Mitä ihmettä teen teinieni kanssa, olen epäonnistunut vanhempi (uusi yritys)

Kirjoituksesi kuulostaa siltä että et välitä ja kanna huolta isommista lapsistasi. Kerrot ettet jaksa ja haluaisit välillä keskittyä nuorempiin lapsiisi. Mutta yhdelläkään sanalla et mainitse että pelkäät ja suuret isompien lastesi puolesta. Ainakaan viestissäsi ei kuulla että sinulla olisi edes rakkautta lapsiisi, vaan lähestyt asiaa itsesi ja uuden miehen kanssa tehtyjen lasten kautta.

Tilanne isompien lastesi kanssa on todella vakava. Tarvitsette ammattiauttajaa ja ihmistä joka osaa miettiä mikä olisi parasta isommille lapsillekin. Huolehdi heistä edes sen verran, että otat yhteyttä kaikkiin mahdollisiin tahoihin jotka voivat auttaa. Mutta tuolla kirjoituksellasi antamalla kuvalla en usko että perheenä tai äitinä pystyt antamaan heille edes läheskään sitä mitä tarvitsevat.

Siis ne sun nykyiset teinit ovat olleet noin kymmenvuotiaita tai hieman alle, kun olet alkanut puuhaamaan uutta perhettä. Eli he ovat joutuneet sivuraiteelle jo tuolloin. Kiiruhdat varmasti sanomaan, ettei näin ole ollut. Että he ovat saaneet sulta kylliksi rakkautta ja huolenpitoa. Miten ihmeessä se on voinut onnistua, jos sulla on ollut uusi mies, jonka kanssa olet tehnyt kolme uutta lasta miltei peräjälkeen?

Vierailija kirjoitti:

"toivon, että olisi jokin paikka mihin nuo teinit voisi lähettää aikuistumaan"

Tässähän se ongelma on.

Missähän ap itse on aikuistunut? Vai onko omakin sikuistuminen kesken?

-ohis

Kaikki huutaa vaan yhteiskunnalta apua kun lastenkasvatus ja perhe-elämä kusee. Voin kertoa teille että HARVOIN lapsi alkaa voida paremmin kun lastensuojelu tulee mukaan kuvioihin. Se on sitten se viimeinen hylkäys kaikkien muiden hylkäämiskokemusten jälkeen. Jos lapselle ei entuudestaan ole päihdeongelmaa ja rikoskierrettä, niin se tulee kyllä sitten ihan bonuksena niiden muiden ongelmien lisäksi. Lastensuojelulaitokset on nykyisin kuin nuorisovankiloita, laittaisitko nyt varmasti omat lapset sinne??

Vierailija kirjoitti:

Hakekaa apua, ota yhteys vaikka lasuun, jos mitään matalan kynnyksen nuorten palvelua ei ole. Avun hakeminen ei ole epäonnistumista, vaan ihan fiksua ja tuo jotain uutta lukkiutuneeseen tilanteeseen. Nuoruus on vaikeaa aikaa ja vanhemmalle se on vielä usein vieläkin vaikeampaa. Muista, että nuorten tehtävä onkin irrottautua vanhemmista, kokeilla rajojaan, vaikka päätöksentekokyky tai harkinta on vielä pahasti puutteelliset. Vanhemman tehtävä on olla rinnalla, muistuttaa, että välitetään ja ohjata sanoilla ja tukemalla oikeaan suuntaan, vaikkei nuori sitä siinä hetkessä tajuaisikaan. Muista sanoa, että rakastat ja ole lähellä, tuli mitä tuli, ja että vaikka ymmärrät kaikki kouhotukset ja niiden kuuluvan ikään, on sinun vanhempana tehtävä pitää kiinni rajoista ja siksi niitä on. Älä siis  ajaudu teinin kanssa tappelulinjalle tai vastakkaisiin asetelmiin, vaan asettaudu häne n puolelleen tässä myrskyssä. Pidä kuitenkin myös oma puolesi ja sano, että sinä tarvitset kasvatukseen  apua, koska tilanne on niin huolestuttava.

