Lue keskustelun säännöt.
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Vierailija kirjoitti:
Monissa viesteissä puhutaan paljon näkemisestä, mutta kiinnostaisi tietää myös miten paljon pidätte yhteyttä ystäviin niinä aikoina kun ette voi nähdä? Eli jos tapaatte kasvokkain 1-2krt vuodessa, kuinka usein soittelette tai viestittelette? Entä jos tapaatte 1-2krt kuukaudessa?
Parhaan ystäväni kanssa ollaan kotihiiriä molemmat. Tapaamme harvoin, vaikka asumme lähekkäin. Lähinnä perhejuhlissa tavataan, viimeksi ystäväni tyttären tupareissa. Puhelimessa puhutaan pari kertaa viikossa vähintään, pitkiä puheluja. Yhdessä käymme silloin tällöin teatterissa. Ystävä on liikuntarajoitteinen, joten emme shoppaile tms. Onneksi mulla on muitakin ystäviä, joiden kanssa voidaan enemmän vaikkapa juuri lumpustaa kaupungilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monissa viesteissä puhutaan paljon näkemisestä, mutta kiinnostaisi tietää myös miten paljon pidätte yhteyttä ystäviin niinä aikoina kun ette voi nähdä? Eli jos tapaatte kasvokkain 1-2krt vuodessa, kuinka usein soittelette tai viestittelette? Entä jos tapaatte 1-2krt kuukaudessa?
Tämä on kans hassu juttu että moni äiti-ihminen ei voi puhua edes puhelimessa jos tenava ei ole jossain harrastuksessa tai kaverilla. Se yhteinen aika on niin tärkeää että ei ehdi kyllä nyt jutteleen. Juttelen kahden kaverin kanssa viikottain vaikka heilläkin on lapsia, muiden kanssa jos ne sattuu soittamaan. Satunnaisesti viestitellään ja nähdään kerran vuodessa näiden supermutsien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Suomalaisten kodit ovat keskimäärin aika pieniä, varsinkin kaupungeissa. Ei ole isoja ruokasaleja, joihin mahtuisi iso porukka ruokapöydän ääreen istumaan. Olohuoneissakin on tavallisesti sohva ja ehkä pari nojatuolia, joten isommasta porukasta osa saisi istua mukavasti ja osa korkeintaan jollain kovalla jakkaralla. Keittiötkään ei ole suunniteltu siten, että niissä saisi järjestettyä isolle porukalle kaikkine erikoisruokavalioineen tarjottavat niin, että kaikilla on sapuska samaan aikaan pöydässä eikä kylmäketjukaan katkea. Keittiön kaapeissa ei ole tilaa sekä omalle perheelle sopiville ruuanvalmistisastioille että isolle porukalle tarvittaviin isoihin kattiloihin jne. Hellassakin on yleensä vain neljä levyä, joista kaksi on pieniä. Vaatii myös jonkin verran kokemusta ja rutiinia, jos hauaa kutsua esim 15 ihmistä kotiinsa syömään. Mulla on tätä rutiinia vuosien kokemuksesta, mutta silti joka kerta joudun suunnittelemaan tarkkaan, missä järjestyksessä minkäkin asian teen, koska mulla ei esim ole niin isoa kattilaa, että sillä voisi keittää jonkun keiton 15:lle.
Lisäksi suomalaisten ostovoima on aika matala. Kaikilla ei ole varaa lähteä perheineen viettämään aikaa muiden kanssa ravintolaan eikä varsinkaan tarjota koko porukalle.
Tuntuu, että mietit nyt vähän liikaa kaikkia kovia jakkaroita ja muita, ei tämän tarvitse olla niin vaikeaa. Ei kai kukaan odotakaan, että yksi talous välttämättä tekisi kaikille ruuat. Kunnon yhteisölliseen meininkiinhän kuuluu nyyttärityyppinen perinne. Kokoonnutaan yhdessä ja kaikki tuo ruokaa mukanaan. Jos on pienet tilat, niin kokoonnutaan muualla tai vähemmän kuin se 15 ihmistä.
