Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko lapsellani asperger vai jotain muuta
04.10.2020 |
Minulla on 4v ja 1v lapset. 4v on ollut aina haastava mm. Allergioiden ja refluksin vuoksi mutta ne ovat nyt kunnossa. Vaatii myös todella paljon aikuisen huomiota ja ei helpolla aloita omia leikkejä vaan aina pitäisi olla aikuisen opastamassa ja leikkimässä. On hyvin valikoiva ruokien suhteen ja syö vain suppeita tiettyjä ruokia esim jogurtin pitää olla aina sama tietty ja uusia ei suostu syömään. Iho on hyvin herkkä ja ei esim yhtään siedä jos puntti nousee tai hiekkaa kengässä. Siirtymät vieläkin vaikeita vaikka paljon on edistytty.
Saa vieläkin raivareita muutaman kerran viikossa. Rutiineja rakastaa. Väsyneenä ja nälkäisenä jumiutuu tai raivareita enemmän.
Oppi puhumaan reilu 2v ja siitä lähtien on puhunut taukoamatta. Puhuu aina kovalla äänellä vaikka hyssytellään.
Meni 1v tarhaan ja siitä lähtien olen odottanut kuin kuuta nousevaa että alkaisi leikkiä muiden lasten kanssa että me vanhemmat saisimme levätä. Mutta ei. Vielä 4v ei ole kiinnostunut leikkimään muiden kanssa. Hoitajat kehuvat lasta sopeutuvaksi, rauhalliseksi, iloiseksi, puheliaaksi. Mutta toisten lasten seuraa ei kaipaa yhtään vaan tarhassakin höpöttää jatkuvasti aikuisille!
Olen todella alkanut huolestua onko lapseni vaan erikoinen vai onko kellään muulla ollut samanlaisia "oireita" että kuuluisivatko esim aspergerin? Ylivilkas lapseni ei ole vaan saattaa tuntikausia kuunnella esim. Aku Ankkaa joka onkin nyt intohimo. Ns. Perinteiset leikit esim pikkuautoila tai ukkeleilla eivät poikaa voisi vähempää kiinnostaa. Mies ei halua tutkituttaa lasta koska pelkää leimautumista. Kuitenkin vielä pärjäämme näin. Mielenkiinnolla odotan parin vuoden päästä koittavaa eskaria. Nyt jo tosin kirjoittaa nimensä ja osaa kaikki aakkoset ja laskea 20.
Kommentit (183)
Omg teen tuota maskingia. Jäljittelen normaalina pitämieni ihmisten eleitä.
Joudun palavereissa koko ajan yrittään istua rauhassa, videopalavereissa elehdin muita enemmän, jos en pidä varaani.
Koulussa opin olemaan puhumatta avaruudesta ja dinosauruksista. Pystyn keskustelemaan pitkiä aikoja normaalisti asioista, joita muut näyttävät pitävän kiinnostavina. En voi kuollaksenikaan ymmärtää, mikä niissä on kiinnostavaa, mutta olen oppinut hymyilemään ja nyökkäilemään ja kysymään tarkentavia kysymyksiä. Ja olemaan puhumatta itseäni kiinnostavista asioista, koska ne ovat selvästi muiden mielestä outoja. Ei ollut läheisiä ystäviä, mutta roikuin mukana.
Olen oppinut paljon ihmisistä ihan lukemalla, pohjattomasti, ja saamalla sieltä ikään kuin sabluunoita, millaisia erilaisia ihmisiä on, ja miten he ajattelevat ja toimivat. Jane Austen on ihan loistava, ehkä hän oli assi, koska katsoo niin terävästi ja analysoiden eri tyyppisiä ihmisiä, ja sitä mikä heitä ajaa.
Mieheni on hyvin saman tyyppinen, lisäksi hän jumittaa asioihin. Ehkä siksi ymmärrämme toisiamme niin hyvin. Pojastani huomasin jo pienenä, että hänelle siirtymät tekivät tiukkaa. Opin jo varhain ennakoimaan niitä, että aamulla kerroin koko päivän ohjelman, ja sitten aina hyvissä ajoin sanoin,että puolen tunnin päästä lähdetään sinne ja sinne. Pidin hyvän huolen, että kiireellä ei ikinä tarvinnut lähteä minnekään
Kellään meillä ei ole ikinä edes epäilty mitään, saati mitään diagnoosia. Työssä ja koulussa kaikki pärjätään ja ollaan asiantuntijoita. Mutta työ- ja koulupäivän ihmiskontaktit ja sosiaalisuus vie meistä niin kaikki mehut, että muu aika ollaan aika lailla lataustilassa ja erakkoina, ja enimmäkseen pelaillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omg teen tuota maskingia. Jäljittelen normaalina pitämieni ihmisten eleitä.
Joudun palavereissa koko ajan yrittään istua rauhassa, videopalavereissa elehdin muita enemmän, jos en pidä varaani.
