Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko lapsellani asperger vai jotain muuta
04.10.2020 |
Minulla on 4v ja 1v lapset. 4v on ollut aina haastava mm. Allergioiden ja refluksin vuoksi mutta ne ovat nyt kunnossa. Vaatii myös todella paljon aikuisen huomiota ja ei helpolla aloita omia leikkejä vaan aina pitäisi olla aikuisen opastamassa ja leikkimässä. On hyvin valikoiva ruokien suhteen ja syö vain suppeita tiettyjä ruokia esim jogurtin pitää olla aina sama tietty ja uusia ei suostu syömään. Iho on hyvin herkkä ja ei esim yhtään siedä jos puntti nousee tai hiekkaa kengässä. Siirtymät vieläkin vaikeita vaikka paljon on edistytty.
Saa vieläkin raivareita muutaman kerran viikossa. Rutiineja rakastaa. Väsyneenä ja nälkäisenä jumiutuu tai raivareita enemmän.
Oppi puhumaan reilu 2v ja siitä lähtien on puhunut taukoamatta. Puhuu aina kovalla äänellä vaikka hyssytellään.
Meni 1v tarhaan ja siitä lähtien olen odottanut kuin kuuta nousevaa että alkaisi leikkiä muiden lasten kanssa että me vanhemmat saisimme levätä. Mutta ei. Vielä 4v ei ole kiinnostunut leikkimään muiden kanssa. Hoitajat kehuvat lasta sopeutuvaksi, rauhalliseksi, iloiseksi, puheliaaksi. Mutta toisten lasten seuraa ei kaipaa yhtään vaan tarhassakin höpöttää jatkuvasti aikuisille!
Olen todella alkanut huolestua onko lapseni vaan erikoinen vai onko kellään muulla ollut samanlaisia "oireita" että kuuluisivatko esim aspergerin? Ylivilkas lapseni ei ole vaan saattaa tuntikausia kuunnella esim. Aku Ankkaa joka onkin nyt intohimo. Ns. Perinteiset leikit esim pikkuautoila tai ukkeleilla eivät poikaa voisi vähempää kiinnostaa. Mies ei halua tutkituttaa lasta koska pelkää leimautumista. Kuitenkin vielä pärjäämme näin. Mielenkiinnolla odotan parin vuoden päästä koittavaa eskaria. Nyt jo tosin kirjoittaa nimensä ja osaa kaikki aakkoset ja laskea 20.
Kommentit (183)
Kuulostaa minulta lapsena ja, vaikka päivähoidossa huolestuttiin, en diagnoosia saanut, sillä tuohon aikaan assien uskottiin olevan pääasiassa miehiä.
Lastentarhanope nimenomaan huolestui, kun en vielä lähes viisivuotiaana leikkinyt, tai edes jutellut muiden lasten kanssa, vältin katsekontaktia ja olin ruokarajoitteinen, mutta psykologi sanoi minun olevan vain ujo ja asia oli sillä taputeltu.
Vielä tarhassa toki sain olla se eriskummallinen tyttö, joka istuu välitunnit yksin puun oksalla ja, jonka kanssa ei leikitä kotia, vaan piirretään hiljaa, mutta alakoulussa alkoi ensin ihmettely, sitten kuittailu ja lopulta koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen. Friikiksi, mielisairaaksi ja vammaiseksi haukkuivat
Kavereita kyllä sain, mutta kovin mielekästä seuraa tuskin ainakaan alussa olin töksöine vuorovaikutustyyleineni, puuttuvine sosiaalisine filttereineni ja monologeineni kissoista, avaruudesta, kivikaudesta, tai mistä perhanasta sillä hetkellä olinkaan kiinnostunut. Jos kaveri kertoi jotain itsestään, vastasin hiljaisuudella, tai asiattomalla kommentilla, jonka en tajunnut olevan asiaton ennen, kuin sain kuulla, että musta oli puhuttu paskaa. Ala-asteen loppua kohti monia tyttöjä nolotti jo olla kanssani, vaikka yritin jopa överiksi asti olla heidän kaltaisensa
Nyt aikuisena aukko minun ja muiden ikäisteni kesken tuntuu kasvaneen vielä enemmän, sillä vuorovaikutustaitojeni kehitys on ikään kuin pysähtynyt jonnekin lukioiän paikkeille ja ikätovereiden matkiminen on entistä vaikeampaa, sillä aikuisten kanssakäymiset on hurjan monimutkaiset teineihin verrattuna. Uutta diagnoosia olen harkinnut hankkivani, ainakin selitys ongelmilleni toisi jotain mielenrauhaa.
Ja muuten, poikasi tulisi aikuisena kiittämään, jos hänelle on alaikäisenä tarttunut matkaan kaveri, tai pari, aikuisena niitä ei sitten tuosta vain saadakaan, varsinkin, jos ystävyydestä ei ole vielä kokemusta ollenkaan.
Kun jo nenttiaikuisen on vaikeaa saada uusia ystäviä, niin miettikääpä, kuinka vaikeaa se assille voi olla. Itselläni on onneksi pari hyvää ystävää, molemmat lapsuusajoilta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa googlata aiheesta autism masking. Löytyy mielenkiintoisia videoita jne aiheesta. Olisi parasta että lapsi saisi mahdollisimman pian tutkimukset, oli lopputulos mikä hyvänsä. Jos sattuisi oikeasti olemaan asperger ei välttämättä myöhemmin enää saa apua jos on oppinut kompensoimaan "liian hyvin" vaikeuksiaan.
Minä kun olen kuvitellut että varhaisen ”avun” ja kuntoutuksen tarkoituksena nimenomaan on auttaa autistia pärjäämään nenttien maailmassa. Eikös se nimenomaan ole sitä ”maskingia”?
