Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Asperger-ihmisen puoliso, mitä vinkkejä antaisit?
11.10.2020 |
Millaisia käytännön vinkkejä tai oivalluksia ja järjestelyitä teillä on tehty, että se tavallinen arki sujuisi helpommin?
Meillä on arkeen tuonut valtavasti helpotusta jääkaapin oveen kiinnitetyt to do -listat. Puolisollani on vaikeuksia käytännön töissä, oma-aloitteisuudessa eikä ikään kuin huomaa mitä pitäisi kotona tehdä, kun uppoutuu tunneiksi siihen omaan kiinnostuksen kohteeseensa. Tehtävälista, jonka olen muka kirjoittanut itselleni muistilistaksi, saa hänetkin tajuamaan, että ääriään myöten täynnä oleva pyykkikori pitäisi pestä ja mitä kaikkia pihahommia täytyy tehdä ennen lumentuloa. Monelta riidalta on vältytty sen jälkeen, kun keksin tämän listan!
Kommentit (116)
Olen luultavasti as itsekin ja perheessä muita.. Välillä mikään ei suju kuormituksen vuoksi. Mutta jos jostain asiasta yhtään innostuu, se tulee itselle tärkeäksi, näkee sen merkityksen niin homma voi alkaa toteutumaan. Esim. aikataulun avulla. Johon täytyy löytyä sitä aikaa runsaasti palautumiseen ja kivoille omille jutuille. Jos näkee ja ymmärtää, että pieni päivittäinen vaiva kotitöihin (joiden tärkeyden myös allekirjoittaa) tiettyyn aikaan antaa paljon tilaa omalle muulle olemiselle, niin se voi onnistua. Oman kiinnostuksen kautta, sanoisin. Ja arki mahdollisimman helpoksi (joka tarkoittaa jokaiselle eri asioita) .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Ellet sitten tajunnut niin vikaa on sinussakin yhtälailla, eikä kukaan muu ole vastuussa avioitumisestasi kuin sinä? Mutta hylätä tuollainen erityistarpeinen puoliso- on minusta aika julmaa. Kuka sitten huolehtii?
Minusta ei - ja olen itse Asperger. Ei puolison tehtävä ole huolehtia, siihen on muita tahoja. Puolison ”tehtävä” on ensisijaisesti rakastaa. Kun tilanne ap:lla on mikä on, kannattaisi lähteä hoitamaan sitä itsekseen, koska koko karusellihan on jo (valitettavasti) pystyssä, ja siinä pyörittävä. As-kumppani tuskin tuon parempaan pystyy, siihen ei kitiseminen auta. Jos ei riitä, on etsittävä muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies jumittaa asioihin, hänet täytyy "tönäistä" irti niistä. Hän voi jumittaa negatiiviseen tunnetilaan, eli käpertyy jostain pettymyksestä itseensä. Hänet pitää siitä esim vetää halaukseen, ja ihan fyysisesti lämmittää ulos siitä. Toisaalta hän voi jumittaa seksiin, jota jatkaisi uudelleen ja uudelleen vaikka koko päivän. Joskus ihan jees tietysti, mutta yleensä pitää aika napakasti todeta, että nyt loppu, siirrytään muihin hommiin. Hankalinta on jos se jää hänelle päälle nukkumaan mennessä, eikä hän meinaa malttaa antaa nukkua.
Laajemmassa mitassa hän voi jumittaa johonkin harrastukseen kuukausimääriksi, niin ettei puhuisi mistään muusta.
Ylipäätään muuten on todella huolehtiva ja kiltti ihminen.Niin. Hänellä on Asperger. SE EI MUUTU EIKÄ PARANE!
Häh, en mä edes halua, että hän muuttuu. Hän on järkkymättömän rakastava ja uskollinen, komea ja fiksu, taitava työssään ja laajasti sivistynyt, seksikäs ja rakastaa ja haluaa minua aina. Hän pitää kodin tiptop ja kohtelee minua kuin kuningatarta. Jos sen hinta on että välillä hän jumiutuu johonkin, en valita. Minulla on ollut toisenlaisiakin miehiä.
En ole puoliso, mutta as miehen tytär ja as pojan äiti.