Koulussa opin olemaan puhumatta avaruudesta ja dinosauruksista. Pystyn keskustelemaan pitkiä aikoja normaalisti asioista, joita muut näyttävät pitävän kiinnostavina. En voi kuollaksenikaan ymmärtää, mikä niissä on kiinnostavaa, mutta olen oppinut hymyilemään ja nyökkäilemään ja kysymään tarkentavia kysymyksiä. Ja olemaan puhumatta itseäni kiinnostavista asioista, koska ne ovat selvästi muiden mielestä outoja. Ei ollut läheisiä ystäviä, mutta roikuin mukana.Olen oppinut paljon ihmisistä ihan lukemalla, pohjattomasti, ja saamalla sieltä ikään kuin sabluunoita, millaisia erilaisia ihmisiä on, ja miten he ajattelevat ja toimivat. Jane Austen on ihan loistava, ehkä hän oli assi, koska katsoo niin terävästi ja analysoiden eri tyyppisiä ihmisiä, ja sitä mikä heitä ajaa.
Mieheni on hyvin saman tyyppinen, lisäksi hän jumittaa asioihin. Ehkä siksi ymmärrämme toisiamme niin hyvin. Pojastani huomasin jo pienenä, että hänelle siirtymät tekivät tiukkaa. Opin jo varhain ennakoimaan niitä, että aamulla kerroin koko päivän ohjelman, ja sitten aina hyvissä ajoin sanoin,että puolen tunnin päästä lähdetään sinne ja sinne. Pidin hyvän huolen, että kiireellä ei ikinä tarvinnut lähteä minnekään
Kellään meillä ei ole ikinä edes epäilty mitään, saati mitään diagnoosia. Työssä ja koulussa kaikki pärjätään ja ollaan asiantuntijoita. Mutta työ- ja koulupäivän ihmiskontaktit ja sosiaalisuus vie meistä niin kaikki mehut, että muu aika ollaan aika lailla lataustilassa ja erakkoina, ja enimmäkseen pelaillaan.
Jaksoin tätä pelleilyä työelämässä 25 vuotta. Toki tilanne aiheutti masennusta ja vaikeaa ahdistusta, tietysti, ei kelvannut/saanut olla oma itsensä. Sitten loppui jaksaminen kerta rysäyksellä. Tunnen useita Aspergereita joille näin käy.
Voimia teille, maailma on kova, ihmiset pahoja ja kykenemättömiä kohtaamaan/sietämään erilaisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Kun tätä luin, tuli mieleen, että taivaan kiitos minulla ei ole lapsia! Tällaistako se nykyään on, että jos on vähän erilainen kuin keskiverto, niin haetaan diagnooseja ja yritetään "tukitoimien" kautta tunkea tavallisten joukkoon?
Itse 1970-luvulla syntyneenä olin monella tapaa ap:n lapsen tapainen, ehkä vaikein mahdollinen temperamenttipiirteiden yhdistelmä, mutta ei silloin kellekään tullut mieleenkään tehdä siitä ongelmaa. Tuo nyt vaan on tuollainen, samanlainen luonne kuin kiivas ja hankala isoisänsä, totesi äiti. Se oli itsestäänselvää että ihmisiä on erilaisia: jotkut kaipaa kavereita, toiset ei, jotkut pitkästyy helposti ja toiset ei, jotkut on hiljaisia ja jotkut äänekkäitä, jotkut innostuu uudesta ja jotkut kammoaa ja vastustaa sitä. Tavoite oli kasvattaa niin, että saa olla oma itsensä, mutta oppia kasvatuksen ja iän myötä ns. julkisissa tilanteissa kuten päiväkodissa ja koulussa hillitemään piirteitään sen verran, että ei aiheuta haittaa muille. Ap:n lapsihan osaa tämän hyvin, kun päiväkodissa käyttäytyy hyvin. Mutta ei ihmiselle ole hyväksi sulloa aitoa temperamenttiaan pulloon täysipäiväisesti, tai tulla aivopestyksi keskivertoihmiseksi.
Johan meiltä loppuu pian taiteilijat ja omintakeiset ajattelijat, mystikot ja eriikoiset persoonat, jos heti kun joku lapsuudessa vähän osoittaa keskiverrosta poikkeavia ominaisuuksia, mietitään mikähän sairaus sillä on ja millähän lääkkeellä tai kuntoutus-aivopesulla se saadaan keskivertolapsen tapaiseksi.
Tarkoitus on auttaa lasta, jolla on avuntarve.
Kannattaa varata aika perheneuvolaan ja tehdä tutkimukset. Saatte toimintaterapiaa yms mitä lapsi tarvitsee ja joka helpottaa arkea. Saatte myös tietoa ja opastusta sekä ymmärrystä miksi jokin asia on näin ja miksi näin tapahtuu. Ongelmia voi tulla ilman terapiaa, esim tunteiden tunnistamisessa jne.
T: kahden autisminkirjolaisen ja aspergerin äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omg teen tuota maskingia. Jäljittelen normaalina pitämieni ihmisten eleitä.
Joudun palavereissa koko ajan yrittään istua rauhassa, videopalavereissa elehdin muita enemmän, jos en pidä varaani.
Koulussa opin olemaan puhumatta avaruudesta ja dinosauruksista. Pystyn keskustelemaan pitkiä aikoja normaalisti asioista, joita muut näyttävät pitävän kiinnostavina. En voi kuollaksenikaan ymmärtää, mikä niissä on kiinnostavaa, mutta olen oppinut hymyilemään ja nyökkäilemään ja kysymään tarkentavia kysymyksiä. Ja olemaan puhumatta itseäni kiinnostavista asioista, koska ne ovat selvästi muiden mielestä outoja. Ei ollut läheisiä ystäviä, mutta roikuin mukana.Olen oppinut paljon ihmisistä ihan lukemalla, pohjattomasti, ja saamalla sieltä ikään kuin sabluunoita, millaisia erilaisia ihmisiä on, ja miten he ajattelevat ja toimivat. Jane Austen on ihan loistava, ehkä hän oli assi, koska katsoo niin terävästi ja analysoiden eri tyyppisiä ihmisiä, ja sitä mikä heitä ajaa.
