Oletko aina yksinäinen?

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 19:50"]

pahinta on keksiä hätävalheita tuttujen kysyessä, mitä on tehnyt vappuna ja uutena vuotena... häpeä yksinäisyydestä on itselle se kipein asia ja tosiaan se, ettei kukaan kaipaa.

[/quote]

Juuri tällainen häpeä on todella voimakas tunne ja seuraa joka paikkaan. Minäkin olen ollut yksinäinen ja hieman syrjässä keskiverto nuorista aikuisista jo niin pitkään, etten enää osaisikaan ryhtyä normaaliksi. En ymmärrä seurata samoja trendejä ja uusia kiinnostuksenkohteita. Olen täysin jumittunut samaan vanhaan olotilaan ja pystyn sosiaalisissa tilanteissa vain esittämään normaalia - mutta sitäkin voin tehdä vain tietyn aikaa kunnes totuus paljastuu. Siis se, että minulla ei ole normaalia elämää kuten muilla.

Mitkään ystävyyssuhteeni eivät ole kovin vahvat, eikä minulla ole minkäänlaista someportfoliota, jonka avulla voisin kuulua johonkin viiteryhmään. Valokuviakin löytyy puhelimesta vuosien varrelta todella vaillinnaisesti ja niistäkin puuttuvat normaaliutta pursuavat yhdessä tekemisen tai hauskan pitämisen kuvat hyvässä seurassa.

Kun sosiaalinen elämä on 10 vuotta todella köyhää juuri silloin kun sen pitäisi olla todella rikasta, jättää se ihmiseen jäljen. Minusta on tullut todella tylsä tyyppi, enkä kykene aiheuttamaan muissa mitään mullistavia tunteita. Tämä on todellista osattomuutta, ei se että lapsiperhe joutuu elämään tarkan markan elämää. Vaihtaisin osia milloin vain jos olisi perhe ja hyviä ystävyyssuhteita. Tässä alkaa tiimalasin aika valua vähiin ja iän myötä oma tilanne tulee käymään aina vain hankalammaksi.

Minulla on vähän kuin sinulla.

sukulaisiin olen katkaissut välit. Olen avioliitossa. Meillä on lapsia. Mies elää perheessämme omaa elämää. Minä en ole hänelle enää oikein mitään. Minulla on pari ystävää joilla on myös paljon muita ystäviä. En ole heille välttämätön.

lapsiani rakastan. Välillä on tuskaa kun joudun olla liikaa yksin lasten kanssa. Ihan kuin minua ei olisi olemassakaan. Minulla on melkein mitätön tukiverkko.

on mulla sisko mutta se on sitten omien kavereiden kanssa eikä aikaa mulle. Joku sanoi että ei oo koskaan yksin kun on aina itsensä mutta minusta tuo on liian sekaavaa. Olen tehnyt suunnitelman jonka toteutan huomenna aion viimein saada koulukaverin. Tarkat ohjeet menee varmasti hyvin. Ainakaan iloisen esittäminen tai mököttäminen ei auta pitää itse sitten aloittaa ja minä aloitan sanalla "moi"...

No huomenna nähdään menikö läpi...

Nämä on surullista luettavaa.

Mutta niin monen todellisuutta.

Olen todella todella yksinäinen. Mutta en enään oikein osaa ollakaan ihmisten kanssa. Nyt nautin yksinäisyydestä. Minua on aina paljon kiusattu, ollut aikaisemmassa suhteessa ilkeä mies jne. Käyn töissä, siellä olen luullakseni normaalin ihmisen oloinen. Ystäviä, tuttavia, sukulaisia, vanhempia, sisaruksia, lapsia tai kotieläimiä ei minulla ole. Mies minulla on. Samanlainen erakko kuin minäkin, mutta töissä käyvä. Facebookia käytän, mutta en halua sinne kavereita, vaan on kiva käydä sitä kautta kaikilla sivuilla. En halua kertoa siellä omia asioitani ja päivittää sitä. Kyllä mieheni kanssa matkustelemme, käymme konserteissa, elokuvissa, syömässä jne. Mutta vain kahdestaan. Vieraita meillä ei käy, eikä puhelimet soi, eikä tekstiviestit piippaile. Tykkään paljon kaikista kauniista esineistä, huonekaluista, tavaroista, vaatteista, koruista, laukuista ja kengistä. Ne ovat ystäviäni. Ovat kilttejä, eivätkä loukkaa. Nuorena tunsin itseni yksinäiseksi ja olin surullinenkin siitä. Mutta en enään. Nyt nautin. Nyt tuntuu, että vaikka joku haluaisikin olla ystäväni, niin en enään osaisi olla. 

vmp, samaa valitusta jo vuosien takaa

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi vähän samanlainen. Erakko ja yleensä viihdyn itsekseni, mutta kieltämättä tuntuu vähän karulta istua telkkarin ja tietokoneen ääressä näin juhlapäivänä. 