Ensiksikin, toimintakyky vaihtelee paljon ihan riippuen ihmisestä. Isäni on erittäin toimintakykyinen, ollut aina, mutta ei sitten tunnepuolella ollenkaan läsnä. Poika taas. Hänen toiminnanohjauksessaan on häikkää paljonkin, mutta hän on sosiaalisempi ja kestää painetta paremmin.
Äitini kärsi isäni tunnekylmyydestä enemmän, asioiden tekeminen ei ikinä ollut ongelma, päinvastoin.
Poikani taas jo lähtökohtaisesti rakentaa elämänsä niin, että tulee sitä jaksamaan. Terapia on avain tähän. Myös pojan tuleville kumppaneille täytyy olla alusta asti selvää, että poikani ei kykene aspergerinsa vuoksi miksikään joustavaksi suurperheen isäksi. Se on todennäköisesti vela elämä edessä ja mielellään omissa asunnoissa.
Vierailija kirjoitti:
Olen luultavasti as itsekin ja perheessä muita.. Välillä mikään ei suju kuormituksen vuoksi. Mutta jos jostain asiasta yhtään innostuu, se tulee itselle tärkeäksi, näkee sen merkityksen niin homma voi alkaa toteutumaan. Esim. aikataulun avulla. Johon täytyy löytyä sitä aikaa runsaasti palautumiseen ja kivoille omille jutuille. Jos näkee ja ymmärtää, että pieni päivittäinen vaiva kotitöihin (joiden tärkeyden myös allekirjoittaa) tiettyyn aikaan antaa paljon tilaa omalle muulle olemiselle, niin se voi onnistua. Oman kiinnostuksen kautta, sanoisin. Ja arki mahdollisimman helpoksi (joka tarkoittaa jokaiselle eri asioita) .
Minä en nyt oikein tiedä teistä asseista, tiedostat että "omien kivojen juttujen kautta"- osaatko ajatella kun vaadit muita järkkäämään sinulle niitä kivoja juttuja että HÄNELLEKIN PITÄÄ OLLA OMIA KIVOJA JUTTUJA YHTÄLAILLA? Vai onko ihan vierasta ajatusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies jumittaa asioihin, hänet täytyy "tönäistä" irti niistä. Hän voi jumittaa negatiiviseen tunnetilaan, eli käpertyy jostain pettymyksestä itseensä. Hänet pitää siitä esim vetää halaukseen, ja ihan fyysisesti lämmittää ulos siitä. Toisaalta hän voi jumittaa seksiin, jota jatkaisi uudelleen ja uudelleen vaikka koko päivän. Joskus ihan jees tietysti, mutta yleensä pitää aika napakasti todeta, että nyt loppu, siirrytään muihin hommiin. Hankalinta on jos se jää hänelle päälle nukkumaan mennessä, eikä hän meinaa malttaa antaa nukkua.
Laajemmassa mitassa hän voi jumittaa johonkin harrastukseen kuukausimääriksi, niin ettei puhuisi mistään muusta.
Ylipäätään muuten on todella huolehtiva ja kiltti ihminen.Niin. Hänellä on Asperger. SE EI MUUTU EIKÄ PARANE!
Häh, en mä edes halua, että hän muuttuu. Hän on järkkymättömän rakastava ja uskollinen, komea ja fiksu, taitava työssään ja laajasti sivistynyt, seksikäs ja rakastaa ja haluaa minua aina. Hän pitää kodin tiptop ja kohtelee minua kuin kuningatarta. Jos sen hinta on että välillä hän jumiutuu johonkin, en valita. Minulla on ollut toisenlaisiakin miehiä.
Hyvä. Tajusin väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Ellet sitten tajunnut niin vikaa on sinussakin yhtälailla, eikä kukaan muu ole vastuussa avioitumisestasi kuin sinä? Mutta hylätä tuollainen erityistarpeinen puoliso- on minusta aika julmaa. Kuka sitten huolehtii?
