Lue keskustelun säännöt.
Ollaan mieheni kanssa veloja. Anoppi ajattelee että minä estän miehen lisääntymisen.
07.10.2020 |
Raflaava otsikko kun koitin tiivistää, sori siitä. Kyseessä ei ensinnäkään ole anoppini, koska ei olla miehen kanssa naimisissa. Anoppikokelaasta voisi siis puhua. Lyhennän anopiksi.
Ollaan miehen kanssa päätetty olla lisääntymättä. Miehelle päätös oli itsestäänselvä, itse kipuilin asian kanssa pari vuotta kunnes ajatukseni selkiytyivät.
Sekä mun että mieheni äidit odottavat lisääntymistämme kuin kuuta nousevaa. On säästetty kaikki lastenvaatteet ja -kirjat sitä aikaa varten "kun teillä sitten joskus on ne kolme omaa pikkuista". Omalle äidilleni olen yrittänyt pehmeästi pohjustaa asiaa jo pari vuotta. Ensin ei uskonut, sitten pettyi, nyt alkaa tottua ajatukseen vaikkei siitä pidäkään. Sanottakoon että omalla äidilläni on jo lapsenlapsia, mutta kuulemma tyttären lapset on eri asia.
No, anoppini kysyi viinipäissään risteilyllä suoraan että onko lapsia tulossa ja koska jos on. Sanoin että ei ole tulossa kun ei kumpikaan haluta. Anoppi purskahti lohduttomaan itkuun. Pyysi kyllä tovin kuluttua anteeksi reaktiotaan, vaikka en siitä mitenkään suuttunutkaan.
Laastari tuli siis repäistyä, mutta nyt olen huomannut että asia vaivaa anopin päätä. Ongelmaksi koen sen, että kysymykset ja painostus kohdistuvat minuun, ei mieheeni. Kyselee kaksin ollessamme onko päätös varma yms. Kysymyksen muotoilu on aina muotoa: "kun SINÄ et halua niin onko se nyt sitten ihan varma--". Olen vastikään saanut päähäni ajatuksen että anopin mielestä minä olen se joka ei halua ja mies sopeutuu tilanteeseen. Tuntuu että hänen mielestään minä estän miehen lisääntymisen.
Kai pitäisi pyytää miestäni sanomaan äidilleen asiasta. Itseasiassa kaljapäissäni viikonloppuna tästä jo miehelle sanoinkin, mutta mies haluaa olla asiasta hiljaa koska ei halua pahoittaa kenenkään mieltä. Toivoo siis että asia unohtuu kun siitä ei puhuta.
Pahoittelen romaania. Kai piti johonkin saada avauduttua. Onko muilla ollut samantyyppistä tilannetta? Pidetäänkö päätöstä lisääntymisestä tai lisääntymättä jättämisestä enemmän naisen kun miehen heininä?
Vielä lisäyksenä että kun äitini ja anoppini keskustelivat yhdessä asiasta läsnäollessani, molemmat olivat sitä mieltä että mies kyllä rakastuu vauvaan synnärillä vaikka ei ensin olisi asiasta ollutkaan niin innoissaan. Mun mielestä pimeä ajatus lisääntyä miehen kanssa joka ei sitä aidosti itse halua.
Kommentit (565)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä että ap on sittenkin painostanut miehen myöntymään lapsettomuuteen. Ota tai jätä -periaate. Mikähän lapsissa pelottaa? Vauva-vaihe? Synnytys? Vai pelko siitä ettei osaa olla äitinä?
Ihan oikeasti, usko jo. Lapset eivät ole kaikista kiinnostavia. Eikä niitä silloin tietenkään halua.
Terveisin kahden äiti joka ei tuputa valintaansa toisille.
Ei sitä lapseton voi tietää.
Molempia ei voi kokea yhtäaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette?
Lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä molemmat.
Ap
Miksi teidän piti tehdä tästä asiasta jotain päätöstä alle kolmikymppisinä? Ainakin viisi vuotta aikaa elää ihan vaan pariskuntana sen kummemmin asiaa pohtimatta.
Totta. Kannattaisi olla hiljaa vaan ja rakennella elämää yhdessä, kunnes sitten kolmevitosena selviää että halutaan aivan eri asioita elämältä.
