Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Asperger-ihmisen puoliso, mitä vinkkejä antaisit?
11.10.2020 |
Millaisia käytännön vinkkejä tai oivalluksia ja järjestelyitä teillä on tehty, että se tavallinen arki sujuisi helpommin?
Meillä on arkeen tuonut valtavasti helpotusta jääkaapin oveen kiinnitetyt to do -listat. Puolisollani on vaikeuksia käytännön töissä, oma-aloitteisuudessa eikä ikään kuin huomaa mitä pitäisi kotona tehdä, kun uppoutuu tunneiksi siihen omaan kiinnostuksen kohteeseensa. Tehtävälista, jonka olen muka kirjoittanut itselleni muistilistaksi, saa hänetkin tajuamaan, että ääriään myöten täynnä oleva pyykkikori pitäisi pestä ja mitä kaikkia pihahommia täytyy tehdä ennen lumentuloa. Monelta riidalta on vältytty sen jälkeen, kun keksin tämän listan!
Kommentit (116)
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Aika moni aikuinen on saanut diagnoosin vasta kun perheen lapsella on diagnosoitu autisminkirjon häiriö.
Usein nämä diagnoosit voivat tulla vasta kouluiässä.
Työelämäkin voi muuttua, itsenäinen päivätyö tuotekehityksessä voi muuttua irtisanomisen myötä vuorotyöksi tai yrittäjyydeksi jne.
Sitten saa kimppuunsa näitä moralisoijia.
Meillä esikoisella on autismi/keskivaikea kv, nuorempi lapsi vaikea kv/autismi.
Lisäksi 3 tervettä lasta.
Joukossa kaksoset.
Oli jo nykymittapuulla suurperhe, kun ongelmat kävivät ilmeisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nais- ja miespuolisten assien erot eivät kyllä johdu vain siitä, että pojat saisivat tehdä mitä haluavat ja tytöt eivät. Naisten ja miesten aivoissa on eroja ja naisassi on usein toimintakykyisempi ja tietenkin käyttää jo nuorella ikää tätä kykyään helpottaa elämäänsä ja sopeutumistaan. Miesassin mahdollinen kyvyttömyys tähän on hänelle kärsimystä aiheuttava puute, ei kiva etuoikeus. Aspergernainen muistuttaa usein toiminnassaan enemmän neurotyypillistä miestä kuin aspergermiestä tai neurotyypillistä naista.
Näistäkin löytyy nykyään mielenkiintoisia kirjoituksia alan asiantuntijoilta.
Varmasti mukana on usein kumpaakin. En itse koe että naisille neuroepätyypillisyys on erityinen lahja vaan kyllähän se vaatii useimmiten ihan hitonmoista sopeutumista. Nyt aikuiset naiset on kuitenkin sosiaalistettu siihen että he hoivaavat ja nyt aikuiset miehet siihen että joku muu hoivaa ja pojat on poikia. Niin mitäpä naisepätyypillinen muuta voi kun kehitellä selviytymiskeinoja jotka sitten kantaakin. Olisi kamalaa vähättelyä sanoa että tuo usein vuosikymmenien työ sulautua normaaliin elämään ja kehitellä selviytymismekanismeja olisi etuoikeus!
En todellakaan kutsunut sitä etuoikeudeksi tai lahjaksi, vaan puhuin neutraalisti eroista.
Mutta jos siitä haluaa puhua niin olin itse haaveillut itsemurhasta ja kokenut muihin sopeutumisen valtavana vaivana, tuntien itseni täysin turhaksi, typeräksi ja vialliseksi olennoksi ymmärtämättä miksi kaikki on minulle niin vaikeaa. Näyttelemällä ulkoaopittua roolia olen kuitenkin jotenkuten pärjännyt elämässä ja saanut esimerkiksi töitä, vaikka sekin on valtavan kuluttavaa. Mielestäni tämä on parempi kuin se, etten pystyisi mitenkään sopeutumaan mihinkään ja minusta näkisi metrien päähän että jotain on vialla.
Olen pahoillani kokemuksistasi. Äkkiseltään kuulostaisi siltä ettei ole erityisen kiva olla assi yhteiskunnan osasena olipa mies tai nainen.
Kiitos, tulipa yllättävän hyvä mieli myötätunnon kohtaamisesta tällä palstalla.
Onneksi nyt on alettu pikkuhiljaa tunnistamaan naisaspergerien oireita, ja yhä useampi saa helpotusta haasteisiinsa jo oman tilanteensa ymmärtämisestä.
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Aika moni aikuinen on saanut diagnoosin vasta kun perheen lapsella on diagnosoitu autisminkirjon häiriö.
Usein nämä diagnoosit voivat tulla vasta kouluiässä.
Työelämäkin voi muuttua, itsenäinen päivätyö tuotekehityksessä voi muuttua irtisanomisen myötä vuorotyöksi tai yrittäjyydeksi jne.
Sitten saa kimppuunsa näitä moralisoijia.
Meillä esikoisella on autismi/keskivaikea kv, nuorempi lapsi vaikea kv/autismi.
Lisäksi 3 tervettä lasta.
Joukossa kaksoset.Oli jo nykymittapuulla suurperhe, kun ongelmat kävivät ilmeisiksi.
Nyt kun katsot taaksepäin niin ennen kuin ongelmista tuli huutava huutomerkki niin oliko millaisia viitteitä ennen sitä havaittavissa? Mietin tätä lähinnä siksi että veikkaisin tunnistavani lievätkin assit vähän paremmalla tuntemisella (työkaverit, kaverit, harrastuskaverit) ja usein mietin että kuinka moni on tiedostanut asian itse ja kuinka moni vain kokee niitä selittämättömiä haasteita, uupumusta, erilaisuutta ja ulkopuolisuutta.
Parisuhdetta ajatellenkin tuo mietityttää, pidän sellaisista assin oloisista luotettavista ja vähän neron omaisista miehistä mutta miten kysyä että tietäähän hän itse että omat haasteensa. Ettei sitten kävisi tuota perinteistä mies itkee lapsen kanssa kilpaa juttua.