Jos on tarkoitus, että kokoonnutaan niin, että mukana on sekä sukulaisia että tuttavia, ketkä sukulaisista on sopivaa jättää kutsumatta, kun porukan koon on oltava pienempi? Voiko kutsua vain omat lapset, mutta ei miniöitä ja vävyjä? Tai voiko kutsua vain osan omista lapsistaan perheineen ja jättää osan kutsumatta? Kukaan ei kiskaise hernettä nenään?
Mutta ei siitä tarvitse tehdä niin vaikeaakaan. Jos suku on iso, paikka ja tarjottavat yms. valitaan sen mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Suomalaisten kodit ovat keskimäärin aika pieniä, varsinkin kaupungeissa. Ei ole isoja ruokasaleja, joihin mahtuisi iso porukka ruokapöydän ääreen istumaan. Olohuoneissakin on tavallisesti sohva ja ehkä pari nojatuolia, joten isommasta porukasta osa saisi istua mukavasti ja osa korkeintaan jollain kovalla jakkaralla. Keittiötkään ei ole suunniteltu siten, että niissä saisi järjestettyä isolle porukalle kaikkine erikoisruokavalioineen tarjottavat niin, että kaikilla on sapuska samaan aikaan pöydässä eikä kylmäketjukaan katkea. Keittiön kaapeissa ei ole tilaa sekä omalle perheelle sopiville ruuanvalmistisastioille että isolle porukalle tarvittaviin isoihin kattiloihin jne. Hellassakin on yleensä vain neljä levyä, joista kaksi on pieniä. Vaatii myös jonkin verran kokemusta ja rutiinia, jos hauaa kutsua esim 15 ihmistä kotiinsa syömään. Mulla on tätä rutiinia vuosien kokemuksesta, mutta silti joka kerta joudun suunnittelemaan tarkkaan, missä järjestyksessä minkäkin asian teen, koska mulla ei esim ole niin isoa kattilaa, että sillä voisi keittää jonkun keiton 15:lle.
Lisäksi suomalaisten ostovoima on aika matala. Kaikilla ei ole varaa lähteä perheineen viettämään aikaa muiden kanssa ravintolaan eikä varsinkaan tarjota koko porukalle.
Tuntuu, että mietit nyt vähän liikaa kaikkia kovia jakkaroita ja muita, ei tämän tarvitse olla niin vaikeaa. Ei kai kukaan odotakaan, että yksi talous välttämättä tekisi kaikille ruuat. Kunnon yhteisölliseen meininkiinhän kuuluu nyyttärityyppinen perinne. Kokoonnutaan yhdessä ja kaikki tuo ruokaa mukanaan. Jos on pienet tilat, niin kokoonnutaan muualla tai vähemmän kuin se 15 ihmistä.
Jos on tarkoitus, että kokoonnutaan niin, että mukana on sekä sukulaisia että tuttavia, ketkä sukulaisista on sopivaa jättää kutsumatta, kun porukan koon on oltava pienempi? Voiko kutsua vain omat lapset, mutta ei miniöitä ja vävyjä? Tai voiko kutsua vain osan omista lapsistaan perheineen ja jättää osan kutsumatta? Kukaan ei kiskaise hernettä nenään?
Mutta ei siitä tarvitse tehdä niin vaikeaakaan. Jos suku on iso, paikka ja tarjottavat yms. valitaan sen mukaan.
Tai sitten kutsutaan vain se suku ja jätetään tuttavat kutsumatta. Näin mä teen eli erikseen suvun kanssa ja erikseen sitten ystävien, kavereiden ja tuttavien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Mä en tykkää isommista porukoista. Kun tapaan jotain ystävääni tai kaveriani, haluan keskittyä kuuntelemaan juuri häntä enkä jakaa huomiotani samaan aikaan monelle muullekin ihmiselle. Haluan myös tarjota toiselle mahdollisuuden kertoa mulle sellaisiakin asioita, joita ei halua jakaa "koko kylälle". Sukuni on poikkeus, koska suvun kesken ollaan niin läheisiä, ettei ketään edes haittaisi, vaikka tavatessamme jättäisinkin jonkun heistä kokonaan huomioimatta.
