Auttakaa minua pääsemään eroon älypuhelimesta. Onko joku onnistunut?

Karvalakkimalli, johon ei ota nettiä. Ei kukaan tarvitse facea yms.

Puhukaa ihmeessä läheisillenne näistä aikeista ja kokeilkaa olla joitakin aikoja ilman sovelluksia ja luurista netin käyttöä ja kertokaa heille, että viestitte nyt jonkun aikaa heidän kanssaan vain puheluin ja tekstiviestein (ja livetapaamisia turvavälein, eikös). Tarkkailkaa vaikka parin päivän tai viikon ajan, että kuinka paljon sitä älylaitetta ja niiden sovelluksia houkuttaa käyttää. Siitähän tulee ihan fyysisiä vieroitusoireita, ahdistusta, pahaa oloa, verenpaineen nousua. Se on merkki riippuvuudesta. Dopamiinikoukusta.

Ja hei, tähän väliin kukkahattuilen että miettikää lapsia, joiden aivot ei ole vielä kehittyneet käsittelemään montaa muutakaan asiaa, niin miltä niistä tuntuu vieroitusoireissa kitkutella (sokeri toisena pahana koukuttajana). Vielä joskus tullaan ihmettelemään, että on ollut aikoja jolloin lapset ovat hengitelleet tupakansavua sisällä kotonaan ja istuneet autossa ilman turvavöitä, tai että heidät on voitu tietoisesti altistaa riippuvuuksille niin pahoin, että tarvitsevat jotain apua vieroitusoireisiinsa - koska se nyt vaan on tapana ja kaikki muutkin tekee näin!

Tervettä itsesuojeluvaistoa on jokaisella, joka tiedostaa että nyt ei mene tämän kanssa enää hyvin. Olen kamppaillut netti- ja someriippuvuuden kanssa yli kymmenen vuotta. Ironista kyllä, tähän saa apua ehkä korkeintaan netin kautta, tai ainakaan en reaalimaailmassa ole koskaan ole mihinkään apuun törmännyt. Mutta tietoisella ja sinnikkäällä uuden toiminnan harjoittelulla sain arjen kääntymään normaaliksi ja tunnistan sudenkuopat. Esim. tämä foorumi on yksi niistä. Pahinta on ehkä tuo peukutus. Jos olette mitään Facebook-dokkareita katsoneet, niin varmaan tiedätte että se peukku suunniteltiin tasan tarkkaan sitä tarkoitusta varten, että se koukuttaisi ihmisiä palveluun mahdollisimman tehokkaasti. Joten... Nykyään harkitsen tarkkaan, milloin osallistun peukkujen, sydämien tms. antamiseen. Usein en sekaannu siihen ollenkaan. Tuntui aluksi oudolle, mutta nyt tuntuu että kontrolli on mukamas enemmän omissa käsissä. Silmänlumettahan se tunne on, kun kerta näitä palveluja vielä käytän, mutta kyllä minä poistun yhdentekevistä keskusteluista kesken kaiken ja jätän usein sivut kokonaan aukaisemattakin.

Mitä jos tätä ketjua pitäisi vähän semmoisena tsemppipaikkana ap:lle ja kaikille, joita asia koskettaa? Olen tästä asiasta sattuneesta syystä todella kiinnostunut, niin kuulisin mielellään miten ap:lla ja muillakin menee tässä asiassa. Vähän kuin tsempattaisiin toisiamme pudottamaan epäterveellisiä kiloja pois, mutta älyluurista. :D

Olen siis tuo joka kirjoitti nuo kaksi pitkää läppää (11 ja 12). Pitää varmaan ottaa nimimerkiksi tähän ketjuun tuo niin pysyy paremmin kartalla.

T: 11/12

Nokia 3510i odottaa käyttöönottoaan pöytälaatikossa..

11/12: hyvä että otit nimimerkin. Arvostan kommenttejasi suuresti.

