Skitsofrenia ilman harhoja, kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaa, adhd/add ilman ylivilkkautta/keskittymisvaikeuksia

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia ap ajattelee, että psykiatria olisi sellainen ala, jossa diagnostiikka pysyy muuttamattomana? Somaattisten sairauksienkin kriteerejä muutetaan tutkimustulosten muuttuessa tarpeen mukaan.

Kaikki tietävät, että diagnoosit eivät psykiatriassa perustu niinkään lääketieteelliseen näyttöön, vaan konsensukseen. Tämän myöntää esimerkiksi ihan jokainen DSM-diagnostiset manuaalin tuottamiseen osallistunut työryhmän puheenjohtaja, joita esimerkiksi haastatellaan kirjassa Hajalla-onneton totuus psykiatrian nykytilasta. Siinä esim. työryhmään osallistunut psykologi kuvailee, kuinka diagnostiikan kehittäminen muistutti sitä, kuinka kaverukset väittelevät, mihin ravintolaan menisivät syömään. Skitsofreniakin sai DSM-V uuden diagnostiset luokan määrittämätön skitsofrenia, joka korvasi osin aikaisemmanmäärittämättömän psykoosin. Eräs psykiatri kuvasi diagnoosia siten, että sen kriteerit ovat niin epämääräiset, että keskeisimmäksi kriteeriksi nousee se, ettei se täytä skitsofrenian täysiä kriteerejä. Ja oikeasti tavan tallukat kuvittelevat kyseisenlaisia häiriön olevan suurin piirtein jokin lääketieteellisesti validi aivosairaus.

https://www.google.fi/amp/s/www.psychologytoday.com/us/blog/sax-sex/201…

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaaa.

Ei ihmisen tarvitse olla ääripäissä voidakseen huonosti.

Olen siis tyyppiä 2. Ja 16v-30v olin "vain" masentunut.

Ei tietenkään tarvitse, mutta se ei myöskään tarkoita sitä, että sinussa olisi jotain vialla.

Vaikka riskit ovat olemassa somaattistenkin sairauksien diagnosoimisessa niin yhä enenevissä määrin diagnoisoidaan epäterveen ympäristön haittoja ja (tästä aiheutuneita) itsetunto-ongelmia psykiatrisiksi häiriöiksi.

Todella monilla on täysin kohtuuton kuva siitä mihin normaalin ihmisen tulisi kyetä ja että "normaalius" olisi jotenkin helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia ap ajattelee, että psykiatria olisi sellainen ala, jossa diagnostiikka pysyy muuttamattomana? Somaattisten sairauksienkin kriteerejä muutetaan tutkimustulosten muuttuessa tarpeen mukaan.

Kaikki tietävät, että diagnoosit eivät psykiatriassa perustu niinkään lääketieteelliseen näyttöön, vaan konsensukseen. Tämän myöntää esimerkiksi ihan jokainen DSM-diagnostiset manuaalin tuottamiseen osallistunut työryhmän puheenjohtaja, joita esimerkiksi haastatellaan kirjassa Hajalla-onneton totuus psykiatrian nykytilasta. Siinä esim. työryhmään osallistunut psykologi kuvailee, kuinka diagnostiikan kehittäminen muistutti sitä, kuinka kaverukset väittelevät, mihin ravintolaan menisivät syömään. Skitsofreniakin sai DSM-V uuden diagnostiset luokan määrittämätön skitsofrenia, joka korvasi osin aikaisemmanmäärittämättömän psykoosin. Eräs psykiatri kuvasi diagnoosia siten, että sen kriteerit ovat niin epämääräiset, että keskeisimmäksi kriteeriksi nousee se, ettei se täytä skitsofrenian täysiä kriteerejä. Ja oikeasti tavan tallukat kuvittelevat kyseisenlaisia häiriön olevan suurin piirtein jokin lääketieteellisesti validi aivosairaus.

https://www.google.fi/amp/s/www.psychologytoday.com/us/blog/sax-sex/201…

Kyllä mä olen käsittänyt, että skitsofreniassa ihmisen aivoissa tietyt välittäjäaineet ovat liian vilkkaassa yhteydessä tai jotain, niin että se on ihan oikea aivosairaus. Se voi olla, että oireiden perusteella kun diagnosoidaan, niin skitsofrenia lätkähtää diagnoosiksi välillä väärin perustein.

