Alkoholistien aikuiset lapset
Miten traumaattinen lapsuus on näkynyt elämässänne? Oletteko käyneet terapiassa? Mitä kautta sinne pääsitte ja onko ollut apua?
Kommentit (29)
Asenteena "minä pärjään, en tarvitse ketään enkä mitään" - toisaalta hyvä, koska olen pärjännyt hyvin työelämässä, toisaalta aivan perseestä koska parisuhdeasiat ovat aina olleet vähän viturallaan. Olen valinnut kumppanikseni kaikennäköisiä luusereita ja varattuja miehiä, uskoen ilmeisesti etten ansaitse parempaa. Nyt sitten 40-korvilla yksin ja lapsettomana, lapsia en ole uskaltanut hankkia kun olen pelännyt että olisin surkea äiti. Taipumusta masennukseen ja itseinhoon on ollut aiemmin, joskus parikymppisenä pientä syömishäiriötä ja itsetuhoisuutta - näistä ei tosin tiedä kukaan muu kuin terapeuttini, joka on auttanut minua tosi paljon ja auttanut mua "kasvamaan ihmiseksi".
Olen itse parikymppinen nyt, isäni oli ja on edelleen jonkin sortin alkoholisti (enää ei niin kykene, koska erinäisä sairauksia.) Pienenä olin usein baarireissuilla mukana, koska äidin piti tehdä töitä. Niistä ei jäänyt traumoja, sain suolapähkinöitä. :) Humalassa kumminkin hyvin isokokoinen isäni, oli todella väkivaltainen ja kotona hakkasi äitiäni. Itkin ja huusin aina pienenä, seuraavana päivänä isä pyyteli anteeksi minulta. Annoin monta kertaa anteeksi ja uskoin parempaan elämään ja muutokseen, mutta lukiolaisena tajusin, että mikään ei tule muuttumaan joten katkaisin välit täysin. Ensimmäisen kerran sain nyrkistä n. 10-vuotiaana ja useamman kerran pelkäsin henkeni edestä. Nyt asun omillani ja en tosiaan ole yhteydessä ko. henkilöön, mutta hänen kanssaan asuvaan äitiini ja muihin sisaruksiini olen. Tunnen syyllisyyttä välillä, että en ole tukemassa perhettäni, mutta minun pitää hoitaa omat opiskeluni.. Käyn usein kumminkin kotona. Äitini on maailman vahvin ihminen ja hän ehkä piti minut järjissäni. En ole käynyt terapiassa, olen elänyt lähes täydellistä kaksoiselämää, koska kukaan ei tiedä tästä perhekuviostani, koska olen muuten hyvin ulospäinsuuntaunut ja aurinkoinen ihminen. Aamulla ennen kouluun menoa saattoi olla huutotappelu, mutta koulussa vain hymyilin niinkuin hyvän koulutytön kuuluukin. Selvisin siis lähes tulkoon itse, koska oli pakko + muun perheeni tuella. Olen vanhin sisaruksistani, joten olen ollut aina enemmänkin suojelemassa pienempiä, ja täten on vain täytynyt selvitä. Nyt olen yliopistossa ja matkalla menestykseen. :)
[quote author="Vierailija" time="12.12.2013 klo 00:12"]
Asenteena "minä pärjään, en tarvitse ketään enkä mitään" - toisaalta hyvä, koska olen pärjännyt hyvin työelämässä, toisaalta aivan perseestä koska parisuhdeasiat ovat aina olleet vähän viturallaan. Olen valinnut kumppanikseni kaikennäköisiä luusereita ja varattuja miehiä, uskoen ilmeisesti etten ansaitse parempaa. Nyt sitten 40-korvilla yksin ja lapsettomana, lapsia en ole uskaltanut hankkia kun olen pelännyt että olisin surkea äiti. Taipumusta masennukseen ja itseinhoon on ollut aiemmin, joskus parikymppisenä pientä syömishäiriötä ja itsetuhoisuutta - näistä ei tosin tiedä kukaan muu kuin terapeuttini, joka on auttanut minua tosi paljon ja auttanut mua "kasvamaan ihmiseksi".