Ei se toimi niin. Me kirjolaiset, jotka olemme pitäneet keski-ikään saakka teatteria nenttien työelämässä pärjätäksemme, olemme järjestelmällisesti sairaseläkkeellä ja kehäraakkeja sinne ennättäessämme. Monen muun lisävaivan kanssa.
As-nainen
Aspergerista on kirjoittanut mm. Paula Tilli, jolla itselläänkin on AS. Minusta hänen haastattelunsa (kirjankin on kirjoittanut) ovat olleet käytännössä valaisevinta AS-pojan äitinä. Hän on puhunut mm. juuri tästä, että hyvin harva aikuinen AS on kokopäivätyössä. Minusta julkisuudessa annetaan ihan eri kuvaa, jos kuvaa nyt annetaankaan, kun puhutaan huippuälykkäistä tutkijatyypeistä. Asseista heitä on aika pieni osa. Ennen oli myös vallalla ajatus, että erityismielenkiinnonkohteet (jotka ovat Asseille tyypillisiä) olivat pois kitkettävää oireilua. Nykyisin niihin onneksi kannustetaankin. Poikani erityismielenkiinnonkohde on onneksi eräs ammattikoulun ala, jota nyt opiskelee. Saas nähdä miten jaksaa sitten työelämässä. Hänen pahin oireensa esim. yläkoulussa oli silkka uupumus. Sen tajusin vasta Tillin myötä. Asiantuntijat olivat epäilleet ties mitä masennusta, mutta Tilli kirjoitti, että väsymys on monella se pahin oire. Sitä poikani oli hokenut vuosia, mutta kukaan ei uskonut, yritettiin vain lisätä tukitoimia eli lisää pituutta jo ennestään väsyttäville päiville. Ehdotin/vaadin lyhennettyjä koulupäiviä ja niihin suostuttiin, poika teki osan jutuista kotoa käsin, ja siitä pitäen alkoi elämä palautua nuoreen.
Asperger oikeuttaa Ruotsissa eläkkeeseen. Kuten Paulallakin (Tilli). Siellä diagnoosilla saa myös vammaispalvelut. Suomessa ei. Mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa googlata aiheesta autism masking. Löytyy mielenkiintoisia videoita jne aiheesta. Olisi parasta että lapsi saisi mahdollisimman pian tutkimukset, oli lopputulos mikä hyvänsä. Jos sattuisi oikeasti olemaan asperger ei välttämättä myöhemmin enää saa apua jos on oppinut kompensoimaan "liian hyvin" vaikeuksiaan.
Minä kun olen kuvitellut että varhaisen ”avun” ja kuntoutuksen tarkoituksena nimenomaan on auttaa autistia pärjäämään nenttien maailmassa. Eikös se nimenomaan ole sitä ”maskingia”?
Siis pointti on siinä, että lapsi ei saa apua jos diagnostiset kriteerit ei enää täyty myöhemmin tarpeeksi ilmeisellä tavalla. Varsinkin tytöt osaa naamioitua liian hyvin ja ovat sitten väliinputoajia.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa minulta lapsena ja, vaikka päivähoidossa huolestuttiin, en diagnoosia saanut, sillä tuohon aikaan assien uskottiin olevan pääasiassa miehiä.
Lastentarhanope nimenomaan huolestui, kun en vielä lähes viisivuotiaana leikkinyt, tai edes jutellut muiden lasten kanssa, vältin katsekontaktia ja olin ruokarajoitteinen, mutta psykologi sanoi minun olevan vain ujo ja asia oli sillä taputeltu.
Vielä tarhassa toki sain olla se eriskummallinen tyttö, joka istuu välitunnit yksin puun oksalla ja, jonka kanssa ei leikitä kotia, vaan piirretään hiljaa, mutta alakoulussa alkoi ensin ihmettely, sitten kuittailu ja lopulta koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen. Friikiksi, mielisairaaksi ja vammaiseksi haukkuivatKavereita kyllä sain, mutta kovin mielekästä seuraa tuskin ainakaan alussa olin töksöine vuorovaikutustyyleineni, puuttuvine sosiaalisine filttereineni ja monologeineni kissoista, avaruudesta, kivikaudesta, tai mistä perhanasta sillä hetkellä olinkaan kiinnostunut. Jos kaveri kertoi jotain itsestään, vastasin hiljaisuudella, tai asiattomalla kommentilla, jonka en tajunnut olevan asiaton ennen, kuin sain kuulla, että musta oli puhuttu paskaa. Ala-asteen loppua kohti monia tyttöjä nolotti jo olla kanssani, vaikka yritin jopa överiksi asti olla heidän kaltaisensa
Nyt aikuisena aukko minun ja muiden ikäisteni kesken tuntuu kasvaneen vielä enemmän, sillä vuorovaikutustaitojeni kehitys on ikään kuin pysähtynyt jonnekin lukioiän paikkeille ja ikätovereiden matkiminen on entistä vaikeampaa, sillä aikuisten kanssakäymiset on hurjan monimutkaiset teineihin verrattuna. Uutta diagnoosia olen harkinnut hankkivani, ainakin selitys ongelmilleni toisi jotain mielenrauhaa.
Ja muuten, poikasi tulisi aikuisena kiittämään, jos hänelle on alaikäisenä tarttunut matkaan kaveri, tai pari, aikuisena niitä ei sitten tuosta vain saadakaan, varsinkin, jos ystävyydestä ei ole vielä kokemusta ollenkaan.