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Aika moni aikuinen on saanut diagnoosin vasta kun perheen lapsella on diagnosoitu autisminkirjon häiriö.
Usein nämä diagnoosit voivat tulla vasta kouluiässä.
Työelämäkin voi muuttua, itsenäinen päivätyö tuotekehityksessä voi muuttua irtisanomisen myötä vuorotyöksi tai yrittäjyydeksi jne.
Sitten saa kimppuunsa näitä moralisoijia.
Meillä esikoisella on autismi/keskivaikea kv, nuorempi lapsi vaikea kv/autismi.
Lisäksi 3 tervettä lasta.
Joukossa kaksoset.Oli jo nykymittapuulla suurperhe, kun ongelmat kävivät ilmeisiksi.
Nyt kun katsot taaksepäin niin ennen kuin ongelmista tuli huutava huutomerkki niin oliko millaisia viitteitä ennen sitä havaittavissa? Mietin tätä lähinnä siksi että veikkaisin tunnistavani lievätkin assit vähän paremmalla tuntemisella (työkaverit, kaverit, harrastuskaverit) ja usein mietin että kuinka moni on tiedostanut asian itse ja kuinka moni vain kokee niitä selittämättömiä haasteita, uupumusta, erilaisuutta ja ulkopuolisuutta.
Parisuhdetta ajatellenkin tuo mietityttää, pidän sellaisista assin oloisista luotettavista ja vähän neron omaisista miehistä mutta miten kysyä että tietäähän hän itse että omat haasteensa. Ettei sitten kävisi tuota perinteistä mies itkee lapsen kanssa kilpaa juttua.
Olen ollut aina jotenkin ulkopuolinen, ala-asteella ja ammattiopinnoissa koulussa kiusattu.
Lasten diagnoosien myötä aloin tutkiskella omaa erikoisuuttani ja etsin käsiini, mitä löytyi arkistoista omista psykologikäynneistä 8-vuotiaana.
Kuvaus oli kuin oppikirjaesimerkki asperger-pojasta.
Minulla ei ole diagnoosia.
Juu, kyllä 3v lähtien esikoisessa poikkeauutta esikoisessa havaittiin, mutta eihän sen vakavuutta aluksi tajunnut ja uskonut.
"Se ja se oppi puhumaan vasta 4-vuotiaana ja ihan hyvin on elämässä pärjännyt" sukulaiset toitottivat.
Raskaaksi tuo muuttui, kun itse oli asian jo hyväksynyt, mutta suku ei.
Nuoremmasta n. 1,5-vuotiaana huomasimme, että hänellä on samaa probleemaa, mutta vaikeampana. Silloin olikin jo neljäs lapsi tulossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on kevyt assi, meillä ei ole lapsia. En osaa kuvitella lasta tähän yhtälöön, liikaa yllätyksiä ja joustoa..
Mun mies on tehokas, tarmokas, jopa nerokas. Meillä on haasteita tunnepuolella, kommunikointi on joskus tosi vaikeeta. Ei oikein riitä vihjailla omaa avuntarvetta, tai esittää retorisia kysymyksiä, vaikka se on luonnollinen tapa puhua. Tää on ehkä vaikeeta itsekin sillon kun en tiedä tarkalleen mitä haluan. Haluanko nyt halin? Omaa tilaa? Mikä mua ärsyttää? Kuitenkin mun pitää aika taitavasti ilmaista omat tarpeet, jos haluan että mies ne ymmärtää. Se aina haluaa mulle parasta ja tekee kaiken mun eteen, mutta tarvitsee suuntaviivoja. Joskus ois kiva jos se vaan "tajuais mut" heti.
Mun pitää osata jatkuvasti sellaista "kaapissa ei ole maitoa, sitä ei ole yhtään. Huomenna ei ole kahvin kanssa maitoa. Minä en ehdi kauppaan, sinun pitää mennä kauppaan jos haluat maitoa huomiseksi. Sinun pitää lähteä kello 17 maissa kauppaan, jos haluat maitoa, sillä sinä et ehdi myöhemmin. Haluatko maitoa huomiseksi? Jos haluat, mene tänään kauppaan kello 17.00".
Siis usein sellasta rautalankaa pitää käyttää sillon, kun tulee muutos ohjelmaan. Mun miehellä on aika selkeä mielikuva joka päivästä, mitä tapahtuu mihinkin aikaan. Usein se kertoo jo aamusta tai edellisenä iltana mulle päiväohjelmansa (ruoka-ajat, mitä syö, iltaharrasteet yms). Mä sitten yritän niitä muutoksia kertoa jämptisti, riittävän ajoissa, selvästi. Jos ehtis sanoa jo hyvissä ajoin "menisitkö huomenna kaupasta hakemaan maitoa" niin se ei ois ongelma. Mutta samalle päivälle ohjelmanmuutokset on kyllä.. niin en tiedä mikä siinä on, mutta mies menee siitä vähän lukkoon tai ärtyy, sanoo aina ensireaktiona että ei onnistu, ei voi, ei. Hetken miettii ja sit onnistuukin.Et vinkkinä varmaan.. ei liikaa muutoksia, ei viimetinkaan ainakaan. Mutta voi olla että sun kumppani on tosi erilainen kuin mun.
Tämä on juuri se mikä omassa as-kumppanissani kiristää hermojani...normaali arkinen asia kuten yllättävä kaupassa käynti saattaa laittaa nupin sekaisin ja on sitä mieltä että ei onnistu. Vaikka tosiaan hetken mietittyään asia onnistuukin mutta sitä ennen menee ihan suunniltaan. En vaan ymmärrä enkä jaksaisi sellaisesta normaaliin arkeen kuuluvasta asiasta vääntää ylenmäärin. Mikä siellä aivoissa jumittaa ettei pysty heti ruveta miettimään päiväohjelmaansa uusiksi, kun ei kyse kuitenkaan ole mistään isosta asiasta kun vaan ihan tutussa kaupassa käymisestä. Auttakaa nyt vaimoa ymmärtämään.