Aiemman viestin kirjoittaja tässä. Minulla ei ole mitään aikeita hylätä puolisoani, rakastan häntä. Enkä koe, että asperger olisi mikään ylitsepääsemätön haitta vaan mielestäni monilla on paljon suurempia ja ikävämpiä haasteita. Minussakin on tosiaan monenlaista vikaa, jota mieheni joutuu yhtä lailla sietämään ja sietääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Ellet sitten tajunnut niin vikaa on sinussakin yhtälailla, eikä kukaan muu ole vastuussa avioitumisestasi kuin sinä? Mutta hylätä tuollainen erityistarpeinen puoliso- on minusta aika julmaa. Kuka sitten huolehtii?
Ei kenelläkään ole velvollisuutta hyysätä aikuista as-henkilöä. Asperger ei ole mikään vapaudu vastuusta -kortti, vaan aikuisen ihmisen on itse otettava vastuuta omasta pärjäämisestään ja jaksamisestaan. Jos ei itse keksi tepsiviä keinoja arjen sujuvoittamiseksi, niin apua voi pyytää esimerkiksi neuropsykiatriselta valmentajalta. Tuossa eräs kirjoittaja hyvin totesi, että assinaisia ei kukaan suostu paapomaan vaan he joutuvat pärjäämään ihan itse. Kyllä myös miesassien kohdalla on kohtuullista odottaa, että hekään eivät sysää kaikkea vastuuta muille. Täytyy myöntää, että osa miespuolisista aspergereista vaikuttaa rasittavan joustamattomilta, kypsymättömiltä ja egoistisilta ihmisiltä ehkä osaksi sen takia, että heiltä yleensä vaaditaan ja odotetaan vähemmän kuin naispuolisilta asseilta.
Vierailija kirjoitti:
Ystävälläni as-mies ja as-pojat. Jatkuvaa toiminnan ohjausta ainakin tarvitsevat ja asioiden toistoa.
Asperger on vahvasti periytyvä, ystävän kaikilla lapsilla as, kaksi ei kykene koskaan täysin itsenäiseen elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Ellet sitten tajunnut niin vikaa on sinussakin yhtälailla, eikä kukaan muu ole vastuussa avioitumisestasi kuin sinä? Mutta hylätä tuollainen erityistarpeinen puoliso- on minusta aika julmaa. Kuka sitten huolehtii?
Minusta ei - ja olen itse Asperger. Ei puolison tehtävä ole huolehtia, siihen on muita tahoja. Puolison ”tehtävä” on ensisijaisesti rakastaa. Kun tilanne ap:lla on mikä on, kannattaisi lähteä hoitamaan sitä itsekseen, koska koko karusellihan on jo (valitettavasti) pystyssä, ja siinä pyörittävä. As-kumppani tuskin tuon parempaan pystyy, siihen ei kitiseminen auta. Jos ei riitä, on etsittävä muuta.
❤️
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Ellet sitten tajunnut niin vikaa on sinussakin yhtälailla, eikä kukaan muu ole vastuussa avioitumisestasi kuin sinä? Mutta hylätä tuollainen erityistarpeinen puoliso- on minusta aika julmaa. Kuka sitten huolehtii?
Ei kenelläkään ole velvollisuutta hyysätä aikuista as-henkilöä. Asperger ei ole mikään vapaudu vastuusta -kortti, vaan aikuisen ihmisen on itse otettava vastuuta omasta pärjäämisestään ja jaksamisestaan. Jos ei itse keksi tepsiviä keinoja arjen sujuvoittamiseksi, niin apua voi pyytää esimerkiksi neuropsykiatriselta valmentajalta. Tuossa eräs kirjoittaja hyvin totesi, että assinaisia ei kukaan suostu paapomaan vaan he joutuvat pärjäämään ihan itse. Kyllä myös miesassien kohdalla on kohtuullista odottaa, että hekään eivät sysää kaikkea vastuuta muille. Täytyy myöntää, että osa miespuolisista aspergereista vaikuttaa rasittavan joustamattomilta, kypsymättömiltä ja egoistisilta ihmisiltä ehkä osaksi sen takia, että heiltä yleensä vaaditaan ja odotetaan vähemmän kuin naispuolisilta asseilta.