Ap
Jaa meinaat että tiedätte jo nyt miten elämä vie ja mitä 5-10 vuoden päästä haluatte? Me todettiin tuossa iässä ihan vaan että juuri nyt ei haluta lapsia - mutta ei tehty siitä mitään elämän mittaista päätöstä. Myöhemmin sitten todettiin että tilanne on taas eri ja saatiin lapsiakin.
Hyvä teille. En ymmärtänyt miten se liittyy asiaan että te tiesitte haluavanne joskus lapsia, mutta hyvä toki että niitä saitte.
Tämä on kyllä jännä ilmiö. On tullut tutuksi ennenkin. Nainen ei ainakaan tässä asiassa tunnu koskaan olevan päätösvaltainen aikuinen ihminen. En tiedä mihin ikään asti miehille viserretään että et voi tietää, mieli muuttuu. Palstalta olen lukenut että naisille jopa melkein viisikymppiseksi asti.
Ap
Kyllä sä saat päättää vaikka mihin paitaan pukeudut kymmenen vuoden päästä jos haluat. Pointti on että miksi asia pitää päättää nyt. Miten voi oikeasti tietää mitä haluat(te) kymmenen vuoden päästä? Toisin kuin käsitit, me emme tienneet joskus myöhemmin haluavamme lapsia vaan teidän ikäisinä kun asiaa mietimme, totesimme ettemme ainakaan nyt halua. Kymmenen vuoden päästä tilanne olisi voinut olla asian tiimoilta sama, ja silloin päätös olisi jo sitten voinutkin olla lopullinen, ihan biologiasta johtuen.
Enpä usko, että asiaa on päätetty nyt, vaan se on tiedossa nyt. Ei ole enää mitään päättämistä, joka mahdollisesti muutetaan tässä joskus. Jotkut ovat sellaisia, tietävät, mitä tahtovat nyt ja tulevaisuudessa, ei tarvitse jättää elämäänsä jossittelujen ja ehkien ja mahkusti joskus juttujen varaan ja tuhlata energiaansa miettimällä asioita, jotka eivät muutu.
No tässä tapauksessa asiaa nimenomaan on kirjoittajan mukaan pähkäilty paljon ennen päätöstä. Huvittavia nämä jotka luulevat tietävänsä alle kolmekymppisinä mitä elämä tuo tullessaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette?
Lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä molemmat.
Ap
Miksi teidän piti tehdä tästä asiasta jotain päätöstä alle kolmikymppisinä? Ainakin viisi vuotta aikaa elää ihan vaan pariskuntana sen kummemmin asiaa pohtimatta.
Totta. Kannattaisi olla hiljaa vaan ja rakennella elämää yhdessä, kunnes sitten kolmevitosena selviää että halutaan aivan eri asioita elämältä.
Ap
Jaa meinaat että tiedätte jo nyt miten elämä vie ja mitä 5-10 vuoden päästä haluatte? Me todettiin tuossa iässä ihan vaan että juuri nyt ei haluta lapsia - mutta ei tehty siitä mitään elämän mittaista päätöstä. Myöhemmin sitten todettiin että tilanne on taas eri ja saatiin lapsiakin.
Hyvä teille. En ymmärtänyt miten se liittyy asiaan että te tiesitte haluavanne joskus lapsia, mutta hyvä toki että niitä saitte.
Tämä on kyllä jännä ilmiö. On tullut tutuksi ennenkin. Nainen ei ainakaan tässä asiassa tunnu koskaan olevan päätösvaltainen aikuinen ihminen. En tiedä mihin ikään asti miehille viserretään että et voi tietää, mieli muuttuu. Palstalta olen lukenut että naisille jopa melkein viisikymppiseksi asti.
Ap
Kyllä sä saat päättää vaikka mihin paitaan pukeudut kymmenen vuoden päästä jos haluat. Pointti on että miksi asia pitää päättää nyt. Miten voi oikeasti tietää mitä haluat(te) kymmenen vuoden päästä? Toisin kuin käsitit, me emme tienneet joskus myöhemmin haluavamme lapsia vaan teidän ikäisinä kun asiaa mietimme, totesimme ettemme ainakaan nyt halua. Kymmenen vuoden päästä tilanne olisi voinut olla asian tiimoilta sama, ja silloin päätös olisi jo sitten voinutkin olla lopullinen, ihan biologiasta johtuen.