No mä luulen että mun miehelle elämä ja todellisuus on vain osittain tää ympäröivä maailma. Varmaan puolet todellisuudesta on se mieleen rakennettu järjestys, sitä kautta se ymmärtää ja käsittelee asiat. Se tietää että tänään tapahtuu nämä 14 asiaa tässä järjestyksessä ja se on totta, se on nyt tämä elämä. Ja asiat etenee kuin höyryjuna massiivisilla rautaraiteilla ilman risteyksiä.
Sit mun todellisuus ja elämä on enemmän sellasta reaktiivista. Miltä musta tuntuu? Mitä tarttis tehdä? Mitä mä haluan tehdä? Tutkin uusia vaihtoehtoja, teen päätöksiä lennossa, perun aiempia ideoita. En oo juna kiskoilla, vaan moottorivene järvellä; kaikki suunnat ja nopeat käännökset on mahdollisia. Mun on tietysti paljon kevyempi päättää lähteä kauppaan, tai kutsua vieraita kylään, tai mennä kävelylle, tai mitä ikinä. Se ei sodi vastaan mun todellisuuskäsitystä.
Miehelle jos ehdotan että "mun äiti tulis kylään tossa 45min päästä, viittitkö tehdä meille voileipiä", sen pitäis rakentaa uudestaan se sisäinen todellisuus vastaamaan ulkoista. Siks se varmaan meneekin hetkeks siihen Error! Error! tilaansa.
Puhut kuin sinun tapa elää olisi parempi, kun minusta se näyttää vain erilaiselta, muista mahdollisesti yhtä raskaalta. Minulle tapasi olla kuulostaa kun olisit ADHD vailla elämänhallintaa. Minun näkökulmasta on itsekästä vain ajelehtia vailla suunnitelmaa ja ennakoitavuutta, niin että muut ihmiset ympärilläsi eivät koskaan tiedä mitä keksit, ja joutuvat sopeutumaan mielen ailahduksiisi. Kirjaimellisesti tuulella käypä. Oletko ajatellut, miksi vain reagoit, et ennakoi? Miksi et pysty tai halua tehdä suunnitelmia tai noudattaa niitä? Onko sinun vaikea hallita ja hahmottaa aikaa?
Itsereflektio on hyvästä muillekin kuin asseille, eli olenko omalla laillani erikoinen, ja mahdollisesti olenko jopa rasittava muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on kevyt assi, meillä ei ole lapsia. En osaa kuvitella lasta tähän yhtälöön, liikaa yllätyksiä ja joustoa..
Mun mies on tehokas, tarmokas, jopa nerokas. Meillä on haasteita tunnepuolella, kommunikointi on joskus tosi vaikeeta. Ei oikein riitä vihjailla omaa avuntarvetta, tai esittää retorisia kysymyksiä, vaikka se on luonnollinen tapa puhua. Tää on ehkä vaikeeta itsekin sillon kun en tiedä tarkalleen mitä haluan. Haluanko nyt halin? Omaa tilaa? Mikä mua ärsyttää? Kuitenkin mun pitää aika taitavasti ilmaista omat tarpeet, jos haluan että mies ne ymmärtää. Se aina haluaa mulle parasta ja tekee kaiken mun eteen, mutta tarvitsee suuntaviivoja. Joskus ois kiva jos se vaan "tajuais mut" heti.
Mun pitää osata jatkuvasti sellaista "kaapissa ei ole maitoa, sitä ei ole yhtään. Huomenna ei ole kahvin kanssa maitoa. Minä en ehdi kauppaan, sinun pitää mennä kauppaan jos haluat maitoa huomiseksi. Sinun pitää lähteä kello 17 maissa kauppaan, jos haluat maitoa, sillä sinä et ehdi myöhemmin. Haluatko maitoa huomiseksi? Jos haluat, mene tänään kauppaan kello 17.00".
Siis usein sellasta rautalankaa pitää käyttää sillon, kun tulee muutos ohjelmaan. Mun miehellä on aika selkeä mielikuva joka päivästä, mitä tapahtuu mihinkin aikaan. Usein se kertoo jo aamusta tai edellisenä iltana mulle päiväohjelmansa (ruoka-ajat, mitä syö, iltaharrasteet yms). Mä sitten yritän niitä muutoksia kertoa jämptisti, riittävän ajoissa, selvästi. Jos ehtis sanoa jo hyvissä ajoin "menisitkö huomenna kaupasta hakemaan maitoa" niin se ei ois ongelma. Mutta samalle päivälle ohjelmanmuutokset on kyllä.. niin en tiedä mikä siinä on, mutta mies menee siitä vähän lukkoon tai ärtyy, sanoo aina ensireaktiona että ei onnistu, ei voi, ei. Hetken miettii ja sit onnistuukin.Et vinkkinä varmaan.. ei liikaa muutoksia, ei viimetinkaan ainakaan. Mutta voi olla että sun kumppani on tosi erilainen kuin mun.
Tämä on juuri se mikä omassa as-kumppanissani kiristää hermojani...normaali arkinen asia kuten yllättävä kaupassa käynti saattaa laittaa nupin sekaisin ja on sitä mieltä että ei onnistu. Vaikka tosiaan hetken mietittyään asia onnistuukin mutta sitä ennen menee ihan suunniltaan. En vaan ymmärrä enkä jaksaisi sellaisesta normaaliin arkeen kuuluvasta asiasta vääntää ylenmäärin. Mikä siellä aivoissa jumittaa ettei pysty heti ruveta miettimään päiväohjelmaansa uusiksi, kun ei kyse kuitenkaan ole mistään isosta asiasta kun vaan ihan tutussa kaupassa käymisestä. Auttakaa nyt vaimoa ymmärtämään.
No mä luulen että mun miehelle elämä ja todellisuus on vain osittain tää ympäröivä maailma. Varmaan puolet todellisuudesta on se mieleen rakennettu järjestys, sitä kautta se ymmärtää ja käsittelee asiat. Se tietää että tänään tapahtuu nämä 14 asiaa tässä järjestyksessä ja se on totta, se on nyt tämä elämä. Ja asiat etenee kuin höyryjuna massiivisilla rautaraiteilla ilman risteyksiä.
