Alkoholistien aikuiset lapset

Isäni oli alkoholisti. Hän oli selvin päin älykäs, nopea ja ilkeä, kännissä lisäksi myös aggressiivinen. Äidillä ei ollut koskaan kanttia erota dominoivasta miehestään, ja hän verhosi sen siten, ettei eronnut muka "lasten takia". Meitä lapsia oli kolme. Inhosin sekä aggressiivista isääni että marttyyriksi heittäytyvää äitiäni. Olin pärjäävä, huolehtiva lapsi, josta tuli pärjäävä aikuinen. Heti, kun muutin kotoa 17-vuotiaana, välit vanhempiini paranivat, ja siitä lähtien heidän touhunsa eivät ole mielestäni kuuluneet enää minulle. 

Minulla on paljon samoja piirteitä kuin isälläni, joten tavallaan ymmärrän häntä ja erityisesti addiktioita. Veikkaan, että minun luonteellani olisi taipumus alkoholisoitua, mikäli en pitäisi varaani ja tarkkailisi käytöstäni. Molemmilla veljilläni on ollut ongelmia viinan kanssa. Itse olen olosuhteista johtuen (minulla on neljä lasta) jättänyt alkoholin käytön lähes kokonaan. En halua, että omat lapseni eivät kehtaa tuoda kavereita kylään, kun isä tai äiti on humalassa, en halua heidän häpeävän rattijuoppoa perheessä, en halua, että he oppivat liikkumaan kuin aaveet etteivät herättäisi jonnekin lattialle sammunutta vanhempaansa. Haluan sen sijaan, että he oppivat neutraalin suhtautumisen viinankäyttöön. Viina ei ole joko-tai, hyvä tai paha, vaan se on viihdyke jolle on aikansa ja paikkansa. 

Ahdistun helposti, olen myös alakuloon taipuvainen. Olen joutunut kantamaan vastuuta itsestäni, sisaruksistani, kodistamme ja suurelta osin myös vanhemmistani jo alle kouluikäisestä lähtien, minä kun olin se vastuuntuntoinen esikoinen.

En ole nyt aikuisena hankkinut lapsia vaikka tiedän että olisin hyvä, vastuuntuntoinen ja huolehtiva vanhempi. En vain jaksaisi sitä typerryttävää vastuuntunnetta jota olen kantanut lapsesta asti kaikesta mahdollisesta. Olen väsynyt ja koen kärsiväni jonkinlaisesta kroonisesta burnoutista johon sairastuin jo lapsena.

Positiivista on hyvä ihmistuntemus. Pystyn aistimaan tilanteita. Sekin toisaalta on väsyttävää: olla koko ajan tuntosarvet pystyssä ja kävellä kuin kananmunan kuorilla...

Tutulta kuulostaa tuo, että "en tarvitse ketään vaan pärjään yksinkin". Muistan kun olin pieni ja isäni makasi sammuneena lattialla, äiti oli töissä iltavuorossa. Minä siinä sitten vahdin pikkusiskoa (ikää meillä 5v. ja 2v. ja siitä eteenpäin). Isäni oli humalassa aggressiivinen, hirveää oli nukkumaan mennessä kuunnella vanhempien huutoa ja tappelun mäiskettä. Olivat sillä lailla huomaavaisia, että eivät halunneet lapsille tappeluaan näyttää, vaan mekkala alkoi sitten kun oltiin menty nukkumaan. Olen katkera äidilleni, ettei lähtenyt ja ottanut meitä lapsia mukaansa ja isälleni lapsuuteni ja kaikkien viikonloppujen, lomien, joulujen, kaverisuhteiden ynnä muun pilaamisesta. Nykyään vietän onnellista perhe-elämää ja alkoholia meillä ei pahemmin käytetä, ainakaan humaltumistarkoituksessa.