[/quote]
Jatkan vielä sen verran, että mulla on siis ollut posttraumaattinen stressihäiriö, takautumia ja painajaisia väkivallasta jne
Ei kaikkien alkoholistiperheiden lasten lapsuus ole ollut traumaattinen. Tässä olen elävänä esimerkkinä, siihen asti kun muutin kotoa opiskelemaan lähtiessäni, vanhemmat vetivät useamman kerran viikossa itsensä ainakin sammumispisteeseen jollei nyt ihan tajua kankaalle. Äiti useammin kuin isä. En koskaan tuntenut oloani turvattomaksi, ei ollut mitään hätää, kukaan ei ollut väkivaltainen ja harvoin äänekäskään mitä nyt äiti silloin tällöin huusi jotain kieltoa kun sammuttuaan heräsi siihen että telkkari laitettiin kiinni. Ei ole ollut minkäänlaista tarvetta terapialle. Välit vanhempiin on yhä erinomaiset. Itse kyllä päätin jo aikaa sitten valita omilleni selvän lapsuuden, mutta ei mulle ole jäänyt katkeruutta tai vihaa vanhempiani kohtaan.
[quote author="Vierailija" time="12.12.2013 klo 00:17"]
Ei kaikkien alkoholistiperheiden lasten lapsuus ole ollut traumaattinen. Tässä olen elävänä esimerkkinä, siihen asti kun muutin kotoa opiskelemaan lähtiessäni, vanhemmat vetivät useamman kerran viikossa itsensä ainakin sammumispisteeseen jollei nyt ihan tajua kankaalle. Äiti useammin kuin isä. En koskaan tuntenut oloani turvattomaksi, ei ollut mitään hätää, kukaan ei ollut väkivaltainen ja harvoin äänekäskään mitä nyt äiti silloin tällöin huusi jotain kieltoa kun sammuttuaan heräsi siihen että telkkari laitettiin kiinni. Ei ole ollut minkäänlaista tarvetta terapialle. Välit vanhempiin on yhä erinomaiset. Itse kyllä päätin jo aikaa sitten valita omilleni selvän lapsuuden, mutta ei mulle ole jäänyt katkeruutta tai vihaa vanhempiani kohtaan.
[/quote]
Mikäs tuossa harmittaisi, ihan kivastihan vanhempasi osoittivat sinun olevan heille tärkeä ja arvokas.
4 viestin kirjoittaja jatkaa: Halusin kertoa tarinani, vaikka sitä en koskaa jaa, että kaikilla on toivoa vaikka mistä lähtisi. Tiesin hyvin pienenä, että haluan paremman elämän ja ainoa keino siihen on tekemällä siitä itse sellainen. Haluan tulevaisuudessa auttaa jollakin tavalla alkoholistiperheiden lapsia. Suuri ero on siinä, kun normaalista perheestä tuleva ikäiseni näkee alkoholisoituneen miehen kännissä makaamassa kadulla tai kun valittavat, että naapurit huutavat, niin heidän suhtautuminen on kepeä, joskus jopa koominen. Itse nielen kyseisissä tilanteissa itkua ja toivoisin, että voisin halata tai antaa toivoa kyseisten perheiden lapsille. Nielen kumminkin aina suruni ja tyydyn olemaan hiljaa, ehkä joskus voin jakaa tarinani ja auttaa muita.
Minulla on alkoholisti-isä. Olen melko ripustautuva, kaipaan paljon huomiota ja minulla on todella huono itsetunto. Haluan kaikkien pitävän minusta, enkä kestä hylkäämistä. Näiden piirteiden uskon tulevan ainakin osittain turvattomasta lapsuudesta. Minussa on tietysti paljon muitakin piirteitä. Olen aina onnistunut saamaan kumppanikseni hyviä miehiä, ja ihmettelen itsekin kuinka hyvä tuuri minulla on ollut. Kuitenkin epäilen ja pelkään ihan koko ajan, että tulen petetyksi tai jätetyksi. Nykyään olen naimisissa ja vasta ihan viime aikoina olen alkanut toisinaan ajattelemaan, että hitto, mieheni haluaa oikeastikin olla nimenomaan minun kanssani. Nämä lyhyet välähdykset tuntuvat ihmeellisiltä.
