Oletko aina yksinäinen?

Täälläkin yksi. Lapsia on, mutta ne on yleensä viikonloput ja osan juhlapyhistä isällään. Olen erakkoluonne, enkä ole ikinä kokenut yksinäisyyttä ennenkuin nyt. Olen kohta 40 ja tuntuu oikeasti että olen maailmassa ihan yksin.

Mistäpäin te muut yksinäiset olette, tässähän olisi pieni mahdollisuus löytää nyt niitä uusia ystäviä. Itselle se on ainakin jo tässä iässä todella vaikeaa...

up

Tällä palstalla on monesti näkynyt näitä viestiketjuja joissa ihmiset kertovat että ei ole yhtään ystävää. Sitten ehdotellaan että vaihdetaan numeroita, tutustutaan kaltaisiin. Mä olen yrittänyt ystävystyä netin kautta näiden yksinäisten kanssa, mutta ei ole koskaan seurannut mitään kaveruutta tai ystävyyttä niistä kontakteista. Tosi hankala yrittää kaveerata anti-sosiaalisten ihmisten kanssa, alun kirjoittelun jälkeen lopahtaa tää "tutustuminen"

Eli voisitte jo valmiiksi miettiä te yksinäiset, mitä toimintatapojanne pitäisi muuttaa, ennenkö yritätte tutustua niihin uusiin kaveri-ehdokkaisiin.

[quote author="Vierailija" time="29.06.2014 klo 14:07"]

Töitä on ja paljon. Oikeastaan ihan mahtavaa kun ei tarvitse järkeillä päivän kulkua sen enempää kun lähtee vaan töihin, tulee töistä kotiin ja hengailee koiran kanssa.

Itse olen joskus syyllistynyt siihen, että tarjoan oikein rahallista palkkaa siitä että joku lähtisi esimerkiksi syömään kanssani. Tyyliin " Lähdetkö syämään kaupunkiin? Mä voin maksaa."

Kotona aika menee oikeastaan siivoamiseen. Siivoan itseäni varten. Joka päivä imuroin, pesen lattiat, pyyhin pölyt ja järjestelen tavaroita.

Seksisuhteita joku ehdottanut mutta minua ei sellainen kiinnosta.

[/quote]

Nämä kuulostivat kovin tutuilta, minullekin. Ennen sairastumistani, kun olin vielä töissä, tein niitä liikaakin. Töihin oli helppo hukuttaa itsensä. Siitä sai kiitostakin: sellainenhan on ihan mahtava työntekijä, ettei valita ylitöistä, on aina paikalla, saa aikaan, on aina vapaaehtoinen. Oli aikoja, jolloin suorastaan pelotti mennä kotiin, tai asunnolle siis. Eihän siellä odottanut mikään tai kukaan, vain hiljaisuus ja kaikki tavarat juuri niillä paikoilla johon ne aamulla lähtiessä jätin. En koskaan kertonut kenellekään enkä "jäänyt kiinni" tällaisesta, mutta joskus nukuin öitäkin toimistolla. Se oli helppoa, työpisteeni oli melko eristyksissä. Se tuntui vähemmän pahalta kuin mennä sinne asunnolle.

Tuon "rahahomman" kanssa huomaan tekeväni vähän samaa kuin jotkut peruskoulussa, ne sellaiset, jotka "ostivat" kavereita kaikenlaisilla pikku lahjoilla ja palveluksilla, antoivat tai jopa varastivat muille hajupyyhekumeja tai meikkejä ja saivat sitten hengailla siinä kaveripiirin liepeillä. Lähettelen joulu- sun muita kortteja, saan kiitosta siitä että ihana kun muistat kaikkien syntymäpäivät sun muut, vaikken koskaan saakaan itse yhtään korttia takaisin. Tarjoudun maksamaan leffalippuja tai sen sellaisia. Joskus mietin, tuleeko ihmisille kiusallinen olo kun toimin näin, tuleeko siitä liiankin ilmiselvä seuran tai huomion kerjäämisen olo. Silti teen sitä, toivon kai vain että joku hetken ajattelisi minusta hyvää.

Asuntoni pidän tosi siistinä. Sisustan ja pidän sen nättinä. Ei minulla koskaan käy vieraita, lakkasin kutsumasta kauan sitten, kun oikeastaan aina joko peruttiin sovittu tapaaminen tai sanottiin että joo, soitellaan, muttei soiteltu koskaan. Tämä on minun pikku soppeni, ja jos muuta elämääni en oikein voikaan muuttaa tai hallita, niin tätä edes.