Add:ta ei ole olemassakaan. Impulsiivisuus on vain sisäistä joillakin Adhd - ihmisillä.

Vielä: Jos et ole ollut lapsena yksinäinen susi, niin sinulla ei ole tuota ns. ADD:ta. On hökäle - -adhd:t ja sitten on niitä erakkoja ja hiljaisia, syrjään vetäytyvä adhd lapsia, nuoria ja aikuisia, sisällänsä jatkuva stressi.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole parempi, että monipuolisemmilla oireilla saa hoitoa?

Mulle tulee mieleen sekin, että tyttöjen autismia on alettu tunnistaa ja tiedetään se erilaiseksi poikiin verrattuna.

Aiemmin oli enemmän väliinputoajia, jotka leimattiin vaan oudoksi tai tyhmäksi kun mikään diagnoosi ei sovi. Toki oli enemmän myös työpaikkoja, jolloim diagnosoimatonkin jotenkin voi pärjätä yhteiskunnassa, vaikkakin mahdollisesti alisuoriutuu aika rankasti.

Ihmisillä on myös aika optimistinen kuva hoidosta ja sen toimivuudesta, erityisesti niillä, joilla on diagnosoitu nepsy-häiriö aikuisiällä.

Kuitenkin tiedetään, että erityisesti lääkehoito edesauttaa sairaseläkkeelle päätymistä, laukaisee uusia psyykkisiä- ja fyysisiä sairauksia.

Esim. Skitsofreniaakin diagnosoidaan kokoajan enemmän ja heitä on työelämässä kokoajan vähemmän.

Aloittajan väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Diagnooseja on takavuosina lätkitty nykyistä paljon heppoisemmin. Mikään ap:n mainitsemista häiriöstä ei tule helposti eikä nopeasti diagnosoitua. Esim ADHD/ADD -diagnoosit vaativat todella paljon selvittelyä, paperikonsultaatiota, verkostojen haastattelemista jne. Urallani on lukematon määrä ihmisiä, jotka ovat ns tulleet hakemaan ADHD-diagnoosia, mutta sitä ei ole voitu asettaa, koska oireet selittyvät vähintään osittain ahdistushäiriöllä ja lapsuudessa ei ole ollut viitettä ADHDsta. Ja häiriötä voi olla ja usein onkin monta samaan aikaan, mm. ahdistus ja nepsypiirteet, psykoottiset oireet ja traumat, masennus ja psykoottiset piirteet jne jne jne. Diagnoosit eivät myöskään ole pysyviä, poislukien juuri nepsydg:t ja skitsofrenian kaltaiset prosessisairaudet.

https://yle.fi/uutiset/3-11135403

AD(H)D-diagnoosien määrät ovat kasvaneet, samaan aikaan Suomessa d-vitamiinin saantisuositus on ruhtinaalliset 10mikrog/vrk. Tästä voi vetää johtopäätöksiä

Neuropsykologiset ongelmat taas saattavat johtaa mm. mielenterveysongelmiin.

Voin lähettää ap:lle sairauskertomukseni jos haluaa. Voit niistä sitten päätellä, että kuinka hauskaa on kaksisuuntainen mielialahäiriö VAIN hypomanialla ja masennuksella.