Minä olen sellainen, että minulla on aina joku suosikkikeskustelupalsta, jolla roikun. Tätä on jatkunut varmaan 15 vuotta. Aikaisemmin se ei ollut ongelma, koska työelämässä ollessa en koskaan ollut koneella enää iltaisin kotona. Luin tai ulkoilin. Nyt olen ollut pari vuotta pois töistä mt-ongelmien takia ja homma on karannut käsistä. Tai no, se pysyi hallinnassa niin kauan kun ei ollut älypuhelinta: kaikki lomat ja viikonloput oli some-, netti- ja palstailuvapaata. Sen olen pitänyt, että en roiku puhelimella keskustelupalstoilla, mutta face ja whatsapp...

Miehenikin pani aina ennen mökille mennessä kännykän pois päältä ja avasi sen kun tultiin kotiin. Nykyään meillä on kaksi varavirtalähdettä (sähkötön mökki.)

-ap-

Vierailija kirjoitti:

No nyt on asiallinen ketju! Itse luovuin älypuhelimettomasta elämästä muutama kuukausi sitten, kun joka suunnasta painostettiin "eikö sulla ole wotsäppiä?" whaat whaat, pankki kiristi ottamaan tunnuslukusovellusta käyttöön jne.

Lopputuloksena olen hermostuneempi, ärtyneempi ja kaikin puolin hankalampi ihminen kuin aiemmin.

Todella asiallinen, samaa mieltä! Kiitos ap:lle ketjun perustamisesta.

Uskon, että totut uuteen älyttömään elämään ajan kanssa. Kaikkeen tottuu. Pari kuukautta on kuitenkin aika lyhyt aika, kun varmasti vuosia toisella tavalla elit. Kohta sulle on ihan normaalia toimia niillä tavoilla kuin toimit. Jos välillä ärsyttää asioiden vaikeus, niin muistele niinä hetkinä että sait vaihtariksi jotain parempaa. Hyvät asiat alkaa painaa vaakakupissa koko ajan enemmän ja enemmän ja tottumisen myötä sitä vaan hyväksyy että jotkut asiat on totuttua monimutkaisempia. Ainakin mulla kävi niin.

Mulla on pankkina OP, jossa voin hoitaa asiat paperisella listalla ja välillä tulee koodi tekstiviestinä puhelimeen.

T: 11/12

Haluaisin muuten nostaa vielä esiin yhden asian: passiivisen sometuksen. Vrt. passiivinen tupakointi.

Tiedättehän, kun puolison puhelin pimpottelee viestien merkkiääniä, puoliso istuu vieressäsi ja lääppii puhelintaan ja näyttää sulle koko ajan että Masa laittoi tällaisen kuvan ja katso tämän kanadalaismelojan instaa.

Miehelläni on oma yritys, joten hän joutuu sen takia olemaan somessa aktiivisempi kuin minä, ja jouduin hänelle tuosta huomauttamaan. Nykyään sillä on somen viestiäänet pois päältä ja se rajoittaa juttujen näyttämistä minulle.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Nyt kun asia keriytyy auki mielessäni, alan ymmärtää että pelkään ensisijaisesti sitä, että menetän sen vähän yhteyden ihmisiin, mikä minulla on. Ihan älytöntä. Näen esim. vanhempiani ja sisaruksiani säännöllisesti, joten vaikka ei koskaan soiteltaisi (inhoan sitä) ei se yhteys mihinkään katkeaisi. Vain loputon merkityksetön kuvatulva loppuisi.

Kaipaan niin jotain Hercule Poirot -aikakautta, jolloin saattoi (samassa kaupungissa) sopia kirjeitse tapaamisen seuraavalle päivälle ja vaan todella tärkeät asiat soitettiin puhelimella. Nykyään tosin kirjeiden lähettäminenkin on niin kallista ettei siihen kannata ruveta.