Mieheni on hyvin saman tyyppinen, lisäksi hän jumittaa asioihin. Ehkä siksi ymmärrämme toisiamme niin hyvin. Pojastani huomasin jo pienenä, että hänelle siirtymät tekivät tiukkaa. Opin jo varhain ennakoimaan niitä, että aamulla kerroin koko päivän ohjelman, ja sitten aina hyvissä ajoin sanoin,että puolen tunnin päästä lähdetään sinne ja sinne. Pidin hyvän huolen, että kiireellä ei ikinä tarvinnut lähteä minnekään
Kellään meillä ei ole ikinä edes epäilty mitään, saati mitään diagnoosia. Työssä ja koulussa kaikki pärjätään ja ollaan asiantuntijoita. Mutta työ- ja koulupäivän ihmiskontaktit ja sosiaalisuus vie meistä niin kaikki mehut, että muu aika ollaan aika lailla lataustilassa ja erakkoina, ja enimmäkseen pelaillaan.
Jaksoin tätä pelleilyä työelämässä 25 vuotta. Toki tilanne aiheutti masennusta ja vaikeaa ahdistusta, tietysti, ei kelvannut/saanut olla oma itsensä. Sitten loppui jaksaminen kerta rysäyksellä. Tunnen useita Aspergereita joille näin käy.
Voimia teille, maailma on kova, ihmiset pahoja ja kykenemättömiä kohtaamaan/sietämään erilaisuutta.
Miksi kuvittelet, että me nentint saisimme olla omia itsejämme? Jokainen meistä joutuu esittämään jotain roolia työssä. Jos saisin ihan itse päättää, en todellakaan olisi töissä tälläinen kuin olen. Joudun ihan samalla tavalla esittämään kiinnostunutta, kun joku selostaa asioitaan. Sitä kutsutaan kohteliaisuudeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omg teen tuota maskingia. Jäljittelen normaalina pitämieni ihmisten eleitä.
Joudun palavereissa koko ajan yrittään istua rauhassa, videopalavereissa elehdin muita enemmän, jos en pidä varaani.
Koulussa opin olemaan puhumatta avaruudesta ja dinosauruksista. Pystyn keskustelemaan pitkiä aikoja normaalisti asioista, joita muut näyttävät pitävän kiinnostavina. En voi kuollaksenikaan ymmärtää, mikä niissä on kiinnostavaa, mutta olen oppinut hymyilemään ja nyökkäilemään ja kysymään tarkentavia kysymyksiä. Ja olemaan puhumatta itseäni kiinnostavista asioista, koska ne ovat selvästi muiden mielestä outoja. Ei ollut läheisiä ystäviä, mutta roikuin mukana.Olen oppinut paljon ihmisistä ihan lukemalla, pohjattomasti, ja saamalla sieltä ikään kuin sabluunoita, millaisia erilaisia ihmisiä on, ja miten he ajattelevat ja toimivat. Jane Austen on ihan loistava, ehkä hän oli assi, koska katsoo niin terävästi ja analysoiden eri tyyppisiä ihmisiä, ja sitä mikä heitä ajaa.
Mieheni on hyvin saman tyyppinen, lisäksi hän jumittaa asioihin. Ehkä siksi ymmärrämme toisiamme niin hyvin. Pojastani huomasin jo pienenä, että hänelle siirtymät tekivät tiukkaa. Opin jo varhain ennakoimaan niitä, että aamulla kerroin koko päivän ohjelman, ja sitten aina hyvissä ajoin sanoin,että puolen tunnin päästä lähdetään sinne ja sinne. Pidin hyvän huolen, että kiireellä ei ikinä tarvinnut lähteä minnekään
Kellään meillä ei ole ikinä edes epäilty mitään, saati mitään diagnoosia. Työssä ja koulussa kaikki pärjätään ja ollaan asiantuntijoita. Mutta työ- ja koulupäivän ihmiskontaktit ja sosiaalisuus vie meistä niin kaikki mehut, että muu aika ollaan aika lailla lataustilassa ja erakkoina, ja enimmäkseen pelaillaan.
Katso tämä Tony attwoodin esitelmä asperger tyttöjen ja naisten ominaisuuksista. Tunnistin itseni ja lapseni käytöstä tästä.
Hyvin yleistävä mutta tiivis paketti.
Henkilö on kirjoittanut kirjan aspergerista, löytyy myös muistaakseni suomeksi.
Vierailija kirjoitti:
Tässäpä oli hyvää tekstiä taas. Olen lukenut haastavan temperamentin lapsista kirjastossa. Nekin tekstit kyllä pitävät hyvin paikkansa lapseni kohdalla.Toki hauska olisi uskoa että lapseni olisikin huippuälykäs ja siksi tuollainen, heh! - ap
Hän saattaa olla huippuälykäs, vaikka olisikin asperger. Oman lapseni lukioaikoina näin paljon nörttejä, jotka sijoittuivat lukiolaisten kisoissa kärkeen ja tulivat myös valituiksi olympiajoukkueisiin. Tässä porukassa aspergerit ovat todella vahvasti edustettuina. Itse olen miettinyt, onko neurotyypillisen edes mahdollista pärjätä näissä kisoissa sen kovimman kärjen kanssa. Kymmenen joukkoon voi päästä, mutta tuskin kolmen. Aspergerien aivot on vaan ylivoimaiset juuri matematiikassa ja ohjelmoinnissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omg teen tuota maskingia. Jäljittelen normaalina pitämieni ihmisten eleitä.