Itse kokeneena: ei tuo valmennus auta jaksamisongelmaan. Kun arki on kasvatettu liian mutkikkaaksi, siihen ei auta enää mikään. On ennakoita tai paska osuu tuulettimeen. Siinä mielessä Asperger on juurikin tuo mainitsemasi ”kortti”. Kun ei pysty, ei pysty. Juuri tämän vuoksi Ruotsissa Asperger on suoraan peruste työkyvyttömyyseläkkeeseen. Siellä asia ymmärretään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen luultavasti as itsekin ja perheessä muita.. Välillä mikään ei suju kuormituksen vuoksi. Mutta jos jostain asiasta yhtään innostuu, se tulee itselle tärkeäksi, näkee sen merkityksen niin homma voi alkaa toteutumaan. Esim. aikataulun avulla. Johon täytyy löytyä sitä aikaa runsaasti palautumiseen ja kivoille omille jutuille. Jos näkee ja ymmärtää, että pieni päivittäinen vaiva kotitöihin (joiden tärkeyden myös allekirjoittaa) tiettyyn aikaan antaa paljon tilaa omalle muulle olemiselle, niin se voi onnistua. Oman kiinnostuksen kautta, sanoisin. Ja arki mahdollisimman helpoksi (joka tarkoittaa jokaiselle eri asioita) .
Allekirjoitan sanomasi. Olen assinainen (vaikeampi) ja naimisissa assimiehen (helpompi case?) kanssa. Assinhan saa tekemään vaikka mitä, kunhan tehtävälista on muokattu mieltymysten ja inhojen mukaan. Itse en käy marketeissa, koska en vain kestä sitä sekaisuutta, valoja ja epäjärjestyksessä olevia ihmisiä. Mies käy ihan mielellään, kun menee siihen aikaan päivästä kuin haluaa ja sen listan mukaan, minkä on itse kirjottanut. Minä taas hoidan kotona muita hommia, pyykit ja sellaiset. Olen kiinnostunut materiaaleista, valosta, väreistä sun muusta. Mun "ansiosta" meillä on kiva koti, lamppuja katossa ja taidetta seinillä. Numeroasioissa olen ihan surkea, mutta ymmärrän taloutta hyvin. Eli minä keksin sijoitusideoita ja mies laskee tuotot. Nämä on vain pieniä esimerkkejä siitä, että kyllä parisuhdekin voi toimia. Tietysti hankaluuksia on ollut vuosien mittaan ihan tarpeeksi ja tapeltu verissä päin, mutta niin kai monella muullakin. Jos meillä olisi lapsia, kaikki olisi varmaan paljon hankalampaa, ja olisimme ehkä kaikki onnettomia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen luultavasti as itsekin ja perheessä muita.. Välillä mikään ei suju kuormituksen vuoksi. Mutta jos jostain asiasta yhtään innostuu, se tulee itselle tärkeäksi, näkee sen merkityksen niin homma voi alkaa toteutumaan. Esim. aikataulun avulla. Johon täytyy löytyä sitä aikaa runsaasti palautumiseen ja kivoille omille jutuille. Jos näkee ja ymmärtää, että pieni päivittäinen vaiva kotitöihin (joiden tärkeyden myös allekirjoittaa) tiettyyn aikaan antaa paljon tilaa omalle muulle olemiselle, niin se voi onnistua. Oman kiinnostuksen kautta, sanoisin. Ja arki mahdollisimman helpoksi (joka tarkoittaa jokaiselle eri asioita) .
Minä en nyt oikein tiedä teistä asseista, tiedostat että "omien kivojen juttujen kautta"- osaatko ajatella kun vaadit muita järkkäämään sinulle niitä kivoja juttuja että HÄNELLEKIN PITÄÄ OLLA OMIA KIVOJA JUTTUJA YHTÄLAILLA? Vai onko ihan vierasta ajatusta?
Miksi sinä huudat? Tottakai molemmille. Se on hyvä että ymmärrät itsekin järjestää elämä sillä tavoin, että kaikilla on myös lepoaikaa. Sinä olet myös tärkeä, pidä itsestäsi huolta. Meillä kaikki ovat asseja, elämä on oikein mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan naimisiin mennessäni ollut vielä tunnistanut miehen aspergeria. Hänen kouluaikoinaan esim. koulussa tällaista ei tutkittu ja diagnoosikin tuli vasta 10 vuotta häidemme jälkeen.
