Skitsofrenia ilman harhoja, kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaa, adhd/add ilman ylivilkkautta/keskittymisvaikeuksia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia ap ajattelee, että psykiatria olisi sellainen ala, jossa diagnostiikka pysyy muuttamattomana? Somaattisten sairauksienkin kriteerejä muutetaan tutkimustulosten muuttuessa tarpeen mukaan.

Kaikki tietävät, että diagnoosit eivät psykiatriassa perustu niinkään lääketieteelliseen näyttöön, vaan konsensukseen. Tämän myöntää esimerkiksi ihan jokainen DSM-diagnostiset manuaalin tuottamiseen osallistunut työryhmän puheenjohtaja, joita esimerkiksi haastatellaan kirjassa Hajalla-onneton totuus psykiatrian nykytilasta. Siinä esim. työryhmään osallistunut psykologi kuvailee, kuinka diagnostiikan kehittäminen muistutti sitä, kuinka kaverukset väittelevät, mihin ravintolaan menisivät syömään. Skitsofreniakin sai DSM-V uuden diagnostiset luokan määrittämätön skitsofrenia, joka korvasi osin aikaisemmanmäärittämättömän psykoosin. Eräs psykiatri kuvasi diagnoosia siten, että sen kriteerit ovat niin epämääräiset, että keskeisimmäksi kriteeriksi nousee se, ettei se täytä skitsofrenian täysiä kriteerejä. Ja oikeasti tavan tallukat kuvittelevat kyseisenlaisia häiriön olevan suurin piirtein jokin lääketieteellisesti validi aivosairaus.

https://www.google.fi/amp/s/www.psychologytoday.com/us/blog/sax-sex/201…

Kyllä mä olen käsittänyt, että skitsofreniassa ihmisen aivoissa tietyt välittäjäaineet ovat liian vilkkaassa yhteydessä tai jotain, niin että se on ihan oikea aivosairaus. Se voi olla, että oireiden perusteella kun diagnosoidaan, niin skitsofrenia lätkähtää diagnoosiksi välillä väärin perustein.

Uusien tutkimusten mukaan skitsofrenian aivojen rakenteen ihminen saa jo syntyessään, mutta vasta kun aivojen kemiallisessa toiminnassa tapahtuu tiettyjä muutoksia (nuoren kehittyvät aivot, raskaus, huumeet), silloin skitsofrenia voi ”puhjeta.”

Skitsofrenian on jo kauan tiedetty olevan sairaus, joka on kiinteästi yhteydessä aivojen toimintaan (mm. Aivojen koko pienenee), mutta on vielä käsityksiä, että esimerkiksi harhat tai katatonisuus liittyisi vain skitsofreniaan, vaikka näin ei ole. Tästä syystä voi tulla vääriä diagnooseja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Niin kaikki liittyy _kaikkeen_.

Yritän sanoa lyhyesti. Kiistatonta on se, että jokainen diagnoosia hakeva (ja luultavasti moni muukin) aikuinen kokee (on aina kokenut kokevansa) hankaluutta elämässään.

Ja että esim. nepsy-ihmisillä on samanlaisia piirteitä, mutta niin on myös kirjallisuuden tutkijoilla ja jääkiekkoilijoilla.

Mutta voidaanko mitata luotettavasti subjektiivista kokemusta? Mistä voi tietää, että asiat ovat itselle hankalampia _kokonaisuudessaan_ kuin muille? Miksi edes hoidetaan jotain sellaista mikä ei ole edes sairaus?

Tiedän, että monet nepsyt ovat tunteneet riittämättömyyttä ja halua "olla ja pärjätä" yhteiskunnassa kuten "kaikki muutkin"

Jolloin diagnoosi ja lääkitys ovat jopa maailman mullistava kokemus ja se heille suotakoon. Mutta oikeasti, ulkopuolisin silmin monet dg;n saaneet ovat pärjänneet ihan hyvin (lähes) aina kokemuksestaan huolimatta.

Kokemus ja tunne ovat tietysti totta, mutta siltikin vain tunteita.

Ja tästä ja höllistä diagnooseista päästään melko nopeasti kehäpäätelmään. Lopputulemana kuitenkin se, että ehkä mielekkäämpää ja tehokkaampaa olisi pyrkiä korjaamaan yhteiskuntaa kokonaisuudessaan yksilöiden sijasta.

En oikein ymmärtänyt mikä oli pointtisi kokonaisuudessaan, mutta luin tuosta, että ajattelet haitan näistä ongelmista tulevan ulkopuolelta; muiden näkemys pärjäämisestä tai pärjäämättömyydestä. Niin se ei ole. Vaikkakin ulkopuolisuuden kokemukset ja nolot tilanteet ovat arkipäivää, suurin haitta on se, ettei suoriudu asioista joista itse haluaisi suoriutua. Esim. pidän työstäni, mutta palavereja on hankala seurata. Saatan antaa itsestäni tyhmemmän kuvan kuin mikä on todellisuus. En uskalla (syystä) ajaa autoa ilman lääkitystä, mutta haluan ja minun tarvitsee päästä sillä liikkumaan. Pidän siisteydestä, mutta koti ajautuu kaaokseen. Olen säästeliäs mutta olen maksanut suuria summia myöhästymismaksuina jne. Ei nämä muita kosketa. Mutta itseäni ahdistaa, enkä aina voi luottaa itseeni. Moni, kuten itsekin olen, on taitava peittelemään ongelmia. Ne vievät silti veronsa. Lopultahan ne lähes jokaisella vaikuttavat työkykyyn jaksamisen ongelmina tai asioiden sössimisenä. Olettaen että on välttänyt päihdeongelman ja muut vaikeudet.