Sit mun todellisuus ja elämä on enemmän sellasta reaktiivista. Miltä musta tuntuu? Mitä tarttis tehdä? Mitä mä haluan tehdä? Tutkin uusia vaihtoehtoja, teen päätöksiä lennossa, perun aiempia ideoita. En oo juna kiskoilla, vaan moottorivene järvellä; kaikki suunnat ja nopeat käännökset on mahdollisia. Mun on tietysti paljon kevyempi päättää lähteä kauppaan, tai kutsua vieraita kylään, tai mennä kävelylle, tai mitä ikinä. Se ei sodi vastaan mun todellisuuskäsitystä.
Miehelle jos ehdotan että "mun äiti tulis kylään tossa 45min päästä, viittitkö tehdä meille voileipiä", sen pitäis rakentaa uudestaan se sisäinen todellisuus vastaamaan ulkoista. Siks se varmaan meneekin hetkeks siihen Error! Error! tilaansa.Puhut kuin sinun tapa elää olisi parempi, kun minusta se näyttää vain erilaiselta, muista mahdollisesti yhtä raskaalta. Minulle tapasi olla kuulostaa kun olisit ADHD vailla elämänhallintaa. Minun näkökulmasta on itsekästä vain ajelehtia vailla suunnitelmaa ja ennakoitavuutta, niin että muut ihmiset ympärilläsi eivät koskaan tiedä mitä keksit, ja joutuvat sopeutumaan mielen ailahduksiisi. Kirjaimellisesti tuulella käypä. Oletko ajatellut, miksi vain reagoit, et ennakoi? Miksi et pysty tai halua tehdä suunnitelmia tai noudattaa niitä? Onko sinun vaikea hallita ja hahmottaa aikaa?
Itsereflektio on hyvästä muillekin kuin asseille, eli olenko omalla laillani erikoinen, ja mahdollisesti olenko jopa rasittava muille.
En ole se jolle vastasit, mutta as-henkilön puoliso kuitenkin. Olen ollut siinä käsityksessä että kauniina aamuna herätessä virkeänä on ihan normaalia haluta vaikka lähteä retkelle. Sinun mukaasi se on siis tuulella käymistä. As-puolisoni ei tähän kykene. Retki on sovittava hyvissä ajoin ja hermot menee jos päivä onkin sateinen ja retki peruuntuu. Minä "tuulella käyvä" olen jo sopeutunut tilanteeseen ja keksinyt korvaavaa tekemistä johon puolisoni ei kykene koska retkellehän tässä piti mennä. Kiitos kuitenkin itsereflektio vinkistä, pistän tämän pohdintaan. Olen ajatellut olevani normaali hyvine sopeutumiskykyineni ja joustavuuteni takia.
Nuorena aspergerit ehkä pärjäävät elämässään, oireet eivät ole niin vahvasti läsnä joten en syyllistäisi ketään aspergerin puolisoa sanomalla että itsepä on osansa valinnut. Monesti huomannut että oireet alkavat hankaloittaa elämää vanhetessa ja todellakin vasta kun saa lapsia ja elämä on vaativampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on kevyt assi, meillä ei ole lapsia. En osaa kuvitella lasta tähän yhtälöön, liikaa yllätyksiä ja joustoa..
Mun mies on tehokas, tarmokas, jopa nerokas. Meillä on haasteita tunnepuolella, kommunikointi on joskus tosi vaikeeta. Ei oikein riitä vihjailla omaa avuntarvetta, tai esittää retorisia kysymyksiä, vaikka se on luonnollinen tapa puhua. Tää on ehkä vaikeeta itsekin sillon kun en tiedä tarkalleen mitä haluan. Haluanko nyt halin? Omaa tilaa? Mikä mua ärsyttää? Kuitenkin mun pitää aika taitavasti ilmaista omat tarpeet, jos haluan että mies ne ymmärtää. Se aina haluaa mulle parasta ja tekee kaiken mun eteen, mutta tarvitsee suuntaviivoja. Joskus ois kiva jos se vaan "tajuais mut" heti.
Mun pitää osata jatkuvasti sellaista "kaapissa ei ole maitoa, sitä ei ole yhtään. Huomenna ei ole kahvin kanssa maitoa. Minä en ehdi kauppaan, sinun pitää mennä kauppaan jos haluat maitoa huomiseksi. Sinun pitää lähteä kello 17 maissa kauppaan, jos haluat maitoa, sillä sinä et ehdi myöhemmin. Haluatko maitoa huomiseksi? Jos haluat, mene tänään kauppaan kello 17.00".
Siis usein sellasta rautalankaa pitää käyttää sillon, kun tulee muutos ohjelmaan. Mun miehellä on aika selkeä mielikuva joka päivästä, mitä tapahtuu mihinkin aikaan. Usein se kertoo jo aamusta tai edellisenä iltana mulle päiväohjelmansa (ruoka-ajat, mitä syö, iltaharrasteet yms). Mä sitten yritän niitä muutoksia kertoa jämptisti, riittävän ajoissa, selvästi. Jos ehtis sanoa jo hyvissä ajoin "menisitkö huomenna kaupasta hakemaan maitoa" niin se ei ois ongelma. Mutta samalle päivälle ohjelmanmuutokset on kyllä.. niin en tiedä mikä siinä on, mutta mies menee siitä vähän lukkoon tai ärtyy, sanoo aina ensireaktiona että ei onnistu, ei voi, ei. Hetken miettii ja sit onnistuukin.Et vinkkinä varmaan.. ei liikaa muutoksia, ei viimetinkaan ainakaan. Mutta voi olla että sun kumppani on tosi erilainen kuin mun.