Vierailija kirjoitti:

Aloittajan väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Diagnooseja on takavuosina lätkitty nykyistä paljon heppoisemmin. Mikään ap:n mainitsemista häiriöstä ei tule helposti eikä nopeasti diagnosoitua. Esim ADHD/ADD -diagnoosit vaativat todella paljon selvittelyä, paperikonsultaatiota, verkostojen haastattelemista jne. Urallani on lukematon määrä ihmisiä, jotka ovat ns tulleet hakemaan ADHD-diagnoosia, mutta sitä ei ole voitu asettaa, koska oireet selittyvät vähintään osittain ahdistushäiriöllä ja lapsuudessa ei ole ollut viitettä ADHDsta. Ja häiriötä voi olla ja usein onkin monta samaan aikaan, mm. ahdistus ja nepsypiirteet, psykoottiset oireet ja traumat, masennus ja psykoottiset piirteet jne jne jne. Diagnoosit eivät myöskään ole pysyviä, poislukien juuri nepsydg:t ja skitsofrenian kaltaiset prosessisairaudet.

Juu, aikuisen pitää täyttää Diva, antaa huumetesti, käydä magneettikuvissa ja pyytää vanhemmilta tms. Tulemista haastatteluun tai kirjallinen kuvaus lapsuudesta. Monesti lääkitys aloitetaan jo ennen. Ihan pelkkä pyyntö ei siis riitä, mutta prosessi ei tätä nykyä ole myöskään mitenkään ylivoimainen.

Riippuu ihan lääkäristä haluaako dg;n antaa ja millä perustein, ei niinkään asiakkaasta.

Monet mt-dg:t ovat myös suhteellisen pysyviä, aina voi yrittää pyytää virheellisen tai vanhentuneen dg:n poistoa, mutta käytännössä tämä harvoin totetutuu. Helpommin saat diagnooseja kuin poistat niitä.

Vierailija kirjoitti:

Voin lähettää ap:lle sairauskertomukseni jos haluaa. Voit niistä sitten päätellä, että kuinka hauskaa on kaksisuuntainen mielialahäiriö VAIN hypomanialla ja masennuksella.

Voit lähettää, jos siltä tuntuu. Ihan tämän viestisi perusteella sanoisin kuitenkin, että olet normaali vaikka sulla on vaikeaa.

Tiedän, että tämä voi kuulostaa vähättelevältä mutta usko kun sanon, etten vähättele oloasi ja kokemustasi, uskon että sulla on hankalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole parempi, että monipuolisemmilla oireilla saa hoitoa?

Mulle tulee mieleen sekin, että tyttöjen autismia on alettu tunnistaa ja tiedetään se erilaiseksi poikiin verrattuna.

Aiemmin oli enemmän väliinputoajia, jotka leimattiin vaan oudoksi tai tyhmäksi kun mikään diagnoosi ei sovi. Toki oli enemmän myös työpaikkoja, jolloim diagnosoimatonkin jotenkin voi pärjätä yhteiskunnassa, vaikkakin mahdollisesti alisuoriutuu aika rankasti.

Ihmisillä on myös aika optimistinen kuva hoidosta ja sen toimivuudesta, erityisesti niillä, joilla on diagnosoitu nepsy-häiriö aikuisiällä.

Kuitenkin tiedetään, että erityisesti lääkehoito edesauttaa sairaseläkkeelle päätymistä, laukaisee uusia psyykkisiä- ja fyysisiä sairauksia.

Esim. Skitsofreniaakin diagnosoidaan kokoajan enemmän ja heitä on työelämässä kokoajan vähemmän.

Ei ole optimistinen kuva ainakaan minulla. Diagnoosin avulla koulua käyvä saada tukiopetusta, lisäaikaa yo-kokeisiin, paremman itsetunnon ym. lääkehoitoon liittymätöntä.