Kun jo nenttiaikuisen on vaikeaa saada uusia ystäviä, niin miettikääpä, kuinka vaikeaa se assille voi olla. Itselläni on onneksi pari hyvää ystävää, molemmat lapsuusajoilta
Samantyyppisiä kokemuksia, olen ollut aina jotenkin ulkopuolinen. 10v palkkatyöura toi yhden kaverin, joka on aika erakko itsekin.
Teini-ikä oli yhtä tuskaa ja oli viedä henkeni..
T:mies vm. 1971
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa googlata aiheesta autism masking. Löytyy mielenkiintoisia videoita jne aiheesta. Olisi parasta että lapsi saisi mahdollisimman pian tutkimukset, oli lopputulos mikä hyvänsä. Jos sattuisi oikeasti olemaan asperger ei välttämättä myöhemmin enää saa apua jos on oppinut kompensoimaan "liian hyvin" vaikeuksiaan.
Minä kun olen kuvitellut että varhaisen ”avun” ja kuntoutuksen tarkoituksena nimenomaan on auttaa autistia pärjäämään nenttien maailmassa. Eikös se nimenomaan ole sitä ”maskingia”?
Siis pointti on siinä, että lapsi ei saa apua jos diagnostiset kriteerit ei enää täyty myöhemmin tarpeeksi ilmeisellä tavalla. Varsinkin tytöt osaa naamioitua liian hyvin ja ovat sitten väliinputoajia.
Mutta varmasti siinä on hyviäkin puolia, että toimintakyky on parempi, verrattuna siihen että se olisi huonompi.
Lievästi ja keskivaikeasti masentunut ovat masentuneita kumpikin. Kuka meistä haluaisi mieluummin sen keskivaikean masennuksen, jotta saisi siihen enemmän ja parempaa hoitoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun tätä luin, tuli mieleen, että taivaan kiitos minulla ei ole lapsia! Tällaistako se nykyään on, että jos on vähän erilainen kuin keskiverto, niin haetaan diagnooseja ja yritetään "tukitoimien" kautta tunkea tavallisten joukkoon?
Itse 1970-luvulla syntyneenä olin monella tapaa ap:n lapsen tapainen, ehkä vaikein mahdollinen temperamenttipiirteiden yhdistelmä, mutta ei silloin kellekään tullut mieleenkään tehdä siitä ongelmaa. Tuo nyt vaan on tuollainen, samanlainen luonne kuin kiivas ja hankala isoisänsä, totesi äiti. Se oli itsestäänselvää että ihmisiä on erilaisia: jotkut kaipaa kavereita, toiset ei, jotkut pitkästyy helposti ja toiset ei, jotkut on hiljaisia ja jotkut äänekkäitä, jotkut innostuu uudesta ja jotkut kammoaa ja vastustaa sitä. Tavoite oli kasvattaa niin, että saa olla oma itsensä, mutta oppia kasvatuksen ja iän myötä ns. julkisissa tilanteissa kuten päiväkodissa ja koulussa hillitemään piirteitään sen verran, että ei aiheuta haittaa muille. Ap:n lapsihan osaa tämän hyvin, kun päiväkodissa käyttäytyy hyvin. Mutta ei ihmiselle ole hyväksi sulloa aitoa temperamenttiaan pulloon täysipäiväisesti, tai tulla aivopestyksi keskivertoihmiseksi.
Johan meiltä loppuu pian taiteilijat ja omintakeiset ajattelijat, mystikot ja eriikoiset persoonat, jos heti kun joku lapsuudessa vähän osoittaa keskiverrosta poikkeavia ominaisuuksia, mietitään mikähän sairaus sillä on ja millähän lääkkeellä tai kuntoutus-aivopesulla se saadaan keskivertolapsen tapaiseksi.
Just niin totta, samaa itse kauhistellut. Lapsi ei saa olla lapsi, tai ihminen saa erota massasta, vähintään perustellen tulee kiusatuksi, ei sopeudu yhteiskuntaan, diagnoosia kehiin... Diagnoosi ei takaa kuitenkaan mitään, nää lapset jää vaille sitä tukea mitä luvataan saavan diagnoosin myötä. Milloin tullaan siihen totuuteen että hyväksytään ihminen yksilönä, jokainen lapsi hyötyisi jo peruskoulusta asti henkilökohtaisesta opetussuunnitelmasta (ammatillisella puolella tää ainakin tulee automaattisesti kaikille eli suunnitellaan opinnot ja missä ajassa ne suoritetaan ja tarvitaanko erityisopetusta) , osa osaa jo lukea koulun alettua, heille haastavampia tehtäviä ja helpompia heille joilla on oppimisvaikeuksia, se että koulussa kaikki etenee samaa tahtia on oikeasti sellaista tasapäistämistä missä ei ole mitään järkeä tai että se tavoittaisi yksilön etua, tietysti se on edullinen tapa järjestää opetusta.
Aspergerit voivat olla keskenään hyvin erilaisia. Osalle riittävät hyvin kevyet tukitoimet, mutta osalle ei. Aspergerin koko ajattelutapa on ihan erilainen, he eivät osaa oikein eläytyä toisen asemaan, eivät käsitä, että jos minä ajattelen tavalla a, toinen voi ajatella tavalla b ja se on ihan fine. Eivät ymmärrä sanatonta viestintää. Voivat olla ihan eri planeetalta. Ei siinä oikeasti auta sellainen hokema, että antaa kaikkien kukkien kukkia, kun lapsi tajuaa olevansa perustaltaan ihan erilainen kuin valtaosa muista. Tällainen lapsi voi hyötyä siitä, että todella kädestä pitäen opetetaan miten ollaan ja eletään toisten kanssa, lonkalta eivät sitä hoksaa. Se on aika kaukana siitä sinänsä hyvästä ajatuksesta, että eriytetään opetusta sen mukaan kuka oppii mitäkin helposti. Väitän, että Aspergeria ei saa aivopestyä tusinatavaraksi yhtään millään. Ohjaus vaan käytännössä helpottaisi elämää. Ei minusta se ole ihanne, että on oma itsensä, mutta kärsii siitä ihan hemmetisti. Ihanne on se, että säilyttää esim. oman temperamenttinsa ja Aspergerina iloitsee omista erityismielenkiinnonkohteistaan, mutta silti osaa toimia ihmisten kanssa auttavasti ja nauttii elämästä.