Enpä usko, että asiaa on päätetty nyt, vaan se on tiedossa nyt. Ei ole enää mitään päättämistä, joka mahdollisesti muutetaan tässä joskus. Jotkut ovat sellaisia, tietävät, mitä tahtovat nyt ja tulevaisuudessa, ei tarvitse jättää elämäänsä jossittelujen ja ehkien ja mahkusti joskus juttujen varaan ja tuhlata energiaansa miettimällä asioita, jotka eivät muutu.
No tässä tapauksessa asiaa nimenomaan on kirjoittajan mukaan pähkäilty paljon ennen päätöstä. Huvittavia nämä jotka luulevat tietävänsä alle kolmekymppisinä mitä elämä tuo tullessaan.
Pieleen. Tässä tapauksessa tiedetään, mitä elämä EI tuo tullessaan.
Minäkin alle kolmikymppisenä tiesin, ja nyt edelleenkään 50 + elämä ei ole tuonut: uskoon kääntymistä (olen ollut ateisti yläkoulusta asti), omakotitaloa (olen kerrostaloihminen ollut siitä asti kun omaan kämppään pääsin), mökkiä (ks.edellä), pitkä lista tähän ja ai niin, lasta.
Kaikkia näitä asioita olen kuitenkin pohtinut. En pikkukylän lapsenuskosta pölähtänyt suoraan ateismiin, vaan pähkäilin asiaa. Pähkäilin omakotitaloa vaiheessa, jossa rahaa siihen olisi ollut ja kaikki hehkutti pihaelämäänsä, mökkiäkin mietin, koska tykkään veneilystä.
Olen pähkäillyt montaa asiaa ja kun olen pähkäilyni päätökseen saanut, itsetuntemukseni on kasvanut ja olen tehnyt itselleni oikeita valintoja. Ja valintaa tehdessäni ihan ymmärtänyt, että suljen tällä valinnalla jotain muuta pois.
Katsos luonnekysymys: joidenkin on vaikea uskoa itseensä ja valintoihinsa, vaan jätetään jokin hämärä "eihän sitä koskaan tiedä" taustalle, mutta yleensä nämä aiheuttavat ahdistusta ja pettymyksiä, koska jääkin fiilis, että jotain jäi saavuttamatta, kokematta, vaikka joskus ehkä olis pitänyt.
Toivon, että tämä tämän hetken vela-huuma hälvenee, ennen kuin lapsemme ovat nuoria aikuisia. Vähän niinkuin 90-luvun skinit ja 2000-luvun kettutytöt.
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeasti, usko jo. Lapset eivät ole kaikista kiinnostavia. Eikä niitä silloin tietenkään halua.
Terveisin kahden äiti joka ei tuputa valintaansa toisille.
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä lapseton voi tietää.
Molempia ei voi kokea yhtäaikaa.
Oikeasti? Valahtaako joillakin lisääntyjillä lapsen syntyessä osa omaa aivokapasiteettia lapsen mukana sairaalan lattialle? Miten se voi olla niin vaikea joidenkin ymmärtää, että jotkut ihmiset vaan yksinkertaisesti pitävät lapsia epäkiinnostavina, kuvottavina ja luontaantyöntävinä. Yksinkertaisesti sanottuna, että _jotkut ihmiset eivät vaan halua lapsia_.
Aidosti käy joskus sääliksi (pääsääntöisesti äiti-ihmisiä) joilla ei ole muuta tarjottavaa kahvipöytäkeskusteluun työpaikalla kuin se, että mitä Yrjö-Mirjami on tehnyt. Sitten kun henkilö huomaa, että pöydässä istuu ihmisiä jotka eivät nyt hirveästi olekkaan kiinnostuneet Yrjö-Mirjamin yöllisestä ripulista, niin kahvikupponen tyhjenee ennätysvauhtia ja Yrjö-Mirjamin äiti poistuu paikalta. Tuo on se parhain vaihtoehto, se kertoo vielä siitä, että henkilöllä on jotain tilannetajua hiukan jäljellä. Ärsyttävimpiä ovat ne, jotka näyttävät lastensa valokuvia ja puhuvat niistä iloisesti vaikka ketään, ei ketään, paikallaolijoista kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseton 35+ jatkaa kirjoitti:
Jatkoa edelliseen:
Mielestäni miehesi pitäisi puhua äitinsä kanssa omasta päätöksestään ja ymmärtää, että ellei hän niin tee, sinä tunnet painetta ja syyllisyyttä asiasta hänen äitinsä taholta. Omakin mieheni mieluummin välttää hankalien asioiden käsittelemistä ja kieltämättä minullekin on ollut hankalaa puhua lapsettomuuspäätöksestä vanhemmilleni, sillä tunnen turhankin herkästi tuottavani pettymyksen, koska he eivät takiani saa lapsenlapsia. Samaan aikaan tiedostan tämän ajatuksen järjettömyyden, koska viime kädessä kyse on omasta elämästäni eivätkä muiden ihmisten odotukset ja toiveet ole riittävän hyvä syy olla elämättä itseni näköistä elämää. Herkkänä ihmisenä en silti voi olla aistimatta ja miettimättä muiden ihmisten tunteita, ja luulen että sinunkin kohdallasi kyse on osittain tästä.