Joo mullakaan ei ole keskittymiskyvyttömyyttä siten kuin ihmiset sen yleensä käsittävät. Voin keskittyä ihan liikaakin sellaisiin asioihin jotka kiinnostavat, jatkan katsoa elokuvia, lukea kirjan vaikka yhdeltä istumalta, kuunnella puhetta ja odottaa vuoroani esim. jonossa. Sen sijaan ylikeskittymistä ja "keskittymiskyvyttömyys" -kohdan alle meneviä add-oireita kyllä riittää. Juurikin vaikeuksia toiminnanohjauksessa, "huolimattomuutta", myöhästelyä, heikkoa työmuistia, aikaansaamattomuutta, mahdottomuutta priorisoida asioita arjessa, kaiken tärkeänkin kadottamista, tota aikaisemmin mainitsemaani ylikeskittymistä ja niin edelleen. En tiedä onko diagnoosi oikea vai ei, mutta ennen lääkitystä ja diagnoosinmukaista terapiaa vihasin itseäni ja olin jättäytymässä yhteiskunnan ulkopuolelle - nykyään taas opiskelen, käyn töissä ja ylläpidän sosiaalista elämää. Välillä on huono omatunto koska en itsekään aina koe ansaitsevani diagnoosia, mutta tällä tavalla elämä ainakin on paljon parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole parempi, että monipuolisemmilla oireilla saa hoitoa?

Mulle tulee mieleen sekin, että tyttöjen autismia on alettu tunnistaa ja tiedetään se erilaiseksi poikiin verrattuna.

Aiemmin oli enemmän väliinputoajia, jotka leimattiin vaan oudoksi tai tyhmäksi kun mikään diagnoosi ei sovi. Toki oli enemmän myös työpaikkoja, jolloim diagnosoimatonkin jotenkin voi pärjätä yhteiskunnassa, vaikkakin mahdollisesti alisuoriutuu aika rankasti.

Ihmisillä on myös aika optimistinen kuva hoidosta ja sen toimivuudesta, erityisesti niillä, joilla on diagnosoitu nepsy-häiriö aikuisiällä.

Kuitenkin tiedetään, että erityisesti lääkehoito edesauttaa sairaseläkkeelle päätymistä, laukaisee uusia psyykkisiä- ja fyysisiä sairauksia.

Esim. Skitsofreniaakin diagnosoidaan kokoajan enemmän ja heitä on työelämässä kokoajan vähemmän.

Ei ole optimistinen kuva ainakaan minulla. Diagnoosin avulla koulua käyvä saada tukiopetusta, lisäaikaa yo-kokeisiin, paremman itsetunnon ym. lääkehoitoon liittymätöntä.

Tukiopetusta on kai saanut ainakin peruskoulussa ilman diagnoosejakin, jos koulu on sitä pystynyt järjestämään.

Totta, että tietyillä dg;illä voi saada lisäaikaa pääsykokeisiin, sekä eritysjärjestelyjä oppilaitoksissa yhdenvertaisuus(?) lakiin perustuen. En ole täysin varma millaisia järjestelyitä on saatavana esim. Nepsy-ihmisille- riippuneen oppilaitoksistakin, mutta ne mitä tiedän ovat koskeneet esim. Joustavuutta tehtävien palautusaikohin, lisäaikaa tentteihin ja mahdollisuutta tehdä ne e-tenttinä tai eri aikaan/eri tilassa.

Se mitä en tiedä, pitäisikö näitä järjestelyitä varten oikeasti vaatia dg? Vai voisivatko kaikki hyötyä hieman joustavammasta (kohtuullisuuden rajoissa) järjestelemästä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Vierailija kirjoitti:

Joo mullakaan ei ole keskittymiskyvyttömyyttä siten kuin ihmiset sen yleensä käsittävät. Voin keskittyä ihan liikaakin sellaisiin asioihin jotka kiinnostavat, jatkan katsoa elokuvia, lukea kirjan vaikka yhdeltä istumalta, kuunnella puhetta ja odottaa vuoroani esim. jonossa. Sen sijaan ylikeskittymistä ja "keskittymiskyvyttömyys" -kohdan alle meneviä add-oireita kyllä riittää. Juurikin vaikeuksia toiminnanohjauksessa, "huolimattomuutta", myöhästelyä, heikkoa työmuistia, aikaansaamattomuutta, mahdottomuutta priorisoida asioita arjessa, kaiken tärkeänkin kadottamista, tota aikaisemmin mainitsemaani ylikeskittymistä ja niin edelleen. En tiedä onko diagnoosi oikea vai ei, mutta ennen lääkitystä ja diagnoosinmukaista terapiaa vihasin itseäni ja olin jättäytymässä yhteiskunnan ulkopuolelle - nykyään taas opiskelen, käyn töissä ja ylläpidän sosiaalista elämää. Välillä on huono omatunto koska en itsekään aina koe ansaitsevani diagnoosia, mutta tällä tavalla elämä ainakin on paljon parempaa.