Mun tutuissani on myös hyvin erilaisia ihmisiä. Tiedän oikein hyvin, keitä heistä ei kannata kutsua samaan aikaan. Esimerkiksi yksi hyvä ystäväni on suorasukainen, sellainen "totuudentorvi", joka sanoaa suoraan ja kaunistelematta, mitä ajattelee. Jotkut taas ovat hyvinkin herkästi mielensä pahoittavia. Vanhempani taas tietenkin haluavat mieluummin tavata lapsenlapsiaan kuin mun tuttaviani.
Omalla kohdallani en pidä mitenkään hankalana tai outona, että pidän sukuni sukuna ja sitten tapaan ystäviäni, kavereitani ja tuttaviani erikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. Mulla ja joillakin kavereilla ei ole edes lapsia, mutta suurimmalla osalla on.
Eli ei ole pelkästään niistä lapsista kiinni. Etääntyminen tuntuu alkavan jo siinä kun lähtee lukioon tai ammattikouluun ja viimeistään siinä kun memee korkeakoulun tai valmistuu korkeakoulusta. Muutetaan satojen kilometrien päähän, käydään töissä eikä jakseta muuta eikä kehdata vaivata kavereita. Varsinkim murheet kuten masennus ym saa unohtamaan että voisi sitä soittaakin joskus.
Kaippa kaikki on niin väsyneitä vain ja elämä pyörii sen arjen ympärillä eikä aikataulut sovi yhteen. Varsinkaan jos molemmilla on työlista korkeintaan 3 viikon päähän tiedossa ja vuorotyö. Jos asuu vähänkin kauempana on vaikea suunnitella mitään.
Olen myöskin 30v.
Suomalainen kulttuuri näyttää tosiaan olevan sellainen, että 30 tienoilla hankitaan puoliso ja sen jälkeen unohdetaan muu elämä. Nelikymppisenä sinkkuna elämä on todella yksinäistä.
Olen yrittänyt olla aktiivinen, monessa järjestö- ja vapaaehtoistoiminnassa mukana, kehitän itseäni ja opiskelen, työ on kiinnostava. Elämässä kaikki muuten todella hyvin, mutta läheisiä ihmisiä ei ole. Eläkkeellä olevat aktiiviset vanhempani pyörivät lähinnä omissa kuvioissaan eikä heillä riitä minulle aikaa, ainoa sisarus asuu kaukana ja on perheessään kiinni. Sukulaisia en juuri tunne, välit menivät jo kun olin lapsi enkä heihin kovin tutustunut. Kaverit ottavat yhteyttä lähinnä kun tarvivat jotain, muutto tai siivosuapua. Usein lähdenkin mukaan, mutta takaisin en luonnollisesti saa edes seuraa kahvikupposelle kun sitä haluaisin.
Sinkkuja kohtaan tuntuu olevan ihmeellisiä käsityksiä. Tässäkin ketjussa on tullut esiin kuinka perheelliset eivät jaksa "juosta baareissa" tai "puhua tinderistä". Ihan kuin sinkun ainoa elämänsisältö olisi loputon deittailu ja tinderin selaaminen! Ja kuka nelikymppinen jaksaa ravata yökerhoissa teinien keskellä? Tai muutenkaan viettää alkoholinhuuruista elämää. Jotenkin loukkaavinta on tässäkin ketjussa mainittu "viihdytyksen tarve". En minä ainakaan mitään viihdytystä tarvi, elämäni on täynnä ohjelmaa ja puuhaa. Kiinnostava ja vaativa työ, vapaaehtoistoiminta, opiskelu ja itseni kehittäminen, maailman menon seuraaminen, uusien harrastusten kokeilu. Tarvisten toisen ihmisen läsnäoloa, molemminpuolista tukea ja lämpöä. Arjen tavallisten asioiden jakamista.
Jokainen saa toki elää omannäköistään elämää, mutta se ei poista suruani tästä yksinäisyydestäni. Tavallaan helpottavaa kuulla, etten ole ainoa tunteideni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomalainen kulttuuri näyttää tosiaan olevan sellainen, että 30 tienoilla hankitaan puoliso ja sen jälkeen unohdetaan muu elämä. Nelikymppisenä sinkkuna elämä on todella yksinäistä.
