Epävakaa personallisuushäiriö, miten näkyy itsellänne tai kumppanillanne arjessa?

Tuttuja juttuja. Just suuttuu jatkuvasti, syyttää muita ihan utopistisista salaliittoteorioista "käännät lapset mua vastaan" tai sellaista. Kaikkialla on piilomerkityksiä, etenkin ihmisten ilmeissä, eleissä ja sanoissa. Niitä sitten mökötetään vaikka päivätolkulla tai lietsotaan itsensä raivoon. Asia ei ole koskaan vain asia, vaan sillä on jokin muu merkitys, kuten tavoite johon pyritään tällä asialla. Että mitään ei ole olemassa muuten vain. Esimerkiksi minun ystäväni tulevat käymään ohikulkumatkallaan, mutta hänen mielestään se johtui jostakin vaikka fb-päivityksestäni, josta voi saada sellaisen käsityksen, että meitä täytyy vahtia. Jos näille nauraa niin riita on leimahtanut. Pitäisi ymmärtää pyytää anteeksi ja poistaa sellainen päivitys, vaikka kukaan muu ei tulkitsisi päivitystä kuten hän.

Jos heittää avaimet pöydälle, jonka läheisyydessä hän on, alkaa hirvittävä draama kotiväkivallan uhasta. Vaikka avainet heittäisi hyvällä tuulella ja lähietäisyydeltä, niin raivotaan "haluutsä et mä kuolen kun heittelet niillä avaimilla päin näköä??!!".

Jos olen sairaana, mua ei ole olemassa. Jos hän on sairaana, pitää hoivata kuin pikkulasta. Hän ei pärjää yksin. Mutta kun sairastun, hän saattaa jopa jättää yksin kotiin pikkulasten kanssa, koska "haluutsä et mä perun tän menon, mitä ollaan vuosi yritetty järjestää???".

Nyt ollaan erottu, ja olen vapaa hengittämään. Ja lapsetkin on. En enää ikinä aio persoonallisuushäiriöisten kanssa elää tai seurustella. Hän jos näkisi tän, sanoisi että mulla on enemmän ongelmia ja alkais luetteloimaan.

En jaksaisi enää olla varpaillaan ja miettiä mitä erikoisia juttuja joku voi nähdä jossain. On ihanaa, kun niitä ei tarvitse enää yrittää ennakoida.

Vierailija kirjoitti:

En jaksaisi enää olla varpaillaan ja miettiä mitä erikoisia juttuja joku voi nähdä jossain. On ihanaa, kun niitä ei tarvitse enää yrittää ennakoida.

Tämä jatkuvasti varpaillaan olo kuvaa osuvasti sitä tunnetta, mitä näiden mieleltään sairaiden läheisyydessä kokee. Ihan sama mitä sanoo, niin se on silti aina väärin. Lopulta vedetään hirveät pultit tämän toimesta, ja syytetään mitä erikoisemmista asioista. Eikä koskaan vika ole siinä ihmisessä itsessä, vaan aina muissa. Ovat jotenkin sokeita omille puutteilleen, joten vinksahtanut omakuva.

Muutaman kuukauden olen viettänyt tämmöisen naisen kanssa, mutta lopulta oli pakko poistua hänen elämästä, koska kaikki meni mahdottomasti. Muuten oli älyttömän hurmaava, mutta tämä piirre teki ihmisestä mustaakin mustemman. :/

Nopeasti hänellä oli sitten uusi "uhri" höykytettävänä, joten osaavat myös käyttää viehättävyyttään hyväkseen. Nämä ihmiset muuten ovat harvoin yksin, suhteesta suhteeseen mennä vipelletään.

Miltähän se tuntuisi, jos sitä olisi itsekin täysin sokea omille puutteilleen, syyttäisi vaan aina muita?

Onko kaikilla vain negatiivisia puolia kerrottavana sairaudesta? Itse koen sen tuovan myös positiivisiin tunteisiin säpinää ja herkkyyttä. Vastapainoksi negatiiselle. Ap

Olen onneksi saanut hyvää hoitoa ja toimivan lääkityksen. Parempia ja huonompia vaiheita. Puolisoon turvaudun paljon. Väsyn ja ahdistun helposti, olen turvallisuyshakuinen. Ajoittain itsetuhoinen.

