IL: "Tällaista on seurustella liian kiltin kanssa".

Mielestäni nämä jotka valittaa liian kilteistä ovat usein itse osasyyllisiä, eivät siedä arvostelua ja eri mieltä olemista ja siksi toisesta osapuolesta tulee "liian kiltti" kun eivät yksinkertaisesti voi puhua suoraan ilman että kumppani loukkaantuu.

Doninoiva kumppani ei anna suunvuoroa, vaikka kuinka yrittäisi ilmaista tunteitaan. Pyydetään kertomaan tunteista, mutta sitten alkaa jankutus, jossa ei uskota kertomuksia todeksi. Esimerkiksi olen suostunut toisen mieliksi johonkin asiaan useamman kerran ja kun myöhemmin kerron, että ei ole minusta niin kivaa ja voitaisiinko lopettaa se, puolisoni ei vain yksinkertaisesti kuuntele.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni nämä jotka valittaa liian kilteistä ovat usein itse osasyyllisiä, eivät siedä arvostelua ja eri mieltä olemista ja siksi toisesta osapuolesta tulee "liian kiltti" kun eivät yksinkertaisesti voi puhua suoraan ilman että kumppani loukkaantuu.

Aika usein näitä. Kaikki pitää olla vain myötäkarvaan silittämistä, mutta auta armias, jos kiltti erehtyy vähänkään pitämään puoliaan, niin sieltä tulee täyslaidallinen paskaa niskaan.  Riitelyä vihaavana ihmisenä se on raskasta ja sitä pyrkii välttelemään.

Naimisissa 25 vuotta kiltin miehen kanssa ja sanonpa, että elämä on paljon laadukkaampaa ja hauskempaa kuin aiemmassa suhteessa.

Ex oli olevinaan kiltti, mutta oli itsekäs ja ilkeä. Kun olin äitini luona, oli mennyt toiselle paikkakunnalle hotelliin iskemään seuraa itselleen, kondomit mukana. Toiveissa oli varmaan päästä höyläämään. Kun jäin työttömäksi, pilkkasi minua ja sanoi, ettei tarvitse syödä, kun ei mitään teekään. Haukkui minut suvulleen ja kavereilleen.

Ja kun lähdin suhteesta, halusi vielä selvitellä jälkeenpäin, miksi lähdin. Siellä voi keskenään selvitellä, jos ei ymmärtänyt, kun lähtiessäni sanoin, että hänen kanssaan on mahdoton elää. En koskaan osannut tehdä mitään niin, että olisi ollut tyytyväinen. Huh!

Onneksi älysin lähteä ja tapasin nykyisen mieheni, joka on iloinen, kiltti ja antelias. Auttaa kavereitaan ja naapureita, ei puhu kenestäkään pahaa. Koko sukuni ihastui, kun ensi kertaa tapasivat. Veljeni sanoi, ettei enää tuntenut minua, kun olin exän kanssa. Muutuin sulkeutuneessa ja masentuneeksi. Minulla todettiinkin eron jälkeen keskivaikeaa masennus, josta onneksi selvisin. Että älkää aliarvioiko ja tuomitko kilttejä ihmisiä. Ilkeitä ja itsekkäitä on ihan liian kanssa! Ja vielä selvennykseksi olin kaksi kuukautta työttömänä.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni nämä jotka valittaa liian kilteistä ovat usein itse osasyyllisiä, eivät siedä arvostelua ja eri mieltä olemista ja siksi toisesta osapuolesta tulee "liian kiltti" kun eivät yksinkertaisesti voi puhua suoraan ilman että kumppani loukkaantuu.

Kumpikaan ei ole enempää syyllinen tuollaisessa suhteessa, kyse on vain erilaisuudesta ja yhteensopimattomuudesta.

On myös ”kilttejä”, eli passiivis-aggressiivisia, jotka eivät myöskään itse siedä arvostelua.

Välttelevän ja keskustelua/avoimuutta tärkeänä pitävän on usein hankalaa löytää yhteinen sävel.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmmm. Olen mies ja mua on sanottu "liian kiltiksi", mutta yleensä on käynyt sitten niin, että kun olen ihan asiallisesti kumppanille sanonut, että en pidä tuosta käytöksestä mua kohtaan, niin se on otettu vastaan tyrmistyneenä. Pahimmassa tapauksessa suhde on loppunut siihen. 

Eli liian kiltti mies (tai nainen) on ok, niin pitkään kun hän ei tee vähääkään puolustaakseen omaa etuaan. Siinä saa toinen rauhassa purkaa omaa paskaa oloaan toiseen. Mä osaan itse olla loukkaamatta toista, en v*ttuile, enkä yritä tehdä mustasukkaiseksi tahallaan. Ei liene suuri pyyntö toivoa toiselta samaa?

Naiset hyvin harvoin kestää kritiikkiä. Ennemmin yksin kuin kynnysmattona.

Ootko koskaan oikeasti suuttunut naiselle ja laittanut hänet ojennukseen? Koitappa joskus tuota

mies52v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on jotenkin tosi kurjaa kun nykyään sanaa kiltti käytetään kuvaamaan jotain ihan muuta kuin kiltteyttä.