Olen yrittänyt olla aktiivinen, monessa järjestö- ja vapaaehtoistoiminnassa mukana, kehitän itseäni ja opiskelen, työ on kiinnostava. Elämässä kaikki muuten todella hyvin, mutta läheisiä ihmisiä ei ole. Eläkkeellä olevat aktiiviset vanhempani pyörivät lähinnä omissa kuvioissaan eikä heillä riitä minulle aikaa, ainoa sisarus asuu kaukana ja on perheessään kiinni. Sukulaisia en juuri tunne, välit menivät jo kun olin lapsi enkä heihin kovin tutustunut. Kaverit ottavat yhteyttä lähinnä kun tarvivat jotain, muutto tai siivosuapua. Usein lähdenkin mukaan, mutta takaisin en luonnollisesti saa edes seuraa kahvikupposelle kun sitä haluaisin.
Sinkkuja kohtaan tuntuu olevan ihmeellisiä käsityksiä. Tässäkin ketjussa on tullut esiin kuinka perheelliset eivät jaksa "juosta baareissa" tai "puhua tinderistä". Ihan kuin sinkun ainoa elämänsisältö olisi loputon deittailu ja tinderin selaaminen! Ja kuka nelikymppinen jaksaa ravata yökerhoissa teinien keskellä? Tai muutenkaan viettää alkoholinhuuruista elämää. Jotenkin loukkaavinta on tässäkin ketjussa mainittu "viihdytyksen tarve". En minä ainakaan mitään viihdytystä tarvi, elämäni on täynnä ohjelmaa ja puuhaa. Kiinnostava ja vaativa työ, vapaaehtoistoiminta, opiskelu ja itseni kehittäminen, maailman menon seuraaminen, uusien harrastusten kokeilu. Tarvisten toisen ihmisen läsnäoloa, molemminpuolista tukea ja lämpöä. Arjen tavallisten asioiden jakamista.
Jokainen saa toki elää omannäköistään elämää, mutta se ei poista suruani tästä yksinäisyydestäni. Tavallaan helpottavaa kuulla, etten ole ainoa tunteideni kanssa.
Hyvä kirjoitus. Voi kun me samalla tavalla ajattelevat löydettäisiin toisemme myös verkon ulkopuolella.
Perheellisyys ei automaattisesti poista yksinäisyyttä. Fyysisesti ehkä, mutta emotionaalisesti voi olla perheellinen hyvinkin yksinäinen.
Minulla on mies joka on paljon töissä ja lapset jotka tarvitsevat paljon huomiota. Tämän vastapainoksi tarvitsisin ystävää että pääsisi tuulettumaan rankasta perhe arjesta. Joitakin tuttuja on joiden kanssa sitten joskus vietänkin aikaa, mutta en tiedä voiko heitä vielä nimittää ystäviksi. Oikeat ystävät jäivät sinne mistä muutin miehen perässä pois. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta ei sitä silloin tajunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedättekö mitä minulta kysyttiin terapiassa melkein ensimmäisenä? Onko sinulla ystäviä ja kuinka paljon ehdit viettää aikaa heidän kanssaan? Ihan vaan koska ystävien merkitys ihmisten hyvin voinnille ei ole ihan pieni. Toki toiset pärjää ehkä ilmankin, omasta tahdostaan tai jos on pakko, mutta turha on ystävien merkitystä vähentää sillä että on parisuhde. Ennemmin tai myöhemmin useimmat tarvitsevat parisuhteen ulkopuolisia hyviä ihmiskontakteja, jotta se parisuhdekin voisi pysyä tasapainoisena. Jos kumppanin imee kuiviin olemalla vain tämän kanssa, se ei tee lopulta hyvää kummallekaan.
Mutta me ihmiset olemme hyvin erilaisia siinä mikä määrä ystävien kanssa ja mikä puolison kanssa on sopivasti.
Itse olen 30v säännöllosessä päivätyössä käyvä, parisuhteessa oleva lapseton ja mulla on kolme oikeeta sydänystävää. Ensimmäisen kans ollaan oltu parhaita kavereita 25 vuotta ja nykyään välimatkaa on 40km ja hän on kahden pienen lapsen äiti sekä pyörittää miehensä kanssa yritystä. Joka aamu alkaa hyvänhuomenen viestittelyllä ja ilta päättyy hyvän yön toivotuksiin. Nähdään n. kerran viikossa joko heillä tai meillä.