Hyviä puolia kysyit jos itse osaan arvioida niin eläinrakas, ystäville luotettava hyvässä vaiheessa, auttavainen, empaattinen ja rakastava. Yritän olla kuormittamatta läheisiä liikaa, siksi hakenut hoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Onko kaikilla vain negatiivisia puolia kerrottavana sairaudesta? Itse koen sen tuovan myös positiivisiin tunteisiin säpinää ja herkkyyttä. Vastapainoksi negatiiselle. Ap

Minusta tuo kiihkeä ei ole herkkyyttä, tai se on yliherkkyyttä, reaktiivisuuttta ja impulsiivisuutta. Terve herkkyys on levollista tai siihen ei liity repiviä tunteita, epäluottamusta, kiristävää epävarmuutta suhteesta. Toinen ymmärretään selvästi itsestä erilliseksi eikä se aiheuta paniikkia.

Olen lähes toipunut ei dg epävakaa. Nyt tuntuu että kestän sitä että mikään suhde ei ole täydellinen. Kestän omia tunteitani ja epätäydellisyyttä. Nuorena suhteet olivat lähes sietämättömiä alemmuudentunteen takia.

Minulla oli (välit laitettu poikki) läheinen ystävä, jolla on dignoosina epävakaa. Hän osasi olla todella empaattinen ja herkkä sellaisille tunteille, mitä toiset eivät tajunneet. Hän oli myös hyväsydäminen eläimiä kohtaan ja hänellä oli vahvat moraaliset arvot. Hän on tukenut minua monissa asioissa, joista olen loppuelämäni kiitollinen. Mutta se toinen puoli. On aivan käsittämätöntä millaiseen vihaan ihminen voi itsensä lietsoa jostakin kokemastaan vääryydestä esim. katse saattoi hänelle "paljastaa" jonkun todelliset tunteet. Hänellä meni jatkuvasti välit poikki joka suuntaan ja sitten taas ylenpalttista sopimista. Joku kirjoitti, että itsemurhalla uhkailu. Hän yritti itsemurhaa eikä vain uhkaillut, josta sai vammat loppuelämäksi. Lisäksi pienempiä yrityksiä esim. lääkkeiden yliannostus ja soitti itselleen ambulanssin vatsahuuhteluun. Hän ei ymmärtänyt yhtään miksi se oli järkyttävää, kun se nyt vaan oli tyhmä teko ja nyt hänellä on taas hyvä olo muutamaa tuntia myöhemmin. Lähimmille se on hirveää stressiä. Suuttuessaan lyö kovaa vyön alle eikä osaa miettiä kuin itseänsä. Minä kaipaan häntä paljon ja hyviä aikoja. Mielenterveys ei vaan kestänyt olla siinä ihmissuhteessa.  

Vierailija kirjoitti:

Läheltä seuranneena häiriö on näyttäytynyt riitaisena ja draaman hakuisena. Vahvasti henkilö etsii asioita, joista voisi löytyä riitaa. Tuntuu, että on elossa vain, jos on joku konflikti menossa. Hakee aktiivisesti muista (tuntemattomistakin) ihmisistä jotain riitaa. 

Äärettömän raskasta lähipiirille. Osaa halutessaan olla hetken aikaa viehettävä, ja karismaattinen. Mutta ei jaksa kauaa normiarkea. Jatkuvasti vaihtuvia ihmissuhteita, joiden päättymiset ovat suurta draamaa ja välien poikki laittamista. Ihastuu hirvittävän helposti, hakee tietyllä tapaa alistuneita ja rikkimenneitä ihmisiä uusiin suhteisiin. Uhkailee itsemurhalla, mutta tämä on ehkä sitä draamanhakua. 

Ei kestä mitään poikkipuolista sanaa. Esimerkiksi tekee vaikkapa kasvisyöjälle liharuokaa ja suuttuu silmittömästi, kun toinen ei syö. Ostaa vaikkapa jäätelön toiselle, vaikka toinen on sanonut, ettei halua. Suuttuu, kun "mikään ei kelpaa koskaan". 

Pelottava suuttuessaan. Hyvin äkkipikainen, huutaa, paiskoo tavaroita. 