Tämä on juuri se mikä omassa as-kumppanissani kiristää hermojani...normaali arkinen asia kuten yllättävä kaupassa käynti saattaa laittaa nupin sekaisin ja on sitä mieltä että ei onnistu. Vaikka tosiaan hetken mietittyään asia onnistuukin mutta sitä ennen menee ihan suunniltaan. En vaan ymmärrä enkä jaksaisi sellaisesta normaaliin arkeen kuuluvasta asiasta vääntää ylenmäärin. Mikä siellä aivoissa jumittaa ettei pysty heti ruveta miettimään päiväohjelmaansa uusiksi, kun ei kyse kuitenkaan ole mistään isosta asiasta kun vaan ihan tutussa kaupassa käymisestä. Auttakaa nyt vaimoa ymmärtämään.
No mä luulen että mun miehelle elämä ja todellisuus on vain osittain tää ympäröivä maailma. Varmaan puolet todellisuudesta on se mieleen rakennettu järjestys, sitä kautta se ymmärtää ja käsittelee asiat. Se tietää että tänään tapahtuu nämä 14 asiaa tässä järjestyksessä ja se on totta, se on nyt tämä elämä. Ja asiat etenee kuin höyryjuna massiivisilla rautaraiteilla ilman risteyksiä.
Sit mun todellisuus ja elämä on enemmän sellasta reaktiivista. Miltä musta tuntuu? Mitä tarttis tehdä? Mitä mä haluan tehdä? Tutkin uusia vaihtoehtoja, teen päätöksiä lennossa, perun aiempia ideoita. En oo juna kiskoilla, vaan moottorivene järvellä; kaikki suunnat ja nopeat käännökset on mahdollisia. Mun on tietysti paljon kevyempi päättää lähteä kauppaan, tai kutsua vieraita kylään, tai mennä kävelylle, tai mitä ikinä. Se ei sodi vastaan mun todellisuuskäsitystä.
Miehelle jos ehdotan että "mun äiti tulis kylään tossa 45min päästä, viittitkö tehdä meille voileipiä", sen pitäis rakentaa uudestaan se sisäinen todellisuus vastaamaan ulkoista. Siks se varmaan meneekin hetkeks siihen Error! Error! tilaansa.Puhut kuin sinun tapa elää olisi parempi, kun minusta se näyttää vain erilaiselta, muista mahdollisesti yhtä raskaalta. Minulle tapasi olla kuulostaa kun olisit ADHD vailla elämänhallintaa. Minun näkökulmasta on itsekästä vain ajelehtia vailla suunnitelmaa ja ennakoitavuutta, niin että muut ihmiset ympärilläsi eivät koskaan tiedä mitä keksit, ja joutuvat sopeutumaan mielen ailahduksiisi. Kirjaimellisesti tuulella käypä. Oletko ajatellut, miksi vain reagoit, et ennakoi? Miksi et pysty tai halua tehdä suunnitelmia tai noudattaa niitä? Onko sinun vaikea hallita ja hahmottaa aikaa?
Itsereflektio on hyvästä muillekin kuin asseille, eli olenko omalla laillani erikoinen, ja mahdollisesti olenko jopa rasittava muille.En ole se jolle vastasit, mutta as-henkilön puoliso kuitenkin. Olen ollut siinä käsityksessä että kauniina aamuna herätessä virkeänä on ihan normaalia haluta vaikka lähteä retkelle. Sinun mukaasi se on siis tuulella käymistä. As-puolisoni ei tähän kykene. Retki on sovittava hyvissä ajoin ja hermot menee jos päivä onkin sateinen ja retki peruuntuu. Minä "tuulella käyvä" olen jo sopeutunut tilanteeseen ja keksinyt korvaavaa tekemistä johon puolisoni ei kykene koska retkellehän tässä piti mennä. Kiitos kuitenkin itsereflektio vinkistä, pistän tämän pohdintaan. Olen ajatellut olevani normaali hyvine sopeutumiskykyineni ja joustavuuteni takia.
En tarkoittanut loukata. Vastasin henkilölle, joka kuvasi ennemminkin reagoivansa, ja olevansa kuin vene järvellä ilman suuntaa. Hän toi mieleen exäni, joka ei koskaan suostunut suunnittelemaan mitään. Jousto on vain hyvästä ja normaalia.
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Aika moni aikuinen on saanut diagnoosin vasta kun perheen lapsella on diagnosoitu autisminkirjon häiriö.
Usein nämä diagnoosit voivat tulla vasta kouluiässä.
Työelämäkin voi muuttua, itsenäinen päivätyö tuotekehityksessä voi muuttua irtisanomisen myötä vuorotyöksi tai yrittäjyydeksi jne.
Sitten saa kimppuunsa näitä moralisoijia.
Meillä esikoisella on autismi/keskivaikea kv, nuorempi lapsi vaikea kv/autismi.
Lisäksi 3 tervettä lasta.
Joukossa kaksoset.Oli jo nykymittapuulla suurperhe, kun ongelmat kävivät ilmeisiksi.
Nyt kun katsot taaksepäin niin ennen kuin ongelmista tuli huutava huutomerkki niin oliko millaisia viitteitä ennen sitä havaittavissa? Mietin tätä lähinnä siksi että veikkaisin tunnistavani lievätkin assit vähän paremmalla tuntemisella (työkaverit, kaverit, harrastuskaverit) ja usein mietin että kuinka moni on tiedostanut asian itse ja kuinka moni vain kokee niitä selittämättömiä haasteita, uupumusta, erilaisuutta ja ulkopuolisuutta.
Parisuhdetta ajatellenkin tuo mietityttää, pidän sellaisista assin oloisista luotettavista ja vähän neron omaisista miehistä mutta miten kysyä että tietäähän hän itse että omat haasteensa. Ettei sitten kävisi tuota perinteistä mies itkee lapsen kanssa kilpaa juttua.
Olen ollut aina jotenkin ulkopuolinen, ala-asteella ja ammattiopinnoissa koulussa kiusattu.
Lasten diagnoosien myötä aloin tutkiskella omaa erikoisuuttani ja etsin käsiini, mitä löytyi arkistoista omista psykologikäynneistä 8-vuotiaana.
Kuvaus oli kuin oppikirjaesimerkki asperger-pojasta.