Se, että joku henkilö myötäilee muita ja valehtelee, että kaikki on ok ja kaikki sopii hänelle vaikkei näin olisikaan, ei todellakaan ole kiltti. Tällainen ihminen on lähinnä vastuuton. Hän ei halua kantaa itsestään ja elämästään mitään vastuuta, vaan antaa sen tehtävän vaivihkaa kumppanilleen. Koska hän ei kykene vastuuseen, eikä toisaalta avoimeen keskusteluunkaan, toiselle muodostuu illuusio siitä, että kaikki on hyvin.

Aikansa tämä henkilö sitten patoaa asioita ja lopulta ottaa ja jättää. Pahimmillaan antaa vielä tuollaisen vikalistan kumppanilleen. Minusta tuo on pahempaa pettämistä kuin esim. joku pikkujouluhairahdus.

Eli kiltit tytöt koulussa ovatkin vastuuttomia vätyksiä ja laiskureita? Ok.

Mitä tarkoitat kilteillä tytöillä koulussa? Jos tarkoitat kiltteydellä sitä, että opiskelee, tekee läksyt, saa hyviä numeroita eikä heittele tikkaa sijaisen päälle, niin ei se ole kiltteyttä, vaan fiksuutta ja sitä, että ymmärtää opiskelujen tärkeyden - ehkä kunnianhimoakin. Tytöt koulussa eivät opiskele siksi, että ovat vaan niin kilttejä, vaan he voivat opiskella esimerkiksi siksi, että heitä kiinnostaa opetettavat asiat, he haluavat oppia ja kehittyä, haluavat haastaa itsensä ja siksi tavoittelevat parempia numeroita, jne. Se, että heitä kutsutaan kilteiksi, on pelkkää hyvien oppilaiden vähättelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kyllä liian kiltti ja näin ovat myös ystäväni sekä puolisoni sanoneet.

Koen tunteista puhumisen hyvinkin vaikeana varsinkin negatiivisien sellaisten.

Olen kuitenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että läheiseni tietävät ja ymmärtävät sen minussa. Eivätkä käytä minua hyväksi.

Vuosien saatossa olen oppinut paremmin kieltäytymään asioista ja sanomaan niistä. Silti joka kerta joudun tsemppaamaan ja puolustelemaan itseäni kun näitä tilanteita tulee.

Itse olen perheestä, jossa on opittu puolensa pitämään ja tunteensa ilmaisemaan. Me sisarukset tapeltiin ja kiusattiin toisiamme minkä kerettiin ja kellekkään ei siitä jäänyt traumoja ja välit ovat hyvät vieläkin. Mieheni on perheestä, jossa tyranni isä kontrolloi kaikkea ja häntä mielisteltiin ettei ala rähjäämään. Mieheni pelkää riitaa ja erimielisyyttä niin paljon, että hänelle tulee fyysisesti paha olo näissä tilanteissa ja se näkyy päälle vaikkei hän edes itse olisi osallisena. Olen opettanut hänelle, että aina on parempi puhua rehellisesti myös niistä kielteisistä asioista kuin jättää sanomatta siitä pelosta että suutun. Rakastan ja hyväksyn hänet joka tapauksessa. Itse yritän käyttäytyä tasaisemmin, en tuittuile, vittuile enkä kärjistä asioita tarpeettomasti. Itseasiassa riidellään tosi harvoin sillä pystytään erimielisyydet selvittämään ihan keskustelemalla

Kuulostaa tutulta. Omassa lapsuuden perheessä oli vähän sama meininki, ääntä käytettiin ja ovia paiskottiin. Mutta siinä oli sellainen kääntöpuoli, että ne riidat käsiteltiin ja puhuttiin läpi sen konfliktin jälkeen, kukaan ei kestänyt mitään mykkäkoulua ja kaikilla oli itsetuntoa myöntää, että oli joskus typerys ja väärässä. Puolisoni perheessä asioita ei taas ikinä käyty läpi, kaikki oli hillittyä ja vaikeat asiat ilmeisesti ohitettiin niin, että niistä ei ikinä puhuttu. Hän ei kestä yhtään jos toinen reagoi nopeasti tai suoraan, jopa siinä tilanteessa jos lautanen vaikka tippuu ja hajoaa ja kiroan sitä kovalla äänellä, hän jotenkin pelästyy ja ahdistuu. Siinä ei sinällään ole mitään pahaa, mutta myös ikävien asioiden ohittaminen ja kieltäminen kuuluu hänen luonteeseensa, mikä sitten tekee asioiden läpikäymisestä joskus hankalaa. Olen tottunut tähän vuosien varrella ja hyväksynyt asian, mutta onhan se edelleen rasittavaa. Pahin asia mitä itse tiedän on mykkäkoulu, padotut ja piilotetut tunteet ja se, että ei ylipäänsä sanota, mitä mieltä on. Ollaan vaan ja annetaan olla.