Olen itse epävakaa ja haluan oikaista luulon siitä, että epävakaa vain hakisi draamaa. Ei, hän kärsii, ja hänen absurdeilta näyttävät reaktionsa omaan sisäiseen kaaokseen ovat selviytymiskeinoja. Epävakaa usein tulkitsee muiden sanomisia ja tekemisiä virheellisesti, itsensä kannalta negatiivisesti. Se johtuu siitä, että hän on elämässään kohdannut laiminlyöntiä ja kaltoinkohtelua ja tämän pohjalta pelkää ja olettaa kohtaavansa sitä jatkossakin. Koko ajan pelkää pahinta, sitä ettei itsestä pidetä ja että muut hylkäävät. Sitten toimitaan sen pohjalta, mikä toki saattaa näyttäytyä draamahakuisuutena ulkopuolisille, muttei sitä ole.

Lisäksi itsetuhoisuus ei myöskään ole draamahakuisuutta, se on huono ja tuhoisa keino ratkoa tilanteita, kun ei osaa muuta. Siihen turvaudutaan, kun on mikään muu ei auta saamaan tunnevyöryä katki. Itsen satuttaminen eli kipuaistimus vapauttaa kehoon endorfiineja, joista seuraa hyvänolontunne. Tämä saattaa johtaa jopa addiktiivisuuteen itsetuhoisuuden suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksaisi enää olla varpaillaan ja miettiä mitä erikoisia juttuja joku voi nähdä jossain. On ihanaa, kun niitä ei tarvitse enää yrittää ennakoida.

Tämä jatkuvasti varpaillaan olo kuvaa osuvasti sitä tunnetta, mitä näiden mieleltään sairaiden läheisyydessä kokee. Ihan sama mitä sanoo, niin se on silti aina väärin. Lopulta vedetään hirveät pultit tämän toimesta, ja syytetään mitä erikoisemmista asioista. Eikä koskaan vika ole siinä ihmisessä itsessä, vaan aina muissa. Ovat jotenkin sokeita omille puutteilleen, joten vinksahtanut omakuva.

Muutaman kuukauden olen viettänyt tämmöisen naisen kanssa, mutta lopulta oli pakko poistua hänen elämästä, koska kaikki meni mahdottomasti. Muuten oli älyttömän hurmaava, mutta tämä piirre teki ihmisestä mustaakin mustemman. :/

Nopeasti hänellä oli sitten uusi "uhri" höykytettävänä, joten osaavat myös käyttää viehättävyyttään hyväkseen. Nämä ihmiset muuten ovat harvoin yksin, suhteesta suhteeseen mennä vipelletään.

Miltähän se tuntuisi, jos sitä olisi itsekin täysin sokea omille puutteilleen, syyttäisi vaan aina muita?

Aika brutaalia yleistämistä. Varmasti on epävakaita, jotka eivät näe omia virheitään, mutta eivät kaikki ole samanlaisia. Itse epävakaana kuuntelen aina toista osapuolta ja ymmärrän, kun teen virheen. Usein jälkikäteen ylilyönnit hävettää ja pyydän anteeksi. Älkää jooko tehkö yleistyksiä, että jos yksi epävakaa on tällainen, kaikki on. Me epävakaat kärsitään stigmasta tarpeeksi jo muutenkin. Tämä on todella väärinymmärretty häiriö.

Meillä se näkyy parisuhteessa siinä, että on vaikea kestää miehen ”huonoja päiviä”. Meinaan välillä mennä ihan paniikkiin jos hän korottaa ääntänsä tai näyttää surulliselta. Alan heti pelkäämään, että kauan luotu elämämme murenee ja nyt lopunajat on käsillä. Siis pelkään ihan käsittämätön paljon ja helposti vajoan joko masennukseen tai alan riitelemään saadakseni jotain reaktiota aikaan.

Se paniikki on ihan todellinen ja hätä. En halua ketään kiusata, mutta itsehillintä tuntuu olevan välillä 3-vuotiaan tasolla. Jouduin elämään hädässä ja pelossa koko lapsuuteni ja siksi sairastuin. Onneksi mieheni on hyvin rauhallinen luonteeltaan ja ehkä siksi olemmekin yhä yhdessä. 15 vuotta mennyt jo näin, työtä on tehty paljon, mutta edelleen olen sairas ja joskus en pysty vieläkään hillitsemään tunteitani. Rakastan miestäni yli kaiken, en varmaan ansaitsisi sitä hyvyyttä mitä hän antaa minulle. Ei koskaan lyttää vaan aina kannustaa, lohduttaa ja antaa aikuisen naisen itkeä sylissään traumojaan kuin pikkuvauvan.