Voin kyllä vastata tähän, mutta kokemus on osoitanut että et todennäköisesti tule pitämään vastauksesta, jolloin siihen käyttämäni aika ja vaiva on turhaa.

Ja jos systeemi toimii sulla ja koet sen hyväksi, niin mitä siihen sitten enää muuta sanomaan kuin hyvä juttu sulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo mullakaan ei ole keskittymiskyvyttömyyttä siten kuin ihmiset sen yleensä käsittävät. Voin keskittyä ihan liikaakin sellaisiin asioihin jotka kiinnostavat, jatkan katsoa elokuvia, lukea kirjan vaikka yhdeltä istumalta, kuunnella puhetta ja odottaa vuoroani esim. jonossa. Sen sijaan ylikeskittymistä ja "keskittymiskyvyttömyys" -kohdan alle meneviä add-oireita kyllä riittää. Juurikin vaikeuksia toiminnanohjauksessa, "huolimattomuutta", myöhästelyä, heikkoa työmuistia, aikaansaamattomuutta, mahdottomuutta priorisoida asioita arjessa, kaiken tärkeänkin kadottamista, tota aikaisemmin mainitsemaani ylikeskittymistä ja niin edelleen. En tiedä onko diagnoosi oikea vai ei, mutta ennen lääkitystä ja diagnoosinmukaista terapiaa vihasin itseäni ja olin jättäytymässä yhteiskunnan ulkopuolelle - nykyään taas opiskelen, käyn töissä ja ylläpidän sosiaalista elämää. Välillä on huono omatunto koska en itsekään aina koe ansaitsevani diagnoosia, mutta tällä tavalla elämä ainakin on paljon parempaa.

Voin kyllä vastata tähän, mutta kokemus on osoitanut että et todennäköisesti tule pitämään vastauksesta, jolloin siihen käyttämäni aika ja vaiva on turhaa.

Ja jos systeemi toimii sulla ja koet sen hyväksi, niin mitä siihen sitten enää muuta sanomaan kuin hyvä juttu sulle.

Jospa nyt kuitenkin vastaisit, minäkin kuulisin mielelläni mitä ihmettä sinulla on sanottavana, kas kun minulla(kin) add vaikuttaa todella paljon jokapapäiväiseen elämääni, siitä toiminnanohjauksen vaikeudesta lähtien. Ja kyllä, koko iän tämä on minulla ollut ja sen voi lähipiiri todistaa.

N56

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole parempi, että monipuolisemmilla oireilla saa hoitoa?

Mulle tulee mieleen sekin, että tyttöjen autismia on alettu tunnistaa ja tiedetään se erilaiseksi poikiin verrattuna.

Aiemmin oli enemmän väliinputoajia, jotka leimattiin vaan oudoksi tai tyhmäksi kun mikään diagnoosi ei sovi. Toki oli enemmän myös työpaikkoja, jolloim diagnosoimatonkin jotenkin voi pärjätä yhteiskunnassa, vaikkakin mahdollisesti alisuoriutuu aika rankasti.

Ihmisillä on myös aika optimistinen kuva hoidosta ja sen toimivuudesta, erityisesti niillä, joilla on diagnosoitu nepsy-häiriö aikuisiällä.