Teini kyllä kuulee välittämisen ja rakkauden, vaikka kapiinoikin sitä vastaan. Pahinta on antaa nuoren vaan mennä vapaasti ja olla tuuliajolla omassa kasvun myrskyssään. Kyllä se joku päivä tajuaa, että onneksi oli läsnäoleva ja kiinnipitävä äiti.

Itse olen myös ajatellut sitä, että äitiys tai vanhemmuus ylipäänsä arvostetaan ihan liiaksi onnistumisen mittariksi. Ikään kuin ihmisen arvoa määrittäisi ennen kaikkea se, miten onnistuu vanhempana. Se on maailman vaikein homma ja kaikilla tulee kasvatustehtävässään virheitä, lisäksi ihmisen kehitykseen vaikuttaa lapsen persoona, ympäristötekijät ja vaikka mikä muukin kuin vanhemmuus. Riisu siis turha onnistumisen pakko-ajatus itseltäsi ja tee parhaasi tässä tilanteessa, se riittää. 

Kaikkea hyvää teille.

Tämä on ihana kirjoitus, mutta olettaa että vanhempi oikeasti rakastaa, yrittää ja on rinnalla. Valitettavasti läheskään kaikista vanhemmista ei ole tähän ja ap vaikuttaa viestinsä perusteella vain haluavansa päästä näistä vanhemmista lapsista eroon.

Nyt vähän järkeä tähän touhuun, ihmiset!! kirjoitti:

Kaikki huutaa vaan yhteiskunnalta apua kun lastenkasvatus ja perhe-elämä kusee. Voin kertoa teille että HARVOIN lapsi alkaa voida paremmin kun lastensuojelu tulee mukaan kuvioihin. Se on sitten se viimeinen hylkäys kaikkien muiden hylkäämiskokemusten jälkeen. Jos lapselle ei entuudestaan ole päihdeongelmaa ja rikoskierrettä, niin se tulee kyllä sitten ihan bonuksena niiden muiden ongelmien lisäksi. Lastensuojelulaitokset on nykyisin kuin nuorisovankiloita, laittaisitko nyt varmasti omat lapset sinne??

Edelleenkin sinulle ”lastensuojelulaitoksessa” toiminut siivooja: älä levitä valheellista tietoa. Lastensuojelu on paljon muutakin kuin huostaanotto. Huostaanotto on viimeinen asia, mihin lastensuojelussa ryhdytään enkä näin alalla työskentelevänä näe todellakaan syitä huostaanotolle. Perheelle on mahdollisuus saada monia eri tukitoimia ja lapsille apua tilanteeseen.

Tee lasu omista lapsistasi.  Kun yksi on jo huumelapsi, niin et kai halua, että pienemmät lapset ottavat siitä mallia. Huumelapsi pakkohoitoon. Syömishäiriöäisen lapsen kanssa alat opetella itse positiivista kehonkuvaa ja positiivisia ajattelumalleja ja kyselet häneltä tuntuuko hänestä ettei ole keinoja käsitellä pettymyksiä aiheuttavia elämäntilanteita ja kun hän sanoo, että tuntuu, pyydät häntä mukaasi ammattilaiselle, jonka kanssa yhdessä opettelette noita taitoja. 

Voitte myös muuttaa mahdollisimman kauas nykypaikkakunnalta ja sen jälkeen alatte viettämään aikaa yhdessä perheenä. Näin tiedät paremmin missä lapsesi ovat ja mitä he tekevät plus opit tuntemaan lapsesi ja etenkin ne pienimmät (ettei heistäkin tule rikottuja lapsia). Tähän sitten samaan aikaan perheterapiaa ja koska on mukana päihteitä, niin ainakin yksi terapeutti päihdepuolen ammattilaisista.

Ja sitten ihmetellään, kun joku ei halua lapsia...

Sun täytyy nyt toimia todella nopeasti. Minä tekisin itse lastensuojeluilmoituksen nuorista. Molemmat tarvitsevat hoitoa. Kuulostaa ihan kamalalle heidän tilanteensa.