En tietenkään voi varmuudella sanoa piirteideni ja pelkojeni johtuvan lapsuudestani, mutta ainakin keittiöpsykologi minussa on päätellyt niin. Koska isäni saattoi koska tahansa pilata minkä tahansa juhlan, yön, reissun tai ihan normaalin päivän ja häipyä dokaamaan, jäi minulle kai siitä valtava pelko tulla hylätyksi. Muistan oikein elävästi sen tunteen, kun kävelin koulusta kotipihaan ja TIESIN jonkin olevan pielessä. Jotenkin se pääsi aina yllättämään, vaikka isäni joi aika lailla koko lapsuuteni. (Hän kävi kuitenkin töissä, ja uskon että näennäisellä tasolla vaikutimme ihan normaalilta perheeltä.)
En ole käynyt terapiassa asian tiimoilta, mutta haluaisin kyllä. Olen taistellut itsetunto-ongelmien, lyhyehkön masennuksen, runsaan alkoholinkäytön jne. kanssa, mutta rämpinyt niistä ylös. Mikään ongelma yksin ei ole ollut ehkä valtaisa, mutta yhdessä ne ovat ruokkineet toisiaan. Nyt kun asiani ovat hyvin, ja osaan ehkä paremmin ottaa jonkinlaista etäisyyttä kaikkeen, olisin valmis puimaan asioita terapiassa. En haluaisi tuudittautua siihen harhaan, että kaikki heikkouteni/huonot luonteenpiirteeni johtuvat alkoholisti-isästä, vaan käsitellä lapsuuden asiat pois painamasta ja ottaa kokonaisvastuun itsestäni ja elämästäni.
Näitä asioita on tullut mietittyä nyt erityisen paljon, kun odotan esikoista. Suurin pelkoni on että lapseni joutuisi kasvamaan viinanhuuruisessa ympäristössä. Olen vannottanut miestäni jo nyt moneen kertaan, että lapsen nähden ei oteta alkoholia, eikä muutenkaan niin paljon että hän joutuisi kärsimään siitä. Tiedän, ettei minun tarvitsisi huolehtia siitä niin paljon, mutta se on kuitenkin toisinaan mielessäni.
Meidän perheeseen kuului alkoholisti isä, absolutisti äiti ja kolme tyttöä.
Isä ei ollut koskaan väkivaltainen. Ei ikinä, eikä ole sittemminkään ollut. Hän on aina ollut ihana isä ainakin minun silmissäni. Todella huolehtiva ja hoitava. Tuohon aikaan oli harvinaista että isä käytti lapsia neuvolassa, mutta niin vaan meidän isä teki. Isä myös vaihtoi vaippoja, hoiti kotia yms. toisin kuin naapurin miehet. Itselläni nämä alkoholistitouhut ovat jääneet aika kaukaisiksi muistoiksi. Lähinnä muistan hävenneeni isää joka pyöri ja tohotti ympäriinsä kännissä kun oli mun synttärit. Kerrankin olin sanonut isälle että mua hävettää sen käytös. Siispä isä oli painunut varastoon nukkumaan aurinkotuoliin mun synttäreiden ajaksi :D Muistan että isä oli hyvin tunteellinen humalassa. Hän kuunteli paljon musiikkia ollessaan kotona ja loppuillasta tahtoi halata ja "ottaa poukkuun". Hän myös antoi meille tytöille paljon karkkirahaa. Äitiä kohtaan hän oli tympeä, jankkasi samoja asioita ja jopa vittuili. Tämän olen ymmärtänyt vasta vanhemmiten. Äiti jaksoi ja sieti varmaankin meidän lasten takia ja myös siksi, että isä ei tosiaan ollut väkivaltainen fyysisesti. Muistan miten minä olin nuorimmaisena lapsena isän "suosikki". Minulle isä aina huusi krapulaisena sängynpohjalta että "tuo jaffaa ja anna hali". Annoin aina halin ja suukon vaikka isä haisi kammottavalta. Muut siskot eivät tuohon suostuneet, eikä isä heitä kaivannutkaan. He olivat nimittäin jo niin vanhoja, että ymmärsivät äidin pettymyksen... Sen ettei isän touhu ole "normaalia". Minulle isän touhujen "laajuus" valkeni hyvin myöhään. Olin ehkä 12-vuotias kun kuulin ystäviltäni miten he eivät koskaan olleet nähneet vanhempiaan humalassa. Minun isälläni oli