Ystävä nro 2 on ollut elämässäni 5vuotta ja hänellä myös pieni lapsi, haastava vuorotyö ja rakentavat miehensä kanssa omakotitaloa. Hänen kanssaan myös joka päivä viestitellään ja soitellaan. Asuu 10km päässä ja nähdään muutaman kerran viikossa. Yleensä vieraillaan toistemme luona, mutta välillä myös käydään kahvilla, kaupassa, lenkillä ym.
Ystävä nro 3 on ollut menossa mukana lapsesta asti. Asuttu myös välillä tosi kaukana toisistamme ja ollut pitkiä aikoja ettei olla pidetty yhteyttä. Nykyään viestitellään muutaman kerran kuukaudessa ja nähdään joskus jouluna ja juhannuksena. Asuu myös 10km päässä. Hän on päivätyössä, sinkku ja lapseton.
Pointtina siis se, että kyllä se vika nyt on jossain muussa kun aikuistumisessa, jos ystävilläsi ei ole aikaa sinulle. Mulla ja mun ystävillä tosi erilaiset elämät ja silti tiukasti pidetään yhteyttä ja nähdään. Kaikki kuitenkin ollaan kolmenkympin kieppeillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mindez kirjoitti:
Itse olen 30v säännöllosessä päivätyössä käyvä, parisuhteessa oleva lapseton ja mulla on kolme oikeeta sydänystävää. Ensimmäisen kans ollaan oltu parhaita kavereita 25 vuotta ja nykyään välimatkaa on 40km ja hän on kahden pienen lapsen äiti sekä pyörittää miehensä kanssa yritystä. Joka aamu alkaa hyvänhuomenen viestittelyllä ja ilta päättyy hyvän yön toivotuksiin. Nähdään n. kerran viikossa joko heillä tai meillä.
Ystävä nro 2 on ollut elämässäni 5vuotta ja hänellä myös pieni lapsi, haastava vuorotyö ja rakentavat miehensä kanssa omakotitaloa. Hänen kanssaan myös joka päivä viestitellään ja soitellaan. Asuu 10km päässä ja nähdään muutaman kerran viikossa. Yleensä vieraillaan toistemme luona, mutta välillä myös käydään kahvilla, kaupassa, lenkillä ym.
Ystävä nro 3 on ollut menossa mukana lapsesta asti. Asuttu myös välillä tosi kaukana toisistamme ja ollut pitkiä aikoja ettei olla pidetty yhteyttä. Nykyään viestitellään muutaman kerran kuukaudessa ja nähdään joskus jouluna ja juhannuksena. Asuu myös 10km päässä. Hän on päivätyössä, sinkku ja lapseton.
Pointtina siis se, että kyllä se vika nyt on jossain muussa kun aikuistumisessa, jos ystävilläsi ei ole aikaa sinulle. Mulla ja mun ystävillä tosi erilaiset elämät ja silti tiukasti pidetään yhteyttä ja nähdään. Kaikki kuitenkin ollaan kolmenkympin kieppeillä.
Ilmeisesti sitten olet onnekas, hyvä niin. Kommenttisi kuulosti hieman siltä, että niillä joilla ystävyyssuhteet jäävät vähemmälle, on omassa itsessään jotain vikaa. Totta kai aina pitää katsoa peiliin, muttei elämä aina mene niin reilusti. Sain myös korkeakoulussa hyviä ystäviä, mutta valmistumisen jälkeen kaikki muutimme eri puolille Suomea. Tapaamiset pitää sopia hyvissä ajoin ja niitä on vain 1-2 kertaa vuodessa. Olen yrittänyt pitää kaikkiin tasapuolisesti yhteyttä, mutta kyllä se vähän turhauttaa, kun itse on aina se yhteydenottaja. Ja jos tässä vaiheessa mietit, että no mene ihminen eteenpäin elämässä ja hommaa uusia kavereita, niin voin kertoa että yritän, muttei se ole helppoa. Töissä ja harrastuksissa on kavereita (tai kenties tuttavia), mutta se on enemmän kuulumistenvaihtoa ja uutisista keskustelua kuin rentoa ystävyyttä, jossa molemmat voivat olla oma itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Mindez kirjoitti:
Itse olen 30v säännöllosessä päivätyössä käyvä, parisuhteessa oleva lapseton ja mulla on kolme oikeeta sydänystävää. Ensimmäisen kans ollaan oltu parhaita kavereita 25 vuotta ja nykyään välimatkaa on 40km ja hän on kahden pienen lapsen äiti sekä pyörittää miehensä kanssa yritystä. Joka aamu alkaa hyvänhuomenen viestittelyllä ja ilta päättyy hyvän yön toivotuksiin. Nähdään n. kerran viikossa joko heillä tai meillä.