Sun tehtäväsi äitinä on nyt keskittää kaikki voimavarasi siihen, että he saavat tarvitsemaansa apua. Sun kuuluu nyt taistella heidän puolestansa, itse eivät siihen pysty. Tsemppiä, avun saaminen ei välttämättä ole ihan itsestäänselvyys.

Voi lapsiparat. Älä tee enää enempää lapsia.

Jos tyttö on ollut osastohoidossa, niin varmasti on hoitokontaktit jo hänellä ja koko perheellä. Tässä mättää nyt jokin.

Onko kahdella vanhemmalla lapsella kummallakin oma isänsä joka ei pidä yhteyttä? Miksi?

Mä luulen että ongelman ydin on se että olet viimeiset 5 vuotta keskittynyt uuteen mieheen ja porsinut hänelle jälkikasvua ja isommat on jäänyt henkisesti heitteille. Samalla kuin heidät on täysin hylännyt myös isänsä. Tuntevat varmaan olonsa "ylimääräisiksi" jo nyt ....

No, onhan se teineille rajua sekin että oma isä ei ole pätkääkään kiinnostunut heistä ja joutuvat katsomaan nuorempien sisarusten hyvää isäsuhdetta vieressä. Kaikenlaisia hyvin vaikeita tunteita varmasti heillä tuostakin joka voi olla osasyynä käyttäytymisessä. Nimimerkillä ”isätön lapsi”.

Kumpikin vanhemmista lapsista voi selkeästi henkisesti äärettömän huonosti ja kaipaisivat lasnäolevaa rakastavaa äitiä ja isää sen sijaan että äiti toivoo heidän katoavan ja isä ei ole missään tekemisissä . Surullista lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten ihmetellään, kun joku ei halua lapsia...

Ap on halunnut yhteensä 5 kpl.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hakekaa apua, ota yhteys vaikka lasuun, jos mitään matalan kynnyksen nuorten palvelua ei ole. Avun hakeminen ei ole epäonnistumista, vaan ihan fiksua ja tuo jotain uutta lukkiutuneeseen tilanteeseen. Nuoruus on vaikeaa aikaa ja vanhemmalle se on vielä usein vieläkin vaikeampaa. Muista, että nuorten tehtävä onkin irrottautua vanhemmista, kokeilla rajojaan, vaikka päätöksentekokyky tai harkinta on vielä pahasti puutteelliset. Vanhemman tehtävä on olla rinnalla, muistuttaa, että välitetään ja ohjata sanoilla ja tukemalla oikeaan suuntaan, vaikkei nuori sitä siinä hetkessä tajuaisikaan. Muista sanoa, että rakastat ja ole lähellä, tuli mitä tuli, ja että vaikka ymmärrät kaikki kouhotukset ja niiden kuuluvan ikään, on sinun vanhempana tehtävä pitää kiinni rajoista ja siksi niitä on. Älä siis  ajaudu teinin kanssa tappelulinjalle tai vastakkaisiin asetelmiin, vaan asettaudu häne n puolelleen tässä myrskyssä. Pidä kuitenkin myös oma puolesi ja sano, että sinä tarvitset kasvatukseen  apua, koska tilanne on niin huolestuttava.

Teini kyllä kuulee välittämisen ja rakkauden, vaikka kapiinoikin sitä vastaan. Pahinta on antaa nuoren vaan mennä vapaasti ja olla tuuliajolla omassa kasvun myrskyssään. Kyllä se joku päivä tajuaa, että onneksi oli läsnäoleva ja kiinnipitävä äiti.

Itse olen myös ajatellut sitä, että äitiys tai vanhemmuus ylipäänsä arvostetaan ihan liiaksi onnistumisen mittariksi. Ikään kuin ihmisen arvoa määrittäisi ennen kaikkea se, miten onnistuu vanhempana. Se on maailman vaikein homma ja kaikilla tulee kasvatustehtävässään virheitä, lisäksi ihmisen kehitykseen vaikuttaa lapsen persoona, ympäristötekijät ja vaikka mikä muukin kuin vanhemmuus. Riisu siis turha onnistumisen pakko-ajatus itseltäsi ja tee parhaasi tässä tilanteessa, se riittää. 