kossupullo tiskipöydällä joka kerta kun tulin esikoulusta kotiin 5-6v. noin klo 12 päivällä.... Isä myös pilasi lempi muovimukini juomalla siitä kossua. Eihän se haju lähtenyt muovimukista mihinkään useamman pesun jälkeenkään. Äitiäni on kiittäminen, että elämä oli niinkin mutkatonta. Äiti piti huolen että rahaa oli aina ruokaan ja vaatteisiin. Kun isä lähti kapakkaan, äiti tutki seuraavana aamuna kuiteista paljonko isä oli käyttänyt viinaan. Sitten äiti pyöräili kylälle ja nosti täsmälleen saman summan itselleen ja meille lapsille käytettäväksi. Meidän aikuiselämään isän alkoholin käyttö on heijastunut eri tavoin. Siskoni ajautui jo varhain huonoille teille ja hänellä oli alkoholiongelma kunnes hän tuli raskaaksi. Raskauden myötä hän lopetti kerralla kaiken alkoholin käytön. Toinen siskoni on kohtuukäyttäjä. Juo saunaolutta, maistelee erilaisia olutlaatuja vaikkapa pihvien kanssa, juo terästetyn glögin jouluaattona jne. Minä taas lyhyen teinihuuman jälkeen rauhotuin niin, että olen käytännössä absolutisti. Alkoholinkäyttöä en paheksu, mutta alkoholi vaan ei oo "mun juttu". Jos joskus saan lapsia, tahdon heille raittiin lapsuuden. Heidän ei koskaan tarvitse siivota isänsä tai äitinsä pissoja lattioilta (kyllä, kuurasin useamman kerran lapsena isän virtsat wc:n lattialta), huuhdella oksennusastioita tai astua siihen krapulalta haisevaan makkariin tuomaan limpparia. Äiti ja isä ovat vieläkin yhdessä. Isä on nykyään raitistunut. Kaikilla tytöillä on mainiot välit molempiin vanhempiin ja he ovat tiiviisti elämissämme.
[quote author="Vierailija" time="12.12.2013 klo 00:39"]Meidän perheeseen kuului alkoholisti isä, absolutisti äiti ja kolme tyttöä.
Isä ei ollut koskaan väkivaltainen. Ei ikinä, eikä ole sittemminkään ollut. Hän on aina ollut ihana isä ainakin minun silmissäni. Todella huolehtiva ja hoitava. Tuohon aikaan oli harvinaista että isä käytti lapsia neuvolassa, mutta niin vaan meidän isä teki. Isä myös vaihtoi vaippoja, hoiti kotia yms. toisin kuin naapurin miehet. Itselläni nämä alkoholistitouhut ovat jääneet aika kaukaisiksi muistoiksi. Lähinnä muistan hävenneeni isää joka pyöri ja tohotti ympäriinsä kännissä kun oli mun synttärit. Kerrankin olin sanonut isälle että mua hävettää sen käytös. Siispä isä oli painunut varastoon nukkumaan aurinkotuoliin mun synttäreiden ajaksi :D Muistan että isä oli hyvin tunteellinen humalassa. Hän kuunteli paljon musiikkia ollessaan kotona ja loppuillasta tahtoi halata ja "ottaa poukkuun". Hän myös antoi meille tytöille paljon karkkirahaa. Äitiä kohtaan hän oli tympeä, jankkasi samoja asioita ja jopa vittuili. Tämän olen ymmärtänyt vasta vanhemmiten. Äiti jaksoi ja sieti varmaankin meidän lasten takia ja myös siksi, että isä ei tosiaan ollut väkivaltainen fyysisesti. Muistan miten minä olin nuorimmaisena lapsena isän "suosikki". Minulle isä aina huusi krapulaisena sängynpohjalta että "tuo jaffaa ja anna hali". Annoin aina halin ja suukon vaikka isä haisi kammottavalta. Muut siskot eivät tuohon suostuneet, eikä isä heitä kaivannutkaan. He olivat nimittäin jo niin vanhoja, että ymmärsivät äidin pettymyksen... Sen ettei isän touhu ole "normaalia". Minulle isän touhujen "laajuus" valkeni hyvin myöhään. Olin ehkä 12-vuotias kun kuulin ystäviltäni miten he eivät koskaan olleet nähneet vanhempiaan humalassa. Minun isälläni oli kossupullo tiskipöydällä joka kerta kun tulin esikoulusta