[quote author="Vierailija" time="12.12.2013 klo 13:45"]

Tutulta kuulostaa tuo, että "en tarvitse ketään vaan pärjään yksinkin". Muistan kun olin pieni ja isäni makasi sammuneena lattialla, äiti oli töissä iltavuorossa. Minä siinä sitten vahdin pikkusiskoa (ikää meillä 5v. ja 2v. ja siitä eteenpäin). Isäni oli humalassa aggressiivinen, hirveää oli nukkumaan mennessä kuunnella vanhempien huutoa ja tappelun mäiskettä. Olivat sillä lailla huomaavaisia, että eivät halunneet lapsille tappeluaan näyttää, vaan mekkala alkoi sitten kun oltiin menty nukkumaan. Olen katkera äidilleni, ettei lähtenyt ja ottanut meitä lapsia mukaansa ja isälleni lapsuuteni ja kaikkien viikonloppujen, lomien, joulujen, kaverisuhteiden ynnä muun pilaamisesta. Nykyään vietän onnellista perhe-elämää ja alkoholia meillä ei pahemmin käytetä, ainakaan humaltumistarkoituksessa.

[/quote]

Niin ja unohdin mainita, että masennusta ja ahdistusta on nyt aikuisiällä ollut, psykologin kanssa olen käynyt juttelemassa.

t. 24

Oma lapsuuteni oli täynnä pelkoa, hätää, itkua ja murhetta. Johtuen alkoholisoituneesta yh-äidistäni, joka välillä illaksi ja yöksi hävisi ryyppyreissuilleen. Hän toi mukanaan muita alkkiksia juomaan meille ja tietysti harrastamaan viinanhuuruista seksiä meidän lapsien "nukkuessa" viereisessä huoneessa. Isä kävi aika-ajoin myös ryyppäämässä meillä ja hakkaamassa äitiäni niin, että itkimme pakokauhun vallassa. Meillä oli sukulaisia toki, jotka auttoivat tarpeen tullen. Mutta loppupeleissä meidät sijoitettiin kauas kotoa toiseen perheeseen. En sopeutunut koskaan tähän perheeseen, vaikka kiltisti asuin heidän kanssaan 17-vuotiaaksi asti.

Minua on kantanut ajatus "on sitä pahemmastakin selvitty" aina kun on ollut vaikeaa. Ja "en tarvitse ketään" asenne on toiminut hyvänä suojamuurina elämässä. Minun on vaikea ystävystyä uusien ihmisten kanssa ja yleensä tämä tuttavuus lopahtaa siihen, etten jaksa pitää yhteyttä. Viihdyn yksinkin mainiosti ja olen enemmän erakkoluonne. Minulla on ahdistuneisuutta, masennusta, taipumusta negatiiviseen ajatteluun ja alakuloon, alkoholin kanssa on ollut ongelmia. Aikuisiällä ja itseasiassa mieheni tavattuani, hän opetti minulle, ettei kaikkia tarvitse yrittää miellyttää ja, että minullakin on varmasti mielipiteitä. Sen tajuaminen on helpottanut ahdistustani, tosin suurin osa ihmisistä elämässäni ei ole vieläkään hyväksynyt ajatusta, että minäkin sanon joskus vastaan nykyään. 

Haluaisin opettaa lapsilleni sivistyneen suhtautumisen alkoholiin ja, että se ei ole suuri mörkö. Ruoan kanssa saa ottaa viiniä, lasillisen kaksi. Tai juoda saunaoluen, siitä ei tehdä meillä suurta ohjelmanumeroa, että nyt meillä on juhlat ja kannetaan laatikkokaupalla viiniä ja olutta ja siideriä pöytään ja kisaillaan kuka ensimmäisenä sammuu pöydän alle. Haluan, että lapsien ei koskaan tarvitse nähdä isää tai äitiä kännissä.

Pikainen vastaus, näkemykseni miten vaikuttanut mieheeni: hänen isänsä on alkoholisti, ja äitinsä huolehtinut perheen arjen pyörityksestä. Miehelläni on näin aikuisenakin tarve suojella äitiään, äitinsä tukeutuu poikaansa edelleen kutakuinkin kaikessa. Tämä on tuonut kitkaa minun ja mieheni välille, äitinsä ripustauttuu poikaansa eikä poika osaa/halua irrottautua. Koen mieheni olevan tukipilari, joka pitää äitinsä pystyssä. Näin ulkopuolisena äitinsä toiminta näyttäytyy usein itsekkäänä, koska on tottunut, että poika on aina valmiina auttamaan häntä kaikessa, oli kyse sitten seurasta tai pihahommista. Äitinsä soittelee ja vaikeroi elämäänsä, muttei valitettavasti edelleenkään kykene tekemään ratkaisua lähteäkseen. Perheessä ei ole fyysistä väkivaltaa, mutta kieroutunut meininki kylläkin, alkoholismin vääristämä. Mieheni ei onneksi käytä alkoholia lähes ollenkaan (pari kertaa vuodessa kohtuudella, ei saunakaljoja tms). Mieheni on tunnollinen ja turvallinen mutta huono puhumaan.