Kaikkea hyvää teille.

Tämä on ihana kirjoitus, mutta olettaa että vanhempi oikeasti rakastaa, yrittää ja on rinnalla. Valitettavasti läheskään kaikista vanhemmista ei ole tähän ja ap vaikuttaa viestinsä perusteella vain haluavansa päästä näistä vanhemmista lapsista eroon.

Minusta tässä kuuluu vaan epätoivo, eikä todellinen halu päästä lapsista eroon. Se on aika luonnollinen reaktio, jos kokee täydellistä neuvottomuutta. Ei ap ehkä olisi kirjoittanut tänne, jos haluaisi lapsistaan eroon eikä välittäisi, hän ei vaan välittäisi ja lapset saisi jatkaa elämäänsä entisellään. Nyt äiti haluaa, että tilanne muuttuisi, muttei tiedä miten. 

Pienet lapset vaativat veronsa varmasti, joten tilanteen selvittely on vaikeaa jaksamisenkin takia. Isäkään ei ole kuvioissa. Silti nyt pitäisi pysähtyä ja priorisoida teinit. Hankkia apua pienten lasten kanssa niin, että voi panostaa nuoriin. Se ei ole yksi eikä kaksi yhteistä hetkeä viikossa nuoren kanssa vaan ajatuksena sitoutua nuoriin niin, että he tarvitsevat nyt äitiään kaikista eniten. Tietenkin koko perhettä pitää yhdistää myös, eikä pelkästään erotella isoja ja pieniä lapsia.

Tsemppiä! 

t. edellisen viestin kirjoittaja

Ap, olet aivan helvetin lapsellinen. Miksi olet hankkinut lisää lapsia, jos et pysty pitämään huolta edellisistäkään? Aiemmat lapset eivät ole heittopusseja, joille voi uhkailla laitoksella sun muulla heti kun he eivät sinua miellytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hakekaa apua, ota yhteys vaikka lasuun, jos mitään matalan kynnyksen nuorten palvelua ei ole. Avun hakeminen ei ole epäonnistumista, vaan ihan fiksua ja tuo jotain uutta lukkiutuneeseen tilanteeseen. Nuoruus on vaikeaa aikaa ja vanhemmalle se on vielä usein vieläkin vaikeampaa. Muista, että nuorten tehtävä onkin irrottautua vanhemmista, kokeilla rajojaan, vaikka päätöksentekokyky tai harkinta on vielä pahasti puutteelliset. Vanhemman tehtävä on olla rinnalla, muistuttaa, että välitetään ja ohjata sanoilla ja tukemalla oikeaan suuntaan, vaikkei nuori sitä siinä hetkessä tajuaisikaan. Muista sanoa, että rakastat ja ole lähellä, tuli mitä tuli, ja että vaikka ymmärrät kaikki kouhotukset ja niiden kuuluvan ikään, on sinun vanhempana tehtävä pitää kiinni rajoista ja siksi niitä on. Älä siis  ajaudu teinin kanssa tappelulinjalle tai vastakkaisiin asetelmiin, vaan asettaudu häne n puolelleen tässä myrskyssä. Pidä kuitenkin myös oma puolesi ja sano, että sinä tarvitset kasvatukseen  apua, koska tilanne on niin huolestuttava.

Teini kyllä kuulee välittämisen ja rakkauden, vaikka kapiinoikin sitä vastaan. Pahinta on antaa nuoren vaan mennä vapaasti ja olla tuuliajolla omassa kasvun myrskyssään. Kyllä se joku päivä tajuaa, että onneksi oli läsnäoleva ja kiinnipitävä äiti.