Miehistä minulla on vain muutama kokemus, huonoja sellaisia. En tunne itsesääliä, mutta ne tekivät minusta pelokkaan. Koin paljon väkivaltaa. Yhden vankilakundin annoin asua luonani, kai toivoin, että hänkin alkaisi tuntea jotakin minua kohtaan. Ei antanut. Säilytti asunnollani varastettua tavaraa, ravasi muiden naisten luona. Lopulta löysin rohkeutta ajaa hänet osoitteestani.

Minua sanotaan usein kauniiksi tai puoleensavetäväksi, seksikkääksikin, mutta suhdetta kanssani ei ole haluttu. Ajattelen niin, että jos en kiinnosta tai kelpaa kokonaisuutena, ei sänkyynikään tarvitse tulla: niin huomionkipeä en sentään ole, että ryhtyisin pelkäksi panopuuksi. En enää.

Onneksi on kirjoja. Ja elokuvia. Ulkoilusta tykkään, ja liikunnasta. Uimahalliin tykkään mennä ihan aikaisin aamusta, kun paikalla ei ole oikeastaan ketään muita. Joskus ajattelen, että ehkä se lämmin vesi ja sauna ovat minun iholleni jonkinlainen kosketuksenkin korvike.

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 19:26"]

Moi. Olen ollut nuoresta asti yksinäinen. Välillä on ollut kaverisuhteita, mutta kaikki tuntuu aina palaavan lopulta samaan; loputtomaan yksinäisyyteen. Nämä juhlat ovat pahimpia. Oli sitten vappu, uusi vuosi tai juhannus niin olen yksin. Vanhemmat sentään on olemassa.

Teini-iän jälkeiset vuodet menivät masennuksessa ja silloin yksinäisyys tuntui erityisen pahalta, aivan riipaiseva ahdistus vain siivitti arkea ja (etenkin) juhlaa.

Onko täällä muita samanlaisia? Olen ikään kuin jonkinlainen väliinputoaja. Pari kaveria on kyllä olemasa, mutta heidän juhlimisensa, hauskanpidot, reissut ja matkat tapahtuvat niiden "parempien" kavereiden sekä seurustelukumppanien kanssa.

[/quote]

En aina, mutta usein.

-mies 26-

Hei, minulla ei ole sukulaisia. Eroan, yksi lapsi on. Myös joitakin ystäviä, joita tapaan kun on aikaa. Hyviäkin, mutta kaiki me kaipaamme joskus enemmän. Aina ei sovi mikä tahansa, mutta jos meitä olisi enemmän, sattuisi hommat helpommin yhteen. Joskus on aikaa eikä ketään seuraksi itselle tai lapselle. Joskus liikaakin, ihmiset liikkuvat niin samoihin aikoihin. Pitää olla halua ja aikaa pysyviin suhteisiin, että ne onnistuvat.

Minulla on lapsi, ystäviä, työ ja harrastuksia. Silti joskus yksinäistä. Joskus kaipaan lisää ystäviä, joskus tuntuu ettei saisi, koska ei riitä aina aika kaikille.  Parhaiten viihdyn yksin, mutta en aina. Jos saisi toivoa, haluaisin paljon ystäviä ja rakastavan miehen. Olisi ihanaa, jos olisi se kaikki. Nyt on maailman ihanin lapsi, ystäviä  - ei muuta.

Jos

Täällä kans yksi. Kaikista kaheinta on kun alkaa valehtelemaan vanhemmille yms että on joidenkin kavereiden kanssa. Ja minä taas olen todella sosiaalinen, välillä tuntuu että jopa liian sosiaalinen..

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 20:32"]

Täälläkin yksi. Lapsia on, mutta ne on yleensä viikonloput ja osan juhlapyhistä isällään. Olen erakkoluonne, enkä ole ikinä kokenut yksinäisyyttä ennenkuin nyt. Olen kohta 40 ja tuntuu oikeasti että olen maailmassa ihan yksin.

Mistäpäin te muut yksinäiset olette, tässähän olisi pieni mahdollisuus löytää nyt niitä uusia ystäviä. Itselle se on ainakin jo tässä iässä todella vaikeaa...