Joudun palavereissa koko ajan yrittään istua rauhassa, videopalavereissa elehdin muita enemmän, jos en pidä varaani.
Koulussa opin olemaan puhumatta avaruudesta ja dinosauruksista. Pystyn keskustelemaan pitkiä aikoja normaalisti asioista, joita muut näyttävät pitävän kiinnostavina. En voi kuollaksenikaan ymmärtää, mikä niissä on kiinnostavaa, mutta olen oppinut hymyilemään ja nyökkäilemään ja kysymään tarkentavia kysymyksiä. Ja olemaan puhumatta itseäni kiinnostavista asioista, koska ne ovat selvästi muiden mielestä outoja. Ei ollut läheisiä ystäviä, mutta roikuin mukana.Olen oppinut paljon ihmisistä ihan lukemalla, pohjattomasti, ja saamalla sieltä ikään kuin sabluunoita, millaisia erilaisia ihmisiä on, ja miten he ajattelevat ja toimivat. Jane Austen on ihan loistava, ehkä hän oli assi, koska katsoo niin terävästi ja analysoiden eri tyyppisiä ihmisiä, ja sitä mikä heitä ajaa.
Mieheni on hyvin saman tyyppinen, lisäksi hän jumittaa asioihin. Ehkä siksi ymmärrämme toisiamme niin hyvin. Pojastani huomasin jo pienenä, että hänelle siirtymät tekivät tiukkaa. Opin jo varhain ennakoimaan niitä, että aamulla kerroin koko päivän ohjelman, ja sitten aina hyvissä ajoin sanoin,että puolen tunnin päästä lähdetään sinne ja sinne. Pidin hyvän huolen, että kiireellä ei ikinä tarvinnut lähteä minnekään
Kellään meillä ei ole ikinä edes epäilty mitään, saati mitään diagnoosia. Työssä ja koulussa kaikki pärjätään ja ollaan asiantuntijoita. Mutta työ- ja koulupäivän ihmiskontaktit ja sosiaalisuus vie meistä niin kaikki mehut, että muu aika ollaan aika lailla lataustilassa ja erakkoina, ja enimmäkseen pelaillaan.
Jaksoin tätä pelleilyä työelämässä 25 vuotta. Toki tilanne aiheutti masennusta ja vaikeaa ahdistusta, tietysti, ei kelvannut/saanut olla oma itsensä. Sitten loppui jaksaminen kerta rysäyksellä. Tunnen useita Aspergereita joille näin käy.
Voimia teille, maailma on kova, ihmiset pahoja ja kykenemättömiä kohtaamaan/sietämään erilaisuutta.
Miksi kuvittelet, että me nentint saisimme olla omia itsejämme? Jokainen meistä joutuu esittämään jotain roolia työssä. Jos saisin ihan itse päättää, en todellakaan olisi töissä tälläinen kuin olen. Joudun ihan samalla tavalla esittämään kiinnostunutta, kun joku selostaa asioitaan. Sitä kutsutaan kohteliaisuudeksi.
Aivan eri asia ja turhaan vähättelet. Jos koko käyttöjärjestelmä on eri, on ihminen kohtuuttoman vaatimuksen edessä. Te olette demoneja, tuhoajia.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/autistinen-daniel-teki-itsemurhan-1…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun tätä luin, tuli mieleen, että taivaan kiitos minulla ei ole lapsia! Tällaistako se nykyään on, että jos on vähän erilainen kuin keskiverto, niin haetaan diagnooseja ja yritetään "tukitoimien" kautta tunkea tavallisten joukkoon?
Itse 1970-luvulla syntyneenä olin monella tapaa ap:n lapsen tapainen, ehkä vaikein mahdollinen temperamenttipiirteiden yhdistelmä, mutta ei silloin kellekään tullut mieleenkään tehdä siitä ongelmaa. Tuo nyt vaan on tuollainen, samanlainen luonne kuin kiivas ja hankala isoisänsä, totesi äiti. Se oli itsestäänselvää että ihmisiä on erilaisia: jotkut kaipaa kavereita, toiset ei, jotkut pitkästyy helposti ja toiset ei, jotkut on hiljaisia ja jotkut äänekkäitä, jotkut innostuu uudesta ja jotkut kammoaa ja vastustaa sitä. Tavoite oli kasvattaa niin, että saa olla oma itsensä, mutta oppia kasvatuksen ja iän myötä ns. julkisissa tilanteissa kuten päiväkodissa ja koulussa hillitemään piirteitään sen verran, että ei aiheuta haittaa muille. Ap:n lapsihan osaa tämän hyvin, kun päiväkodissa käyttäytyy hyvin. Mutta ei ihmiselle ole hyväksi sulloa aitoa temperamenttiaan pulloon täysipäiväisesti, tai tulla aivopestyksi keskivertoihmiseksi.