Itse olen myös ajatellut sitä, että äitiys tai vanhemmuus ylipäänsä arvostetaan ihan liiaksi onnistumisen mittariksi. Ikään kuin ihmisen arvoa määrittäisi ennen kaikkea se, miten onnistuu vanhempana. Se on maailman vaikein homma ja kaikilla tulee kasvatustehtävässään virheitä, lisäksi ihmisen kehitykseen vaikuttaa lapsen persoona, ympäristötekijät ja vaikka mikä muukin kuin vanhemmuus. Riisu siis turha onnistumisen pakko-ajatus itseltäsi ja tee parhaasi tässä tilanteessa, se riittää. 

Kaikkea hyvää teille.

Tämä on ihana kirjoitus, mutta olettaa että vanhempi oikeasti rakastaa, yrittää ja on rinnalla. Valitettavasti läheskään kaikista vanhemmista ei ole tähän ja ap vaikuttaa viestinsä perusteella vain haluavansa päästä näistä vanhemmista lapsista eroon.

Minusta tässä kuuluu vaan epätoivo, eikä todellinen halu päästä lapsista eroon. Se on aika luonnollinen reaktio, jos kokee täydellistä neuvottomuutta. Ei ap ehkä olisi kirjoittanut tänne, jos haluaisi lapsistaan eroon eikä välittäisi, hän ei vaan välittäisi ja lapset saisi jatkaa elämäänsä entisellään. Nyt äiti haluaa, että tilanne muuttuisi, muttei tiedä miten. 

Pienet lapset vaativat veronsa varmasti, joten tilanteen selvittely on vaikeaa jaksamisenkin takia. Isäkään ei ole kuvioissa. Silti nyt pitäisi pysähtyä ja priorisoida teinit. Hankkia apua pienten lasten kanssa niin, että voi panostaa nuoriin. Se ei ole yksi eikä kaksi yhteistä hetkeä viikossa nuoren kanssa vaan ajatuksena sitoutua nuoriin niin, että he tarvitsevat nyt äitiään kaikista eniten. Tietenkin koko perhettä pitää yhdistää myös, eikä pelkästään erotella isoja ja pieniä lapsia.

Tsemppiä! 

t. edellisen viestin kirjoittaja

Sitten ehkä pitää vielä miettiä halun lisäksi kyky. Vaikka sitä halua olisikin jossain, niin ei auta jos se ei konkretisoidu. Käytännössä myös vaikea uskoa että yksi vanhempi pystyy antamaan riittävästi aikaa isommille lapsille tuollaisessa tilanteessa, kun on kolme noin pientä myös hoidettavanaan.

Vierailija kirjoitti:

Hakekaa apua, ota yhteys vaikka lasuun, jos mitään matalan kynnyksen nuorten palvelua ei ole. Avun hakeminen ei ole epäonnistumista, vaan ihan fiksua ja tuo jotain uutta lukkiutuneeseen tilanteeseen. Nuoruus on vaikeaa aikaa ja vanhemmalle se on vielä usein vieläkin vaikeampaa. Muista, että nuorten tehtävä onkin irrottautua vanhemmista, kokeilla rajojaan, vaikka päätöksentekokyky tai harkinta on vielä pahasti puutteelliset. Vanhemman tehtävä on olla rinnalla, muistuttaa, että välitetään ja ohjata sanoilla ja tukemalla oikeaan suuntaan, vaikkei nuori sitä siinä hetkessä tajuaisikaan. Muista sanoa, että rakastat ja ole lähellä, tuli mitä tuli, ja että vaikka ymmärrät kaikki kouhotukset ja niiden kuuluvan ikään, on sinun vanhempana tehtävä pitää kiinni rajoista ja siksi niitä on. Älä siis  ajaudu teinin kanssa tappelulinjalle tai vastakkaisiin asetelmiin, vaan asettaudu häne n puolelleen tässä myrskyssä. Pidä kuitenkin myös oma puolesi ja sano, että sinä tarvitset kasvatukseen  apua, koska tilanne on niin huolestuttava.

Teini kyllä kuulee välittämisen ja rakkauden, vaikka kapiinoikin sitä vastaan. Pahinta on antaa nuoren vaan mennä vapaasti ja olla tuuliajolla omassa kasvun myrskyssään. Kyllä se joku päivä tajuaa, että onneksi oli läsnäoleva ja kiinnipitävä äiti.