Ja sitten. Tilastollisestikaan moni ei "pärjää hyvin", vaan hoitamaton adhd aiheuttaa mittavaa haittaa ja kuluja yhteiskunnan kannalta. Lääkityksellä on myös tutkitusti hyötyjä, vaikka se ei kaikille sovi. Kuten joku sanoi, jo asian tiedostaminen auttaa löytämään ratkaisuja kun ei yritä korjata "väärää päätä". Esimerkiksi perheellisillä ei välttämättä ole luksusta "olla sellainen kuin on" jos oireet vaikeuttavat koko perheen elämää tai lapsista huolehtimista. Tunnistettu oireyhtymä, joka aiheuttaa alisuoriutumista ja inhimillistä kärsimystä, johon on tutkitusti tehokas hoito. Eiku entä jos palataankin 50 vuotta ajassa taaksepäin, kun sun mielestä tää ei oo ennenkään ollut ongelma?

Aika iso osa noista "neuropsykiatrisista" ongelmista selittyy nykyisin sillä, että ihmiset ovat sekoittaneet päänsä viettämällä somessa 24h/vrk, litkimällä energiajuomia ja säntäilemällä edes takaisin antamatta elimistön levätä. Näyttäkää mulle ihminen, joka pystyy lukemaan nykyisin vaikka kirjan. Ei löydy kovin monta nuoremmista ikäluokista. Siiten vaivaan ei amfetamiini auta, kun pitäisi oppia rauhoittumaan ja pistää some kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo mullakaan ei ole keskittymiskyvyttömyyttä siten kuin ihmiset sen yleensä käsittävät. Voin keskittyä ihan liikaakin sellaisiin asioihin jotka kiinnostavat, jatkan katsoa elokuvia, lukea kirjan vaikka yhdeltä istumalta, kuunnella puhetta ja odottaa vuoroani esim. jonossa. Sen sijaan ylikeskittymistä ja "keskittymiskyvyttömyys" -kohdan alle meneviä add-oireita kyllä riittää. Juurikin vaikeuksia toiminnanohjauksessa, "huolimattomuutta", myöhästelyä, heikkoa työmuistia, aikaansaamattomuutta, mahdottomuutta priorisoida asioita arjessa, kaiken tärkeänkin kadottamista, tota aikaisemmin mainitsemaani ylikeskittymistä ja niin edelleen. En tiedä onko diagnoosi oikea vai ei, mutta ennen lääkitystä ja diagnoosinmukaista terapiaa vihasin itseäni ja olin jättäytymässä yhteiskunnan ulkopuolelle - nykyään taas opiskelen, käyn töissä ja ylläpidän sosiaalista elämää. Välillä on huono omatunto koska en itsekään aina koe ansaitsevani diagnoosia, mutta tällä tavalla elämä ainakin on paljon parempaa.

Voin kyllä vastata tähän, mutta kokemus on osoitanut että et todennäköisesti tule pitämään vastauksesta, jolloin siihen käyttämäni aika ja vaiva on turhaa.

Ja jos systeemi toimii sulla ja koet sen hyväksi, niin mitä siihen sitten enää muuta sanomaan kuin hyvä juttu sulle.

Jospa nyt kuitenkin vastaisit, minäkin kuulisin mielelläni mitä ihmettä sinulla on sanottavana, kas kun minulla(kin) add vaikuttaa todella paljon jokapapäiväiseen elämääni, siitä toiminnanohjauksen vaikeudesta lähtien. Ja kyllä, koko iän tämä on minulla ollut ja sen voi lähipiiri todistaa.

N56

En väitä, ettei olisi tai olisi. Uskon kyllä, että olet kokenut ongemia elämässäsi.

En nyt lähde kiistelemään siitä onko adhd sairaus vai ainostaan piirre. Kuitenkaan kumpaakaan ei ole pystytty todistamaan.

Mutta jos mietit asiaa mistä ajattelet vaikeuksien johtuvan? Tiedän, että useimmat vastaavat jotakuinkin luettelemalla piirteitään ja niistä seuraavia ongelmia. Esim. Unohtelen asioita->laskut jäävät maksamatta, myöhästelen, olen saamaton jne.

Ja myönnän kyllä, että näistä on haittaa.

Mutta ajattelen myös niin, että suurimmat ongelmat ovat itse ajattelussa. Siinä mitä me ajatellaan muiden ajattelevan meistä, vaativan ja odottavan meiltä ja siinä miten paljon me vaaditaan itseltämme.

Monet Adhd/add-piirteiset elävät itsensä ja osaamisensa löytäessään hyvin omannäköistään onnellista elämää.

Jos se tarkoittaa muiden ja omiin odotuksiin mukautumista "kuntoutuksella" ja lääkityksellä niin ok.

Mutta sanon vain, että on muitakin vaihtoehtoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin lähettää ap:lle sairauskertomukseni jos haluaa. Voit niistä sitten päätellä, että kuinka hauskaa on kaksisuuntainen mielialahäiriö VAIN hypomanialla ja masennuksella.

Voit lähettää, jos siltä tuntuu. Ihan tämän viestisi perusteella sanoisin kuitenkin, että olet normaali vaikka sulla on vaikeaa.

Tiedän, että tämä voi kuulostaa vähättelevältä mutta usko kun sanon, etten vähättele oloasi ja kokemustasi, uskon että sulla on hankalaa.

Missä sitten menee epäterveen ja terveen masennuksen raja? Onko siitä hyötyä sanoa masentuneelle, että olet normaali, vaikka nyt haluatkin vetää itsesi jo joon, koska ostit vahingossa väärää juustoa kotiin? Miksei syöpäsairaille sitten sanota, että sulla on vaan tosi vähän syöpää, joten oikeastaan olet terve? Tai onhan terminaalisyövän ja jonkun hyvänlaatuisen kasvaimen välillä aika iso ero, joten miksi se hyvänlaatuisen kasvaimen omaava tyyppi olisi sairas?

