Miten sanoa ei rikkomatta välejä, kun anoppi tahtoo 9 kk ikäisen lapsenlapsen yökylään

Vierailija kirjoitti:

Se on aivan hyvä ohjenuora, että lapsi kestää niin monta yötä erossa kuin lapsella on ikävuosia. Ei näitä ohjeita aivan syyttä keksitä. Omat lapseni ovat nyt 3- ja 6-vuotta. Olen ollut heistä erossa muutamia öitä. Lapset ovat tosin olleet silloin isällään meillä kotona. Ei vauvoja kuulu laittaa isovanhemmille yöksi, ja vielä vähiten isovanhemman takia. Jos nyt tulee joku hätätilanne, niin ei lapsi siitä mene rikki jos vuoden ikäisenä on parikin yötä turvallisessa hoidossa muualla. Suositeltavaa se ei ole. Pieni lapsi ei pysty ylläpitämään mielikuvaa vanhemmasta kovin kauaa. Pitkä erossaolo on lapselle traumaattinen kokemus.

Nyökyttelin lukiessani kunnes pääsin tähän: "Olen ollut heistä erossa muutamia öitä. Lapset ovat tosin olleet silloin isällään meillä kotona." 

Siis... eihän tuo tilanne ole mitenkään verrannollinen aloittajan tilanteeseen? Annat ymmärtää, että isä olisi joku ulkopuolinen henkilö eikä täysiveroinen vanhempi äidin rinnalla. Itselle ei tulisi mieleenkään laska tuollaisia öitä, että olen itse pois 2-vuotiaan luota esim. työmatkalla ja lapsi normaalisti kotona isänsä kanssa, jotenkin traumatisoivaksi kokemukseksi. 

Lapsi nukkuu öisin, ei se silloin yllpidä mielikuvaa vanhemmistaan, vaan nukkuu. Yökyläily siis on ihan ok pienilläkin lapsilla, olettaen, että lasta ei tarvitse imettää yöllä ja että nukkuu täydet unet ja toki, että huoltapitävä aikuinen on tuttu, jos sattuukin heräämään syystä tai toisesta. Sitä tuttuutta ei saa synnytettyä, jos lapsen ei anneta olla muidenkin kuin äidin kanssa. 

Suomessa on paljon sen tyyppisiä äitejä, että ovat mustasukkaisia ja jopa omille lapsilleen, jos lapset näyttävät viihtyvän jonkun toisen kanssa, vaikka sitten anopin. Sitten ei voi tietenkään antaa lasta hoitoon, kun siellä alla kummittelee toisen vanheman mustasukkaisuus ja pelko siitä, että lapsi tykkäisikin toisesta aikuisesta enemmän, pelko joka on varsin vääristynyt, sillä miksi lapsi ei tykkäisi omista vanhemmistaan.

mutta kuka mitenkin haluaa lastaan kasvattaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi nukkuu öisin, ei se silloin yllpidä mielikuvaa vanhemmistaan, vaan nukkuu. Yökyläily siis on ihan ok pienilläkin lapsilla, olettaen, että lasta ei tarvitse imettää yöllä ja että nukkuu täydet unet ja toki, että huoltapitävä aikuinen on tuttu, jos sattuukin heräämään syystä tai toisesta. Sitä tuttuutta ei saa synnytettyä, jos lapsen ei anneta olla muidenkin kuin äidin kanssa. 

Suomessa on paljon sen tyyppisiä äitejä, että ovat mustasukkaisia ja jopa omille lapsilleen, jos lapset näyttävät viihtyvän jonkun toisen kanssa, vaikka sitten anopin. Sitten ei voi tietenkään antaa lasta hoitoon, kun siellä alla kummittelee toisen vanheman mustasukkaisuus ja pelko siitä, että lapsi tykkäisikin toisesta aikuisesta enemmän, pelko joka on varsin vääristynyt, sillä miksi lapsi ei tykkäisi omista vanhemmistaan.

mutta kuka mitenkin haluaa lastaan kasvattaa.

"Sitä tuttuutta ei saa synnytettyä" ---- no ei tosiaan saa, kun se ihan pieni vauva tajuaa just yhden pääasiallisen kiintymyssuhteen ja sitten perheen toisen aikuisen, jos sellainen on. Alla ei kummittele tosiaankaan mitään pelkoja tai mustasukkaisuutta, vaan tieteellinen tutkimus siitä, mikä on missäkin iässä lapsen hyvinvoinnin kannalta sopivaa. Ja nimenomaan se turvallinen ensijainen kiintymyssuhde kannattelee lasta myöhemmin itsenäistymään, ei kyse ole siitä että näillä vauvoilla olisi koko loppuelämän vain yksi tärkeä aikuinen. Meneväthän he varmasti useimmiten päivähoitoonkin.

Miksei mummu voi odottaa, jos lasta rakastaa, sitä vaihetta kun lapsi mielellään tulee hoitoon ja saavat viettää kahdenkeskistä aikaa? Miksi pitää painostaa ja ahdistella pienen vauvan äitiä luopumaan molemmille tarpeellisesta symbioosista "koska yöllä vauva nukkuu" ja vaikka heräisi niin ei yhtään pelästyisi vierasta paikkaa/hoitajaa? Usko jo, eroahdistus voisi siinä iskeä päällimmäiseksi.