Itse olen myös ajatellut sitä, että äitiys tai vanhemmuus ylipäänsä arvostetaan ihan liiaksi onnistumisen mittariksi. Ikään kuin ihmisen arvoa määrittäisi ennen kaikkea se, miten onnistuu vanhempana. Se on maailman vaikein homma ja kaikilla tulee kasvatustehtävässään virheitä, lisäksi ihmisen kehitykseen vaikuttaa lapsen persoona, ympäristötekijät ja vaikka mikä muukin kuin vanhemmuus. Riisu siis turha onnistumisen pakko-ajatus itseltäsi ja tee parhaasi tässä tilanteessa, se riittää. 

Kaikkea hyvää teille.

Muuten olen kyllä samaa mieltä kanssasi, mutta viimeinen kappale ei kyllä käy mun järkeen. Siis jos silloin kun nämä vanhimmat lapset (joiden isÄT ei ole heidän elämässään läsnä) ovat olleet n. 10v, äiti on aloittanut uuden miehen kanssa perheen perustamisen ja muutamassa vuodessa nuo isättömät teini-ikäistyvät lapset ovat joutuneet sopeutumaan kolmeen pikkusisarukseen. Ja nyt kun nämä vanhimmat lapset oireilee, äidin reaktio on toivoa että voi kun olisi joku paikka mihin saisi laittaa nämä vanhemmat lapset kasvamaan ja keskittyä pikkuisiin vaan.

Ei tämä ole sitä "riittävän hyvää vanhemmuutta" tai "parhaan tekemistä joka riittää". Ei todellakaan. Tälläisen lässyttäminen ja vanhemman silittely ei ole yhtään kenenkään kannalta hyvä tälläisessä ongelmatilanteessa. Ei toki ole järkevää alkaa haukkua tälläistä vanhempaa p*skaksi vanhemmaksi tai muutakaan, mutta kyllähän nyt aika selvästi on nähtävissä että tilanne johtuu aika pitkälti aikuisten toiminnasta ja aikuinen on se, joka ottaa nyt lusikkaa kauniiseen käteen ja tarkastelee sitä toimintaansa. Ja koska siihen harva tämänkaltaisessa tilanteessa itse pystyy kun ongelmana nähdään vaan ne lapset ja niiden käytös, silloin vanhemman velvollisuus on ottaa yhteyttä johonkin perheneuvolaan, lastensuojeluun, mikä se nyt sitten omalla paikkakunnalla se taho onkaan josta voi saada apua.

Ja koska varmasti tähänkin ketjuun tulee tää perinteinen lasutrollaaja vauhtiin, niin joo, se apu voi olla myös sitä että lapsi lähtee huostaan ja laitokseen. Mutta siitä on ihan turha syyttää ahneita sossuja ja lastensuojelulaitoksia jotka haluaa vaan haalia asukkaita ja rahaarahaarahaa, ei sillä 14 vuotiaalla anorektikolla siellä kotonakaan ole kovin hääviä kun äiti tahtoo keskittyä vaan rauhassa niihin pikkusisaruksiin.

Jokainen vanhempana mokaa jossain vaiheessa, mutta silloin merkkaa se, miten toimii kun tajuaa mokanneensa. Pistääkö päänsä puskaan ja alkaa ulvoa että kaikkeni olen teidän eteen yrittänyt, en jaksa enää, ja jättää oireilevat lapset pärjäämään keskenään odottaen niiden täysi-ikäistymistä ja sitä että saa pestä kätensä tilanteesta, vai ottaako vastuunsa tekemisistään ja hakee tilanteeseen apua jos ei omat keinot enää riitä.

Kannattaa tehdä rakkauslapsia jokaisen vastaantulijan kanssa ja jättää edelliset huomiotta, kun tulee uusia tilalle. Toivottavasti hädänalaiset teinisi saavat mahdollisimman pian taivaspaikan, niin voit jatkaa elämääsi uudessa ihanassa perheessäsi. Kaikkea hyvää teineillesi.