En sanonut, että olet terve vaan normaali.

Ja uskon kaiken mitä sanot, se ei ole se juttu. Sinua tuntematta en voi kuitenkaan tietää mikä on elämäntilanteesi nyt, mikä se on ollut aiemmin tai onko sinulla fyysisiä sairauksia lisäksi tai käytätkö/oletko käyttänyt lääkitystä. Koska nämä kaikki vaikuttavat siihen mitä koet nyt.

Tästä huolimatta olen lähes varma, että sinulla on ollut elämässäsi muitakin vaikeita asioita kuin "pelkkä masennus".

Miksi ihmettelet, että ADHD/ADD voidaan diagnosoida ilman yliaktiivisuutta? ADD juurikin on aina tarkoittanut sitä, että yliaktiivisuus puuttuu. Siitä puuttuu juuri siksi H-kirjain, kun tarkoittaa lyhenteessä ylivilkkautta (hyperactivity). Nykyään ADD menee käsitteen ADHD alle.

Lisäksi esim. kaksisuuntainen on jaettu alatyyppeihin, tyyppiin 1 ja 2. Ykkösessä esiintyy maniaa, kakkosessa hypomaniaa, joka on maniaa lievempi. Diagnoosiin vaaditaan silti selkeästi normaalisti poikkeava, jaksoittainen käytös.

Miksi diagnooseja ei tarkennettaisi, kun tiede kehittyy ja opitaan uutta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Niin kaikki liittyy _kaikkeen_.

Yritän sanoa lyhyesti. Kiistatonta on se, että jokainen diagnoosia hakeva (ja luultavasti moni muukin) aikuinen kokee (on aina kokenut kokevansa) hankaluutta elämässään.

Ja että esim. nepsy-ihmisillä on samanlaisia piirteitä, mutta niin on myös kirjallisuuden tutkijoilla ja jääkiekkoilijoilla.

Mutta voidaanko mitata luotettavasti subjektiivista kokemusta? Mistä voi tietää, että asiat ovat itselle hankalampia _kokonaisuudessaan_ kuin muille? Miksi edes hoidetaan jotain sellaista mikä ei ole edes sairaus?

Tiedän, että monet nepsyt ovat tunteneet riittämättömyyttä ja halua "olla ja pärjätä" yhteiskunnassa kuten "kaikki muutkin"

Jolloin diagnoosi ja lääkitys ovat jopa maailman mullistava kokemus ja se heille suotakoon. Mutta oikeasti, ulkopuolisin silmin monet dg;n saaneet ovat pärjänneet ihan hyvin (lähes) aina kokemuksestaan huolimatta.

Kokemus ja tunne ovat tietysti totta, mutta siltikin vain tunteita.

Ja tästä ja höllistä diagnooseista päästään melko nopeasti kehäpäätelmään. Lopputulemana kuitenkin se, että ehkä mielekkäämpää ja tehokkaampaa olisi pyrkiä korjaamaan yhteiskuntaa kokonaisuudessaan yksilöiden sijasta.

En oikein ymmärtänyt mikä oli pointtisi kokonaisuudessaan, mutta luin tuosta, että ajattelet haitan näistä ongelmista tulevan ulkopuolelta; muiden näkemys pärjäämisestä tai pärjäämättömyydestä. Niin se ei ole. Vaikkakin ulkopuolisuuden kokemukset ja nolot tilanteet ovat arkipäivää, suurin haitta on se, ettei suoriudu asioista joista itse haluaisi suoriutua. Esim. pidän työstäni, mutta palavereja on hankala seurata. Saatan antaa itsestäni tyhmemmän kuvan kuin mikä on todellisuus. En uskalla (syystä) ajaa autoa ilman lääkitystä, mutta haluan ja minun tarvitsee päästä sillä liikkumaan. Pidän siisteydestä, mutta koti ajautuu kaaokseen. Olen säästeliäs mutta olen maksanut suuria summia myöhästymismaksuina jne. Ei nämä muita kosketa. Mutta itseäni ahdistaa, enkä aina voi luottaa itseeni. Moni, kuten itsekin olen, on taitava peittelemään ongelmia. Ne vievät silti veronsa. Lopultahan ne lähes jokaisella vaikuttavat työkykyyn jaksamisen ongelmina tai asioiden sössimisenä. Olettaen että on välttänyt päihdeongelman ja muut vaikeudet.

Ja sitten. Tilastollisestikaan moni ei "pärjää hyvin", vaan hoitamaton adhd aiheuttaa mittavaa haittaa ja kuluja yhteiskunnan kannalta. Lääkityksellä on myös tutkitusti hyötyjä, vaikka se ei kaikille sovi. Kuten joku sanoi, jo asian tiedostaminen auttaa löytämään ratkaisuja kun ei yritä korjata "väärää päätä". Esimerkiksi perheellisillä ei välttämättä ole luksusta "olla sellainen kuin on" jos oireet vaikeuttavat koko perheen elämää tai lapsista huolehtimista. Tunnistettu oireyhtymä, joka aiheuttaa alisuoriutumista ja inhimillistä kärsimystä, johon on tutkitusti tehokas hoito. Eiku entä jos palataankin 50 vuotta ajassa taaksepäin, kun sun mielestä tää ei oo ennenkään ollut ongelma?

Tiedän mitä haet takaa ja ymmärrän kyllä.

Mutta joitakin huomioita: ainakin yksi kohta listassasi liittyi siihen, mitä muut sinusta ajattelevat ja useampi oli jossakin suhteessa itseesi kohdistuviin odotuksiin ja vaatimuksiin.