Johan meiltä loppuu pian taiteilijat ja omintakeiset ajattelijat, mystikot ja eriikoiset persoonat, jos heti kun joku lapsuudessa vähän osoittaa keskiverrosta poikkeavia ominaisuuksia, mietitään mikähän sairaus sillä on ja millähän lääkkeellä tai kuntoutus-aivopesulla se saadaan keskivertolapsen tapaiseksi.
Tarkoitus on auttaa lasta, jolla on avuntarve.
Niin varmaan. Tarkoitus on vääntää lapsi valtaväestön mieleiseksi, vaikka sitten hengenmenon uhalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäpä oli hyvää tekstiä taas. Olen lukenut haastavan temperamentin lapsista kirjastossa. Nekin tekstit kyllä pitävät hyvin paikkansa lapseni kohdalla.Toki hauska olisi uskoa että lapseni olisikin huippuälykäs ja siksi tuollainen, heh! - ap
Hän saattaa olla huippuälykäs, vaikka olisikin asperger. Oman lapseni lukioaikoina näin paljon nörttejä, jotka sijoittuivat lukiolaisten kisoissa kärkeen ja tulivat myös valituiksi olympiajoukkueisiin. Tässä porukassa aspergerit ovat todella vahvasti edustettuina. Itse olen miettinyt, onko neurotyypillisen edes mahdollista pärjätä näissä kisoissa sen kovimman kärjen kanssa. Kymmenen joukkoon voi päästä, mutta tuskin kolmen. Aspergerien aivot on vaan ylivoimaiset juuri matematiikassa ja ohjelmoinnissa.
Pitsinypläämisessä varmaankin:-D
https://www.finbible.fi/jakeittain/VT/job_38.htm
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omg teen tuota maskingia. Jäljittelen normaalina pitämieni ihmisten eleitä.
Joudun palavereissa koko ajan yrittään istua rauhassa, videopalavereissa elehdin muita enemmän, jos en pidä varaani.
Koulussa opin olemaan puhumatta avaruudesta ja dinosauruksista. Pystyn keskustelemaan pitkiä aikoja normaalisti asioista, joita muut näyttävät pitävän kiinnostavina. En voi kuollaksenikaan ymmärtää, mikä niissä on kiinnostavaa, mutta olen oppinut hymyilemään ja nyökkäilemään ja kysymään tarkentavia kysymyksiä. Ja olemaan puhumatta itseäni kiinnostavista asioista, koska ne ovat selvästi muiden mielestä outoja. Ei ollut läheisiä ystäviä, mutta roikuin mukana.Olen oppinut paljon ihmisistä ihan lukemalla, pohjattomasti, ja saamalla sieltä ikään kuin sabluunoita, millaisia erilaisia ihmisiä on, ja miten he ajattelevat ja toimivat. Jane Austen on ihan loistava, ehkä hän oli assi, koska katsoo niin terävästi ja analysoiden eri tyyppisiä ihmisiä, ja sitä mikä heitä ajaa.
Mieheni on hyvin saman tyyppinen, lisäksi hän jumittaa asioihin. Ehkä siksi ymmärrämme toisiamme niin hyvin. Pojastani huomasin jo pienenä, että hänelle siirtymät tekivät tiukkaa. Opin jo varhain ennakoimaan niitä, että aamulla kerroin koko päivän ohjelman, ja sitten aina hyvissä ajoin sanoin,että puolen tunnin päästä lähdetään sinne ja sinne. Pidin hyvän huolen, että kiireellä ei ikinä tarvinnut lähteä minnekään
Kellään meillä ei ole ikinä edes epäilty mitään, saati mitään diagnoosia. Työssä ja koulussa kaikki pärjätään ja ollaan asiantuntijoita. Mutta työ- ja koulupäivän ihmiskontaktit ja sosiaalisuus vie meistä niin kaikki mehut, että muu aika ollaan aika lailla lataustilassa ja erakkoina, ja enimmäkseen pelaillaan.
Jaksoin tätä pelleilyä työelämässä 25 vuotta. Toki tilanne aiheutti masennusta ja vaikeaa ahdistusta, tietysti, ei kelvannut/saanut olla oma itsensä. Sitten loppui jaksaminen kerta rysäyksellä. Tunnen useita Aspergereita joille näin käy.
Voimia teille, maailma on kova, ihmiset pahoja ja kykenemättömiä kohtaamaan/sietämään erilaisuutta.
Miksi kuvittelet, että me nentint saisimme olla omia itsejämme? Jokainen meistä joutuu esittämään jotain roolia työssä. Jos saisin ihan itse päättää, en todellakaan olisi töissä tälläinen kuin olen. Joudun ihan samalla tavalla esittämään kiinnostunutta, kun joku selostaa asioitaan. Sitä kutsutaan kohteliaisuudeksi.
Mutta nentti ei voi ymmärtää sitä väsymyksen määrää mitä sosiaalisesta teatterista tulee.
Nentti osaa ilman opettelua hymyilemään oikeassa kohtaa, nyökkäilemään tai nauraa joukossa ilman opettelua. Kuvittele että itse olisit ulkomailla ja et osaisi kieltä ja tapoja ja yrittäisit pärjätä. Kuluttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun tätä luin, tuli mieleen, että taivaan kiitos minulla ei ole lapsia! Tällaistako se nykyään on, että jos on vähän erilainen kuin keskiverto, niin haetaan diagnooseja ja yritetään "tukitoimien" kautta tunkea tavallisten joukkoon?