Luulen, että tosiaan vaihdan liittymän hetimiten "tyhmäksi", ja kun nykyinen puhelin tulee elinikänsä päähän, vaihdan senkin "tyhmään". Huomaan nimittäin että tämä kohta kolme vuotta vanha puhelin alkaa osoittaa suunnitellun ikääntymisen merkkejä, näytönohjain alkaa reistailla.

-ap-

Tiedätkö mitä, voit ihan hyvin elää sitä Hercule Poirot -aikaa. Sen kun vaan istut alas kirjoittamaan postikorttia ja lähetät sen kauempana asuvalle rakkaalle. :) Joo, maksaa hieman, mutta kerran kuussa edes? Ei voi hintaa kyllä syyttää enää siinä vaiheessa.

Aloin myös kirjoittaa käsin kirjeitä, kun on olo että haluaa olla henkilökohtaisemmassa kontaktissa ystäviin nyt kun ei ole sitä päivittäistä virtaa seuraamassa. Muistatteko sen tunteen, kun postin mukana tuli käsin kirjoitettu kirje? Se tunne oli ihana! Ja nyt viimein tajusin että olen ollut melkein 20 vuotta kirjoittamatta kirjeitä. Tuntuu niin hyvältä tietää, että ystävän rinnassa keskellä ruuhkavuosien arjen harmautta läikähtää odottamatta lämpimästi sydänalassa, kun hän vastaanottaa korttini tai kirjeeni. Koska takuulla kukaan muu ei niitä lähetä! Ei se määrä, vaan se laatu.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin muuten nostaa vielä esiin yhden asian: passiivisen sometuksen. Vrt. passiivinen tupakointi.

Tiedättehän, kun puolison puhelin pimpottelee viestien merkkiääniä, puoliso istuu vieressäsi ja lääppii puhelintaan ja näyttää sulle koko ajan että Masa laittoi tällaisen kuvan ja katso tämän kanadalaismelojan instaa.

Miehelläni on oma yritys, joten hän joutuu sen takia olemaan somessa aktiivisempi kuin minä, ja jouduin hänelle tuosta huomauttamaan. Nykyään sillä on somen viestiäänet pois päältä ja se rajoittaa juttujen näyttämistä minulle.

-ap-

Todella hyvä aihe joka ansaitsisi oman ketjun. Pitäiskö perustaa?

Olisi paljon sanottavaa siitäkin tässä ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta parin vuoden ajalta.

Tässä muuten englanninkielinen sivu Harvardin yliopistolta, jossa käsitellään dopamiinintuotannon ja älypuhelimen yhteyttä toisiinsa. Kannattaa lukea. "Vastustaja" on hyvä tuntea, niin sitä vastaan pystyy paremmin taistelemaan.

http://sitn.hms.harvard.edu/flash/2018/dopamine-smartphones-battle-time/

No pitää vain koittaa välillä laittaa pois ja lukea vaikka kirjaa. Tai mennä metsään ilman. Tuskin lähimetsään eksyy, jos sinne ei eksynyt ilman älypuhelinaikaakaan. Itselle on haastavaa ajaa johonkin ilman että laittaa paikanninta päälle. Usein käy, että gebsi vie ja minä seuraan vaikka sen pitäisi olla päinvastoin. On pakko yrittää haastaa itseään toimimaan ilman puhelinta. On se vaikeaa, kun monen neuvon voi kysyä netissä. Neuleohje tms. Mutta olen huomannut, kun illalla ei enää vilkuile, nukkuu paremmin.

No älä roiku netissä. Minä kuuntelen äänikirjoja ja podcasteja. Töissä puhelin on laatikossa

Minä luovuin älypuhelimesta kerran vuonna 2015. Muutaman kuukauden menin ensin peruskapulalla, sitten päivitin käytettyyn Nokian kommunikaattoriin. Nettiä en käyttänyt siinä, mutta Qwerty-näppäimistöllä oli paljon mukavampaa kirjoittaa tekstiviestejä. Ainoa juttu mitä todella jäin kaipaamaan oli navigaattori, sillä muutin samoihin aikoihin vieraaseen kaupunkiin.