Olen hyvin tietoinen siitä, että yhteiskuntamme ei pyöri adhd/add-piirteisten ehdoilla, joka aiheuttaa ristiriitaa ja väsymystä. Ja rehellisesti sanoen addit eivät ole edes ainoita.

Niin kauan kuin yhteiskunnassa ei tapahdu muutosta, niin asioiden teoreerttinen pyörittely voi tuntua turhalta ja turhauttavalta. Mutta omaa oloaan voi helpottaa miettimällä miksi haluan asioita, joita haluan, miksi vaadin itseltäni tiettyjä asioita, miksi pidän työstäni jne.

Joskus näin on mahdollista löytää myös konkreettisia ratkaisuja, mutta tämä ei tietenkään ole aina mahdollista.

Jos lääkitys on toiminut ja olet tyytyväinen, niin tuskin siitä haittaakaan on. Adhd-lääkkeet ovat maineestaan huolimatta varmaan yksi vähiten ongelmallinen "mt" lääke.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmettelet, että ADHD/ADD voidaan diagnosoida ilman yliaktiivisuutta? ADD juurikin on aina tarkoittanut sitä, että yliaktiivisuus puuttuu. Siitä puuttuu juuri siksi H-kirjain, kun tarkoittaa lyhenteessä ylivilkkautta (hyperactivity). Nykyään ADD menee käsitteen ADHD alle.

Lisäksi esim. kaksisuuntainen on jaettu alatyyppeihin, tyyppiin 1 ja 2. Ykkösessä esiintyy maniaa, kakkosessa hypomaniaa, joka on maniaa lievempi. Diagnoosiin vaaditaan silti selkeästi normaalisti poikkeava, jaksoittainen käytös.

Miksi diagnooseja ei tarkennettaisi, kun tiede kehittyy ja opitaan uutta?

Juu, tiedän että add on ilman ylivilkkautta, kuitenkin molemmat ovat keskittymishäiriöitä.

Vaikkakin itselläni tosin adhd-dg ilman ylivilkkautta.

Psykiatriset diagnoosit ovat lähinnä mielipiteitä ja politiikkaa, tieteellinen pohja niillä on hatara.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaaa.

Ei ihmisen tarvitse olla ääripäissä voidakseen huonosti.

Olen siis tyyppiä 2. Ja 16v-30v olin "vain" masentunut.

Minulla on myös tyypin kaksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Minulla tosin ei ole maniaa eikä masennusta, ei suuruuskuvia itsestä, tai uusia business ideoita. En puhu paljoa, vaan käännyn sisäänpäin. Mutta hermosto käy stressitilanteissa helposti ylikierroksilla, silloin saatan saada tyhmiä päähänpistoja, en nuku ilman rauhottavia (Ketipinor) ajoittaista ruokahaluttomuutta, seksuaalista holtittomuutta, kontaktin ottoa vastakkaiseen sukupuoleen, humalahakuista juomista, holtitonta rahan käyttöä. Olen itsekeskeinen kun voin huonosti. Impulssikontrolli ns pettää. Eli selkeää bibon pahoinvointia ja impulssikontrollia joita kadun jälkikäteen.

Kun voin hyvin, en ole stressaantunut. Olen kiltti, kunnollinen ja vastuuntuntoinen. Miehet ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen säästäväinen. En juo. En harrasta irtosuhteita.

Että näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin lähettää ap:lle sairauskertomukseni jos haluaa. Voit niistä sitten päätellä, että kuinka hauskaa on kaksisuuntainen mielialahäiriö VAIN hypomanialla ja masennuksella.

Voit lähettää, jos siltä tuntuu. Ihan tämän viestisi perusteella sanoisin kuitenkin, että olet normaali vaikka sulla on vaikeaa.

Tiedän, että tämä voi kuulostaa vähättelevältä mutta usko kun sanon, etten vähättele oloasi ja kokemustasi, uskon että sulla on hankalaa.

Vaikka olisi jonkun psyykkisen sairauden diagnoosi, niin se ei tarkoita sitä, että olisin koko ajan jollakin tavalla sekaisin. Hoidan sairauttani. Sinun uskomuksellasi ei myöskään ole tässä asiassa väliä. Psykiatrit osaavat tehdä näissä asioissa parempia arvioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Suomessa on edelleen erittäin vaikeaa saada ADHD diagnoosi. Ei niitä todellakaan turhaan jaeta kenelle tahansa ja todisteita pitää olla pitkältä ajanjaksolta. Älä levitä väärää tietoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Suomessa on edelleen erittäin vaikeaa saada ADHD diagnoosi. Ei niitä todellakaan turhaan jaeta kenelle tahansa ja todisteita pitää olla pitkältä ajanjaksolta. Älä levitä väärää tietoa. 

Voi riippua kunnasta jossa asut, iästäsi, koulutuksestasi, siitä mitä kautta lähdet diagnoosia hakemaan ja lääkäristäsi.

Kiistatonta on se, että Suomessa on jo alle kouluikäisiä adhd-lääkityksellä ja diagnosoituja lapsia on paljon. Luulisin, että itselläni on myös jonkin verran ensikäden tietoa aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Niin kaikki liittyy _kaikkeen_.

Yritän sanoa lyhyesti. Kiistatonta on se, että jokainen diagnoosia hakeva (ja luultavasti moni muukin) aikuinen kokee (on aina kokenut kokevansa) hankaluutta elämässään.

Ja että esim. nepsy-ihmisillä on samanlaisia piirteitä, mutta niin on myös kirjallisuuden tutkijoilla ja jääkiekkoilijoilla.