Itse 1970-luvulla syntyneenä olin monella tapaa ap:n lapsen tapainen, ehkä vaikein mahdollinen temperamenttipiirteiden yhdistelmä, mutta ei silloin kellekään tullut mieleenkään tehdä siitä ongelmaa. Tuo nyt vaan on tuollainen, samanlainen luonne kuin kiivas ja hankala isoisänsä, totesi äiti. Se oli itsestäänselvää että ihmisiä on erilaisia: jotkut kaipaa kavereita, toiset ei, jotkut pitkästyy helposti ja toiset ei, jotkut on hiljaisia ja jotkut äänekkäitä, jotkut innostuu uudesta ja jotkut kammoaa ja vastustaa sitä. Tavoite oli kasvattaa niin, että saa olla oma itsensä, mutta oppia kasvatuksen ja iän myötä ns. julkisissa tilanteissa kuten päiväkodissa ja koulussa hillitemään piirteitään sen verran, että ei aiheuta haittaa muille. Ap:n lapsihan osaa tämän hyvin, kun päiväkodissa käyttäytyy hyvin. Mutta ei ihmiselle ole hyväksi sulloa aitoa temperamenttiaan pulloon täysipäiväisesti, tai tulla aivopestyksi keskivertoihmiseksi.
Johan meiltä loppuu pian taiteilijat ja omintakeiset ajattelijat, mystikot ja eriikoiset persoonat, jos heti kun joku lapsuudessa vähän osoittaa keskiverrosta poikkeavia ominaisuuksia, mietitään mikähän sairaus sillä on ja millähän lääkkeellä tai kuntoutus-aivopesulla se saadaan keskivertolapsen tapaiseksi.
Tarkoitus on auttaa lasta, jolla on avuntarve.
Niin varmaan. Tarkoitus on vääntää lapsi valtaväestön mieleiseksi, vaikka sitten hengenmenon uhalla.
https://www.sitruunakustannus.fi/peter-c-goslashtzsche.html
Olet oikeassa:-X
Vierailija kirjoitti:
Omg teen tuota maskingia. Jäljittelen normaalina pitämieni ihmisten eleitä.
Joudun palavereissa koko ajan yrittään istua rauhassa, videopalavereissa elehdin muita enemmän, jos en pidä varaani.
Koulussa opin olemaan puhumatta avaruudesta ja dinosauruksista. Pystyn keskustelemaan pitkiä aikoja normaalisti asioista, joita muut näyttävät pitävän kiinnostavina. En voi kuollaksenikaan ymmärtää, mikä niissä on kiinnostavaa, mutta olen oppinut hymyilemään ja nyökkäilemään ja kysymään tarkentavia kysymyksiä. Ja olemaan puhumatta itseäni kiinnostavista asioista, koska ne ovat selvästi muiden mielestä outoja. Ei ollut läheisiä ystäviä, mutta roikuin mukana.Olen oppinut paljon ihmisistä ihan lukemalla, pohjattomasti, ja saamalla sieltä ikään kuin sabluunoita, millaisia erilaisia ihmisiä on, ja miten he ajattelevat ja toimivat. Jane Austen on ihan loistava, ehkä hän oli assi, koska katsoo niin terävästi ja analysoiden eri tyyppisiä ihmisiä, ja sitä mikä heitä ajaa.
Mieheni on hyvin saman tyyppinen, lisäksi hän jumittaa asioihin. Ehkä siksi ymmärrämme toisiamme niin hyvin. Pojastani huomasin jo pienenä, että hänelle siirtymät tekivät tiukkaa. Opin jo varhain ennakoimaan niitä, että aamulla kerroin koko päivän ohjelman, ja sitten aina hyvissä ajoin sanoin,että puolen tunnin päästä lähdetään sinne ja sinne. Pidin hyvän huolen, että kiireellä ei ikinä tarvinnut lähteä minnekään
Kellään meillä ei ole ikinä edes epäilty mitään, saati mitään diagnoosia. Työssä ja koulussa kaikki pärjätään ja ollaan asiantuntijoita. Mutta työ- ja koulupäivän ihmiskontaktit ja sosiaalisuus vie meistä niin kaikki mehut, että muu aika ollaan aika lailla lataustilassa ja erakkoina, ja enimmäkseen pelaillaan.
Samanlainen täällä, ja koen olevani "vain" introversio-ekstroversio janalla aika ääripään introvertti ja sopeutuvuudessa hyvin matalan päässä mistä sitä jumitusta yms. Asperger en ole koskaan epäillyt olevani, koska olen erittäin hyvä lukemaan toisten ihmisten sanatonta viestintää ja sopeuttamaan oman kommunikointini siihen. Silloin harvoin kun valitsen siis ihmisten kanssa kommunikoida, yleensä haluan olla erakkomaisesti yksin, työelämän pakkossosiaalisuus jo imee mehut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun tätä luin, tuli mieleen, että taivaan kiitos minulla ei ole lapsia! Tällaistako se nykyään on, että jos on vähän erilainen kuin keskiverto, niin haetaan diagnooseja ja yritetään "tukitoimien" kautta tunkea tavallisten joukkoon?