Minulla ei ole diagnoosia.Juu, kyllä 3v lähtien esikoisessa poikkeauutta esikoisessa havaittiin, mutta eihän sen vakavuutta aluksi tajunnut ja uskonut.
"Se ja se oppi puhumaan vasta 4-vuotiaana ja ihan hyvin on elämässä pärjännyt" sukulaiset toitottivat.
Raskaaksi tuo muuttui, kun itse oli asian jo hyväksynyt, mutta suku ei.
Nuoremmasta n. 1,5-vuotiaana huomasimme, että hänellä on samaa probleemaa, mutta vaikeampana. Silloin olikin jo neljäs lapsi tulossa.
Kiitos vastauksesta! Eli moni vissiin oivaltaa asian todella vasta (useamman) lapsen myötä. Aikamoista. Muutos tuosta ”se nyt on sellainen omanlaisensa” nykyiseen diagnosointiin on myös melkoinen lyhyessä ajassa.
-Aiempi kysyjä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Aika moni aikuinen on saanut diagnoosin vasta kun perheen lapsella on diagnosoitu autisminkirjon häiriö.
Usein nämä diagnoosit voivat tulla vasta kouluiässä.
Työelämäkin voi muuttua, itsenäinen päivätyö tuotekehityksessä voi muuttua irtisanomisen myötä vuorotyöksi tai yrittäjyydeksi jne.
Sitten saa kimppuunsa näitä moralisoijia.
Meillä esikoisella on autismi/keskivaikea kv, nuorempi lapsi vaikea kv/autismi.
Lisäksi 3 tervettä lasta.
Joukossa kaksoset.Oli jo nykymittapuulla suurperhe, kun ongelmat kävivät ilmeisiksi.
Nyt kun katsot taaksepäin niin ennen kuin ongelmista tuli huutava huutomerkki niin oliko millaisia viitteitä ennen sitä havaittavissa? Mietin tätä lähinnä siksi että veikkaisin tunnistavani lievätkin assit vähän paremmalla tuntemisella (työkaverit, kaverit, harrastuskaverit) ja usein mietin että kuinka moni on tiedostanut asian itse ja kuinka moni vain kokee niitä selittämättömiä haasteita, uupumusta, erilaisuutta ja ulkopuolisuutta.
Parisuhdetta ajatellenkin tuo mietityttää, pidän sellaisista assin oloisista luotettavista ja vähän neron omaisista miehistä mutta miten kysyä että tietäähän hän itse että omat haasteensa. Ettei sitten kävisi tuota perinteistä mies itkee lapsen kanssa kilpaa juttua.
Olen ollut aina jotenkin ulkopuolinen, ala-asteella ja ammattiopinnoissa koulussa kiusattu.
Lasten diagnoosien myötä aloin tutkiskella omaa erikoisuuttani ja etsin käsiini, mitä löytyi arkistoista omista psykologikäynneistä 8-vuotiaana.
Kuvaus oli kuin oppikirjaesimerkki asperger-pojasta.
Minulla ei ole diagnoosia.Juu, kyllä 3v lähtien esikoisessa poikkeauutta esikoisessa havaittiin, mutta eihän sen vakavuutta aluksi tajunnut ja uskonut.
"Se ja se oppi puhumaan vasta 4-vuotiaana ja ihan hyvin on elämässä pärjännyt" sukulaiset toitottivat.
Raskaaksi tuo muuttui, kun itse oli asian jo hyväksynyt, mutta suku ei.
Nuoremmasta n. 1,5-vuotiaana huomasimme, että hänellä on samaa probleemaa, mutta vaikeampana. Silloin olikin jo neljäs lapsi tulossa.
Kiitos vastauksesta! Eli moni vissiin oivaltaa asian todella vasta (useamman) lapsen myötä. Aikamoista. Muutos tuosta ”se nyt on sellainen omanlaisensa” nykyiseen diagnosointiin on myös melkoinen lyhyessä ajassa.
-Aiempi kysyjä
Kyllä, näin kävi minullekin. Oivalsin asian kunnolla vasta kun teinini sai as-diagnoosin.
Lapsettomana elämä oli helppoa, vaikka ymmärsin olevani omalaatuinen ja erilainen. Työhön ja opintoihin sai uppoutua ja vapaa-ajan sai käyttää omiin kiinnostuksiin tai palautumiseen. Perhe-elämä oli tähän suuri muutos. Onneksi en tehnyt enempää lapsia, vaikka haaveilin niin.
Allekirjoitan tuon, että as-naisena olen lähinnä kuin normaali mies. En kykene monikanavaisuuteen vaan olen tyypillinen putkiaivoinen mies jolle tekniikka on luontaista ja sosiaalisuus vähemmän luontaista. Moniajo ei onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on kevyt assi, meillä ei ole lapsia. En osaa kuvitella lasta tähän yhtälöön, liikaa yllätyksiä ja joustoa..
Mun mies on tehokas, tarmokas, jopa nerokas. Meillä on haasteita tunnepuolella, kommunikointi on joskus tosi vaikeeta. Ei oikein riitä vihjailla omaa avuntarvetta, tai esittää retorisia kysymyksiä, vaikka se on luonnollinen tapa puhua. Tää on ehkä vaikeeta itsekin sillon kun en tiedä tarkalleen mitä haluan. Haluanko nyt halin? Omaa tilaa? Mikä mua ärsyttää? Kuitenkin mun pitää aika taitavasti ilmaista omat tarpeet, jos haluan että mies ne ymmärtää. Se aina haluaa mulle parasta ja tekee kaiken mun eteen, mutta tarvitsee suuntaviivoja. Joskus ois kiva jos se vaan "tajuais mut" heti.
Mun pitää osata jatkuvasti sellaista "kaapissa ei ole maitoa, sitä ei ole yhtään. Huomenna ei ole kahvin kanssa maitoa. Minä en ehdi kauppaan, sinun pitää mennä kauppaan jos haluat maitoa huomiseksi. Sinun pitää lähteä kello 17 maissa kauppaan, jos haluat maitoa, sillä sinä et ehdi myöhemmin. Haluatko maitoa huomiseksi? Jos haluat, mene tänään kauppaan kello 17.00".