Ystävä nro 2 on ollut elämässäni 5vuotta ja hänellä myös pieni lapsi, haastava vuorotyö ja rakentavat miehensä kanssa omakotitaloa. Hänen kanssaan myös joka päivä viestitellään ja soitellaan. Asuu 10km päässä ja nähdään muutaman kerran viikossa. Yleensä vieraillaan toistemme luona, mutta välillä myös käydään kahvilla, kaupassa, lenkillä ym.
Ystävä nro 3 on ollut menossa mukana lapsesta asti. Asuttu myös välillä tosi kaukana toisistamme ja ollut pitkiä aikoja ettei olla pidetty yhteyttä. Nykyään viestitellään muutaman kerran kuukaudessa ja nähdään joskus jouluna ja juhannuksena. Asuu myös 10km päässä. Hän on päivätyössä, sinkku ja lapseton.
Pointtina siis se, että kyllä se vika nyt on jossain muussa kun aikuistumisessa, jos ystävilläsi ei ole aikaa sinulle. Mulla ja mun ystävillä tosi erilaiset elämät ja silti tiukasti pidetään yhteyttä ja nähdään. Kaikki kuitenkin ollaan kolmenkympin kieppeillä.
Ilmeisesti sitten olet onnekas, hyvä niin. Kommenttisi kuulosti hieman siltä, että niillä joilla ystävyyssuhteet jäävät vähemmälle, on omassa itsessään jotain vikaa. Totta kai aina pitää katsoa peiliin, muttei elämä aina mene niin reilusti. Sain myös korkeakoulussa hyviä ystäviä, mutta valmistumisen jälkeen kaikki muutimme eri puolille Suomea. Tapaamiset pitää sopia hyvissä ajoin ja niitä on vain 1-2 kertaa vuodessa. Olen yrittänyt pitää kaikkiin tasapuolisesti yhteyttä, mutta kyllä se vähän turhauttaa, kun itse on aina se yhteydenottaja. Ja jos tässä vaiheessa mietit, että no mene ihminen eteenpäin elämässä ja hommaa uusia kavereita, niin voin kertoa että yritän, muttei se ole helppoa. Töissä ja harrastuksissa on kavereita (tai kenties tuttavia), mutta se on enemmän kuulumistenvaihtoa ja uutisista keskustelua kuin rentoa ystävyyttä, jossa molemmat voivat olla oma itsensä.
Haluaisin myös tietää missä näitä ystäviä saa aikuisena? Ja joku mainitsee vielä kerran ne kansalaisopiston kurssit, alan varmaan kirkumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mindez kirjoitti:
Itse olen 30v säännöllosessä päivätyössä käyvä, parisuhteessa oleva lapseton ja mulla on kolme oikeeta sydänystävää. Ensimmäisen kans ollaan oltu parhaita kavereita 25 vuotta ja nykyään välimatkaa on 40km ja hän on kahden pienen lapsen äiti sekä pyörittää miehensä kanssa yritystä. Joka aamu alkaa hyvänhuomenen viestittelyllä ja ilta päättyy hyvän yön toivotuksiin. Nähdään n. kerran viikossa joko heillä tai meillä.
Ystävä nro 2 on ollut elämässäni 5vuotta ja hänellä myös pieni lapsi, haastava vuorotyö ja rakentavat miehensä kanssa omakotitaloa. Hänen kanssaan myös joka päivä viestitellään ja soitellaan. Asuu 10km päässä ja nähdään muutaman kerran viikossa. Yleensä vieraillaan toistemme luona, mutta välillä myös käydään kahvilla, kaupassa, lenkillä ym.