"Lopulta" 2017 taivuin ja ostin älypuhelimen opiskelujen vuoksi. Ajattelin, että tarvitsen WA:n eri opiskelijayhteisön tapahtumia varten. Kaksi vuotta kun oli "ulkona matrixista", niin pääsin aika hyvin huonoista tavoista eroon, mutta ne tulivat kuitenkin älypuhelimen myötä hiljalleen takaisin. On se melkoinen aikavaras, tuomatta oikeasti parannusta elämänlaatuun. Navigaattori tosin helpottaa elämää.

Nyt minulla on älypuhelin, johon olen itse asentanut suomalaisen Jolla Sailfish-käyttöjärjestelmän. Siihen saa WA:n ja toimivan navigaattorisovelluksen, mutta omasta mielestäni on kuitenkin parempi, kun nämä Googlen/Facebookin aikavarkaat on vähän vaikeampia asentaa siihen. Ja sen selain ei ole kovin mukava käyttää, joten tulee selattua nettiä vähemmän. 

Voihan. Katselin tässä liittymähintoja, ja kaikkien netittömienkin kohdalla reaktioni on "maksaa liikaa". Kyse ei siis ole siitä, etteikö minulla olisi de facto varaa maksaa noista. Kyse on siitä tunteesta, että "tämä maksaa enemmän kuin haluan tästä asiasta maksaa, koska se ei ole minulle sen arvoinen".

Luulen, että oikeastaan haluaisin päästä kokonaan eroon puhelimesta. Inhoan sitä, että joku voi soittaa ja keskeyttää minut koska hyvänsä. Tietysti minulle ei tosiasiassa kukaan enää soita, koska kaikki käyttävät nykyään What'sAppia ja tuntevat minut. Mutta se teoreettinen mahdollisuus on olemassa, ja tänäänkin realisoitui kun liittymämyyjä soitti.

Ymmärrän, että minua stressaa hirveästi se ajatus, että "pakko olla koko ajan tavoitettavissa". Olen tällä hetkellä työttömänä, joten minun ihan oikeastikin pitäisi aina olla valmiudessa vastaamaan jos työkkäri sattuu soittamaan. Tämä stressaa minua kovasti. Lisäksi mieheni on tiettyjen työkuvioidensa takia viestitellyt minulle viime aikoina enemmän. Joten huomaan olevani tosi puhelinkuormittunut.

Voisikohan nykyaikana pärjätä ilman puhelinta?

-ap-

Itse korvasin älypuhelimen pienellä kameralla ja moleskin-viholla.

Kameralla siksi, että olisi jotain oheistoimintaa lenkkeillessä ym.

Moleskinin siksi, että huomasin netteilyni olevan usein tiedonhakua. Elämä ilman googlea takataskussa TURHAUTTI! Nykyään kirjaan kysymykseni ja pohdintani muistiin. Jos jokin kysymys jää vaivaamaan pitkäksi aikaa (esimerkiksi se, mistä leppälinnun nimi tulee tai ovatko kaikki lupiinit myrkyllisiä), tiedän että se kannattaa tarkistaa netistä. Nettiin pääsee niin monessa paikassa, ettei kysynyksiä tarvitse pohtia viikkokaupalla. Toisaalta tiedonhaun rasittava impulsiivisuus on vähentynyt.

Kamerasta ja valokuvaamisesta, jos jättää älypuhelimen pois:

Olen harrastanut valokuvausta filmikamera-ajoista lähtien, joten minulle ei ole vierasta pitää kameraa repussa tai laukussa mukana. Omistan useita kameroita, analogisia ja digitaalisia, mutta mukana kulkee iskun-, veden- ja pakkasenkestävä perus digipokkarikamera. Eli semmoinen pienen voipaketin kokoinen ja painoinen, maksoi alle 200 euroa ja on ollut kovassa käytössä jo monta vuotta eikä mitään valittamista (pidän sitä kangaspussukassa niin ei kerää kaikenmaailman nöyhtää ja avaimet raavi linssiä pilalle).