[/quote]

Hyvä idea! Olen e-savosta? Entä sinä? Mikähän olisi hyvä keino tutustua kaikkien näiden yksinäisten ihmisten kanssa? Ehdotuksia?

up

up

Minulla ei myöskään ole ystäviä. Lisäksi välit ovat katkenneet sukulaisiin lapsuuden perhehelvetin takia. Mies ja lapsi on, mutta suhde mieheen on etäinen ja riitojakin on välillä. Ainoa läheinen suhde on lapseeni. Joskus sitä vaan toivoisi aikuisten seuraa.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 10:19"]

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 20:32"]

Täälläkin yksi. Lapsia on, mutta ne on yleensä viikonloput ja osan juhlapyhistä isällään. Olen erakkoluonne, enkä ole ikinä kokenut yksinäisyyttä ennenkuin nyt. Olen kohta 40 ja tuntuu oikeasti että olen maailmassa ihan yksin.

Mistäpäin te muut yksinäiset olette, tässähän olisi pieni mahdollisuus löytää nyt niitä uusia ystäviä. Itselle se on ainakin jo tässä iässä todella vaikeaa...

[/quote]

Hyvä idea! Olen e-savosta? Entä sinä? Mikähän olisi hyvä keino tutustua kaikkien näiden yksinäisten ihmisten kanssa? Ehdotuksia?

[/quote]

Olen Kymenlaaksosta, en tiedä mikä olisi hyvä keino, ehkä joku miitinki jossain päin Suomea? Tai jos edes jonkun meidän yksinäisen läheltä löytyy toinen samanlainen?

Oon yksinäinen. Nuorenakin kuljin aina yksin.

Parikymppisenä tutustuin töissä kavereihin.

Tältä ajalta on yksi kaveri jäljellä.

Toista näen harvoin.

Up

Joo eipä oikein kavereita ole.Ei koskaan oikein ole ollut. Työkaveritkin sellasia kavereina tavallaan turhia, joita ei näe vapaa-aikana.

Ei ole, ei ystäviä, kavereita, työkavereitakaan tai mitään. Ex-miesystävää voi ehkä nimittää kaveriksi, hänen kanssaan välillä vietän aikaa kun ei muutakaan ole. Vanhemmat kuolleet, sisarusten kanssa en ole tekemisissä, suoraan sanottuna mulla ei siis oikeasti ole ketään, mutta onhan tähän jo tottunut elämän varrella.

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 19:50"]

pahinta on keksiä hätävalheita tuttujen kysyessä, mitä on tehnyt vappuna ja uutena vuotena... häpeä yksinäisyydestä on itselle se kipein asia ja tosiaan se, ettei kukaan kaipaa.

[/quote]

Sama vika, paitsi enää en oikeastaan hätävalheita keksi. Ehkä joillekin ihmisille kyllä.
Juuri tänään kyyditsin äitiäni hänen ystävälleen ja poikkesin samalla siellä käymässä. Kun tein lähtöä niin äidin ystävä kysyin mitä meinasin tehdä. Vastasin vaan " En mitään, kotona vaan.." Ja siihen sit vastattiin että voi nuori nainen, kyllä me sun ikäsenä oltiin riennoissa..
Niinpä niin. Olisin varmasti jos olisi joitain kenen kanssa rientää.