Kiitos näistä kommenteista, kirjoitat viisaasti. On tähän ketjuun tullut muitakin fiksuja kommentteja, kokemuksia ja näkökulmia, mutta sitten tietysti vauvapalstan tapaan myös arvuutteluja pahuudesta, traumoista ja toivomuksia että minut ammuttaisiin tai ampuisin itseni. Tällaista on siis mukava lukea kaiken öhinän joukosta.
Tuo kipuiluvaihe on se mihin tosiaan monet ovat tarttuneet, sinä ymmärsit sen niin kuin sen tarkoitin. Lapsettomaksi jääminen on iso valinta joka vaikuttaa loppuelämään suuresti. Siksi heräsin sitä miettimään pitkäksi aikaa. Se ei tosiaan tarkoittanut omalla kohdallani muuta kuin että lapsettomuusajatus vahvistui. Monesti tuntuu tosiaan että lapsettomuus on se päätös mitä nimenomaan pohditaan tarkemmin kuin lisääntymistä. Oman äitini sanoin; lapset vaan kuuluivat pakettiin ja siihen miten elämä etenee. Itse en tee mitään päätöksiä ajatellen että niin vain kuuluu tehdä, pure hampaat yhteen ja tee. Elän täällä vain kerran.
Ja vanhemmat mielestäni saavatkin tuntea koko tuntemusten kirjon kun lapsenlapsia ei tulekaan. Se kuuluu asiaan. Lapsenlapset ovat kuuluneet heidän kuviteltuun elämäntarinaansa, joten totta kai se herättää tunteita kun niin ei käykään. Syyllisyyttä siitä on kuitenkin turha tuntea (helpommin sanottu kuin tehty); ei tätä elämää eletä loppujen lopuksi kuin itseä varten.
Ap
Olet liian nuori ja lyhytnäköinen.
Maailmankuva avartuu myöhemmin.
Itselle tulee mieleen että menetät paljon, et vaan tajua sitä.
Sinäkin menetät paljon, jos et muuta maalle ja perusta hylättyjen vuohien hoitokotia.
Menetät tosi paljon, jos et lähde maailmanympärimatkalle polkupyörällä!
Vielä enemmän menetät, jos et lähde viidakkoon elämään alkuasukkaiden kanssa kahtakymmentä vuotta.
Ajattele, miten PALJON kaikkea menetät tässä elämässä! Eikö harmitakin kovasti?
Jos ei harmita, niin sitten ymmärrät, ettei velaakaan harmita.
Vaikka tuskin ymmärrät ikinä.
Lapseton 35+ kirjoitti:
Hei AP, hatunnosto sinulle, kun olet jaksanut vastailla typeriinkin kommentteihin tässä keskustelussa, etenkin kun huomaa, että suurin osa ei edes tuntunut tajuavan aloituksesi kysymystä. Minäkin olen vela, ollut "aina", siis siitä lähtien kun joskus lapsena huojentuneena tajusin, että kaikkien ei tarvitse hankkia lapsia jos eivät halua. Ja mielestäni juuri tuosta on kyse lasten hankinnassa: joko sitä haluaa tai ei halua, ei sitä voi eikä pidä perustella millään muulla. Minäkin olen saanut kuulla juuri sinun ikäisenäsi kommentteja siitä, kuinka mieli muuttuu - ei ole muuttunut, ja nyt käsillä alkavat olla viimeiset hetket lapsenteon suhteen. En usko, että muutan mieltäni siltikään tai mieheni muuttaa, olemme 12 vuoden suhteemme aikana keskustelleet asiasta säännöllisin väliajoin.