Muuten en tunnista itseäni näistä muista kirjoituksista. En ole ikinä raivonnut kavereille tai työkavereille, en piinaa muita, olen hyvin kiltti ja herkkä ”runotyttö”. Hoidan aina työni hyvin. Olen empaattinen ja ymmärtäväinen, otan vielä muidenkin taakkoja kannettavakseni ja muutenkin suren ihan liikaa asioita, joita maailmalla tapahtuu kun pitäisi keskittyä omaan hyvinvointiin.

Vierailija kirjoitti:

Tuttuja juttuja. Just suuttuu jatkuvasti, syyttää muita ihan utopistisista salaliittoteorioista "käännät lapset mua vastaan" tai sellaista. Kaikkialla on piilomerkityksiä, etenkin ihmisten ilmeissä, eleissä ja sanoissa. Niitä sitten mökötetään vaikka päivätolkulla tai lietsotaan itsensä raivoon. Asia ei ole koskaan vain asia, vaan sillä on jokin muu merkitys, kuten tavoite johon pyritään tällä asialla. Että mitään ei ole olemassa muuten vain. Esimerkiksi minun ystäväni tulevat käymään ohikulkumatkallaan, mutta hänen mielestään se johtui jostakin vaikka fb-päivityksestäni, josta voi saada sellaisen käsityksen, että meitä täytyy vahtia. Jos näille nauraa niin riita on leimahtanut. Pitäisi ymmärtää pyytää anteeksi ja poistaa sellainen päivitys, vaikka kukaan muu ei tulkitsisi päivitystä kuten hän.

Jos heittää avaimet pöydälle, jonka läheisyydessä hän on, alkaa hirvittävä draama kotiväkivallan uhasta. Vaikka avainet heittäisi hyvällä tuulella ja lähietäisyydeltä, niin raivotaan "haluutsä et mä kuolen kun heittelet niillä avaimilla päin näköä??!!".

Jos olen sairaana, mua ei ole olemassa. Jos hän on sairaana, pitää hoivata kuin pikkulasta. Hän ei pärjää yksin. Mutta kun sairastun, hän saattaa jopa jättää yksin kotiin pikkulasten kanssa, koska "haluutsä et mä perun tän menon, mitä ollaan vuosi yritetty järjestää???".

Nyt ollaan erottu, ja olen vapaa hengittämään. Ja lapsetkin on. En enää ikinä aio persoonallisuushäiriöisten kanssa elää tai seurustella. Hän jos näkisi tän, sanoisi että mulla on enemmän ongelmia ja alkais luetteloimaan.

En jaksaisi enää olla varpaillaan ja miettiä mitä erikoisia juttuja joku voi nähdä jossain. On ihanaa, kun niitä ei tarvitse enää yrittää ennakoida.

Ikävää, että olet joutunut kokemaan tuollaista. Sun puolisolla on ollut todella vaikea-asteinen häiriö, ehkä jotain muutakin persoonallisuushäiriötä seassa. Kuitenkin älä jooko tee yleistystä, että kaikki epävakaat on samanlaisia. Häiriötä on eri asteisena, eikä kaikilla ole samoja oireita. Lisäksi persoonallisuushäiriöitä on niin erilaisia. Itsellä on esim. estyneisyyttä persoonallisuudesta ja sitä et minusta huomaisi sosiaalisessa kanssakäymisessä muuten kuin että olen jännittynyt sosiaalisissa tilanteissa tai en välttämättä uskalla mennä niihin.

Mun puoliso on diagnosoitu epävakaa/narsistinen persoonallisuushäiriöiseksi. Paljon on tässä ketjussa tuttua, erityisesti tuo 21 kirjoitus. Ikinä ei tiedä, mistä tänään tuulee, asiat tulkitaan juuri sen mukaan, miltä hänestä tänään tuntuu. Myös minun sanomiseni, koska hän kuvittelee osaavansa lukea ajatuksiani. Ei hän oikein tahdo muistaa, että minulla voi olla omiakin.

Hänen tunteensa ovat tärkeitä, ja ne täytyy aina ottaa huomioon. Muuta perhettä hän ei usein muista olevan olemassakaan. Jos hän sairastaa, se on tärkeää. Jos minä sairastan, ei sillä niin väliä ole ja teeskenneltyä se kuitenkin on.