Mutta voidaanko mitata luotettavasti subjektiivista kokemusta? Mistä voi tietää, että asiat ovat itselle hankalampia _kokonaisuudessaan_ kuin muille? Miksi edes hoidetaan jotain sellaista mikä ei ole edes sairaus?

Tiedän, että monet nepsyt ovat tunteneet riittämättömyyttä ja halua "olla ja pärjätä" yhteiskunnassa kuten "kaikki muutkin"

Jolloin diagnoosi ja lääkitys ovat jopa maailman mullistava kokemus ja se heille suotakoon. Mutta oikeasti, ulkopuolisin silmin monet dg;n saaneet ovat pärjänneet ihan hyvin (lähes) aina kokemuksestaan huolimatta.

Kokemus ja tunne ovat tietysti totta, mutta siltikin vain tunteita.

Ja tästä ja höllistä diagnooseista päästään melko nopeasti kehäpäätelmään. Lopputulemana kuitenkin se, että ehkä mielekkäämpää ja tehokkaampaa olisi pyrkiä korjaamaan yhteiskuntaa kokonaisuudessaan yksilöiden sijasta.

En oikein ymmärtänyt mikä oli pointtisi kokonaisuudessaan, mutta luin tuosta, että ajattelet haitan näistä ongelmista tulevan ulkopuolelta; muiden näkemys pärjäämisestä tai pärjäämättömyydestä. Niin se ei ole. Vaikkakin ulkopuolisuuden kokemukset ja nolot tilanteet ovat arkipäivää, suurin haitta on se, ettei suoriudu asioista joista itse haluaisi suoriutua. Esim. pidän työstäni, mutta palavereja on hankala seurata. Saatan antaa itsestäni tyhmemmän kuvan kuin mikä on todellisuus. En uskalla (syystä) ajaa autoa ilman lääkitystä, mutta haluan ja minun tarvitsee päästä sillä liikkumaan. Pidän siisteydestä, mutta koti ajautuu kaaokseen. Olen säästeliäs mutta olen maksanut suuria summia myöhästymismaksuina jne. Ei nämä muita kosketa. Mutta itseäni ahdistaa, enkä aina voi luottaa itseeni. Moni, kuten itsekin olen, on taitava peittelemään ongelmia. Ne vievät silti veronsa. Lopultahan ne lähes jokaisella vaikuttavat työkykyyn jaksamisen ongelmina tai asioiden sössimisenä. Olettaen että on välttänyt päihdeongelman ja muut vaikeudet.

Ja sitten. Tilastollisestikaan moni ei "pärjää hyvin", vaan hoitamaton adhd aiheuttaa mittavaa haittaa ja kuluja yhteiskunnan kannalta. Lääkityksellä on myös tutkitusti hyötyjä, vaikka se ei kaikille sovi. Kuten joku sanoi, jo asian tiedostaminen auttaa löytämään ratkaisuja kun ei yritä korjata "väärää päätä". Esimerkiksi perheellisillä ei välttämättä ole luksusta "olla sellainen kuin on" jos oireet vaikeuttavat koko perheen elämää tai lapsista huolehtimista. Tunnistettu oireyhtymä, joka aiheuttaa alisuoriutumista ja inhimillistä kärsimystä, johon on tutkitusti tehokas hoito. Eiku entä jos palataankin 50 vuotta ajassa taaksepäin, kun sun mielestä tää ei oo ennenkään ollut ongelma?

Tiedän mitä haet takaa ja ymmärrän kyllä.

Mutta joitakin huomioita: ainakin yksi kohta listassasi liittyi siihen, mitä muut sinusta ajattelevat ja useampi oli jossakin suhteessa itseesi kohdistuviin odotuksiin ja vaatimuksiin.

Olen hyvin tietoinen siitä, että yhteiskuntamme ei pyöri adhd/add-piirteisten ehdoilla, joka aiheuttaa ristiriitaa ja väsymystä. Ja rehellisesti sanoen addit eivät ole edes ainoita.

Niin kauan kuin yhteiskunnassa ei tapahdu muutosta, niin asioiden teoreerttinen pyörittely voi tuntua turhalta ja turhauttavalta. Mutta omaa oloaan voi helpottaa miettimällä miksi haluan asioita, joita haluan, miksi vaadin itseltäni tiettyjä asioita, miksi pidän työstäni jne.

Joskus näin on mahdollista löytää myös konkreettisia ratkaisuja, mutta tämä ei tietenkään ole aina mahdollista.

Jos lääkitys on toiminut ja olet tyytyväinen, niin tuskin siitä haittaakaan on. Adhd-lääkkeet ovat maineestaan huolimatta varmaan yksi vähiten ongelmallinen "mt" lääke.

Tottakai elämänvalintojaan miettii ja punnitsee. Aikuisiällä saadun dg:n jälkeen on ehtinyt aika pitkään pohtia, mikä on minun paikkani ja tieni. Jos esimerkiksi opiskelu on haastavaa, kyllä sitä joutuu jatkuvasti punnitsemaan, onko se sen arvoista kun muut viheltävät ohi oikealta ja vasemmalta. On itsetunnolle kokemukseni mukaan tuhoisaa, kun ei ymmärrä, miksi ei pysty johonkin kuten muut, eikä tälle keksi mitään syytä. Älyä tulee epäiltyä. Motivaatiota. Odottaa sitä että kypsyy henkisesti :D Vaikka oikeasti on ihan kypsä ajattelultaan, oireet näyttävät muulta ja itseäkin hämmentää. Suututtaa. Hävettää. Impulsiivisuus saattaa näyttäytyä epäempaattisena ja on satuttavaa kun muut tulkitsevat jatkuvasti väärin (tai ehkä olenkin tunteeton?). Maailmasta tulee arvaamaton.