T. As-lapsen äiti
Vierailija kirjoitti:
Selvä asperger on kyllä aika selvä. Niitä epäselvempiäkin mahtuu toki joukkoon. Meillä opettajilla on se etu, että näemme lapsen/nuoren toimimassa ryhmässä. Asperger näkyy näissä sosiaalisissa tilanteissa paremmin, kuin psykologin yksityisvastaanotolla. Aspergerin diagnosointiin ei muuten yleensä käytetä mitään moniammatillisia tiimejä.
Ps: Me opettajat emme diagnosoi. Asperger näkyy samaan tapaan kuin näkyy huono näkö, huono kunto tai joku muu ihmisen ominaisuus. Jos pitää silmät auki, ei voi olla aina näkemättä.
No kyllä yleensä käytetään. Lääkäri on aina se, joka diagnoosin loppupeleissä tekee, mutta tutkimuksiin osallistuu myös psykologi, toimintaterapeutti ja puheterapeutti. Näin siis ainakin Pohjois-Pohjanmaan SHP:ssä. Tuskinpa muuallakaan on eri systeemi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Idässä tutkimukset ja lausunnon tekee koulupsykologi ja lopullisen diagnoosin sitten lääkäri.
Millainen idiootti kyselee diagnoosia tämän palstan "asiantuntijoilta"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millainen idiootti kyselee diagnoosia tämän palstan "asiantuntijoilta"?
En usko, että aloittaja sinänsä "kyselee" diagnoosia täältä, kunhan vain haluaa pohtia lapsensa tilannetta ja selvittää ajatuksiaan. Toisaalta tämä ei ole ehkä se parhain paikka ajatusten tuulettamiselle, koska täällä on paljon diagnoosihullua porukkaa. Juuri Asperger on tämän hetken hittidiagnoosi, sitä ennen oli epävakaa persoonallisuushäiriö ja sitä ennen olisiko ollut bipo. En ymmärrä, mistä se vimma lätkiä lääketieteellisiä diagnooseja muille, täysin tuntemattomille ihmisille oikein tulee. Jotain oman sisäisen kivun ja epävarmuuden paikkailua taustalla, ehkä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selvä asperger on kyllä aika selvä. Niitä epäselvempiäkin mahtuu toki joukkoon. Meillä opettajilla on se etu, että näemme lapsen/nuoren toimimassa ryhmässä. Asperger näkyy näissä sosiaalisissa tilanteissa paremmin, kuin psykologin yksityisvastaanotolla. Aspergerin diagnosointiin ei muuten yleensä käytetä mitään moniammatillisia tiimejä.
Ps: Me opettajat emme diagnosoi. Asperger näkyy samaan tapaan kuin näkyy huono näkö, huono kunto tai joku muu ihmisen ominaisuus. Jos pitää silmät auki, ei voi olla aina näkemättä.
No kyllä yleensä käytetään. Lääkäri on aina se, joka diagnoosin loppupeleissä tekee, mutta tutkimuksiin osallistuu myös psykologi, toimintaterapeutti ja puheterapeutti. Näin siis ainakin Pohjois-Pohjanmaan SHP:ssä. Tuskinpa muuallakaan on eri systeemi.
Jopa aikuiset saavat diagnoosin moniammatillisen työryhmän tuella. Itse oli kymmenisen vuotta sitten useampaan otteeseen neurolla ennen diagnoosia. Diagnoosi ei toden totta irtoa helposti, ja ottaen huomioon, että olen akateeminen ihminen, ja nykyisin ikää lähes 50, ei se kyllä ole opettajien silmiin ”näkynyt”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen idiootti kyselee diagnoosia tämän palstan "asiantuntijoilta"?
En usko, että aloittaja sinänsä "kyselee" diagnoosia täältä, kunhan vain haluaa pohtia lapsensa tilannetta ja selvittää ajatuksiaan. Toisaalta tämä ei ole ehkä se parhain paikka ajatusten tuulettamiselle, koska täällä on paljon diagnoosihullua porukkaa. Juuri Asperger on tämän hetken hittidiagnoosi, sitä ennen oli epävakaa persoonallisuushäiriö ja sitä ennen olisiko ollut bipo. En ymmärrä, mistä se vimma lätkiä lääketieteellisiä diagnooseja muille, täysin tuntemattomille ihmisille oikein tulee. Jotain oman sisäisen kivun ja epävarmuuden paikkailua taustalla, ehkä.
Tällä palstalla ei tarvitse kuin kertoa sivulauseessa että ”lapseni on hiljainen ja oppi lukemaan 4-vuotiaana”, kun hullut ryömivät koloistaan huutamaan että ”
selvä asperger, hae äkkiä apua!”
Osittain varmastikin kysymys on tosiaan ilkeilystä ja oman epävarmuuden paikkaamisesta. Mutta uskon, että osa noista huutelijoista on kehittänyt itselleenkin aspergerin identiteetin. Mikäpä olisi sen parempi tekosyy syrjäytymiselle. Voi pitää itseään vähän normaalia fiksumpanakin.