Kirjoitit, että kipuilit asian kanssa, ja siihen moni täällä tuntuikin tarttuvan: ikään kuin kipuilu olisi merkki siitä, että ei olisi päätöksensä kanssa sinut. Mielestäni lasten hankkiminen tai hankkimattomuus on niin iso päätös, että sitä pitääkin miettiä huolellisesti ja kysellä aika ajoin itseltään, onko aivan varma asiasta. Olen minäkin miettinyt eri elämänvaiheissa lasten hankkimista enemmän tai vähemmän (en kylläkään koskaan ole silti halunnut lapsia) ja miettinyt, mistä kaikesta jään mahdollisesti paitsi, jos en saa lapsia. Välillä saatan tuntea jopa jonkinlaista haikeutta siitä, että en saa nähdä oman lapseni kasvamista aikuisuuteen yms. MUTTA: Kaikista näistä ajatuksista huolimatta en kertaakaan ole edes hieman vakavissani harkinnut lapsen yrittämistä, koska palaan aina siihen tunteeseen, että en yksinkertaisesti halua lapsia. Luulen, että monikin vela pohtii näitä samoja ajatuksia ja miettii lapsettomuutensa vaikutusta koko elämänkaareen huomattavasti perusteellisemmin, kuin moni lapsia hankkinut.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseesi: Mieheni on ainoa lapsi, ja hänen äidilleen on ollut selvästi surullinen asia, ettei jälkikasvua ole tulossa. Samoin omalle äidilleni. Kummankin kanssa olemme aiheesta jutelleet ja mieheni on puhunut oman äitinsä kanssa päätöksestään. En ole kokenut painostusta tai syytöstä anoppini taholta, koska hän on ihana ja tahdikas ihminen. Silti en voi olla ajoittain miettimättä, miettiikö mieheni äiti, että jonkun muun kumppanin kanssa mies olisi voinut saada lapsia - vaikka mieheni onkin omasta halustaan lapseton, tiedän että hänellä ei ollut vahvaa mielipidettä lasten saamisesta ennen tapaamistamme. Joissakin toisissa olosuhteissa jonkun toisen kumppanin kanssa siis mieheni saattaisi olla ihan onnellinen perheenisäkin. Ja luulen, että tässä on pitkälti kyse sosio-kulttuurisista odotuksista, joihin täällä muutama kirjoittaja onkin jo viitannut: ajatellaan, että päätös lapsista on aina jollain tapaa naisen, ja mies on siinä vain sivuhenkilönä. Tämä on ensinnäkin miehiä vähättelevää, mutta myös melko tuhoisaa meille naisille, jotka joudumme kantamaan tässä mielessä "yksin" lapsen hankkimisen tai hankkimatta jättämisen seuraukset ja meihin kohdistuvan sosiaalisen paineen.
Hieno kommentti, kiitos. Varsinkin se, että hyväksytään kipuilu luonnollisena osana elämää ja näin isoa päätöstä, kuin lapsen yrittäminen. Uskoisin, että suuri osa ihmisistä putoaa jonnekin ääripäiden välille, siis vela ja lapsesta asti lapsia halunnut. Mun tarina sellainen, että en varsinaisesti ajatellut olevani vela, mutta en ihan oikeasti halunnut lapsia ennen kuin aloin haluta niitä, vasta aikuisena. Silloin olin jo täyttänyt 35 vuotta. Nuorempana tunsin niin paljon ihmisiä, jotka olivat "aina" tienneet haluavansa lapsia, että heihin nähden koin olevani erilainen. Tunsin, että pitää olla painava syy haluta saada lapsi, eikä vain mennä virran mukana jos on itse epävarma. Lapset eivät kiinnostaneet, eikä raskaus. Miehenkin tapasin jo parikymppisenä ja elimme elämää kaksin pitkän aikaa. En silti siinä mielessä ollut vela, että olisin tiennyt tai päättänyt tulevasta tarkkaan. Mutta vapaaehtoisesti lapseton kyllä, siihen asti, kun minusta tuli sellainen lapseton, joka haluaisi lapsen, mutta ei saa. Ja muutaman vuoden sekä hedelmällisyyshoitojen jälkeen saimme lapsen, kun sairauteni saatiin hoitotasapainoon. Mieheni on tässä suhteessa ehkä se osapuoli, joka olisi voinut elää onnellisena ilman lapsia, mutta minun kanssani niitä sai, ja on hyvä isä silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeasti, usko jo. Lapset eivät ole kaikista kiinnostavia. Eikä niitä silloin tietenkään halua.