Joo, en tietenkään nyt jokaisella iltalenkillä pidä kameraa mukana ja joskus jää kaunis auringonlasku kuvaamatta, mutta tiedättekö mitä, siinä hetkessä kun sitä kameraa ei ole, niin tajuaa saavansa valokuvan tilalle jotain muuta ja vielä parempaa. Sen maagisen hetken ilman mitään laitteita. Ihan vaan sen olemisen siinä ja kokemuksen vuosituhansien ketjusta, jossa sitä saman auringon laskemista on ihailtu ilman keinoa tallentaa sitä. Se ei kuitenkaan sen hetken kauneutta tippaakaan vähennä, päinvastoin. Mitään ei häviä. Tai vaikka olisikin ollut joku hauska hetki, niin semmoista se on. Elämä on elämää vaikka sitä ei kenellekään pysty rajallisena pystykuvana tai -videona kenellekään toistamaan.

Huomaan että olen muutenkin hidastanut elämää, kun jäin älykoneesta pois. Se näkyy myös tavassani kuvata ja sosiaalisissa suhteissani. Kun keräännymme (niinä aikoina kun sai mennä isolla porukalla tiiviiseen ryhmään, muistatteko :D) valokuvaan, olen alkanut ottaa vain yhden ainoan ryhmäkuvan ja sillä mennään. Ihan kuten lapsuudessani 80-luvulla. Filmiä ei passannut tuhlata, joten synttäreistä oli se yksi tai kaksi kuvaa. Seuraavat kuvat otettiin jouluna. Ihan yhtä askeettiseksi en ole alkanut, mutta semmoinen ns. jonninjoutava räpsiminen varsinkaan käsivarren mitan päästä omasta naamasta on jäänyt pois.

Koska en jaa kuvia enää muille, kuvaan erilaisia asioita vähän eri tavalla. Ne kuvat ovat aidosti vain minulle. Ei ole enää sellaisia motiiveja tai vaikuttimia taustalla, jotka tulisivat ulkoapäin. Eräs tuttava kirjoitti kerran, että oli lentänyt lentokoneella ja maksoi siitä jonkun vapaaehtoisen hiilidioksidikompensaation, mutta tunnusti että ei ole varma maksoiko täysin omasta halustaan vai siksi että saisi siitä aiheen kirjoittaa ja vaikuttaa hienolta ihmiseltä. Tiedätte varmaan mitä ajan tässä takaa. Että teenkö tämän siksi koska itse haluan, vai siksi että siellä on joku jolle haluan tehdä hyvän vaikutuksen. Tätä voinee soveltaa myös kännykän jatkuvaan ja pakonomaiseen vilkuiluun: katsonko sitä siksi koska olen itse aidosti kiinnostunut onko tullut ilmoituksia, vai katsonko siksi että on paine vastata tai reagoida nopeasti johonkin siellä - vaikka voisin ihan hyvin olla kymmenen minuuttia huoletta rennosti tässä, eikä kukaan voisi siitä syyttää että en tarkistanut ilmoituksia/viestejä.

Minulla on DNA prepaid-netti. Se on juuri niin halpa tai kallis kuin itse haluan.

Joskus menee viikkoja ilman nettiä. Joskus teen överit ja vedän saldon tappiin (30-40€/kk, enempää ei kehtaa maksaa).

Tää on puhdasta riippuvuutta tämä.

Kyllä toi onnistuu.

Whatsappin voi usealla tavalla ladata vain tietokoneelle, ei tarvita siis älypuhelinta.

Hätäpuhelun voi soittaa myös karvalakkikännystä ja ilman nettiyhteyttä.