Haasteita on ollut ja niiden kanssa on opeteltu elämään. Kenelläpä ei avioliitossaan tulisi haasteita eteen? Mieluummin minä näitä haasteita ratkon kuin vaikka riippuvuuksista tai persoonallisuushäiriöistä johtuvia ongelmia. Mielestäni on typerää moittia asperger-ihmisten puolisoita siitä, että ovat menneet rakastumaan puolisoonsa ja perustamaan vielä perheenkin.
Ellet sitten tajunnut niin vikaa on sinussakin yhtälailla, eikä kukaan muu ole vastuussa avioitumisestasi kuin sinä? Mutta hylätä tuollainen erityistarpeinen puoliso- on minusta aika julmaa. Kuka sitten huolehtii?
Ei kenelläkään ole velvollisuutta hyysätä aikuista as-henkilöä. Asperger ei ole mikään vapaudu vastuusta -kortti, vaan aikuisen ihmisen on itse otettava vastuuta omasta pärjäämisestään ja jaksamisestaan. Jos ei itse keksi tepsiviä keinoja arjen sujuvoittamiseksi, niin apua voi pyytää esimerkiksi neuropsykiatriselta valmentajalta. Tuossa eräs kirjoittaja hyvin totesi, että assinaisia ei kukaan suostu paapomaan vaan he joutuvat pärjäämään ihan itse. Kyllä myös miesassien kohdalla on kohtuullista odottaa, että hekään eivät sysää kaikkea vastuuta muille. Täytyy myöntää, että osa miespuolisista aspergereista vaikuttaa rasittavan joustamattomilta, kypsymättömiltä ja egoistisilta ihmisiltä ehkä osaksi sen takia, että heiltä yleensä vaaditaan ja odotetaan vähemmän kuin naispuolisilta asseilta.
Itse kokeneena: ei tuo valmennus auta jaksamisongelmaan. Kun arki on kasvatettu liian mutkikkaaksi, siihen ei auta enää mikään. On ennakoita tai paska osuu tuulettimeen. Siinä mielessä Asperger on juurikin tuo mainitsemasi ”kortti”. Kun ei pysty, ei pysty. Juuri tämän vuoksi Ruotsissa Asperger on suoraan peruste työkyvyttömyyseläkkeeseen. Siellä asia ymmärretään.
https://yle.fi/uutiset/3-11222201
WAU
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero.
Vähintään omat asunnot.
Sulla on yksi elämä, ja sun pitää kasvattaa lapset ja huolehtia heistä. Sen jälkeen sun pitää huolehtia itsestäsi ja nauttia elämästäsi. Kannattaa tosiaan harkita, alkaako aikuisen ihmisen äidiksi/omaishoitajaksi.
''
Miten te ette avioituessanne ajatelleet näitä asioita??? Nytko sitten hylätään se paketti johon rakastuttiin kun itselle ei käy?
Asia toimi vielä silloin, kun oltiin lapsettomia. Mutta kahden neurokirjon lapsen saaminen räjäytti työmäärän ja mies myös taantui (kuormituksensa takia mm.) yhdeksi lapseksi.
Moni myös sinnittelee ilman diagnoosia ja vasta lasten myötä asioille tulee nimi.
Aika yleistä on, että ilman erityispiirteitä miehet ei vaan jaksa sitä perhe-elämää ja vastuu jää naiselle. Ei nepsyt ole tässä poikkeus.
Avioero on ihan laillista ja ok Suomessa. Jos avioliitto vain ottaa, niin silloin voi erota. Tämä on nykyaikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero.
Vähintään omat asunnot.
Sulla on yksi elämä, ja sun pitää kasvattaa lapset ja huolehtia heistä. Sen jälkeen sun pitää huolehtia itsestäsi ja nauttia elämästäsi. Kannattaa tosiaan harkita, alkaako aikuisen ihmisen äidiksi/omaishoitajaksi.