Alkoholistihan ei tarvitse mitään syytä juodakseen. Kun joku tuolla ihmetteli mikä sai toisen isän juomaan, suhde äitiinkö. Minun isäni joi yhtä lailla iloon kuin suruun: jos oli tehty paljon töitä, piti palkita itsensä viinalla, jos tuli potkut, piti juoda suruunsa, jos sai uuden työpaikan, piti juoda juhliakseen. Useimmiten juomista ei kai edes perusteltu millään.

Mun isä oli alkoholisti, äiti ei juonut yhtään. Isä ei ollut väkivaltainen kännissä, muuten vain rasittava jankkaaja ja komentelija. Äiti päätti jäädä sen luokse "lasten takia", niinkuin valitettavan monet tekee. Vihasin niitä molempia. Isää sen takia ettei se voinut olla juomatta ja äitiä sen takia ettei se vienyt meitä pois.

En koskaan vienyt kavereita kotiin koska tiesin että isä on todennäköisesti kännissä. Joka ilta oli vaikea, kun ei tiennyt minkälainen känni tänään on tulossa, pieni ja hiljainen vai suuri ja sönköttävä. Aina kuitenkin jonkunlainen.

Minusta ja siskostani tuli kilttejä tyttöjä, jotka yrittivät olla aiheuttamatta äidille enää enempää huolta. Ei puhuttu koskaan omista ongelmistamme. Me vain yritettiin olla hiljaa ja näkymättömiä ja toivoa että päästäisiin muuttamaan pois kotoa.

Nykyään ollaan siskon kanssa hyvin toimeentulevia ja ulkoisesti vahvoja naisia. Isä on kuollut, äidin kanssa ollaan vain vähän tekemisissä. Ei olla voitu unohtaa sitä, että äiti valitsi mieluumin juopon kuin omat lapset. Meillä on molemmilla vaikeuksia ihmissuhteissa, ollaan liian vahvoja ja kovia. Itse tunnen etten tarvitse ketään, ja onkin parempi olla olematta läheinen kenenkään kanssa ettei kukaan satuta. En luota keneenkään muuhun paitsi siskooni.

Miettikää tosiaan tarkkaan te äidit, joiden puolisot juo. Jos valitsette sen miehen, voi olla että lapsenne päätyvät vihaamaan ja halveksimaan teitä loppuikänne. Sitäkö haluatte?

[quote author="Vierailija" time="12.12.2013 klo 00:22"]

[quote author="Vierailija" time="12.12.2013 klo 00:17"]

Ei kaikkien alkoholistiperheiden lasten lapsuus ole ollut traumaattinen. Tässä olen elävänä esimerkkinä, siihen asti kun muutin kotoa opiskelemaan lähtiessäni, vanhemmat vetivät useamman kerran viikossa itsensä ainakin sammumispisteeseen jollei nyt ihan tajua kankaalle. Äiti useammin kuin isä. En koskaan tuntenut oloani turvattomaksi, ei ollut mitään hätää, kukaan ei ollut väkivaltainen ja harvoin äänekäskään mitä nyt äiti silloin tällöin huusi jotain kieltoa kun sammuttuaan heräsi siihen että telkkari laitettiin kiinni. Ei ole ollut minkäänlaista tarvetta terapialle. Välit vanhempiin on yhä erinomaiset. Itse kyllä päätin jo aikaa sitten valita omilleni selvän lapsuuden, mutta ei mulle ole jäänyt katkeruutta tai vihaa vanhempiani kohtaan.

[/quote]

Mikäs tuossa harmittaisi, ihan kivastihan vanhempasi osoittivat sinun olevan heille tärkeä ja arvokas.

[/quote]

No tämä on sun näkemys, ei mun kokemus. Mieluummin elin tuollaisen lapsuuden kuin monen kaverini. En silti millään lailla puolustele vanhempieni käytöstä ja kuten sanoin, omilleni valitsin toisin.