Mulla ei ole ketään. Lukion jälkeen kaverit lähti opiskelemaan eri puolille Suomea, eikä mulle jäänyt ketään. Olin koulukiusattu ja musta tuntui/tuntuu, että en kestä pitää yhteyttä, jos kaverit olikin mun kanssa vain säälistä. Tästä seurasi parin vuoden masennus jonka takia käyn yhä terapiassa. On mulla harrastus ja tuttuja sen kautta, mutta ne on vaan tuttuja, joita moikataan kun tavataan.

Silloin nuorena olisi varmaan ollut helpompi hankkia ystäviä, nyt se tuntuu tosi vaikealta, varsinkin kun koko ajan ajattelee, ettei kukaan halua mun kaa olla.

Tulipa avautuminen. Mutta eipä sillä kai ole väliä.

Tää on ihan ku suoraan mun elämästä

Erakkoelämää vain alkaen toukokuu 2010.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen joskus valehdellut työkavereille että olen ollut jossain kavereiden kanssa, kun ovat kysyneet mitä olen tehnyt vaikka vappuna. Kerran vastasin johonkin kyselyyn ihan suoraan, että "en tehnyt yhtään mitään" ja työkaveri naurahti, että "miten niin, eiks sul oo kavereita?!" No EI OLE. Kyllä sitä häpeää ja etenkin vähän nuorempana vielä enemmän, kun nuorilla yleensä on sosiaalista elämää ja jos ei ole, ajatellaan olevan joku luuseri. Itse olen siis 26v ja Turusta.

Ap

Tuo tuntuu todella pahalta kun tietoisesti valehtelet että kaikki on hyvin eikä oo yksinäistä. " oli joo todella kivaa kavereiden kanssa j" a samalla melkein kyynel tulee silmään kun miettii miten mukavaa olis jos olis kavereita. Extroverteillä on paljon helpompaa sillä itse kärsin sos tilanteiden pelosta

M32

En pysty enää nykyään ystävyyssuhteisiin. Inhoan sitä kuinka muutun aina jokaisen parhaan ystäväni myötä ihan erilaiseksi kuin oikeasti olen ja tulen riippuvaiseksi hänestä. Elämäni joko pyörii hänen ympärillään tai sitten en ole yhteydessä juuri ollenkaan.

Olen mieheni takia yksinäinen. Yksinäisyys iskee aina silloin kun hän on paikalla. Helpottaa jos hän on poissa ja saan olla oikeasti yksin.

Ollessani oikeasti yksin en koskaan koe sellaista kylmyyttä kuin hänen seurassaan. Tämä alkoi siitä hetkestä jolloin hän liittyi erääseen kulttiin.

Sinä aikana joka on kulunut yhdessä asumiseen hänen kanssaan lähes jokainen tärkeä ystäväni on ehtinyt joko kuolla tai muuttaa jonnekin hyvin kauas. Vaikka minun onnistuisi heittää hänet pellolle, muut ihmissuhteeni ovat käyneet vähiin.

Uskovaisuus teki miehestä kylmän ja etäisen. Jatkakaa vain alapeukutusta kun rohkenin kertoa tämän.

Minulla ei ole kiusaamistaustaa, mutta kasvoin narsisti-alkoholistiperheessä, jossa lasten oli sopeuduttava hyvin pitkälle aikuisten itsekkyyteen. Oma perhe ja lapset sitten sattuneesta syystä jäivät. Olen voinut todella huonosti nuorempana ja kulkenut pitkän tien, nyt jkoen olevani elämääni varsin tyytyväinen kaikessa sen vaatimattomuudessa. MInulla on omat pikku iloni, jotka liittyvät visuaalisuuteen ja kieleen, en erityisemmin osaa ikävöidä ihmissuhteita vaikka nykyään olen ihmis- ja lapsirakas. Tietysti toivon että uskaltautisin tästä tietystä turvakapselista ulos mutta ihmissuhdepettymyksiä on myös melkolailla. Pelkään toistavani samaa kaavaa missä päädyn kuuntelijaksi ja kannattelijaksi. 

Elämme outoa aikaa kun perinteiset sidokset sukuun ja perheeseen murenevat, toki tämä ei koske kaikkia edelleenkään. On sellaisia menetyksiä (vanhempien kylmyys ja poissaolo) joita on vaikea korjata täysin. Olen hyväksynyt tämän. En pidä itseäni kelvottomana sen takia etten ole erityisen sosiaalinen irl. Tiedän miksi olen tälläinen kuin olen. Koetan nauttia elämästä sen mitä osaan, suurempaa syyllisyyttä tuntematta.

Näen paljon unia ja niissä elän paljon sitä nuoruutta, mikä jäi kokematta. Tuosta puolesta pidän melkein eniten itsessäni. Tiedän että olen päässyt pitkälle eheytymisessäni, ja se riittää palkinnoksi eletystä kärsimyksestä.

Raastavaa ja pysäyttävää tämä yksinäisyys. Pelit ja telkkarit seurana

En ole, kun oon itseni paras ystävä. Tekemistä piisaa. Elämä on laiffii.