Mutta kerro toki lisää tutkimuksesta tämän väitteesi taustalla, että "Suomessa on paljon sen tyyppisiä äitejä, että ovat mustasukkaisia"

Monilla vanhoilla naisilla on ilmeisesti hiekkaa tav##assa, heinäseiväs taka**olessa väärinpäin ja naama aina norsunvi##lla. Ilkeitten anoppien rakkain harrastus on miniöitten kiusaaminen ja nöyryyttäminen. Monet anopit ja isoäidit suhtautuvat omistushaluisesti lapsenlapsiinsa. Kaikkivoipaisissa kuvitelmissaan he ovat itse lähes synnyttäneet lapsenlapset ja haluaisivat jopa imettää. Koska miniä on lapsen / lasten äitinä anopin tiellä, anoppi yrittää sysätä miniän pois tieltä ja omia lapsenlapset.

Opettele sanomaan anopille vastaan ja laita hänelle pitävät rajat! Älä kutsu anoppia kylään. Älä vastaa anopin viesteihin ja puhelinsoittoihin. Laita puhelimeen soitonesto anopin numerolle. Laita ovi lukkoon, jos anoppi yrittää tulla kotiinne yllätyskyläilylle ja tupatarkastuksia tekemään. Älä mene lapsen / lasten kanssa anoppilaan kylään äläkä anna lasta / lapsia hetkeksikään anopille hoitoon. Jos anoppi ei lopeta lastenhoitoon sekaantumista ja vinkuu lastenlasta yökylään, niin katkaise välit häneen kokonaan!

Ei lasta minnekkään yökylään ennenkuin lapsi osaa puhua. Kerro tälläiset terveiset anopillesi.

Suomessa lapsen molemmilla vanhemmilla - siis myös vauvan isällä - on ollut jo vuosikymmeniä lakisääteinen oikeus äitiys- ja isyysvapaaseen. Eli vauvan isä voi hoitaa lapsia ja kotia, jos vauvan äiti joutuisi olemaan vaikka sairaalassa pitempään. Isälle maksetaan isyysrahaa.

Suomessa perhepolitiikka ei ole samanlaista kuin Italiassa ja Etelä-Euroopan maissa. Suomessa lapsen hoito ja kasvatus on lapsen vanhempien eli huoltajien tehtävä. Isovanhemmilla ei ole hoitovastuuta lapsenlapsistaan. Tuskin Suomen synnytyssairaaloista edes luovutetaan vastasyntynyttä vauvaa isovanhempien hoitoon! Vauvaperheeseen ei tarvita yhtään ilkeää anoppia ja ilkeää isovanhempaa tunkeilemaan ja määräilemään!

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä yleistetään että anopit ovat hulluja. Meidän vauva meni suoraan synnäriltä anopille kun minä jäin sairaalaan ja mies joutui käymään töissä.

Eikö se nyt ole aika helppo perustella korona-tilanteella. 

Isovanhemmille vinkki: auttakaa, älkää omiko.

Meidän koululaisella on isovanhempiinsa ihanan lämmin ja läheinen suhde, joka on saanut kehittyä rauhassa, ilman painostusta. Tutustuminen alkoi oikeastaan äidin ja vauvan YHTEISISTÄ yökyläilyistä mummilassa. Kun vauva aamulla heräsi äidin vierestä, mummi otti vauvan pariksi tunniksi hoitoonsa, niin äiti sai jatkaa unia. Ja kun tuli nälkä, mummi toi vauvan äidin kainaloon syömään. Eikä tullut mitään vaatimusta, että vauvan olisi pitänyt olla sen pidempään äidistä erossa. Päivällä saatoin lukea vaikka kirjaa lähellä, kun mummi ja vaari leikkivät vauvan kanssa, ja kun vauvalla tuli nälkä/äitiä ikävä, olin heti siinä.

Myöhemmin tehtiin päiväseltään kyläilyjä, joissa mummi hoiti lasta kun vanhemmat olivat esim. pihahommissa. Välillä vilkutettiin ikkunasta ja jos tuli ikävä, aina sai tulla äidin/isän luo. Parivuotiaana lapsi oli sitten ekan kerran yökylässä, kaikki meni hienosti ja nyt koululaisena lomilla lapsi viihtyy mummilassa useitakin päiviä putkeen.

Kaiken kaikkiaan isovanhemmat ovat kunnioittaneet ja arvostaneet meidän vanhempien roolia lapsen ensisijaisina hoitajina ja kiintymyksenkohteina ja me puolestamme kunnioitamme ja arvostamme isovanhempia lapselle (ja meille) tärkeinä ja läheisinä aikuisina.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se nyt ole aika helppo perustella korona-tilanteella. 

Mitään perusteluja ei tarvitse keksiä. Kun sanotaan ei niin se on sitten ei vaikka kuinka itkisi.

Nyt onkin  hyvä harjoitella anopin kanssa EIn sanomista. Se taito tulee olemaan tarpeen sitten, kun lapsi varttuu, oppii puhumaan ja sanomaan kovaan ääneen "mä haluun". Anopin märinä on pientä siihen verrattuna, kun lapsi voi itkeä ja huutaa pari tuntia, kun haluaa jotain mahdotonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö se nyt ole aika helppo perustella korona-tilanteella. 

Mitään perusteluja ei tarvitse keksiä. Kun sanotaan ei niin se on sitten ei vaikka kuinka itkisi.

Nyt onkin  hyvä harjoitella anopin kanssa EIn sanomista. Se taito tulee olemaan tarpeen sitten, kun lapsi varttuu, oppii puhumaan ja sanomaan kovaan ääneen "mä haluun". Anopin märinä on pientä siihen verrattuna, kun lapsi voi itkeä ja huutaa pari tuntia, kun haluaa jotain mahdotonta.

Eipä noita tilanteita voi verrata.

Normaalia lapsen kehitystä henkisesti epävakaaseen aikuiseen.