Itse 1970-luvulla syntyneenä olin monella tapaa ap:n lapsen tapainen, ehkä vaikein mahdollinen temperamenttipiirteiden yhdistelmä, mutta ei silloin kellekään tullut mieleenkään tehdä siitä ongelmaa. Tuo nyt vaan on tuollainen, samanlainen luonne kuin kiivas ja hankala isoisänsä, totesi äiti. Se oli itsestäänselvää että ihmisiä on erilaisia: jotkut kaipaa kavereita, toiset ei, jotkut pitkästyy helposti ja toiset ei, jotkut on hiljaisia ja jotkut äänekkäitä, jotkut innostuu uudesta ja jotkut kammoaa ja vastustaa sitä. Tavoite oli kasvattaa niin, että saa olla oma itsensä, mutta oppia kasvatuksen ja iän myötä ns. julkisissa tilanteissa kuten päiväkodissa ja koulussa hillitemään piirteitään sen verran, että ei aiheuta haittaa muille. Ap:n lapsihan osaa tämän hyvin, kun päiväkodissa käyttäytyy hyvin. Mutta ei ihmiselle ole hyväksi sulloa aitoa temperamenttiaan pulloon täysipäiväisesti, tai tulla aivopestyksi keskivertoihmiseksi.
Johan meiltä loppuu pian taiteilijat ja omintakeiset ajattelijat, mystikot ja eriikoiset persoonat, jos heti kun joku lapsuudessa vähän osoittaa keskiverrosta poikkeavia ominaisuuksia, mietitään mikähän sairaus sillä on ja millähän lääkkeellä tai kuntoutus-aivopesulla se saadaan keskivertolapsen tapaiseksi.
Tarkoitus on auttaa lasta, jolla on avuntarve.
Usein se avuntarve ei vaan olisi dianoosi ja hoito vaan se, että kotona hyväksyttäisiin lapsi täysin ja vahvistettaisiin näin itsetuntoa kestämään mahdollinen "maailman pilkka". Toki siis täytyy opettaa sosiaaliisia tapoja, mutta lapsen lähtökohdista, ja antamatta ymmärtää että lapsessa on perimmäistä vikaa, hänellä on vaan kuten ihan jokaisella omat temperamentin haasteena ja oppimistehtävänsä että niiden kanssa pärjää yhteiskunnassa.
Itse olen tosiaan aika erikoinen tyyppi, mutta koska sain tällaisen kasvatuksen, edes 9 vuoden koulukiusaaminen ei tuntunut oikein missään. Minä tiesin aina, että minä olen hyvä sellaisena kuin olen, ja minulla on oikeus olla itseni, ja kiusaaja on aina väärässä kiusatessaan. Tiesin myös että lapset ei ole vielä kykeneväisiä itsenäisesti hillitsemään itseään kuten itsellänikin oli haasteita muissa asioissa, joten en edes vihannut tai syyttänyt kiusaajiani, lähinnä jos jotain niin valvonnan puutetta aikuisten taholta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa googlata aiheesta autism masking. Löytyy mielenkiintoisia videoita jne aiheesta. Olisi parasta että lapsi saisi mahdollisimman pian tutkimukset, oli lopputulos mikä hyvänsä. Jos sattuisi oikeasti olemaan asperger ei välttämättä myöhemmin enää saa apua jos on oppinut kompensoimaan "liian hyvin" vaikeuksiaan.
Minä kun olen kuvitellut että varhaisen ”avun” ja kuntoutuksen tarkoituksena nimenomaan on auttaa autistia pärjäämään nenttien maailmassa. Eikös se nimenomaan ole sitä ”maskingia”?
Ei se toimi niin. Me kirjolaiset, jotka olemme pitäneet keski-ikään saakka teatteria nenttien työelämässä pärjätäksemme, olemme järjestelmällisesti sairaseläkkeellä ja kehäraakkeja sinne ennättäessämme. Monen muun lisävaivan kanssa.
As-nainen
Mutta miksi ratkaisu on aina se, että asperger joustaa, asperger oppii, asperger kestää? Miksei lähdettäisi siitä suunnasta, että maailma saisi vaihteen vuoksi muuttua? Se ei ehkä auttaisi enää teitä, mutta ehkä seuraavaa sukupolvea. Myös sitä moninkertaista ihmismäärää, jotka eivät ole varsinaisesti autismin kirjolla, mutta joilla on kuitenkin näitä samoja piirteitä.
Koska maailma menee valtaväestön mukaan. Suurin osa asseista ei koskaa tule kestämään noilla ”kuntoutuksilla”, juurikin koska heidän täytyy näytellä muuta kuin on kelvatakseen.
Mitä sinä siis ajattelet noista aiemmista kommenteista (tuohon ”opettajaan” lähinnä viittaan) kuinka assin pitää saada aikaisin diagnoosi ja paljon kuntoutusta, jotta yläasteiässä hän ei käyttäytyisi eri tavalla kuin muut?
Minusta tuollainen tasapäistäminen on todella vahingollista, koska a) oikeat assit harvoin kuntoutuksellakaan tapettiin sulautuvat ja b) siitä kärsivät myös ne lukemattomat ihmiset, joilla on asperger-piirteitä. Voi kuulostaa idealistiselta, mutta aloittaisin ihan peruskoulusta, joka nykyisellään asettaa ryhmätoiminnalle kohtuuttoman painoarvon. Siitä kärsivät assit ja monet muutkin.
Ei yläkoulun ope tässä ketjussa ollut tasapäistämistä ajamassa. Minusta hänen huomionsa ovat asiallisia ja assioppilaan puolella.