Terveisin kahden äiti joka ei tuputa valintaansa toisille.Vierailija kirjoitti:
Ei sitä lapseton voi tietää.
Molempia ei voi kokea yhtäaikaa.Oikeasti? Valahtaako joillakin lisääntyjillä lapsen syntyessä osa omaa aivokapasiteettia lapsen mukana sairaalan lattialle? Miten se voi olla niin vaikea joidenkin ymmärtää, että jotkut ihmiset vaan yksinkertaisesti pitävät lapsia epäkiinnostavina, kuvottavina ja luontaantyöntävinä. Yksinkertaisesti sanottuna, että _jotkut ihmiset eivät vaan halua lapsia_.
Aidosti käy joskus sääliksi (pääsääntöisesti äiti-ihmisiä) joilla ei ole muuta tarjottavaa kahvipöytäkeskusteluun työpaikalla kuin se, että mitä Yrjö-Mirjami on tehnyt. Sitten kun henkilö huomaa, että pöydässä istuu ihmisiä jotka eivät nyt hirveästi olekkaan kiinnostuneet Yrjö-Mirjamin yöllisestä ripulista, niin kahvikupponen tyhjenee ennätysvauhtia ja Yrjö-Mirjamin äiti poistuu paikalta. Tuo on se parhain vaihtoehto, se kertoo vielä siitä, että henkilöllä on jotain tilannetajua hiukan jäljellä. Ärsyttävimpiä ovat ne, jotka näyttävät lastensa valokuvia ja puhuvat niistä iloisesti vaikka ketään, ei ketään, paikallaolijoista kiinnosta.
Tää. Tai tuodaan se ällöttävä vauva näytille koko työpaikalle, ja suurinpiirtein väkisin tungetaan se haiseva vauva syliin. Hyi helkkari. Pliis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeasti, usko jo. Lapset eivät ole kaikista kiinnostavia. Eikä niitä silloin tietenkään halua.
Terveisin kahden äiti joka ei tuputa valintaansa toisille.Vierailija kirjoitti:
Ei sitä lapseton voi tietää.
Molempia ei voi kokea yhtäaikaa.Oikeasti? Valahtaako joillakin lisääntyjillä lapsen syntyessä osa omaa aivokapasiteettia lapsen mukana sairaalan lattialle? Miten se voi olla niin vaikea joidenkin ymmärtää, että jotkut ihmiset vaan yksinkertaisesti pitävät lapsia epäkiinnostavina, kuvottavina ja luontaantyöntävinä. Yksinkertaisesti sanottuna, että _jotkut ihmiset eivät vaan halua lapsia_.
Aidosti käy joskus sääliksi (pääsääntöisesti äiti-ihmisiä) joilla ei ole muuta tarjottavaa kahvipöytäkeskusteluun työpaikalla kuin se, että mitä Yrjö-Mirjami on tehnyt. Sitten kun henkilö huomaa, että pöydässä istuu ihmisiä jotka eivät nyt hirveästi olekkaan kiinnostuneet Yrjö-Mirjamin yöllisestä ripulista, niin kahvikupponen tyhjenee ennätysvauhtia ja Yrjö-Mirjamin äiti poistuu paikalta. Tuo on se parhain vaihtoehto, se kertoo vielä siitä, että henkilöllä on jotain tilannetajua hiukan jäljellä. Ärsyttävimpiä ovat ne, jotka näyttävät lastensa valokuvia ja puhuvat niistä iloisesti vaikka ketään, ei ketään, paikallaolijoista kiinnosta.
Niin no... Minä olen tuollaisen Yrjö-Mirjamin äiti, jolla aivotkin valui synnytyssalin lattialle ja laitoshuoltaja kävi sitten siivoamassa sotkun.. en tosiaan keksi mitään kiinnostavaa sanottavaa työpaikan kahvihuoneessa. Tai siis keksin paljonkin, mutta mikään aihe ei kiinnosta työkavereita ja henkilökohtainen elämäni on niin epäsovinnaista, ettei siitä kannata töissä puhua jottei saa "mainetta". Maailman menosta minulla on ajatuksia paljonkin, mutta nekin menee tosiaan monilta joko yli hilseen tai järkyttävät. Joten puhun tylsien ihmisten kanssa kohteliaan neutraalisti mahdollisimman sovinnaisista asioista. Vaikka Yrjö-Mirjamimme harrastuksista. Sitten kiskon kahvin naamaani pika-pikaa, jotta pääsen takaisin töihin ja pysymään asiassa.