Karttojenkäyttö on ainoa joka ei toimi sillä hetkellä kuin älypuhelimesta. Mutta itse ainakin varaudun etukäteen jos lähden jonnekin eli katselen karttoja tietokoneella etukäteen tai otan jopa printin. Old school -menetelmällä siis.

Kameraa voi käyttää kännykällä ilman nettiyhteyttäkin ja ladata tietokoneelle.

Jos sulla on läppäri ja nettiyhteys kotona, sulle siis yksi ratkaisu olisi vaihtaa edulliseen perusliittymään vaillä nettiä.

Nykyistä puhelintasi voit luultavasti käyttää ilman nettiä, ja jos tarvitset nettiä se yleensä käy ilman SIM-korttia langattomalla yhteydellä,. Pidät puhelimen peruskäytössä sen puhelimena, tekstiviestekä varten ja kamerana.

Silloin voit tarvittaessa ladata Whatsappin joko läppärille tai käyttää sitä kotona kotinettisi (tai jonkun ilmaisen) langattoman yhteyden avulla puhelimella. Jos sulla olisi mobiilinetti kotona, voisit tarvittaessa ottaa sen mukaan puhelimen kanssa jos tarvitset satunnaisesti nettiä joskus harvoin vaikka metsässä. Tai vaikka ladata kotona kartat siihen puhelimeen valmiiksi.

Tuo pikku vihko on muuten erinomainen ajatus. Minullakin suurin osa kännykällä nettailusta on sellaista "montako hammasta sialla on" -juttua. Jonka voisin tarkistaa sitten myöhemmin. Toinen mihin käytän puhelinta, on se, että minulla tulee lenkillä usein mieleen runoja, jotka kirjoitan muistiinpanoihin.

Vihkoon kirjoittaminen olisi HIEMAN hienostuneempaa. Hercule Poirot, anyone? Olen muuten aina rakastanut kaikenlaisia pikku muistikirjoja, mutta älypuhelin on tuhonnut kaiken tuollaisen. Mitä sitä vihkoa mukanaan pitämään kun voi kirjoittaa puhelimeen.

11/12: tuo, mitä sanot kuvaamisesta. Eli että kuvaat eri asioita kun kuvaat vain itsellesi etkä jaettavaksi. Mielenkiintoinen havainto ja mun täytyy oikein pohtia sitä. Mun tilanne on se, että olen harvinaisen huono kuvaaja: mulla on ollut jopa järkkäri lainassa ja silti kuvat oli sumuisia ja epäteräviä, vaikka Osaava Ihminen laittoi sen niin että "sun ei tarvitse tehdä muuta kuin painaa laukaisinta". Minun kuvaamisessani ei siis ole edes mitään järkeä. Välillä se tuntuu ihan ahdistavalta ja pakolta, mutta sitten miettii että "sitten ei jää tästä mitään muistoa, ja on se niin kiva sitten katsoa kun face tarjoaa muistoa viiden vuoden päästä".

Tänään tajusin, että jos facessa on tuo "muistosi tältä päivältä" -ominaisuus, jota se tarjoaa automaattisesti, se on aivan varmasti ominaisuus joka EI ole mulle hyväksi. Se on luotu koukuttamaan. Täytyykö mun oikeasti muistella, että kas, vuosi sitten tänä päivänä koira karkasi lenkillä ja piehtaroi mäyränpaskassa? Noista muistoista jos mistä tulee dopamiinipaukku, ainakin minulle.

Mä olen aina pitänyt itseäni fiksuna ja omaehtoisena ihmisenä, joka ei ole helposti johdateltavissa ja ulkoapäin motivoitavissa. Kunnes tuli pieni yläpeukku. Olen niin nolo, että saatan täällä vauviksella käydä katsomassa montako peukkua joku kommenttini on saanut -vaikka joutuisin selaamaan keskustelua 10 sivua taaksepäin. Jos se ei ole addiktiota, mikä sitten?