Ei ihminen jolla on as tai nykyinen termi taitaa olla lievä autismikirjon häiriö tms. vaadi mitään omaishoitajaa. Ihan opiskelevia/työssäkäyviä ihmisiä yleensä ovat, toki joitain erityispiirteitä on mutta ei se tarkoita, että puolison pitäisi omaishoitajaksi ryhtyä. Tietääkö täällä keskustelevat edes, millaisesta häiriöstä on kyse?
Se riippuu siitä toimintakyvystä. Ei tässä ketjussa olevat esimerkkien tyypit selviä yksin arjestaan. Ilman vaimon panostusta olisi lastensuojelut, ulosotto ja muut ovella.
Omaishoitajaksi tai äidiksi ryhtyminen oli varmaankin sarkasmia. Äidiksikään ei puolisolleen voi alkaa, koska aikuisen ihmisen adoptio ei välttämättä onnistu, ainakaan, jos on jo avioliitossa.
Ja kyllä tiedän. Itselläni on nepsy ex ja pari nepsylasta.
Meillä on eri asunnot. Olen as-nainen, ja mieheni on ns normaali. Tarvitsen omat rutiinini, mahdollisuuden uppoutua kiinnostuksiini, vetäytyä yksinäisyyteni palautumaan kun olen ylikuormittunut tai joutunut olemaan liikaa ihmisten seurassa. Hän tahtoo muuttaa yhteen ja varmasti kuvittelee minun ”sopeutuvan” normaalielämään. En usko että sopeudun. On se jo kokeiltu. Pysyn kunnossa näin, kun olen hieronut ja säätänyt arkeni mahdollisimman helpoksi itselle. Silloin jää tilaa niin kutsutulle normaalille elämälle.
Esimerkiksi joku mainitsi kaupassa käymisen. Minulla on viikon ruokalistat, viikon tarkat ostoslistat. Aina samat ateriat. Ymmärrän että sellainen on järkyttävää normaalille ihmiselle. Minulle se on välttämätöntä. On oma tapani saada siivottua ja pestyä pyykit. Välillä en pysty toiminaan, ja silloin on hetken kaaosta jota en tahdo kestää.
Minulle olisi kenenkään turha tehdä listoja. On jo omat listat joilla saan elämäni toimimaan. En ole tällainen toisten kiusaksi. Olen syntynyt tällaiseksi. Ymmärrän ettei minun kanssa ole helppo elää, kun se ei ole helppoa itsellekään.
Jos ei ennakkoon tiedä millaisia assit ovat voivat ne piirteet olla söpöjä ja mielenkiintoisia aluksi. Todelliset haasteet alkaa kun elämään tulee sellaisia tekijöitä kuten lapset ja pakko ansaita perheelle omista kiinnostuksista huolimatta jolloin palautumisaika vähenee ja vaatimukset tuntuu kohtuuttomilta. Epäilen myös että lievät diagnosoimattomat assit jotka eivät niinkään ole olleet lapsien kanssa tekemisissä eivät aina kykene rehelliseen itsefeflektioon ja ymmärrä kuinka paljon lapset vaatii. Lopputulos voi hyvinkin olla se että lapsen lisäksi on itse aiheutettua vapauden menetystä kiukutteleva assi talossa. Toivoisin siis että assit itse miettisivät mikä heitä auttaa olemaan siedettävä kumppani ja vastuullinen vanhempi eikä niin että kumppani miettii yksin noita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero.
Vähintään omat asunnot.
Sulla on yksi elämä, ja sun pitää kasvattaa lapset ja huolehtia heistä. Sen jälkeen sun pitää huolehtia itsestäsi ja nauttia elämästäsi. Kannattaa tosiaan harkita, alkaako aikuisen ihmisen äidiksi/omaishoitajaksi.
Ei ihminen jolla on as tai nykyinen termi taitaa olla lievä autismikirjon häiriö tms. vaadi mitään omaishoitajaa. Ihan opiskelevia/työssäkäyviä ihmisiä yleensä ovat, toki joitain erityispiirteitä on mutta ei se tarkoita, että puolison pitäisi omaishoitajaksi ryhtyä. Tietääkö täällä keskustelevat edes, millaisesta häiriöstä on kyse?