Siis usein sellasta rautalankaa pitää käyttää sillon, kun tulee muutos ohjelmaan. Mun miehellä on aika selkeä mielikuva joka päivästä, mitä tapahtuu mihinkin aikaan. Usein se kertoo jo aamusta tai edellisenä iltana mulle päiväohjelmansa (ruoka-ajat, mitä syö, iltaharrasteet yms). Mä sitten yritän niitä muutoksia kertoa jämptisti, riittävän ajoissa, selvästi. Jos ehtis sanoa jo hyvissä ajoin "menisitkö huomenna kaupasta hakemaan maitoa" niin se ei ois ongelma. Mutta samalle päivälle ohjelmanmuutokset on kyllä.. niin en tiedä mikä siinä on, mutta mies menee siitä vähän lukkoon tai ärtyy, sanoo aina ensireaktiona että ei onnistu, ei voi, ei. Hetken miettii ja sit onnistuukin.Et vinkkinä varmaan.. ei liikaa muutoksia, ei viimetinkaan ainakaan. Mutta voi olla että sun kumppani on tosi erilainen kuin mun.
Tämä on juuri se mikä omassa as-kumppanissani kiristää hermojani...normaali arkinen asia kuten yllättävä kaupassa käynti saattaa laittaa nupin sekaisin ja on sitä mieltä että ei onnistu. Vaikka tosiaan hetken mietittyään asia onnistuukin mutta sitä ennen menee ihan suunniltaan. En vaan ymmärrä enkä jaksaisi sellaisesta normaaliin arkeen kuuluvasta asiasta vääntää ylenmäärin. Mikä siellä aivoissa jumittaa ettei pysty heti ruveta miettimään päiväohjelmaansa uusiksi, kun ei kyse kuitenkaan ole mistään isosta asiasta kun vaan ihan tutussa kaupassa käymisestä. Auttakaa nyt vaimoa ymmärtämään.
No mä luulen että mun miehelle elämä ja todellisuus on vain osittain tää ympäröivä maailma. Varmaan puolet todellisuudesta on se mieleen rakennettu järjestys, sitä kautta se ymmärtää ja käsittelee asiat. Se tietää että tänään tapahtuu nämä 14 asiaa tässä järjestyksessä ja se on totta, se on nyt tämä elämä. Ja asiat etenee kuin höyryjuna massiivisilla rautaraiteilla ilman risteyksiä.
Sit mun todellisuus ja elämä on enemmän sellasta reaktiivista. Miltä musta tuntuu? Mitä tarttis tehdä? Mitä mä haluan tehdä? Tutkin uusia vaihtoehtoja, teen päätöksiä lennossa, perun aiempia ideoita. En oo juna kiskoilla, vaan moottorivene järvellä; kaikki suunnat ja nopeat käännökset on mahdollisia. Mun on tietysti paljon kevyempi päättää lähteä kauppaan, tai kutsua vieraita kylään, tai mennä kävelylle, tai mitä ikinä. Se ei sodi vastaan mun todellisuuskäsitystä.
Miehelle jos ehdotan että "mun äiti tulis kylään tossa 45min päästä, viittitkö tehdä meille voileipiä", sen pitäis rakentaa uudestaan se sisäinen todellisuus vastaamaan ulkoista. Siks se varmaan meneekin hetkeks siihen Error! Error! tilaansa.Puhut kuin sinun tapa elää olisi parempi, kun minusta se näyttää vain erilaiselta, muista mahdollisesti yhtä raskaalta. Minulle tapasi olla kuulostaa kun olisit ADHD vailla elämänhallintaa. Minun näkökulmasta on itsekästä vain ajelehtia vailla suunnitelmaa ja ennakoitavuutta, niin että muut ihmiset ympärilläsi eivät koskaan tiedä mitä keksit, ja joutuvat sopeutumaan mielen ailahduksiisi. Kirjaimellisesti tuulella käypä. Oletko ajatellut, miksi vain reagoit, et ennakoi? Miksi et pysty tai halua tehdä suunnitelmia tai noudattaa niitä? Onko sinun vaikea hallita ja hahmottaa aikaa?
Itsereflektio on hyvästä muillekin kuin asseille, eli olenko omalla laillani erikoinen, ja mahdollisesti olenko jopa rasittava muille.En ole se jolle vastasit, mutta as-henkilön puoliso kuitenkin. Olen ollut siinä käsityksessä että kauniina aamuna herätessä virkeänä on ihan normaalia haluta vaikka lähteä retkelle. Sinun mukaasi se on siis tuulella käymistä. As-puolisoni ei tähän kykene. Retki on sovittava hyvissä ajoin ja hermot menee jos päivä onkin sateinen ja retki peruuntuu. Minä "tuulella käyvä" olen jo sopeutunut tilanteeseen ja keksinyt korvaavaa tekemistä johon puolisoni ei kykene koska retkellehän tässä piti mennä. Kiitos kuitenkin itsereflektio vinkistä, pistän tämän pohdintaan. Olen ajatellut olevani normaali hyvine sopeutumiskykyineni ja joustavuuteni takia.
Juu, se kuuluisa resilienssi. Sitä kannattaa opetella ja harjoitella itsekunkin.
Lopulta oppii aina putoamaan jaloilleen kuin kissa. Elämänviisaudeksi kutsuisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta. Haluaisin lukea lisää kokemuksia, koska tunnistan itsessäni as-piirteitä, mutta vielä enemmän tunnistan näitä piirteitä eräässä itselleni tutussa ihmisessä, jonka käytöstä haluaisin ymmärtää paremmin. Miten nämä piirteet näyttäytyvät arjessa ja miten niitä yritetään ottaa huomioon, millainen as-ihminen on kumppanina jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on kevyt assi, meillä ei ole lapsia. En osaa kuvitella lasta tähän yhtälöön, liikaa yllätyksiä ja joustoa..