Aiheeseen: mun ainoa arvaus on, että ap:n miehen äiti haluaisi olla mummo. Hänellä on vain yksi alle 30-vuotias poika, jolla ei ole ja joka ei halua lapsia ja jolla ei siis sterilisaatiota Ola tehty. Jos on pienikin mahdollisuus, että pojan naisystävä kokisi vauvakuumetta vaikka hetkenkin viinipäissään risteilyllä, olisi siinä promillen mahdollisuudet päästä mummo-pestiin. Eihän se muuta vaatisi kuin, että ap kieroilee ehkäisyn kanssa ja velamies on entinen velamies. Tietenkään noin kieroa suunnitelmaa anopilla ei ole, toivoneet teidän ottavan asian uudestaan käsittelyyn miehen kanssa, mutta käytännön tasolla anoppi voi vaikuttaa asiaan helpoiten (ei helposti) ap:n kautta. Ja miksi asiaan pitää hänen puuttua, enpä tiedä. Itselläni on lapsia ja kuule ne anopit on vähän sellaisia, että ne kyllä puuttuu. Jos teillä olisi lapsia niin sitten vasta tietäsitkin, olis kuule kestovaippaa tarjolla ja oikein konkreettista imetysohjausta, ei todellakaan kannata kertoa mitä reittiä kuljet vaunulenkillä kun on jo seuraa koko vuodeksi. Vaikka ihan ok onkin yleensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieshän ei voi synnyttää, joten se on aina naisen päätös haluaako tulla raskaaksi vai ei. Nainen siis päättää käytännössä ollaanko vela vai ei. Mies voi vielä vanhoilla päivilläänkin saada nainen raskaaksi, mutta vanha nainen voi harvoin tulla luonnollisesti raskaaksi.
Eikös lapsettomien yhdistyksellä ole jotain toimintaa tai materiaalia myös sellaisille ihmisille, jotka surevat sitä, etteivät tule isovanhemmiksi? Olisikohan anopille ja teille jotain hyötyä siitä, jos hän saisi vähän jeesiä omien tunteidensa käsittelyyn, ettei tarvitse niitä teidän niskaanne kaataa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivon, että tämä tämän hetken vela-huuma hälvenee, ennen kuin lapsemme ovat nuoria aikuisia. Vähän niinkuin 90-luvun skinit ja 2000-luvun kettutytöt.
Uskon että nykyisillä parikymppisillä on jo taas lapsihaluja enemmän kuin nyky-kolmekymppisillä. Niinhän asiat ja muoditkin menee, aalloissa =)
Mies pukkaa neljänkympin kriisissä
Jonkun kolmekymppisen työkaverin raskaaksi. Pysytte veloina ja yhdessä toki edelleen. Anoppi saa lapsenlapsensa. Ongelma ratkaistu. Haittaisko sua? Toista ihmistä ei voi ihan täysin kontrolloida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neljänkympin kriisi tulee sieltä kyllä. Kun tajuat että ne sun harrastuksesi ja urasi on ihan yhdentekeviä. Ja ne ei-velat tuttavasi harrastaa niitä omia harrastuksiaan jo lähes aikuisten lastensa kanssa ja niillä on paljon syvempi sisältö elämässä. Vauva on vain hetken vauva, siitä tulee lopulta ihan oikea aikuinen.
Onks noi 80-luvulla syntyneet joku menetetty sukupolvi kun eivät tajua vamhempiaan eikä oikeestaan paljon mitään toisten kunnioituksesta ja arvostamisesta. Nyky parikymppiset on suvaitsevampia ja onnelllisempiakin tuntuvat olevan eikä katkeria.
Nykyiset 30-v. ovat ylimielisiä eivätkä kunnioita menneitä arvoja ym. Mikä niiltä on vienyt elämänuskon ja halun saada lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi tarkennus kiitos! Kun mainitsit, että kipuilit asian kanssa pari vuotta, niin tapahtuiko se tämän suhteen aikana, vai jo aikaisemmin? Eli olisitko halunnut joskus lapsia ylipäätään, mutta muuttanut sitten mielesi, vai muuttuiko mielesi tässä suhteessa, koska mies halunnut?