Kyllä minä ainakin tiedän. Itse olen assinainen. Ei ole olemassakaan miehiä, jotka hyysäisivät ja paapoisivat minua tai ketään muutakaan assinaista. Naisen on vain selviydyttävä itse. Assimiehiä hyysäävät ja paapovat kaikki.
Just näin, olen myös assinainen ja kuormitun. Kukaan ei ole hyysännyt, itse on pitänyt järjestää arkensa niin, että selviää siitä. Minulla on vastuullinen työ, olen yh ja omakotitalo. Kaikki onnistuu, kun en sen päälle vaadi itseltäni esim harrastuksia ja joulukorttien kirjoittelua.
Koti on näyttänyt samalta nyt 15 vuotta, tavarat on karsittu aika minimiin, ettei siivoaminen ole urakka. Koti on myös uudehko, ettei remontteja tarvitse tehdä kuin yksi vuodessa. Senkin teetän jollain, tehokkaasti ja aikataulutetusti. Kaikki kaaos saa pääni räjähtämään.
Arki menee aina samalla rutiinilla, ostan kaupasta samat asiat, syömme samat asiat. Ollaan teinin kanssa molemmat asseja, joten meistä on vain mukavaa syödä aina samanlainen aamupala samaan aikaan, ja tehdä aina perjantaisin sama pitsa ja katsoa samaa sarjaa seuraava jakso.
Vaatteita meillä on vähän. Hänellä on samaa vaatetta eri väreissä, minulla erilaisia, mutta kaikki mustaa. Näin on helppoa olla aina siisti, eikä väärä vaate ole juuri pyykissä. Vaaterumbaa ei myöskään ole, vaatteet laitetaan kuivurista päälle.
Harrastuksista parhaat on sellaiset joihin voi mennä kun itsestä tuntuu, esim 24/7 sali. Tai tietokonepelit.
Liian ohjelmoitu aikataulu ei sovi meille. Viikonlopussa voi olla yksi meno, esim juhliin, ei enempää. Näitä ei pidä olla peräkkäisinä viikonloppuina. Viikolla ei pidä olla töiden jälkeen menoja kuin max 2 päivänä, tai on ihan loppu viikonloppuna. Jos tulee enemmän, perun jonkun vaikka jollain tekosyyllä. Jos en peru, huomaan etten vain mene, ja se on tylympää.
Emme shoppaile, kaikki vaatteet tilataan netistä. Jo hänen ollessa lapsi tilasin hänelle näin, koska sai rauhassa sovittaa kotona.
En käy marketeissa, käytän pienintä lähikauppaa, jonka osaan ulkoa.
Lomalla laiskottelemme kotona. Kerran vuodessa voidaan käydä jollain kaupunkilomalla, kun se on suunniteltu huolella etukäteen koneen ääressä. Kumpikaan meistä ei kestäisi yli neljää päivää retkeilyä ja olla pois kotoa.
Ap:n kuvaama arki kahden vuorotyön kanssa olisi ihan helvettiä. Mikään ei toistu, pelkkää säätöä ja improvisointia, monta lasta vielä joita pitää viedä eri aikoihin eri paikkaan. Pelkkää logistiikkaa ja stressiä. Olisin burnutissa vuodessa ja kyhjöttäisin kaiken vapaa-ajan nurkassa tuijottaen seinään. Välillä ehkä itkisin.
Paras on säännöllinen työaika, vähän siirtymisiä. Teen 8-4. Ihan sama vaikka alkaisi viideltä, kunhan on aina sama. Selviän niukoista tuloista, mutta en niukasta "omasta" ajasta eli palautumisesta.
Teen eväät töihin, niin en joudu lähtemään lounaalle vaan voin esim lukea ja lepuuttaa pään.
Paljo asiakaskontakti ja ihmiskontakti on rankkaa, selviän siitä kun on kalenteri hyvin hallinnassa. Kaikki on kalenterissa, kaikki on paikallaan ja ennakoitavissa. Multitasking olisi ihan helvetillistä.
Alue: Aihe vapaa
Vastasin ap:lle, minulla ei ole moista tilannetta. Ja jos on kriittisiä aikoja ollut, niistä on vuosikymmen aikaa. Mietin todella tarkkaan mitä jaksan, enkä jaksanut juuri mitään.