Muiden suhtautuminen vaikuttaa, halusimme sitä tai emme. Siihen kuinka meitä kohdellaan, pystymmekö rakentamaan verkoston, jopa mahdollisuuksiimme työskennellä. Emme voi olettaa kaiken muun ympärillämme muuttuvan.

Kuitenkin ehkä suurin ymmärrys tulee siitä, että kyllä, on oikeus ja mahdollisuus pärjätä, tehdä niitä niitä asioita joita haluaa. On oikeus myös saada apua ja tukea. On oikeus ymmärtää, että tämän vuoksi jokin asia näyttäytyy tällaisena joskus, mutta se ei tarkoita, että minä olen hirveä ihminen tai välinpitämätön. Voi ymmärtää että oikeasti yrittänyt tosi kovasti, mutta aina se ei riitä. Ja tämän vuoksi puhutaan oireyhtymästä, eikä luonteenpiirteistä, kun ne eivät sitä ole.

Ymmärrän että tuot esiin ajatusta olla näkemättä ongelmia siellä missä niitä ei ole ja lääketieteen rajallisia toimintamahdollisuuksia. Mutta asioiden painaminen villasella ei myöskään ongelmia ratkaise. Ja sitä ne ovat useimmille jotka niistä kärsivät, oli sitten miten suhteellista tai vaikeasti ymmärrettävää tahansa. En usko, että lisääntynyt tieto on vetäisty hatusta, vaan se on jalostunut pitkällä ajalla hajanaisesta tiedosta kollektiiviseksi ymmärrykseksi. Onhan ne ollut nähtävillä jos halutaan katsoa ja jäsennellä.

Vertaistukea olisi melko mahdotonta löytää, jos ongelmille ei olisi nimeä. Sen verran harvinaista kuitenkin. Ja sitten yhtäkkiä havainto, että ei olekaan oikeasti ainoa ja tuokaan ei ole tyhmä ja tuokin on yrittänyt vaikka mitä ja ensi kerran asia jäsentyy siksi mitä se on; oireisto joka voi olla monenlaisilla ihmisillä. Se ei ole Sinä.

Tällaista kevyttä paatosta maanantai-iltaan :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin lähettää ap:lle sairauskertomukseni jos haluaa. Voit niistä sitten päätellä, että kuinka hauskaa on kaksisuuntainen mielialahäiriö VAIN hypomanialla ja masennuksella.

Voit lähettää, jos siltä tuntuu. Ihan tämän viestisi perusteella sanoisin kuitenkin, että olet normaali vaikka sulla on vaikeaa.

Tiedän, että tämä voi kuulostaa vähättelevältä mutta usko kun sanon, etten vähättele oloasi ja kokemustasi, uskon että sulla on hankalaa.

Vaikka olisi jonkun psyykkisen sairauden diagnoosi, niin se ei tarkoita sitä, että olisin koko ajan jollakin tavalla sekaisin. Hoidan sairauttani. Sinun uskomuksellasi ei myöskään ole tässä asiassa väliä. Psykiatrit osaavat tehdä näissä asioissa parempia arvioita.

En väittänytkään niin. Puhuin hankaluudesta ihan viestisi sisällön perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Niin kaikki liittyy _kaikkeen_.

Yritän sanoa lyhyesti. Kiistatonta on se, että jokainen diagnoosia hakeva (ja luultavasti moni muukin) aikuinen kokee (on aina kokenut kokevansa) hankaluutta elämässään.

Ja että esim. nepsy-ihmisillä on samanlaisia piirteitä, mutta niin on myös kirjallisuuden tutkijoilla ja jääkiekkoilijoilla.

Mutta voidaanko mitata luotettavasti subjektiivista kokemusta? Mistä voi tietää, että asiat ovat itselle hankalampia _kokonaisuudessaan_ kuin muille? Miksi edes hoidetaan jotain sellaista mikä ei ole edes sairaus?

Tiedän, että monet nepsyt ovat tunteneet riittämättömyyttä ja halua "olla ja pärjätä" yhteiskunnassa kuten "kaikki muutkin"

Jolloin diagnoosi ja lääkitys ovat jopa maailman mullistava kokemus ja se heille suotakoon. Mutta oikeasti, ulkopuolisin silmin monet dg;n saaneet ovat pärjänneet ihan hyvin (lähes) aina kokemuksestaan huolimatta.

Kokemus ja tunne ovat tietysti totta, mutta siltikin vain tunteita.

Ja tästä ja höllistä diagnooseista päästään melko nopeasti kehäpäätelmään. Lopputulemana kuitenkin se, että ehkä mielekkäämpää ja tehokkaampaa olisi pyrkiä korjaamaan yhteiskuntaa kokonaisuudessaan yksilöiden sijasta.

En oikein ymmärtänyt mikä oli pointtisi kokonaisuudessaan, mutta luin tuosta, että ajattelet haitan näistä ongelmista tulevan ulkopuolelta; muiden näkemys pärjäämisestä tai pärjäämättömyydestä. Niin se ei ole. Vaikkakin ulkopuolisuuden kokemukset ja nolot tilanteet ovat arkipäivää, suurin haitta on se, ettei suoriudu asioista joista itse haluaisi suoriutua. Esim. pidän työstäni, mutta palavereja on hankala seurata. Saatan antaa itsestäni tyhmemmän kuvan kuin mikä on todellisuus. En uskalla (syystä) ajaa autoa ilman lääkitystä, mutta haluan ja minun tarvitsee päästä sillä liikkumaan. Pidän siisteydestä, mutta koti ajautuu kaaokseen. Olen säästeliäs mutta olen maksanut suuria summia myöhästymismaksuina jne. Ei nämä muita kosketa. Mutta itseäni ahdistaa, enkä aina voi luottaa itseeni. Moni, kuten itsekin olen, on taitava peittelemään ongelmia. Ne vievät silti veronsa. Lopultahan ne lähes jokaisella vaikuttavat työkykyyn jaksamisen ongelmina tai asioiden sössimisenä. Olettaen että on välttänyt päihdeongelman ja muut vaikeudet.