kotiin 5-6v. noin klo 12 päivällä.... Isä myös pilasi lempi muovimukini juomalla siitä kossua. Eihän se haju lähtenyt muovimukista mihinkään useamman pesun jälkeenkään. Äitiäni on kiittäminen, että elämä oli niinkin mutkatonta. Äiti piti huolen että rahaa oli aina ruokaan ja vaatteisiin. Kun isä lähti kapakkaan, äiti tutki seuraavana aamuna kuiteista paljonko isä oli käyttänyt viinaan. Sitten äiti pyöräili kylälle ja nosti täsmälleen saman summan itselleen ja meille lapsille käytettäväksi. Meidän aikuiselämään isän alkoholin käyttö on heijastunut eri tavoin. Siskoni ajautui jo varhain huonoille teille ja hänellä oli alkoholiongelma kunnes hän tuli raskaaksi. Raskauden myötä hän lopetti kerralla kaiken alkoholin käytön. Toinen siskoni on kohtuukäyttäjä. Juo saunaolutta, maistelee erilaisia olutlaatuja vaikkapa pihvien kanssa, juo terästetyn glögin jouluaattona jne. Minä taas lyhyen teinihuuman jälkeen rauhotuin niin, että olen käytännössä absolutisti. Alkoholinkäyttöä en paheksu, mutta alkoholi vaan ei oo "mun juttu". Jos joskus saan lapsia, tahdon heille raittiin lapsuuden. Heidän ei koskaan tarvitse siivota isänsä tai äitinsä pissoja lattioilta (kyllä, kuurasin useamman kerran lapsena isän virtsat wc:n lattialta), huuhdella oksennusastioita tai astua siihen krapulalta haisevaan makkariin tuomaan limpparia. Äiti ja isä ovat vieläkin yhdessä. Isä on nykyään raitistunut. Kaikilla tytöillä on mainiot välit molempiin vanhempiin ja he ovat tiiviisti elämissämme.
[/quote]
Mikähän isäsi sitten sai juomaan? Oli tyytymätön äitiisi? Kuulostaa kummalta jotenkin. Meilläkin näin isää kännissä joskus, mutta ei juonut kuin ehkä vkl. En muista. Vanhemmat erosivat kun olin 10v. Ei ole nytkään kummallakaan alkoholiongelmaa.
Itselläni ei onneksi alkoholistisukulaisia ole, mutta jotenkin olen aina inhonnut alkoholistien suunnattonta itsekeskeisyyttä ja itserakkautta ja olematonta itsekuria. Mielestäni kaikki alaikäisten lasten alkoholistivanhemmat tulisi ohjata pakkohoitoon ja saisivat ryypätä sydämensä kyllyydestä lapset kasvatettuaan. Toisaalta sallisin sterilisaation kaikille lapsettomille alkoholisteille jotka mielummin valitsevat alkoholismin kuin normaalielämän.
Vanhempieni juominen aiheutti ainoastaan sen, etten aikuisiässä ole ollut heidän kanssaan paljoakaan tekemisissä. Lapseni ei tunne minun vanhempia (ovat jo juoneetkin itsensä hengiltä). Lasten ollessa pieniä meillä ei juotu juhlapyhinä alkoholia, vaikka osaamme juoda sivistyneesti (esim. pelkän ruokajuoman). Terapiaa en ole tarvinnut. Minusta vaan tuli huolehtiva ja vähän liikaakin välittävä äiti.
[quote author="Vierailija" time="12.12.2013 klo 07:40"]
Itselläni ei onneksi alkoholistisukulaisia ole, mutta jotenkin olen aina inhonnut alkoholistien suunnattonta itsekeskeisyyttä ja itserakkautta ja olematonta itsekuria. Mielestäni kaikki alaikäisten lasten alkoholistivanhemmat tulisi ohjata pakkohoitoon ja saisivat ryypätä sydämensä kyllyydestä lapset kasvatettuaan. Toisaalta sallisin sterilisaation kaikille lapsettomille alkoholisteille jotka mielummin valitsevat alkoholismin kuin normaalielämän.
[/quote]
Onhan se ihan itsekkyyttä juoda, vaikka on lapsia, ja heistä pidettävä huoli. Toisaalta itse osaan nähdä pintaa syvemmälle, enkä osaa syyttää ongelmista, jotka isä on auheuttanut juomisellaan minulle. Koskaan ei ole ollut väkivaltainen tms. Tavallaan säälin isääni.