Tästä tulikin näköjään hyvin erikoinen kommenttiketju. Itsekin erityislapsen äitinä haluaisin korostaa sellaista asiaa, että useimmiten oma äiti tai vanhempi on lapsensa paras asiantuntija. Sen vain tietää ja tuntee jos jokin asia on vähän vialla. Täällä voidaan huudella toisilta kotisohvilta mitä vain. Jos epäilee, että jotain poikkeavuutta voisi olla, niin siitähän ei ole mitään haittaa jos yrittää tutkituttaa asiaa! Siitä sen sijaan on haittaa, jos tarvitsee apua eikä sitä saa. Oma erityiseni on kehittynyt aivan huimasti toimintaterapian ja puheterapian myötä. Etenkin toimintaterapiasta hyötyy todella paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selvä asperger on kyllä aika selvä. Niitä epäselvempiäkin mahtuu toki joukkoon. Meillä opettajilla on se etu, että näemme lapsen/nuoren toimimassa ryhmässä. Asperger näkyy näissä sosiaalisissa tilanteissa paremmin, kuin psykologin yksityisvastaanotolla. Aspergerin diagnosointiin ei muuten yleensä käytetä mitään moniammatillisia tiimejä.
Ps: Me opettajat emme diagnosoi. Asperger näkyy samaan tapaan kuin näkyy huono näkö, huono kunto tai joku muu ihmisen ominaisuus. Jos pitää silmät auki, ei voi olla aina näkemättä.
No kyllä yleensä käytetään. Lääkäri on aina se, joka diagnoosin loppupeleissä tekee, mutta tutkimuksiin osallistuu myös psykologi, toimintaterapeutti ja puheterapeutti. Näin siis ainakin Pohjois-Pohjanmaan SHP:ssä. Tuskinpa muuallakaan on eri systeemi.
Systeemit vaihtelevat ilmeisesti yllättävän paljon. Lapsellemme testit teki koulupsykologi koululääkärin ohjeesta. Psykologi oli sitä mieltä, ettei testeissä ollut mitään Aspergeriin viittaavaa. Meille oli luvattu aika lastenneurologille ja sinne sitten kuitenkin mentiin. Lääkäri vilkuili papereita pari minuuttia ja siinä samalla näki lapsen ensimmäistä kertaa ja totesi, että on selvä Asperger. Jäi aika hölmistynyt olo itselleni. Jossain on sitten taas kuulemma ihan sairaalajaksoja, jotta voi saada diagnoosin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun tätä luin, tuli mieleen, että taivaan kiitos minulla ei ole lapsia! Tällaistako se nykyään on, että jos on vähän erilainen kuin keskiverto, niin haetaan diagnooseja ja yritetään "tukitoimien" kautta tunkea tavallisten joukkoon?
Itse 1970-luvulla syntyneenä olin monella tapaa ap:n lapsen tapainen, ehkä vaikein mahdollinen temperamenttipiirteiden yhdistelmä, mutta ei silloin kellekään tullut mieleenkään tehdä siitä ongelmaa. Tuo nyt vaan on tuollainen, samanlainen luonne kuin kiivas ja hankala isoisänsä, totesi äiti. Se oli itsestäänselvää että ihmisiä on erilaisia: jotkut kaipaa kavereita, toiset ei, jotkut pitkästyy helposti ja toiset ei, jotkut on hiljaisia ja jotkut äänekkäitä, jotkut innostuu uudesta ja jotkut kammoaa ja vastustaa sitä. Tavoite oli kasvattaa niin, että saa olla oma itsensä, mutta oppia kasvatuksen ja iän myötä ns. julkisissa tilanteissa kuten päiväkodissa ja koulussa hillitemään piirteitään sen verran, että ei aiheuta haittaa muille. Ap:n lapsihan osaa tämän hyvin, kun päiväkodissa käyttäytyy hyvin. Mutta ei ihmiselle ole hyväksi sulloa aitoa temperamenttiaan pulloon täysipäiväisesti, tai tulla aivopestyksi keskivertoihmiseksi.
Johan meiltä loppuu pian taiteilijat ja omintakeiset ajattelijat, mystikot ja eriikoiset persoonat, jos heti kun joku lapsuudessa vähän osoittaa keskiverrosta poikkeavia ominaisuuksia, mietitään mikähän sairaus sillä on ja millähän lääkkeellä tai kuntoutus-aivopesulla se saadaan keskivertolapsen tapaiseksi.
Tarkoitus on auttaa lasta, jolla on avuntarve.
Niin varmaan. Tarkoitus on vääntää lapsi valtaväestön mieleiseksi, vaikka sitten hengenmenon uhalla.
Ei ole sellainen tarkoitus.
Alue: Aihe vapaa
Masentunutkin pystyy esittämään toimivaa ja iloista. Kuvittele vaikeasti masentunut, joka vain näyttää olevan ok, käy töissä ja kotona romahtaa. Se vie valtavasti voimavaroja, ja estää muita näkemästä avun tarvetta ja häntä saamasta apua.
Esim minulle yksi kylmä pomo sanoi, että hän kyllä tunnistaa masentuneen, tämä ei jaksa pestä hiuksiaan. Entä vakavasti masentunut, joka vetää yhä kovemman roolin ja maskin päälle, on sisältä ihan rikki, mutta aamuisin vetää maskin ja meikin päälle.
Ei se että pystyy naamioimaan ongelman, poista sitä, eikä tarkoita että kaikki yhtäkkiä toimii, kun kaikki on lakaistu maton alle.