vertaistuen yhdeksi merkittäväksi diagnosoimista puoltavaksi tekijäksi, mutta ajatus ei huomioi sitä, että vertaistuki olisi myös mahdollista tehdä monen kohdalla tarpeettomaksi.
Niinpä. Asiallista ja asianmukaista pohdintaa.
Vertaistuesta vielä, että se ei välttämättä tarjoa mitään oikeaa tukea. Monissa vt-ryhmissä on kurja ilmapiiri, mikä osaksi johtuu siitä, että kaikki jauhavat vain omia huonoja kokemuksiaan mutta eivät itse pysty tai jaksa auttaa muita. Eikä tästä voi näitä ihmisiä syyttääkään, koska monilla heistä on taustallaan traumaattisia ja lamaannuttavia kokemuksia, joiden kanssa eläminen vie ison osan heidän voimavaroistaan. Ikävämpi juttu on se, että näissä samoissa vertaistukiryhmissä jäsenten identiteetti määrittyy usein ainoastaan sen heidän ongelmansa kautta. On vain mt-kuntoutujia, alkoholisteja, koulukiusattuja, nepsyjä jne. Osa näistä ryhmistä voi olla jopa niin kipeitä hengeltään, että kenellekään ryhmäläiselle ei sallittaisi voinnin parantumista ja elämässä eteenpäin menoa, vaan hänet yritetään vetää takaisin sinne samaan liejukuoppaan muiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on oireita adhd:sta ja mt ongelmista, MUTTA kun niitä oireita on häiritsevän paljon ja aiheuttaa harmia elämään, niin silloin se on diagnoosin paikka.
MUTTA miksi se diagnoosi on tarpeellinen?
On ironista, että samaan aikaan kun liputetaan erillaisuuden ja mt-ongelmien normalisoinnin puolesta, itseasiassa vedetäänkin kokoajan entistä tiukempia rajoja "normaaliuden" ja häiriöiden välillä.
Kaikki epämiellyttävät, epäsopivat ja negatiivisina pidetyt yksilölliset temperamentista, kypsyydestä/kehitystasosta ja ympäristöstä juontavat piirteet ulkoistetaan yksilöstä tai yhteiskunnasta riippumattomaan "sairauteen" ja käsitys "normaalista" kaventuu kokoajan yhä marginaalisemmaksi ilmiöksi.Osa ketjussa on maininnut mm. Vertaistuen yhdeksi merkittäväksi diagnosoimista puoltavaksi tekijäksi, mutta ajatus ei huomioi sitä, että vertaistuki olisi myös mahdollista tehdä monen kohdalla tarpeettomaksi.
Niinpä. Asiallista ja asianmukaista pohdintaa.
Vertaistuesta vielä, että se ei välttämättä tarjoa mitään oikeaa tukea. Monissa vt-ryhmissä on kurja ilmapiiri, mikä osaksi johtuu siitä, että kaikki jauhavat vain omia huonoja kokemuksiaan mutta eivät itse pysty tai jaksa auttaa muita. Eikä tästä voi näitä ihmisiä syyttääkään, koska monilla heistä on taustallaan traumaattisia ja lamaannuttavia kokemuksia, joiden kanssa eläminen vie ison osan heidän voimavaroistaan. Ikävämpi juttu on se, että näissä samoissa vertaistukiryhmissä jäsenten identiteetti määrittyy usein ainoastaan sen heidän ongelmansa kautta. On vain mt-kuntoutujia, alkoholisteja, koulukiusattuja, nepsyjä jne. Osa näistä ryhmistä voi olla jopa niin kipeitä hengeltään, että kenellekään ryhmäläiselle ei sallittaisi voinnin parantumista ja elämässä eteenpäin menoa, vaan hänet yritetään vetää takaisin sinne samaan liejukuoppaan muiden kanssa.
Jep, toisaalta yleisesti myös se, että vallalla on ajatus siitä, että ihmisten ongelmat olisivat jotenkin tasavertaisia. Mutta kun eivät objektiivisesti katsoen ole. Siksi ongelmiin ei voi löytää pakettiratkasua, joka sopisi kaikille. Esim. Silloin kun vastakkain on kokemus hyvin pärjäävän ihmisen pärjäämättömyydestä ja sellaisen, joka ei syystä tai toisesta pärjää.
Vertaistuen yhtenä ongelmana voi olla myös "yleisien totuuksien" muodostuminen, joka voi estää rehellisen dialogin ja lisätä/pahentaa ulkopuolisuuden kokemusta, ahdistusta jne.
Ja kuten sanoit, ne eivät aina myöskään tue tai edistä "toipumista" (silloin kun ryhmä(läisi)llä on tämä tavoitteena).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on oireita adhd:sta ja mt ongelmista, MUTTA kun niitä oireita on häiritsevän paljon ja aiheuttaa harmia elämään, niin silloin se on diagnoosin paikka.
MUTTA miksi se diagnoosi on tarpeellinen?
On ironista, että samaan aikaan kun liputetaan erillaisuuden ja mt-ongelmien normalisoinnin puolesta, itseasiassa vedetäänkin kokoajan entistä tiukempia rajoja "normaaliuden" ja häiriöiden välillä.
Kaikki epämiellyttävät, epäsopivat ja negatiivisina pidetyt yksilölliset temperamentista, kypsyydestä/kehitystasosta ja ympäristöstä juontavat piirteet ulkoistetaan yksilöstä tai yhteiskunnasta riippumattomaan "sairauteen" ja käsitys "normaalista" kaventuu kokoajan yhä marginaalisemmaksi ilmiöksi.Osa ketjussa on maininnut mm. Vertaistuen yhdeksi merkittäväksi diagnosoimista puoltavaksi tekijäksi, mutta ajatus ei huomioi sitä, että vertaistuki olisi myös mahdollista tehdä monen kohdalla tarpeettomaksi.
Alapeukkujen sijasta olisi kiva saada perusteltuja näkemyksiä kysymyksiin.
Siis miksi diagnosointi on tarpeellinen?
Tämä on ihan totta. Itse sain diagnoosin vasta kun kaikki muut mahdolliset sairaudet kuten oli testeillä suljettu pois. Sen jälkeen kävin koulupsykologilla pari kuukautta joka teki omat testinsä ja hän lähetti taas koululääkärille. Siellä kävin pari kertaa, jonka jälkeen vasta pääsin nuorisopsykiatriselle. Siellä tehtiin lisää testejä ja käytiin tapaamisissa läpi lapsuutta ja lapsuuden ajan neuvola ja lääkäri lausuntoja. Näitä tapaamisia ja testejä tehtiin tuolla psykiatrisella noin puoli vuotta. Minulla meni siis kaikkine testeineen ja tapaamisineen yli 9 kk ennen kuin sain diagnoosin. Ja tosiaan aivan kaikki käytiin läpi perinpohjaisesti. Ei tuollaisen rumban ja testimäärän jälkeen ole mahdollista jakaa diagnoosia turhaan. He ottavat huomioon aivan kaiken. Ruokavaliokin käskettiin muuttaa ennen kuin alettiin jakaa diagnooseja, koska haluttiin nähdä myös sen vaikutus.
.