Ystävä nro 3 on ollut menossa mukana lapsesta asti. Asuttu myös välillä tosi kaukana toisistamme ja ollut pitkiä aikoja ettei olla pidetty yhteyttä. Nykyään viestitellään muutaman kerran kuukaudessa ja nähdään joskus jouluna ja juhannuksena. Asuu myös 10km päässä. Hän on päivätyössä, sinkku ja lapseton.
Pointtina siis se, että kyllä se vika nyt on jossain muussa kun aikuistumisessa, jos ystävilläsi ei ole aikaa sinulle. Mulla ja mun ystävillä tosi erilaiset elämät ja silti tiukasti pidetään yhteyttä ja nähdään. Kaikki kuitenkin ollaan kolmenkympin kieppeillä.
Ilmeisesti sitten olet onnekas, hyvä niin. Kommenttisi kuulosti hieman siltä, että niillä joilla ystävyyssuhteet jäävät vähemmälle, on omassa itsessään jotain vikaa. Totta kai aina pitää katsoa peiliin, muttei elämä aina mene niin reilusti. Sain myös korkeakoulussa hyviä ystäviä, mutta valmistumisen jälkeen kaikki muutimme eri puolille Suomea. Tapaamiset pitää sopia hyvissä ajoin ja niitä on vain 1-2 kertaa vuodessa. Olen yrittänyt pitää kaikkiin tasapuolisesti yhteyttä, mutta kyllä se vähän turhauttaa, kun itse on aina se yhteydenottaja. Ja jos tässä vaiheessa mietit, että no mene ihminen eteenpäin elämässä ja hommaa uusia kavereita, niin voin kertoa että yritän, muttei se ole helppoa. Töissä ja harrastuksissa on kavereita (tai kenties tuttavia), mutta se on enemmän kuulumistenvaihtoa ja uutisista keskustelua kuin rentoa ystävyyttä, jossa molemmat voivat olla oma itsensä.
Haluaisin myös tietää missä näitä ystäviä saa aikuisena? Ja joku mainitsee vielä kerran ne kansalaisopiston kurssit, alan varmaan kirkumaan.
Sama täällä :D Ihmiset käyväy yleensä vain suorittamassa niitä kursseja ja lähtevät kotiin. Ei sinne mennä ystäviä saamaan. Sama pätee kaikenlaisiin kursseihin ja vapaaehtoistyöhön.
Vierailija kirjoitti:
Tiedättekö mitä minulta kysyttiin terapiassa melkein ensimmäisenä? Onko sinulla ystäviä ja kuinka paljon ehdit viettää aikaa heidän kanssaan? Ihan vaan koska ystävien merkitys ihmisten hyvin voinnille ei ole ihan pieni. Toki toiset pärjää ehkä ilmankin, omasta tahdostaan tai jos on pakko, mutta turha on ystävien merkitystä vähentää sillä että on parisuhde. Ennemmin tai myöhemmin useimmat tarvitsevat parisuhteen ulkopuolisia hyviä ihmiskontakteja, jotta se parisuhdekin voisi pysyä tasapainoisena. Jos kumppanin imee kuiviin olemalla vain tämän kanssa, se ei tee lopulta hyvää kummallekaan.
Mutta me ihmiset olemme hyvin erilaisia siinä mikä määrä ystävien kanssa ja mikä puolison kanssa on sopivasti.
Samaa mieltä. Mutta jos toiset eivät halua ystävyyttä tai eivät halua viettää paljon aikaa yhdessä, niin on pakko jotenkin tulla toimeen vähemmillä ihmiskontakteilla.
Vierailija kirjoitti:
Minä löysin aikuisena ystävän jonka kanssa nähdään monta kertaa viikossa. Eikä mitään sunnittelua vaan senkus soittaa ja kysyy saako tulla kylään. Sitten löhötään sohvalla ja juodaan kahvia. Jos lapset ovat mukana niin he saavat seuraa ja osaavat jo tapellakin kuin sisarukset konsanaan. Soittaa voi mihin aikaan päivästä tahansa ja mistä asiasta tahansa. Aina voi luottaa toiseen jos tarvitsee apua.
Tehdään yhdessä vaikka mitä, lapset ovat välillä mukana ja välillä sitten ihan kahdestaan.