-M

Käyköhän täällä sivulla enää ketään.. Joku kimppamiittinki olisi hieno idea! Saisi kaikille yksinäisille jotain mitä odottaa :) Itse olen 25- vuotias nainen Pirkanmaalta. Elämässäni muuttanut paikasta toiseen niin että kaverit jääneet tai muuttaneet itse muualle esim opiskelujen perässä. Töitä on ja paljon. Oikeastaan ihan mahtavaa kun ei tarvitse järkeillä päivän kulkua sen enempää kun lähtee vaan töihin, tulee töistä kotiin ja hengailee koiran kanssa. Ulkoilu on maailman paras asia, se laittaa vaan miettimään aina kaikkea. Itsellä sama pahuus; sosiaalisesta mediasta tulee katsottua kun muut juhlivat. Alkoholista itse en niin paljon perusta mutta tiedän että sitä nauttineena on estottomampi esimerkiksi puhumaan ihmisille. Itse olen joskus syyllistynyt siihen, että tarjoan oikein rahallista palkkaa siitä että joku lähtisi esimerkiksi syömään kanssani. Tyyliin " Lähdetkö syämään kaupunkiin? Mä voin maksaa." Vaikka tiedän ettei olisi kyse rahasta. Itse uskon silloin toisen lähtevän helpommin. Vanhempani ja sukulaiseni asuvat toisella paikkakunnalla. Sisarusten kanssa välilä riitoja, nykyään näemme vielä vähemmän kun on seurustelukumppanit ja omat harrastukset.Ihminen jolle oikeastaan kaikki kerron on oma äitini. Isän kanssa ollut aina huonot välit ja itku tulee lähes joka kerta kun hänen kanssaan olen yhteyksissä. Kotona aika menee oikeastaan siivoamiseen. Siivoan itseäni varten. Joka päivä imuroin, pesen lattiat, pyyhin pölyt ja järjestelen tavaroita. Se on jonkinlainen sairaus jo. Miesystäviä on ollut, mutta ei niistäkään mitään ole tullut. Seksisuhteita joku ehdottanut mutta minua ei sellainen kiinnosta. Seurusteluissa ollut ongelmana se että jos haluan olla yksin, en saa aikaa. Ja koomisesti poraankin jo täällä että olen yksinäinen. Mutta oikeasti. Tässä kaupungissa minulla ei ole yhtäkään ystävää. Joskus olin käymässä naapurissa ja tuli puhe lempinimistä. Kysyin oliko minulla sellaista niin vastaus oli että "eihän sua edes tunne kukaan täällä". Totta... Järjestäkää/Järjestetään miittinki. Olisi oikeasti kiva saada edes yksi ystävä joka ymmärtäisi tätä yksinäisyyttä. Ja jonka luo voisi mennä vierailemaan esimerkiksi lomalla eikä maata kotona 24/7.

Nyt mäkin rohkenen kertomaan oman tarinani, olen 14vuotias tyttö: isäni inhoaa kamalasti pieniä lapsia ja kun olin siinä hänen inhoamassa iässä sain aika kamalaa kohtelua. Pelkäsin isääni yli kaiken, ainoa pelko mitä minulla siinä iässä oli, että joudun jäämään isän kanssa kaksin kotiin sillä välin kun äitini tekee yö vuoroa. Olihan minulla kaksi vuotta vanhempi veli, mutten halunnut hänen niskaansa sitä paskaa vyöryttää. Muistan niin elävästi kun olin isän ja veljeni vieressä nukkumassa äitini ollessa yö vuorossa, kun keskellä yötä isäni huutaa kurkku suorana, että olen paskonut sänkyyn ja minun pitäisi nopeasti nousta ylös, olin tällöin 5. Itkin suihkussa, koska pelkäsin kuollakseni. Toinen tapaus mikä kanssa on jättänyt jäljet oli kun potkaisin veljeäni viiden vanhana nenään niin kovaa, että siitä alkoi vuotamaan verta. Isäni tuli hurjistuneena paikalle ja repi minut hiuksista muualle.

Minusta tuli hiljainen lapsi ja jos leikin nukeillani menin omaan huoneeseeni ja leikin pääni sisällä ääntäkään päästämättä. Kun olin 10 äitini yöpyi autotallissamme koska isä oli seonnut täysin, tätä tapahtumaa en kunnolla muista, mutta veljessäni alkoi kyteä viha isää kohtaan. Ollessani 11 vanhempani erosivat ja isä masentui, hän vain nukkui ja nukkui. Joka vuosi sama juttu... Se on yhtä helvettiä asua masentuneen isän kanssa, aluksi tapaamisemme olivat joka toinen viikko, mutta me vähenivät joka toiseen viikonloppuun, koska isä ei halunnut nähdä meitä.

Kun olin kahdentoista veljeäni alkoi inhottamaan isältämme saama kohtelu ja lähti ovet paukkuen, tulematta koskaan takaisin. Hän ei enää halunnut nähdä isää ja muutti kokonaan äidillemme. Tietysti kilttinä tyttönä jatkoin isäni tapaamista, koska pelkäsin isäni tekevän itselleen jotain jos hän menettäisi viimeisenkin lapsensa. Siitä lähin sisälläni on kytenyt katkeruus ja viha.