Minulla on lukiosta lähtien tarvinut olla joku poikaystävä. En osannt olla yksin. Ripustauduin. Huomasin vanhemmiten, kun "jouduin" olemaan sinkku, olin vahva ja minulla oli hyvä olla. Heti parisuhteen alettua minusta tuli vainoharhainen, olin varma ettei minusta tykätä oikeasti, ja kohta minut jätetään. Nykyisessä parisuhteessa tätä ongelmaa ei ole, alussa oli. Huomaan, että tiedostan omaa käytöstäni, ja sitä mukaan osaan muuttaa sitä. Masennuksesta kärsin lukioiässä, ja aika paljon tuli sekoiltua alkoholin kanssa. Nykyään juon hyvin harvoin, haluan tarjota omalle lapselle turvallisen ja raittiin lapsuuden. Isälläni on satunnaisia 2vk-5kk ryyppy putkia, nyt hän on raitis. Taustalla aina pelko, milloin retkahtaa taas. Meillä on hyvät välit.
Kummatkin vanhemmat joivat, erosivat ja ovat kuolleetkin jo aikoja sitten. Mutta silti näen kummastakin unia, varsikin äidistä. En tiedä olisiko mun helpompi olla itseni kanssa, josantaisin anteeksi, tuntuu vaan etten voi. Lapsuuteni on kuin Pandoran lipas, välillä kansi alkaa avautumaan ja muistot tulvivat mieleen, mutta sen laatikon kanssa pystyn toimimaan: släm, se menee kiinni, piste. Tiedostan että jonkunasteista itsenäsuojelua, mutta pystyn hyvin olla ajattelematta niitä paskajuttuja.
Nykyään, olen ihan tavallinen vajaa 50 vee nainen, naimisissa ja 2 lasta. En ole absolutisti, mutta meillä ei tissutella, ikinä. Luonteenpiirteet jotka herkimmin huomaan itsestäni ovat juuri tuo ap:nkin kirjoittama "pärjään ilman ketään ja ilman mitään" ja että on ollut ripustautuva kuitenkin ihmissuhteissaan. Sekä olen aivan mustavalkoinen ihminen lojaalisuuden ja lupausten pettämisen kanssa! Niin monta petettyä lupausta, sitä en kestä nykypäivänäkään ollenkaan, en mieheltä, lapsilta enkä ystäviltä.
Mulla oli väkivaltainen alkoholisti-isä joka yritti itsemurhia aina silloin tällöin.
Opin nopeasti sen, ettei keheenkään voi luottaa kuin itseensä ja sen, ettei miestä välttämättä tarvita siihen, että pystyy kotia hoitamaan ja lapset kasvattamaan, eli ns. vahvan naisen mallin. En silti sorru tunteettomuuteen.
En ole käynyt terapiassa, en ole kokenut tarvetta siihen. Vanhempani erosivat kun olin 14 ja välit isäni kanssa viilenivät, en pitänyt yhteyttä vaikka hän kyllä yritti, moneen vuoteen. Sitten parikymppisenä tapasin isäni uudelleen ja sen jälkeen kävin hänen luonaan säännöllisesti mutta vain kun oli selvinpäin.
Opin myöhemmin isästäni ihan erilaisia juttuja kuin mitä sisareni, joka ei pitänyt isään mitään yhteyttä millään tavoin. Meillä jokaisella on omat traumamme tuosta lapsuudesta, mutta väittäisin että mulla on asiat enemmän ajateltuina sen osalta kuin siskollani, joka ei suostu edes puhumaan että hänellä on ollut ikinä isää.
Mutta hyvin ollaan kaikki pärjätty, ei alkoholiongelmia eikä alkoholiongelmaisia puolisoita. Kaikilla on ehdoton suhtautuminen väkivaltaan, eli sitä ei sallita missään muodossa. Lisäksi ei löydy minkäänlaista säälintunnetta itsemurhalla uhkaileville. Se on ehkä se kylmä piste itsessäni.
Mua ei säälitä alkoholistit tai narkkarit pätkän vertaa. Vaikka järjellä ajatellen tajuan, ettei kukaan (tai ainakaan moni) tahallaan ole itseään siihen tilaan ajanut, ja jos paraneminen olisi helppoa niin moni olisi sen jo tehnyt, niin siltikin mulla on sellainen "sitä niittää mitä kylvää" -asenne heitä kohtaan. Multa ei myöskään heru myötätuntoa tai ymmärrystä itsesäälissä rypeville tai hysteerisille, tunne-elämältään tasapainottomille. Ajattelen vaan, että toivottavasti eivät hanki ikinä lapsia joiden elämän pilaisivat. Parisuhteessa en kestä ruikuttavaa kumppania. Ja näitä tarinoita oli helvetin vaikea lukea, en halua muistella kaikkea sitä paskaa.