Mun mies on tehokas, tarmokas, jopa nerokas. Meillä on haasteita tunnepuolella, kommunikointi on joskus tosi vaikeeta. Ei oikein riitä vihjailla omaa avuntarvetta, tai esittää retorisia kysymyksiä, vaikka se on luonnollinen tapa puhua. Tää on ehkä vaikeeta itsekin sillon kun en tiedä tarkalleen mitä haluan. Haluanko nyt halin? Omaa tilaa? Mikä mua ärsyttää? Kuitenkin mun pitää aika taitavasti ilmaista omat tarpeet, jos haluan että mies ne ymmärtää. Se aina haluaa mulle parasta ja tekee kaiken mun eteen, mutta tarvitsee suuntaviivoja. Joskus ois kiva jos se vaan "tajuais mut" heti.
Mun pitää osata jatkuvasti sellaista "kaapissa ei ole maitoa, sitä ei ole yhtään. Huomenna ei ole kahvin kanssa maitoa. Minä en ehdi kauppaan, sinun pitää mennä kauppaan jos haluat maitoa huomiseksi. Sinun pitää lähteä kello 17 maissa kauppaan, jos haluat maitoa, sillä sinä et ehdi myöhemmin. Haluatko maitoa huomiseksi? Jos haluat, mene tänään kauppaan kello 17.00".
Siis usein sellasta rautalankaa pitää käyttää sillon, kun tulee muutos ohjelmaan. Mun miehellä on aika selkeä mielikuva joka päivästä, mitä tapahtuu mihinkin aikaan. Usein se kertoo jo aamusta tai edellisenä iltana mulle päiväohjelmansa (ruoka-ajat, mitä syö, iltaharrasteet yms). Mä sitten yritän niitä muutoksia kertoa jämptisti, riittävän ajoissa, selvästi. Jos ehtis sanoa jo hyvissä ajoin "menisitkö huomenna kaupasta hakemaan maitoa" niin se ei ois ongelma. Mutta samalle päivälle ohjelmanmuutokset on kyllä.. niin en tiedä mikä siinä on, mutta mies menee siitä vähän lukkoon tai ärtyy, sanoo aina ensireaktiona että ei onnistu, ei voi, ei. Hetken miettii ja sit onnistuukin.Et vinkkinä varmaan.. ei liikaa muutoksia, ei viimetinkaan ainakaan. Mutta voi olla että sun kumppani on tosi erilainen kuin mun.
Tämä on juuri se mikä omassa as-kumppanissani kiristää hermojani...normaali arkinen asia kuten yllättävä kaupassa käynti saattaa laittaa nupin sekaisin ja on sitä mieltä että ei onnistu. Vaikka tosiaan hetken mietittyään asia onnistuukin mutta sitä ennen menee ihan suunniltaan. En vaan ymmärrä enkä jaksaisi sellaisesta normaaliin arkeen kuuluvasta asiasta vääntää ylenmäärin. Mikä siellä aivoissa jumittaa ettei pysty heti ruveta miettimään päiväohjelmaansa uusiksi, kun ei kyse kuitenkaan ole mistään isosta asiasta kun vaan ihan tutussa kaupassa käymisestä. Auttakaa nyt vaimoa ymmärtämään.
No mä luulen että mun miehelle elämä ja todellisuus on vain osittain tää ympäröivä maailma. Varmaan puolet todellisuudesta on se mieleen rakennettu järjestys, sitä kautta se ymmärtää ja käsittelee asiat. Se tietää että tänään tapahtuu nämä 14 asiaa tässä järjestyksessä ja se on totta, se on nyt tämä elämä. Ja asiat etenee kuin höyryjuna massiivisilla rautaraiteilla ilman risteyksiä.
Sit mun todellisuus ja elämä on enemmän sellasta reaktiivista. Miltä musta tuntuu? Mitä tarttis tehdä? Mitä mä haluan tehdä? Tutkin uusia vaihtoehtoja, teen päätöksiä lennossa, perun aiempia ideoita. En oo juna kiskoilla, vaan moottorivene järvellä; kaikki suunnat ja nopeat käännökset on mahdollisia. Mun on tietysti paljon kevyempi päättää lähteä kauppaan, tai kutsua vieraita kylään, tai mennä kävelylle, tai mitä ikinä. Se ei sodi vastaan mun todellisuuskäsitystä.
Miehelle jos ehdotan että "mun äiti tulis kylään tossa 45min päästä, viittitkö tehdä meille voileipiä", sen pitäis rakentaa uudestaan se sisäinen todellisuus vastaamaan ulkoista. Siks se varmaan meneekin hetkeks siihen Error! Error! tilaansa.Puhut kuin sinun tapa elää olisi parempi, kun minusta se näyttää vain erilaiselta, muista mahdollisesti yhtä raskaalta. Minulle tapasi olla kuulostaa kun olisit ADHD vailla elämänhallintaa. Minun näkökulmasta on itsekästä vain ajelehtia vailla suunnitelmaa ja ennakoitavuutta, niin että muut ihmiset ympärilläsi eivät koskaan tiedä mitä keksit, ja joutuvat sopeutumaan mielen ailahduksiisi. Kirjaimellisesti tuulella käypä. Oletko ajatellut, miksi vain reagoit, et ennakoi? Miksi et pysty tai halua tehdä suunnitelmia tai noudattaa niitä? Onko sinun vaikea hallita ja hahmottaa aikaa?
Itsereflektio on hyvästä muillekin kuin asseille, eli olenko omalla laillani erikoinen, ja mahdollisesti olenko jopa rasittava muille.
https://www.sitruunakustannus.fi/peter-c-goslashtzsche.html
Tuolta löytyy useimmille oikeat ja sopivat ja tyhjentävät vastaukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, kertokaapas te viisaammat miten nää saa toimii kuin ihmiset, kun järki menee täälläkin tuon ukon kanssa...
Alue: Aihe vapaa
Mulla on psykiatrialla tarkoitus tehdä diagnoosin tarkennus, kun nyt oireina ovat masennus, ahdistus ja epäluuloisuus. Traumataustaakin on selvitetty ja epäluuloisuutta ja häpeää aiheuttava trauma on todennettu.