-ap-

Eikös se Nokian karttasovellus toimi ilman nettiä?

Lataa se älyluuriisi, mutta luovu netillisestä liittymästä.

Vierailija kirjoitti:

Voihan. Katselin tässä liittymähintoja, ja kaikkien netittömienkin kohdalla reaktioni on "maksaa liikaa". Kyse ei siis ole siitä, etteikö minulla olisi de facto varaa maksaa noista. Kyse on siitä tunteesta, että "tämä maksaa enemmän kuin haluan tästä asiasta maksaa, koska se ei ole minulle sen arvoinen".

Luulen, että oikeastaan haluaisin päästä kokonaan eroon puhelimesta. Inhoan sitä, että joku voi soittaa ja keskeyttää minut koska hyvänsä. Tietysti minulle ei tosiasiassa kukaan enää soita, koska kaikki käyttävät nykyään What'sAppia ja tuntevat minut. Mutta se teoreettinen mahdollisuus on olemassa, ja tänäänkin realisoitui kun liittymämyyjä soitti.

Ymmärrän, että minua stressaa hirveästi se ajatus, että "pakko olla koko ajan tavoitettavissa". Olen tällä hetkellä työttömänä, joten minun ihan oikeastikin pitäisi aina olla valmiudessa vastaamaan jos työkkäri sattuu soittamaan. Tämä stressaa minua kovasti. Lisäksi mieheni on tiettyjen työkuvioidensa takia viestitellyt minulle viime aikoina enemmän. Joten huomaan olevani tosi puhelinkuormittunut.

Voisikohan nykyaikana pärjätä ilman puhelinta?

-ap-

Hyvää pohdintaa ja analyysiä teet kyllä tilanteestasi ja olet selvästi kartalla (pun not intented) että mitkä ne pohjimmaiset motivaattorit ovat. Kiva lukea sun mietteitä tärkeästä asiasta. :)

Hei mulla on ehdotus tuohon, semmoinen välimallin ratkaisu. Ota joku älytön puhelin ja pidä se aina tietyssä paikassa taloa, vaikka eteisessä tai jossain missä kuulet sen soivan, mutta ei ole silmillä. Ja kun virastoaika päättyy, voit napsauttaa puhelimen pois päältä. Aamulla taas aukaiset. Liittymä voi olla vaikka prepaid, jonka numeron olet ilmoittanut ainoastaan työkkärille ja työpaikkoihin jota haet. Ja tadaa, näin olet niin ilman puhelinta kuin tässä yhteiskunnassa voit sujuvasti olla eikä tarvitse hermoilla että tulee raippaa jostain.

Tiedän tapauksen, jolla oli elämänhallinta vähän pielessä ja ei oikeasti ollut puhelinta vähään aikaan. Työkkäri lähetteli hänelle sitten kirjeitä. Jos sulla on kuitenkin netti käyttävissä vaikka ei puhelinta, niin uskon että voi olla mahdollista järjestää työkkärin puolesta. Kannattaa tiedustella varmaan suoraan niiltäkin.

Haaveilin itse välillä ihan perus vanhasta kunnon lankapuhelimesta. Ei mun mielestäni tarvitse olla tavoitettavissa kotini ulkopuolella. Kokeilkaa joskus miten jännältä se tuntuu, että katsotte etukäteen kaikki reitit ja bussit ja vastaavat ja lähdette liikkeelle puhelin sammutettuna. Tuntuu aluksi tosi avuttomalta. Se voi vähän herättää huomaamaan, että miten riippuvaiseksi siitä on tullut. Ja yhtäkkiä IRL tuntuukin jännältä, kuin leikiltä lapsena. Seikkailulta. Ainakin minä sain välillä tuollaisia kokemuksia jostain ihan arkisistakin tilanteista.