Ja tosiaan nyt ei ole tarkoitus ivata oikeita aspergereita, todeta vain että nenttikin saa tehdä aika lujasti töitä saadakseen ja pitääkseen vaikka työpaikan ja perheen. Moni jääkin ilman näitä ja syrjäytyy.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa minulta lapsena ja, vaikka päivähoidossa huolestuttiin, en diagnoosia saanut, sillä tuohon aikaan assien uskottiin olevan pääasiassa miehiä.
Lastentarhanope nimenomaan huolestui, kun en vielä lähes viisivuotiaana leikkinyt, tai edes jutellut muiden lasten kanssa, vältin katsekontaktia ja olin ruokarajoitteinen, mutta psykologi sanoi minun olevan vain ujo ja asia oli sillä taputeltu.
Vielä tarhassa toki sain olla se eriskummallinen tyttö, joka istuu välitunnit yksin puun oksalla ja, jonka kanssa ei leikitä kotia, vaan piirretään hiljaa, mutta alakoulussa alkoi ensin ihmettely, sitten kuittailu ja lopulta koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen. Friikiksi, mielisairaaksi ja vammaiseksi haukkuivatKavereita kyllä sain, mutta kovin mielekästä seuraa tuskin ainakaan alussa olin töksöine vuorovaikutustyyleineni, puuttuvine sosiaalisine filttereineni ja monologeineni kissoista, avaruudesta, kivikaudesta, tai mistä perhanasta sillä hetkellä olinkaan kiinnostunut. Jos kaveri kertoi jotain itsestään, vastasin hiljaisuudella, tai asiattomalla kommentilla, jonka en tajunnut olevan asiaton ennen, kuin sain kuulla, että musta oli puhuttu paskaa. Ala-asteen loppua kohti monia tyttöjä nolotti jo olla kanssani, vaikka yritin jopa överiksi asti olla heidän kaltaisensa
Nyt aikuisena aukko minun ja muiden ikäisteni kesken tuntuu kasvaneen vielä enemmän, sillä vuorovaikutustaitojeni kehitys on ikään kuin pysähtynyt jonnekin lukioiän paikkeille ja ikätovereiden matkiminen on entistä vaikeampaa, sillä aikuisten kanssakäymiset on hurjan monimutkaiset teineihin verrattuna. Uutta diagnoosia olen harkinnut hankkivani, ainakin selitys ongelmilleni toisi jotain mielenrauhaa.
Ja muuten, poikasi tulisi aikuisena kiittämään, jos hänelle on alaikäisenä tarttunut matkaan kaveri, tai pari, aikuisena niitä ei sitten tuosta vain saadakaan, varsinkin, jos ystävyydestä ei ole vielä kokemusta ollenkaan.
Kun jo nenttiaikuisen on vaikeaa saada uusia ystäviä, niin miettikääpä, kuinka vaikeaa se assille voi olla. Itselläni on onneksi pari hyvää ystävää, molemmat lapsuusajoilta
Hei, tunnistan itsessäni jotais as-piirteitä. Olen kiusattu koko yläasteen ja nyt minulla ei ole ystäviä, tai siis ketään lapsuudesta joten huenoa että sinulla on edes joku.
Luen vasta nyt aspergerista, en ole vielä varma tunnistanko itsessäni sitä.
Olet varmaan lukenut jo näistä että nykyään tunnistetaan että tytöillä as näyttäytyy erilailla kuin pojilla.
https://www.aane.org/women-asperger-profiles/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asperger piirteitä vähintään. Diagnoosista on hyötyä. Lapsi tai nuori ei koko ajan joudu miettimään, miksi kaikki menee pieleen.
Kiitos vastauksesta. Tätä juuri mietin että voiko dg olla myös asperger piirteitä koska olen tavannut ihan oikeita aspergereja jotka ovat olleet puhumattomia eivätkä katsoneet silmiin. Tuntuu just että jatkuvasti täytyy olla opastamassa lasta ja moittimassa kun toimii väärin. Tiedän että kehuakin pitäisi mutta että se on välillä vaikeaa kaiken jumiutuminen ja raivoamisen keskellä. -ap
Eivät kaikki ihmiset ole samanlaisia. Jopa assit ovat yksilöitä. Monesti etsitään vain tiettyjä ulospäin näkyviä piirteitä, joita "pitäisi" olla koska ne on joskus kymmeniä vuosia sitten johonkin oppikirjaan kirjoitettu. Kaikki muut oireet sivuutetaan, koska niitä ei siellä oppikirjassa ole. Sisäisesti samantyyppiset ongelmat voivat näkyä ulospäin erilaisena käytöksenä, koska jokainen reagoi oman persoonansa ja henkilöhistoriansa mukaisesti ongelmiinsa. Lisäksi oireet/piirteet voivat myös vaihdella, kaikilla ei ole täsmälleen samoja ongelmia, ja ne voivat mennä päällekkäin myös muiden neuropsykiatristen diagnoosien oireiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta menenkö sanomaan vanhemmille, että heidän normaalina pitämänsä 14-vuotias on ehkäpä autismin kirjolla? Minun pääni siinä on pölkyllä. Jos oppiaine sujuu, niin ei minun vanhempien mielestä pidä valittaman ja leimaavan nuorta. Sehän olisi suvaitsematonta.
Tuskin sinun virkasi siitä vaarantuu, jos esität huolenaiheesi?
Meillä tämä asia on tullut eteen vasta nyt, kun lapsi on kohta 20. Ei niinkään asperger-epäily, vaikka niitäkin piirteitä on, mutta ADHD. Todellakin olisi ollut suuri apu, jos joku tässä matkan varrella olisi hoksannut epäillä tätä! Nuorella on hoidettu masennusta ilman mitään edistystä nyt pari vuotta ja nyt hoksattiin epäillä ADHD:tä. Ja todellakin, kun olen lukenut miten se oireilee ilman ylivilkkauta, niin hyvin tutulta kuulostaa ja myös omalla kohdallani silmät ovat auenneet ja olen itsekin hakeutunut tutkimuksiin.