Ja sitten. Tilastollisestikaan moni ei "pärjää hyvin", vaan hoitamaton adhd aiheuttaa mittavaa haittaa ja kuluja yhteiskunnan kannalta. Lääkityksellä on myös tutkitusti hyötyjä, vaikka se ei kaikille sovi. Kuten joku sanoi, jo asian tiedostaminen auttaa löytämään ratkaisuja kun ei yritä korjata "väärää päätä". Esimerkiksi perheellisillä ei välttämättä ole luksusta "olla sellainen kuin on" jos oireet vaikeuttavat koko perheen elämää tai lapsista huolehtimista. Tunnistettu oireyhtymä, joka aiheuttaa alisuoriutumista ja inhimillistä kärsimystä, johon on tutkitusti tehokas hoito. Eiku entä jos palataankin 50 vuotta ajassa taaksepäin, kun sun mielestä tää ei oo ennenkään ollut ongelma?

Tiedän mitä haet takaa ja ymmärrän kyllä.

Mutta joitakin huomioita: ainakin yksi kohta listassasi liittyi siihen, mitä muut sinusta ajattelevat ja useampi oli jossakin suhteessa itseesi kohdistuviin odotuksiin ja vaatimuksiin.

Olen hyvin tietoinen siitä, että yhteiskuntamme ei pyöri adhd/add-piirteisten ehdoilla, joka aiheuttaa ristiriitaa ja väsymystä. Ja rehellisesti sanoen addit eivät ole edes ainoita.

Niin kauan kuin yhteiskunnassa ei tapahdu muutosta, niin asioiden teoreerttinen pyörittely voi tuntua turhalta ja turhauttavalta. Mutta omaa oloaan voi helpottaa miettimällä miksi haluan asioita, joita haluan, miksi vaadin itseltäni tiettyjä asioita, miksi pidän työstäni jne.

Joskus näin on mahdollista löytää myös konkreettisia ratkaisuja, mutta tämä ei tietenkään ole aina mahdollista.

Jos lääkitys on toiminut ja olet tyytyväinen, niin tuskin siitä haittaakaan on. Adhd-lääkkeet ovat maineestaan huolimatta varmaan yksi vähiten ongelmallinen "mt" lääke.

Tottakai elämänvalintojaan miettii ja punnitsee. Aikuisiällä saadun dg:n jälkeen on ehtinyt aika pitkään pohtia, mikä on minun paikkani ja tieni. Jos esimerkiksi opiskelu on haastavaa, kyllä sitä joutuu jatkuvasti punnitsemaan, onko se sen arvoista kun muut viheltävät ohi oikealta ja vasemmalta. On itsetunnolle kokemukseni mukaan tuhoisaa, kun ei ymmärrä, miksi ei pysty johonkin kuten muut, eikä tälle keksi mitään syytä. Älyä tulee epäiltyä. Motivaatiota. Odottaa sitä että kypsyy henkisesti :D Vaikka oikeasti on ihan kypsä ajattelultaan, oireet näyttävät muulta ja itseäkin hämmentää. Suututtaa. Hävettää. Impulsiivisuus saattaa näyttäytyä epäempaattisena ja on satuttavaa kun muut tulkitsevat jatkuvasti väärin (tai ehkä olenkin tunteeton?). Maailmasta tulee arvaamaton.

Muiden suhtautuminen vaikuttaa, halusimme sitä tai emme. Siihen kuinka meitä kohdellaan, pystymmekö rakentamaan verkoston, jopa mahdollisuuksiimme työskennellä. Emme voi olettaa kaiken muun ympärillämme muuttuvan.

Kuitenkin ehkä suurin ymmärrys tulee siitä, että kyllä, on oikeus ja mahdollisuus pärjätä, tehdä niitä niitä asioita joita haluaa. On oikeus myös saada apua ja tukea. On oikeus ymmärtää, että tämän vuoksi jokin asia näyttäytyy tällaisena joskus, mutta se ei tarkoita, että minä olen hirveä ihminen tai välinpitämätön. Voi ymmärtää että oikeasti yrittänyt tosi kovasti, mutta aina se ei riitä. Ja tämän vuoksi puhutaan oireyhtymästä, eikä luonteenpiirteistä, kun ne eivät sitä ole.

Ymmärrän että tuot esiin ajatusta olla näkemättä ongelmia siellä missä niitä ei ole ja lääketieteen rajallisia toimintamahdollisuuksia. Mutta asioiden painaminen villasella ei myöskään ongelmia ratkaise. Ja sitä ne ovat useimmille jotka niistä kärsivät, oli sitten miten suhteellista tai vaikeasti ymmärrettävää tahansa. En usko, että lisääntynyt tieto on vetäisty hatusta, vaan se on jalostunut pitkällä ajalla hajanaisesta tiedosta kollektiiviseksi ymmärrykseksi. Onhan ne ollut nähtävillä jos halutaan katsoa ja jäsennellä.

Vertaistukea olisi melko mahdotonta löytää, jos ongelmille ei olisi nimeä. Sen verran harvinaista kuitenkin. Ja sitten yhtäkkiä havainto, että ei olekaan oikeasti ainoa ja tuokaan ei ole tyhmä ja tuokin on yrittänyt vaikka mitä ja ensi kerran asia jäsentyy siksi mitä se on; oireisto joka voi olla monenlaisilla ihmisillä. Se ei ole Sinä.

Tällaista kevyttä paatosta maanantai-iltaan :)

Ihan hyvää paatosta.