Koulu meni päin mäntyjä ja masennuin itsekkin, menetin rakastamani pojan hänen ystävilleen. Aloin nukkua koko ajan, menin kahdeksalta nukkumaan ja nukuin 11 ja puoli tuntiä yö unia, päästyäni koulusta kotiin menin takaisin nukkumaan. Pakenin pahaa oloa tällä tavoin, se oli fyysisesti todella rankkaa. Pikku hiljaa ihmiset alkoivat kiusaamaan minua erilaisuuteni takia, vaikka eivät tiedä koko totuutta,

Seiskalle päästyäni ajattelin aloittaa puhtaalta pöydältä, isäni kanssa meni hyvin ja olin onnellinen, kunnes... Luokaltani suurin osa alkoi haukkumaan minua ja käskemään tappaa itseni. Aloin viillellä ja samalla lukitsin itseni joka päivä huoneeseeni, tilanne jatkui puoli vuotta, kunnes päätin etten jaksa enää, istuin huoneeni ikkunalaudalla ja mietin kuinkakohan pitkä pudotus kaksikerroksisesta talosta on. Itkin ja jätin pöydälleni jäähyväiskirjeen, en pystynyt hyppäämään, joku piti minua vielä täällä. Koulussa minulle sanottiin, että olen läski, siitä alkoi taisteluni bulimiaa vastaan. Minulla ja isälläni oli välit todella tulehtuneet, koska hän kohteli minua kuin ilmaa. Tätä jatkui puoli vuotta kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja nostin elämäni raiteilleen, samalla tajusin etten kuulu mihinkään, mutta periaatteessa taas kuuluin kaikkialle. Päätin olla yksin ja se on toiminut, minulla on yksi hyvä ystävä ja se riittää minulle, tykkään olla yksin:) mietin todella paljon maailmaa ja usea ajattelee hetken puhuttuani minulle, että maailma minun näkökulmastani on kaunis. Todella kaunis:) nykyään rakastan yli kaiken lenkkeilyä metsässä, se metsän tuoksu ja olemus ovat jotain niin kaunista. En ole jäänyt kaivelemaan vanhoja, koska ihmiset muokkasivat minusta minun huomaamattani oman itseni:) kaikki kyllä järjestyy, uskokaa pois:)

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 19:26"]

Moi. Olen ollut nuoresta asti yksinäinen. Välillä on ollut kaverisuhteita, mutta kaikki tuntuu aina palaavan lopulta samaan; loputtomaan yksinäisyyteen. Nämä juhlat ovat pahimpia. Oli sitten vappu, uusi vuosi tai juhannus niin olen yksin. Vanhemmat sentään on olemassa.

Teini-iän jälkeiset vuodet menivät masennuksessa ja silloin yksinäisyys tuntui erityisen pahalta, aivan riipaiseva ahdistus vain siivitti arkea ja (etenkin) juhlaa.

Onko täällä muita samanlaisia? Olen ikään kuin jonkinlainen väliinputoaja. Pari kaveria on kyllä olemasa, mutta heidän juhlimisensa, hauskanpidot, reissut ja matkat tapahtuvat niiden "parempien" kavereiden sekä seurustelukumppanien kanssa.

[/quote]

Joo. Juuri väliinputoajalta tuntuu. En nyt ihan erakkoelämää ole tähän mennessä elänyt, mutta tätä rataa voipi olla että musta tulee se kerrostalon pakollinen hullu vanhapiikamummo, joka kurkistelee postiluukusta naapureita kun ei muutakaan elämänsisältöä löydy...

Kuvittelin että opiskeluelämä uudessa kaupungissa antais vähän elämään potkua, mutta masennuksen takia tulikin useampi sairaslomavuosi. Nyt tuntuu uskomattoman vaikealta luoda mitään verkostoja mihinkään suuntaan... Etenkin näin syksyllä tunnen itseni hyvin vanhaksi yksinäiseksi pieruksi vallellessani suunnilleen kymmenennettä vuotta pitkin opinahjon käytäviä.

Oon mielestäni ihan mukava :D Mutta kaippa minussa jotain vikaa on, kun on niin vaikea tutustua ja vielä ylläpitää kaverisuhteita. Onkohan tää aina tätä? Mitä sitä osais ja uskaltais tehdä toisin? Vai minkä planeetan pitäis loksahtaa paikoilleen, että ihmissuhteissa vähän ees onnistais...

-yksinäinen nainen