Meidän nuori on todella älykäs ja on sillä pystynyt paljon kompensoimaan. Mutta aikuisiällä paketti ei pysy enää kasassa, osa opinnoista tökkii ja koti on järkyttävä sotku. Nuori itse kokee suurta helpotusta, jos ongelmat selittyvät näillä neurokirjon ongelmilla. Ja samalla harmistusta siitä, että pari vuotta on hoidettu väärää asiaa. Monilla toki tähän masennusta liittyy, mutta se on pikemminkin seurausta neurologisen vaivan aiheuttamista ongelmista. Itse olen jo 50-vuotias eikä työuraani pysty enää pelastamaan, mutta nuoren elämä on vielä ihan pelastettavissa.
Olisi ollut iso apu jos tämä olisi hoksattu jo lukion aikana, tai miksei aiemminkin. Joten sen puolesta sanoisin kaikille neurokirjon ongelmia epäileville opettajille, että sanokaa ihmeessä! Antakaa niille vanhemmille edes se mahdollisuus, että etsivät apua ajoissa! Se epäily voi myös auttaa niitä vanhempia huomaamaan, miksi omassa elämässä on ollut vaikeaa.
Kukin voi ihan ajatusleikkinä miettiä tilannetta, jossa kotona on persoonallinen, omanlaisensa tyyppi, joka on intohimoisesti kiinnostunut vaikkapa tähtitieteestä ja jonka keskiarvo on kiitettävä ja joka on jonkun kaverinkin löytänyt. Koko suku pitää nuorta lupaavana älykkönä. Toki hän on hieman erikoinen, mutta saahan kukin olla oma itsensä. Ei saa laittaa muottiin. Näet jo mielessäsi, miten pojasta tulee lahjakas tutkija tms. Pienet raivarit ja ahdistus kuuluu murrosikään jne. Kasvukipuja.
Sitten joku äikän- tai bilsanope ottaa yhteyttä ja kertoo, että on huolissaan. Oppiaineesta on tulossa ysi. Oppilas on hyväkäytöksinen. Läksyt on aina tehty. Ei voi moittia. Mutta bilsanope ajattelee, että lapsesi ei ole neurologisesti normaali ja ehdottaa tutkimuksia. Tässä tapauksessa suurin osa vanhemmista ei todellakaan reagoi kiitollisuudella.
Joo, jos minulla on virka, en sitä menetä, mutta ne seuraavat kaksi vuotta lapsesi opettajana voivat olla aika raskaat.
Ihmiset aina sanovat, että haluavat tietää. Se ei ole totta.
Kuulostaa esikoiseltani. Vauvana hädin tuskin otti katsekontaktia, alkoi puhua parivuotiaana, raivareita, niin nirso että neuvola seurasi painoa eskarilaiseksi saakka, ei oppinut ihmisten nimiä, ei kavereita oikein vielä eskarissakaan, luki sujuvasti nelivuotiaana...
Mutta sitten toisaalta. Koko ajan hän on kehittynyt kaikessa. Nyt on iloinen ja sosiaalinen tokaluokkalainen, on löytynyt kavereita. Yhä välistä on kovin ajatuksissaan, mutta pärjää mainiosti. Ope kehuu. Emme koe diagnoosien etsimistä tarpeelliseksi, koska tämä on näin lievää ja tosiaan koko ajan tilanne parantunut. Isänsäkin on pärjännyt elämässä, vaikka on ihan samanlainen... ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta menenkö sanomaan vanhemmille, että heidän normaalina pitämänsä 14-vuotias on ehkäpä autismin kirjolla? Minun pääni siinä on pölkyllä. Jos oppiaine sujuu, niin ei minun vanhempien mielestä pidä valittaman ja leimaavan nuorta. Sehän olisi suvaitsematonta.
Tuskin sinun virkasi siitä vaarantuu, jos esität huolenaiheesi?
Meillä tämä asia on tullut eteen vasta nyt, kun lapsi on kohta 20. Ei niinkään asperger-epäily, vaikka niitäkin piirteitä on, mutta ADHD. Todellakin olisi ollut suuri apu, jos joku tässä matkan varrella olisi hoksannut epäillä tätä! Nuorella on hoidettu masennusta ilman mitään edistystä nyt pari vuotta ja nyt hoksattiin epäillä ADHD:tä. Ja todellakin, kun olen lukenut miten se oireilee ilman ylivilkkauta, niin hyvin tutulta kuulostaa ja myös omalla kohdallani silmät ovat auenneet ja olen itsekin hakeutunut tutkimuksiin.
Meidän nuori on todella älykäs ja on sillä pystynyt paljon kompensoimaan. Mutta aikuisiällä paketti ei pysy enää kasassa, osa opinnoista tökkii ja koti on järkyttävä sotku. Nuori itse kokee suurta helpotusta, jos ongelmat selittyvät näillä neurokirjon ongelmilla. Ja samalla harmistusta siitä, että pari vuotta on hoidettu väärää asiaa. Monilla toki tähän masennusta liittyy, mutta se on pikemminkin seurausta neurologisen vaivan aiheuttamista ongelmista. Itse olen jo 50-vuotias eikä työuraani pysty enää pelastamaan, mutta nuoren elämä on vielä ihan pelastettavissa.