"Kuitenkin ehkä suurin ymmärrys tulee siitä, että kyllä, on oikeus ja mahdollisuus pärjätä, tehdä niitä niitä asioita joita haluaa. On oikeus myös saada apua ja tukea. On oikeus ymmärtää, että tämän vuoksi jokin asia näyttäytyy tällaisena joskus, mutta se ei tarkoita, että minä olen hirveä ihminen tai välinpitämätön. "

Olen ihan samaa mieltä tästä. Jokaisella on tähän oikeus.

Kuten sanoin aiemmin ketjussa, mikä vain keino mikä itselleen toimii on ok.

Psykiatrian tehtävänä on löytää selityksiä ja ratkaisuja ongelmiin, mutta se myös luo uusia ja tarpeettomia ongelmia kaikille myötävaikutuksessa yhteiskunnan kanssa.

Tarkoitus on ollut hyvä, esimerkiksi dignooseja höllennettiin juuri siksi, että mahdollisimman moni pääsisi entistä helpommin avun piiriin. Tällä on kuitenkin ollut varjopuolensa.

Siinä onko nepyissä kyse oireistosta vai luonteessa sekä nepysyt ltse, että asiantuntijat jakautuvat kahteen leiriin. Joka tapauksessa ihminen ei ole yhtä kuin ongelmansa.

Yksilön kannalta on helppo ymmärtää ketjussa olleita näkemyksiä, mutta mielestäni myös yhteiskuntaa on mahdollista kehittää ainakin jossain määrin kaikille paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaaa.

Ei ihmisen tarvitse olla ääripäissä voidakseen huonosti.

Olen siis tyyppiä 2. Ja 16v-30v olin "vain" masentunut.

Minulla on myös tyypin kaksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Minulla tosin ei ole maniaa eikä masennusta, ei suuruuskuvia itsestä, tai uusia business ideoita. En puhu paljoa, vaan käännyn sisäänpäin. Mutta hermosto käy stressitilanteissa helposti ylikierroksilla, silloin saatan saada tyhmiä päähänpistoja, en nuku ilman rauhottavia (Ketipinor) ajoittaista ruokahaluttomuutta, seksuaalista holtittomuutta, kontaktin ottoa vastakkaiseen sukupuoleen, humalahakuista juomista, holtitonta rahan käyttöä. Olen itsekeskeinen kun voin huonosti. Impulssikontrolli ns pettää. Eli selkeää bibon pahoinvointia ja impulssikontrollia joita kadun jälkikäteen.

Kun voin hyvin, en ole stressaantunut. Olen kiltti, kunnollinen ja vastuuntuntoinen. Miehet ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen säästäväinen. En juo. En harrasta irtosuhteita.

Että näin.

Kuulostat ihan normaalille.

Ei ADD:hen muutenkaan sisälly yleensä ylivilkkautta. Kuuluu kuvaan. Siksi nimitys onkin ADD. puuttuu H eli hyperactivity.

Varvaskipu ilman varpaita.

Lääketieteellisesti puhutaan ghost kivusta/varpaista, joita koskee, vaikkei niitä olekaan.

-Sinkkiş

Add on adhd:n rauhallisempi muoto jossa ihminen saattaa näyttää kuuntelevan keskittyneesti, vaikkei kuule mitään. Myrsky on pään sisällä. Adhd:t taas ovat niitä jotka kärjistetysti roikkuvat kattolampuissa.

Vierailija kirjoitti:

Voin lähettää ap:lle sairauskertomukseni jos haluaa. Voit niistä sitten päätellä, että kuinka hauskaa on kaksisuuntainen mielialahäiriö VAIN hypomanialla ja masennuksella.

Mulla on sama diagnoosi.  Sain sen traumaattisten tapahtumien jälkiseurauksena. Ja sen saatuani uskoin olevani vakavasti ja parantumattomasti mielisairas. Seurauksena itsetunnon romahtaminen, toivottomuus, syvä huonommuudentunne jne. ajan kuluessa ja runsaasti lääkittynä tila vaan paheni pahenemistaan. Käyttäydyin sen roolin mukaisesti, mihin uskoin. Useiden vuosien jatkuvasti pahenevien oireiden ja itsetuhoisuuden vuoksi pääsin lopulta pysyvästi eläkkeelle. Silloin lopetin sekä lääkityksen, että hoidon. Eläke on mahdollistanut asuinpaikan muutoksen, muutin maaseudulle pois entisistä ympyröistä, ihmissuhteista, kaikesta.  Olen lukenut kasoittain erilaisia oppaita, ruokavaliosta mielenhallintaan ja pikkuhiljaa saanut palaset kohdalleen.  En ole terve sanan varsinaisessa merkityksessä,  mutta en silti usko, että diagnoosi oli oikea. Lääkitys on aina pahentanut oloa samoin oma usko siihen, että on vakavasti sairas.  Uskon, että sairastuessani olisin tarvinnut lyhytaikaista ratkaisukeskeistä terapiaa sekä asiansa osaavan aikuissosiaalityöntekijän auttamaan rahatalouden hoidossa yms. käytännön asioissa. 

Nykyään elän vakiintunutta elämää, osaan/jaksan hoitaa kaikki asiani eikä minulla ole vakavia oireita koskaan. Itsetuhoisat ajatukset loppuivat heti eläkkeelle päästyäni ja saatuani mahdollisuuden muuttaa elämääni.  En todellakaan aio mennä enää etsimään apua, väärä diagnoosi vei monen vuoden helvettiin! Ja tämä on minun tarinani. En väitä eikä se olisi mahdollistakaan, että jokaisella olisi sama tarina, joten tarkoituksenani ei ole kehottaa ketään luopumaan hoidosta tms.