Isä joi ja juo edelleen lähes päivittäin. Ilkeä kännissä, varsinkin äidilleni, ei väkivaltainen. En kestä häntä ja säälin ja osittain myös halveksin äitiäni ettei ole lähtenyt sieltä jo kymmeniä vuosia sitten.
Itse hyvässä parisuhteessa, voin ottaa pari silloin tällöin, mutten enempää. Siskoni valisti isän oloisen miehen, erosi onneksi hiljakkoin hänestä. Sisko juo reippaasti kerrallaan, mutta harvoin.
Aikuisen ohjeena: ei kannata hankkia lapsia alkoholistin kanssa!!
Täällä yksi väkivaltaisen alkkisisän lapsi. Lapsuus näkyy elämässäni monin tavoin: olen läheisriippuvainen, masennukseen taipuvainen. Yleinen turvallisuudentunne puuttuu, en osaa luottaa keneenkään tai päästää ketään lähelleni. Minulla on suuri tarve kontrolloida kaikkea. Olen käynyt terapiassa ihan omalla kustannuksella.
Isä joi, äiti käytti ensin kipuun vahvoja lääkkeitä, sitten jäi niihin koukkuun ja alkoi sekoittaa alkoholin kanssa, konttasi pihalla pissat housussa ja selitti kuinka hyvää multaa kukilla on. Äiti ei tykännyt isän juomisesta, isä ei tykännyt siitä että alkoholia sekoittaa lääkkeiden kanssa. Tappeluahan siitä pukkaa, nyrkkeilyä ja lääkärireissuja paikkaamaan silmäkulmaa, murtunutta nenää, palovammoja kun kaadutaan (vai kaadetaan?) saunassa. Höyrypäissään haukutaan lapset, tönitään portaissa kun ovat niin epäonnistuneita laiskoja paskoja, lyödään ja hakataan maahan kun eivät usko määräyksiä, seuraavana päivänä keskustellaan kuinka ihanaa elämä.
Ajatus perhe-elämästä tuntuu kamalalle, ahdistavalle. Pelkään tuntemattomia. Lukitsen aina ovet. En näe mitään syytä, miksei joku kadulla kävelevä tuntematon yhtäkkiä hyökkäsi minun kimppuun, pimahtaisi täysin. Tykkään olla yksin, vaikka pelkäänkin olla yksin. Kokeilen välillä ovea, onhan se lukossa. 1.kerroksessa ei voi asua, koska sisään pääsee ikkunastakin. Haluan asua kaupungissa, jossa on niin paljon ihmisiä että pysyn tuntemattomana. Saan välillä huutokohtauksia, rikon tavaroita, lyön seiniä. Näen vain punaista, pää o n pimeä ja täynnä raivoa.
Näen painajaisia usein. Olen oksentanut, pakkoliikkunut, lätrännyt alkoholilla ja huumeilla. Tapaillut vääriä ihmisiä. Varastanut varastamisen vuoksi. Käynyt terapiassa, syönyt lääkkeitä, lopulta saanut terveen paperit. Vaikka painajaiset ja paha olo jatkuu. Olen yrittänyt itsemurhaakin, suisidaalisuus oli jo lapsena. lapsena minulle kerrottiin että nurmikolla olevat valkoiset rakeet ovat myrkyllisiä ja niihin kuolee jos niitä syö. Söin niitä varmaan desin. Ylläri, en kuollut. Laitoin silmät kiinni ja kävelin tien yli, päätin että jos auto ei väistä se ei haittaa.
En aio hankkia lapsia, pelkään jatkavani perinnettä. Isoisäni oli myös alkoholisti, häiriintyi sodassa niin ettei sen jälkeen enää kyennyt normaalielämään.
Ihme kyllä minulla on mies, joka jaksaa minua. Hyvinä kausina käyn myös töissä, tästä saan niin paljon rahaa ettei tarvitse tuilla elää.
Minäkin haluan kuulla vastauksia. Itse olen kasvanut pumpulissa ja haluaisin ymmärtää paremmin poikaystävääni, jonka isä on kaappialkoholisti. :(