Olisi ollut iso apu jos tämä olisi hoksattu jo lukion aikana, tai miksei aiemminkin. Joten sen puolesta sanoisin kaikille neurokirjon ongelmia epäileville opettajille, että sanokaa ihmeessä! Antakaa niille vanhemmille edes se mahdollisuus, että etsivät apua ajoissa! Se epäily voi myös auttaa niitä vanhempia huomaamaan, miksi omassa elämässä on ollut vaikeaa.
Kukin voi ihan ajatusleikkinä miettiä tilannetta, jossa kotona on persoonallinen, omanlaisensa tyyppi, joka on intohimoisesti kiinnostunut vaikkapa tähtitieteestä ja jonka keskiarvo on kiitettävä ja joka on jonkun kaverinkin löytänyt. Koko suku pitää nuorta lupaavana älykkönä. Toki hän on hieman erikoinen, mutta saahan kukin olla oma itsensä. Ei saa laittaa muottiin. Näet jo mielessäsi, miten pojasta tulee lahjakas tutkija tms. Pienet raivarit ja ahdistus kuuluu murrosikään jne. Kasvukipuja.
Sitten joku äikän- tai bilsanope ottaa yhteyttä ja kertoo, että on huolissaan. Oppiaineesta on tulossa ysi. Oppilas on hyväkäytöksinen. Läksyt on aina tehty. Ei voi moittia. Mutta bilsanope ajattelee, että lapsesi ei ole neurologisesti normaali ja ehdottaa tutkimuksia. Tässä tapauksessa suurin osa vanhemmista ei todellakaan reagoi kiitollisuudella.
Joo, jos minulla on virka, en sitä menetä, mutta ne seuraavat kaksi vuotta lapsesi opettajana voivat olla aika raskaat.
Ihmiset aina sanovat, että haluavat tietää. Se ei ole totta.
Aspergerin oireyhtymää ei tarvitse diagnosoida, ellei ihminen itse kärsi siitä. Sen diagnosoiminen on moniammatillisen tiimin tehtävä, kuten täällä on jo useaan otteeseen selitetty.
Autismin yleinen esiintyvyys on 6-7 tapausta tuhatta ihmistä kohti, ja tähän lasketaan mukaan helposti diagnosoitavissa oleva lapsuusiän autismi. Näin ollen voidaan arvioida, että 500 oppilaan yläasteella on ehkä 0-1 diagnosoimatonta assia.
Joten kyllä minä ainakin raivostuisin opettajalle, joka näkisi moitteettomasti opinnoistaan suoriutuvissa nuorissa ”selviä aspergereita” vieläpä toistuvasti, ja kovasti haluaisi päästä jakamaan näitä kokemuksiaan vanhempien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta menenkö sanomaan vanhemmille, että heidän normaalina pitämänsä 14-vuotias on ehkäpä autismin kirjolla? Minun pääni siinä on pölkyllä. Jos oppiaine sujuu, niin ei minun vanhempien mielestä pidä valittaman ja leimaavan nuorta. Sehän olisi suvaitsematonta.
Tuskin sinun virkasi siitä vaarantuu, jos esität huolenaiheesi?
Meillä tämä asia on tullut eteen vasta nyt, kun lapsi on kohta 20. Ei niinkään asperger-epäily, vaikka niitäkin piirteitä on, mutta ADHD. Todellakin olisi ollut suuri apu, jos joku tässä matkan varrella olisi hoksannut epäillä tätä! Nuorella on hoidettu masennusta ilman mitään edistystä nyt pari vuotta ja nyt hoksattiin epäillä ADHD:tä. Ja todellakin, kun olen lukenut miten se oireilee ilman ylivilkkauta, niin hyvin tutulta kuulostaa ja myös omalla kohdallani silmät ovat auenneet ja olen itsekin hakeutunut tutkimuksiin.
Meidän nuori on todella älykäs ja on sillä pystynyt paljon kompensoimaan. Mutta aikuisiällä paketti ei pysy enää kasassa, osa opinnoista tökkii ja koti on järkyttävä sotku. Nuori itse kokee suurta helpotusta, jos ongelmat selittyvät näillä neurokirjon ongelmilla. Ja samalla harmistusta siitä, että pari vuotta on hoidettu väärää asiaa. Monilla toki tähän masennusta liittyy, mutta se on pikemminkin seurausta neurologisen vaivan aiheuttamista ongelmista. Itse olen jo 50-vuotias eikä työuraani pysty enää pelastamaan, mutta nuoren elämä on vielä ihan pelastettavissa.
Olisi ollut iso apu jos tämä olisi hoksattu jo lukion aikana, tai miksei aiemminkin. Joten sen puolesta sanoisin kaikille neurokirjon ongelmia epäileville opettajille, että sanokaa ihmeessä! Antakaa niille vanhemmille edes se mahdollisuus, että etsivät apua ajoissa! Se epäily voi myös auttaa niitä vanhempia huomaamaan, miksi omassa elämässä on ollut vaikeaa.
Kukin voi ihan ajatusleikkinä miettiä tilannetta, jossa kotona on persoonallinen, omanlaisensa tyyppi, joka on intohimoisesti kiinnostunut vaikkapa tähtitieteestä ja jonka keskiarvo on kiitettävä ja joka on jonkun kaverinkin löytänyt. Koko suku pitää nuorta lupaavana älykkönä. Toki hän on hieman erikoinen, mutta saahan kukin olla oma itsensä. Ei saa laittaa muottiin. Näet jo mielessäsi, miten pojasta tulee lahjakas tutkija tms. Pienet raivarit ja ahdistus kuuluu murrosikään jne. Kasvukipuja.