Kuitenkin tiedetään, että erityisesti lääkehoito edesauttaa sairaseläkkeelle päätymistä, laukaisee uusia psyykkisiä- ja fyysisiä sairauksia.

Esim. Skitsofreniaakin diagnosoidaan kokoajan enemmän ja heitä on työelämässä kokoajan vähemmän.

Mulla diagnosoitiin ADHD aikuisena ja olen samaa mieltä, että kuva hoidosta on usein optimistinen. Minulle ei tarjottu terapiaa, koska en olisi sopinut sinne. Sain lääkkeet, mutta haittavaikutusten ja tehon välinen suhde on niin huono, etten yleensä halua käyttää niitä.

Silti diagnoosista on ollut hyötyä. Minun on nyt helpompi etsiä muita apukeinoja, joilla autan itseäni selviämään arjesta, koska osaan etsiä juuri ADHD-ihmisille tarkoitettuja keinoja. Lisäksi osaan olla myös armeliaampi itselleni ja sekoiluilleni. Se ei tarkoita sitä, että voisin tyhmästää niin paljon kuin haluan, vaan sitä, että kun jotain on tapahtunut, en hauku siitä itseäni tarpeettoman paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin lähettää ap:lle sairauskertomukseni jos haluaa. Voit niistä sitten päätellä, että kuinka hauskaa on kaksisuuntainen mielialahäiriö VAIN hypomanialla ja masennuksella.

Voit lähettää, jos siltä tuntuu. Ihan tämän viestisi perusteella sanoisin kuitenkin, että olet normaali vaikka sulla on vaikeaa.

Tiedän, että tämä voi kuulostaa vähättelevältä mutta usko kun sanon, etten vähättele oloasi ja kokemustasi, uskon että sulla on hankalaa.

Missä sitten menee epäterveen ja terveen masennuksen raja? Onko siitä hyötyä sanoa masentuneelle, että olet normaali, vaikka nyt haluatkin vetää itsesi jo joon, koska ostit vahingossa väärää juustoa kotiin? Miksei syöpäsairaille sitten sanota, että sulla on vaan tosi vähän syöpää, joten oikeastaan olet terve? Tai onhan terminaalisyövän ja jonkun hyvänlaatuisen kasvaimen välillä aika iso ero, joten miksi se hyvänlaatuisen kasvaimen omaava tyyppi olisi sairas?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Niin kaikki liittyy _kaikkeen_.

Yritän sanoa lyhyesti. Kiistatonta on se, että jokainen diagnoosia hakeva (ja luultavasti moni muukin) aikuinen kokee (on aina kokenut kokevansa) hankaluutta elämässään.

Ja että esim. nepsy-ihmisillä on samanlaisia piirteitä, mutta niin on myös kirjallisuuden tutkijoilla ja jääkiekkoilijoilla.

Mutta voidaanko mitata luotettavasti subjektiivista kokemusta? Mistä voi tietää, että asiat ovat itselle hankalampia _kokonaisuudessaan_ kuin muille? Miksi edes hoidetaan jotain sellaista mikä ei ole edes sairaus?

Tiedän, että monet nepsyt ovat tunteneet riittämättömyyttä ja halua "olla ja pärjätä" yhteiskunnassa kuten "kaikki muutkin"

Jolloin diagnoosi ja lääkitys ovat jopa maailman mullistava kokemus ja se heille suotakoon. Mutta oikeasti, ulkopuolisin silmin monet dg;n saaneet ovat pärjänneet ihan hyvin (lähes) aina kokemuksestaan huolimatta.

Kokemus ja tunne ovat tietysti totta, mutta siltikin vain tunteita.

Ja tästä ja höllistä diagnooseista päästään melko nopeasti kehäpäätelmään. Lopputulemana kuitenkin se, että ehkä mielekkäämpää ja tehokkaampaa olisi pyrkiä korjaamaan yhteiskuntaa kokonaisuudessaan yksilöiden sijasta.

Minulla noiden lisäksi myös oireeton korona.