Hyvä kysymys. Olen ollut vela koko ikäni, mutta kun tauluun tuli 25 vuotta alkoi asia pyöriä yhtäkkiä päässä. Kai se oli sitä biologisen kellon tikitystä sitten, kaveritkin alkoivat lisääntyä ja ihmiset vihjailla meidän lisääntymisestämme. Haluanko sittenkin? Olenko varma etten halua? Mitä jos haluaisinkin sitten kun on liian myöhäistä?
Reilun vuoden nuo hommat välillä ahdistivat, mutta nyt olen velampi kuin koskaan. Eli jos mies muuttaisikin mielensä, ero olisi edessä.
Ap
Olet siis ollut vela koko lapsuutesi aina 25 vuoden korkeaan ikään asti. Kyllä mies muuttaa mielensä ja sinäkin, kunhan biologinen kello alkaa tikittää vähän kuuluvammin. Mutta ehkä mies vaihtaa sitten nuorempaan.
Vierailija kirjoitti:
Onks noi 80-luvulla syntyneet joku menetetty sukupolvi kun eivät tajua vamhempiaan eikä oikeestaan paljon mitään toisten kunnioituksesta ja arvostamisesta. Nyky parikymppiset on suvaitsevampia ja onnelllisempiakin tuntuvat olevan eikä katkeria.
Enempi se menetetty sukupolvi tuntuisi olevan 90-luvulla syntyneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehen lisääntymishalut herää viidenkympin tienoilla, sitten on edessä ero ja nuoremman etsintä.
En itse tunne yhtään miestä joka olisi lisääntynyt niin myöhään.
Muutenkin aikamoista miesten aliarviointia väittää että yksikään mies ei oikeasti tiedä mitä elämältään oikeasti haluaa.
Ap
Minä tunnen kyllä montakin.
Mielenkiintoista jos ap todella ei tiedä ( ei tarvitse paremmin tuntea) ketään miestä joka on tullut isäksi myöhäisernmällä iällä. Aika tynnyrissä kasvanut täytyy olla.
Voin antaa 5 pisteen vihjeen aplle : oletko kuullut Suomen presidentistä mitään koskaan?Niinistöllähän on jo lapsia entuudestaan. Nythän on kyse vapaaehtoisesti lapsettomista miehistä, jotka viisikymppisenä keksivät, että haluavatkin lapsia. Eri
Kysymys on siitä että mies voi paljon vanhempana tehdä lapsia ja tosi moni tekeekin niin.
Emmehän me kukaan voida tietää useimpien eroavien pariskuntien syitä miksi ovat olleet lapsettomia ja miksi mies tekee nopeasti uuden kanssa lapsia.
Me vaan näemme ( toki jonkun läheisen ystävän tilanteen voi tietää) että näin käy.
Tässä on pointtina se että mies voi elää lapsetonta elämää miettimättä asiaa kunnolla ja loppuun asti ,koska hänellä säilyy mahdollisuus paljon pidempään ja hän myös tätä mahdollisuutta käyttää.
Halu perheeseen herää myöhemmin, ei tietenkään kaikilla mutta joillakin.
Tiedän useamman pariskunnan joilla ei ollut lapsia ja tuli ero ja kohta miehellä lapsiperhe.
En tiedä oliko noissa tapauksissa tahallinen vai tahaton lapsettomuus mutta mitä väliä?
Joka tapauksessa naisella on syytä olla elämässä muutakin kuin parisuhde.
Tehtiin kerran nuorena päätös ettei KOSKAAN tilata Hesaria. Kerrottiin tästä jopa vanhemmille jotka sydämistyi ikihyviksi, laatujournalismin ystäviä kun ovat. Välit meni poikki kymmeneksi vuodeksi... kunnes..
.. kasvettiin aikuisiksi (tai jotain) ja tajuttiinkin haluavamme elämäämme laatujournalismia seiskalehden sijaan. Tilattiin sitten lopulta Hesari vaikka tätäkin ratkaisua jouduttiin arpomaan pitkään siksi kun oltiin niin tosissaan tehty toisenlainen päätös aikaisemmin.