Puhumattakaan kuukausien reppureissusta kaukomailla, kun tiesi että vain illalla pääsee hotellin wifistä selville että missä kaupungissa nyt ollaan eikä ollut mitään hotelleja etukäteen varattuina vaan jalkaisin etsi ne sieltä vaistojensa ja elekielen varassa. Tuon kokemuksen jälkeen ei ole Suomessa kuumottanut ilman älypuhelinta liikkuminen. Ja seuraavalla reissulla oli totaalinen pettymys käyttää navigaattoria mopon takapenkillä ja etsiä se sushiravintola. Se oli liian helppoa, ei ollut mitään jännitystä.

Joo, oikeastaan tuntuu vähän jännittävämmältä (epätietoisuus, satunnainen eksyminen*, muuttuvat tilanteet jolloin ennakointi häviää tuulena ilmaan jne.) ja romanttisemmalta (kirjeet, postikortit, puhelujen lisääntynyt määrä) tämmöinen elämä kuin se kliinisen valkoisen valon kelmentämä peukalojumppa.

*Niin, aina ei löydä ekalla yrittämällä perille, mutta koskaan en ole ollut perille päätymättä. Aina sinne jotenkin on löytynyt. Seikkailunhaluisena ihmisenä pikku mutkat matkassa ei haittaa, minusta ne tekee tästä pullamössöelämästä vähän yllätyksellisempää ja kiinnostavampaa. En kastu märäksi sateessa, vaan  saan vesipisaroita kasvoilleni tanssimaan, enkä joudu odottelemaan bussia, vaan saan hetken päivästä rauhoittua katselemaan tuulessa heiluvaa puuta ja lentäviä lintuja. Se kokee miten sen näkee.

Vierailija kirjoitti:

Itse korvasin älypuhelimen pienellä kameralla ja moleskin-viholla.

Kameralla siksi, että olisi jotain oheistoimintaa lenkkeillessä ym.

Moleskinin siksi, että huomasin netteilyni olevan usein tiedonhakua. Elämä ilman googlea takataskussa TURHAUTTI! Nykyään kirjaan kysymykseni ja pohdintani muistiin. Jos jokin kysymys jää vaivaamaan pitkäksi aikaa (esimerkiksi se, mistä leppälinnun nimi tulee tai ovatko kaikki lupiinit myrkyllisiä), tiedän että se kannattaa tarkistaa netistä. Nettiin pääsee niin monessa paikassa, ettei kysynyksiä tarvitse pohtia viikkokaupalla. Toisaalta tiedonhaun rasittava impulsiivisuus on vähentynyt.

Tämä! Olen yllättänyt itseni joskus ajattelemassa jotain kysymystä niin, että visualisoin mielessäni valkoisen hakukonesivun värikkäin kirjaimin, johon ajattelemani teksti ilmestyy. Pelottavaa! Oletteko te muuten koskaan vilkaiseet peilin oikeaan alakulmaan katsoaksenne paljonko kello on?

Elämme aivan uskomattoman tiedon määrän aikaa. Ei ihmisen tarvitse yrittää ihan joka asiaa omaksua. Olen tiedonjanoinen ja utelias luonne ja myös googlettelin ahkerasti ihan kaikenlaisia asioita. Pirstaloitti hirveästi arkea se pakonomainen tarve selvittää kaikenlaista nippelitietoa. Aivoni olivat täysin virittyneet sille tasolle, missä koin käsittämätöntä turhautumista jos en päässyt heti askarruttavaan kysymykseen käsiksi. Olin täysin orja enkä isäntä tuossa vaiheessa.

Nykyään luotan siihen, että jos asia on oikeasti tärkeää, se palaa kummittelemaan uudestaan ja silloin muistan sen seuraavalla kerralla netissä tarkistaa. Myöskin kirjoitan ylös asiat muistilapuille, kännykän kalenteriin tai tarvittaessa mihin vaan tahansa mitä käsiinsä saa, jos on tärkeä asia mikä pitää muistaa. Hyvin olen pärjännyt.