Sitten joku äikän- tai bilsanope ottaa yhteyttä ja kertoo, että on huolissaan. Oppiaineesta on tulossa ysi. Oppilas on hyväkäytöksinen. Läksyt on aina tehty. Ei voi moittia. Mutta bilsanope ajattelee, että lapsesi ei ole neurologisesti normaali ja ehdottaa tutkimuksia. Tässä tapauksessa suurin osa vanhemmista ei todellakaan reagoi kiitollisuudella.
Joo, jos minulla on virka, en sitä menetä, mutta ne seuraavat kaksi vuotta lapsesi opettajana voivat olla aika raskaat.
Ihmiset aina sanovat, että haluavat tietää. Se ei ole totta.
Aspergerin oireyhtymää ei tarvitse diagnosoida, ellei ihminen itse kärsi siitä. Sen diagnosoiminen on moniammatillisen tiimin tehtävä, kuten täällä on jo useaan otteeseen selitetty.
Autismin yleinen esiintyvyys on 6-7 tapausta tuhatta ihmistä kohti, ja tähän lasketaan mukaan helposti diagnosoitavissa oleva lapsuusiän autismi. Näin ollen voidaan arvioida, että 500 oppilaan yläasteella on ehkä 0-1 diagnosoimatonta assia.
Joten kyllä minä ainakin raivostuisin opettajalle, joka näkisi moitteettomasti opinnoistaan suoriutuvissa nuorissa ”selviä aspergereita” vieläpä toistuvasti, ja kovasti haluaisi päästä jakamaan näitä kokemuksiaan vanhempien kanssa.
No niin, kiitos taas kerran, että todistat minun olevan oikeassa. Minulla on itsesuojeluvaisto. En ala puhua epäilyksistäni vanhemmille, jos on edetty kasiluokalle ilman diagnoosia ja koulu sujuu, koska työni on riittävän raskasta muutenkin.
En muuten sanonut, että olen ollut varma tai pitänyt ketään itsestään selvänä assina. Epäily on toisinaan ollut. Ja kyllä, ei se kovinkaan yleistä ole. Ilman diagnoosia on ehkä pari oppilastani tuhannesta. Mutta koska tosiaan opetan tuhansia, kaikkea mahtuu sekaan.
Puolisollani oli erityisryhmässä opiskelijana nuori Asperger-mies, jolla oli yläkoulu sujunut "hyvin" ja lukio sujunut "hyvin" ja hän oli päässyt yliopistoon helposti ja muuttanut omilleen. Sen jälkeen totuus oli paljastunut. Hän ei kyennyt itsenäiseen elämään ja asioiden hoitamiseen ollenkaan, vaikka oli kiitettävä oppilas ollut aina.
Harmi ehkä, että hänellä ei ollut rohkeaa luokanvalvojaa. Ehkäpä hän olisi saanut apua aiemmin. Nyt hän oli 20v. ja joutunut palaamaan vanhempien luokse ja unohtamaan yliopiston. Hänellä diagnosoitiin tuolloin autismin kirjon häiriö, jonka takia itsenäistyminen ja opinnot yliopistossa olivatkin mahdottomia, ainakin siinä vaiheessa.
Olen ihan varma, että osa hänen opettajistaan oli tiennyt hänet assiksi mutta oli ollut hiljaa.
Ettekö te ymmärrä, että tuo opettajille suuttuminen aiheuttaa todella kauaskantoisia seurauksia muillekin kuin omille lapsillenne? Kun opettaja on kerran saanut sinun kaltaiseltasi huoltajalta turpaan, hän ajattelee, että okei, minä olen vain töissä täällä. Jos oppilas läpäisee opinnot, muu on ihan sama.
On muuten superhuvittavaa ja todella kuvaavaa, että täällä minua dissataan antaumuksella ihan vain siitä, kun nimettömänä totean, että osa yläkoulun oppilaista on jäänyt ilman diagnoosia ja opettaja saattaa epäillä autismin kirjoa.
En itse ole koskaan huoltajalle esittänyt mitään epäilyksiäni. Silti minuun suhtaudutaan tässä keskustelussa kuin pirusta seuraavaan mulkeroon, joka ei muuta halua kuin diagnosoida ja leimata terveitä lapsia. Mikään ei voisi minua vähempää kiinnostaa. Kuitenkin joskus surettaa, kun tietää, että nuori voisi pärjätä paremmin, jos vanhemmat näkisivät toiveidensa sijaan todellisuuden.
Näin näitä oireita lapsella jo hyvin varhain ja viimeistään 3-vuotiaana totesin puolisolle että tuo tulee jossain vaiheessa saamaan diagnoosin. No nyt, kahden vuoden perheneuvola-asiakkuuden jälkeen viimein on psykologiset testit tehtynä, lapsi 10v. Aivan viime hetket saada apua, olen niin loppu näiden jokapäiväisten jumittamisten, hidastelun ja itsepäisyyden kanssa, muutoin lapsi on huippuälykäs. Hakekaa ap ihmeessä apua, se on koko teidän perheen parhaaksi
Alue: Aihe vapaa
Olen ehkä tuo viittaamasi opettaja. Paljon kuntoutusta tarvitaan siihen, että asperger oppii paremmin ymmärtämään muita ja itseään. Hän ei ehkä koskaan käyttäydy samalla tavalla kuin muut, mutta tärkeää on hänen ymmärtää miksi ja miten muut käyttäytyvät. Kuntoutus tähtää muiden ymmärtämiseen, ei muuttumiseen.
Lasten maailma on kova ja tietyn ikäisten lasten on hyvin vaikeaa (ihan aivojen kehittymiseen liittyvistä syistä) hyväksyä toisten erilaisuutta. Asperger lapsi tulee siksi hyvin usein kohtaamaan häneen ikävästi suhtautuvia lapsia.