Kuulostaa ihanalta! Mistä ja miten tällaisen ystävän voi löytää? Musta tuntuu, että aikuisena ystävystyminenkin ja ystävien löytäminen on pirun vaikeaa. Kaikilla kun on jo menonsa eikä olla edes avoimia sille että elämään tulisi uusi ihminen, tai siltä ainakin tuntuu... aika yksinäistä olla uudella paikkakunnalla vailla kauheesti tutustumismahdollisuuksia.
Itsellä enemmin käynyt niin että intressit eivät enää kohtaa. Yh-äiti haluaa baariin "tanssimaan" eli etsimään miehiä mikä ei itseäni enää tässä iässä (40 v) ja varattuna kiinnosta pätkääkään. 30 v toki käytiin vielä ahkerasti muttei enää. Mihinkään muualle ei voi mennä kuten kahville (paitsi pubiin pe iltana), syömään, kyläillä puolin tai toisin kotosalla, salille tai lenkille. Ja jos kaverin syntymäpäiväjuhliinkin tulee kutsu niin sitten suututaan kun et halua lähteä sieltä yökerhoon.
Olen netin ystäväpalstan kautta tutustunut ja käynyt tapaamassa useampaakin ihmistä. On ollut mielenkiintoista huomata miten vaikeaa on silti löytää ystävää, vaikka molemmilla olisi sama asia hakusessa. Se kemian ja yhteisen sävelen löytäminen ei nimittäin ole välttämättä helppoa tosielämässä, vaikka sähköposteja olisikin vaihdettu innokkaasti sitä ennen. Monilla on ollut ilmeisesti lopulta tietty tarkkakin käsitys millaisen ystävän haluavat ja vähänkin omasta ajatusmaailmasta poikkeava ei ole päässyt jatkoon. Kaikkien kanssa ollaan tavattu useampi kerta, mutta aina se on kaatunut johonkin, joko erilaisuuteen tai sitten ajan puutteeseen (yllättäen). Itse olisin ollut valmis vielä jatkamaan, mutta näin sitten kuitenkin kävi.
Vierailija kirjoitti:
Olen netin ystäväpalstan kautta tutustunut ja käynyt tapaamassa useampaakin ihmistä. On ollut mielenkiintoista huomata miten vaikeaa on silti löytää ystävää, vaikka molemmilla olisi sama asia hakusessa. Se kemian ja yhteisen sävelen löytäminen ei nimittäin ole välttämättä helppoa tosielämässä, vaikka sähköposteja olisikin vaihdettu innokkaasti sitä ennen. Monilla on ollut ilmeisesti lopulta tietty tarkkakin käsitys millaisen ystävän haluavat ja vähänkin omasta ajatusmaailmasta poikkeava ei ole päässyt jatkoon. Kaikkien kanssa ollaan tavattu useampi kerta, mutta aina se on kaatunut johonkin, joko erilaisuuteen tai sitten ajan puutteeseen (yllättäen). Itse olisin ollut valmis vielä jatkamaan, mutta näin sitten kuitenkin kävi.
Mä olen löytänyt uusia ystäviä netistä, mutta en minkään ystäväpalstan kautta vaan muutamista Facebookin ryhmistä. Ryhmän aihealue on ollut se, joka kaikkia ryhmäläisiä yhdistää. Ollaan siis kiinnostuttu ainakin yhdestä molempia yhdistävästä asiasta. Jossain vaiheessa tutummiksi tulleiden kanssa on laitettu kaveripyynnöt ja sen myötä saanut vähän enemmän käsitystä toisen elämästä. Ja sen jälkeen vaihdettu jo yksityisviestejäkin ja tavattu. Tietenkään tällainen tutustuminen ei tapahdu kuukaudessa eikä viidessäkään, mutta kuitenkin vuosien myötä.
Viestittelen joidenkin ystävieni kanssa lähes päivittäin, joidenkin kanssa ehkä kerran viikkoon ja joidenkin kanssa harvemmin. Tämä ei ole sidoksissa siihen, kuinka usein tavataan. En soittele ystävilleni oikeastaan koskaan. Viestittely on siitä hyvä, että viestin vastaanottaja voi lukea viestin ja vastata siihen, kun ehtii.