Ai miten jaksan? No en. Ero on vireillä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä se näkyy parisuhteessa siinä, että on vaikea kestää miehen ”huonoja päiviä”. Meinaan välillä mennä ihan paniikkiin jos hän korottaa ääntänsä tai näyttää surulliselta. Alan heti pelkäämään, että kauan luotu elämämme murenee ja nyt lopunajat on käsillä. Siis pelkään ihan käsittämätön paljon ja helposti vajoan joko masennukseen tai alan riitelemään saadakseni jotain reaktiota aikaan.

Se paniikki on ihan todellinen ja hätä. En halua ketään kiusata, mutta itsehillintä tuntuu olevan välillä 3-vuotiaan tasolla. Jouduin elämään hädässä ja pelossa koko lapsuuteni ja siksi sairastuin. Onneksi mieheni on hyvin rauhallinen luonteeltaan ja ehkä siksi olemmekin yhä yhdessä. 15 vuotta mennyt jo näin, työtä on tehty paljon, mutta edelleen olen sairas ja joskus en pysty vieläkään hillitsemään tunteitani. Rakastan miestäni yli kaiken, en varmaan ansaitsisi sitä hyvyyttä mitä hän antaa minulle. Ei koskaan lyttää vaan aina kannustaa, lohduttaa ja antaa aikuisen naisen itkeä sylissään traumojaan kuin pikkuvauvan.

Muuten en tunnista itseäni näistä muista kirjoituksista. En ole ikinä raivonnut kavereille tai työkavereille, en piinaa muita, olen hyvin kiltti ja herkkä ”runotyttö”. Hoidan aina työni hyvin. Olen empaattinen ja ymmärtäväinen, otan vielä muidenkin taakkoja kannettavakseni ja muutenkin suren ihan liikaa asioita, joita maailmalla tapahtuu kun pitäisi keskittyä omaan hyvinvointiin.

Sinussa on paljon hyvää ja rakastettavaa, siksi mies haluaa olla kanssasi.

PS. Lopeta muiden taakkojen kantaminen.

Mun ex-vaimo oli tollainen, tosin ei diagnosoitu. Kaikki oli aina väärin ja minä syyllinen. Joskus kaikki meni hyvin, esim. olimme lasten kanssa lelukaupassa ja kumpikin sai haluamansa lelun, tulimme kotiin ja kaikki olimme iloisia kun lapset kasasivat lelujaan. Mutta illalla kun saunottiin ja olimme tulleet (minä ja lapset) saunasta ja vaimo jatkoi vielä niin tuli kesken saunan huutamaan naama punaisena kun lelujen hinnat eivät olleetkaan samat. Me ihmeteltiin lasten kanssa, vaimo meni takaisin saunaan ja kun tuli takaisin ei hänen mielestään mitään konfliktia ollut tapahtunut eikä hän ollut huutanut yhtään omasta mielestään.

No näitä tapauksia tuli n. 5000 kappaletta jossa vaiheessa mun psyyke meinasi hajota mutta eron jälkeen kaikki hyvin ja lapsetkin 50/50 joten saavat levätä puolet ajasta tuolta ex tempore raivoilulta. Luuliin siis aluksi että raivoaa vain mulle mutta on selvinnyt että myös lapset saaat osansa.

Vierailija kirjoitti:

En nyt oikein hyväksy ketjun toistuvaa väitettä, että epävakaa ei oikeasti rakasta.

Epävakaa

Varmaan jollain lailla suurin osa heistä osaa rakastaa, mutta omalla vähän vajavaisella tavallaan, ainakin osalla. Se on jatkuvaa veitsenterällä taiteilua. Rakkaus kääntyy silmänräpäyksessä vihaksi ja sitä varjostaa ainainen epäilys kumppanin petollisuudesta, hylätyksi tulemisesta jne. Se muuttuu siten herkästi jonkinlaiseksi riippuvuussuhteeksi ja saattaa saada epäilyn, mustasukkaisuuden yms. vuoksi sairaita piirteitä. 

Epävakaa exäni ei ehkä koskaan rakastanut minua sillä lailla kuin itse rakastamisen ymmärsin. Vuosien ja vuosikymmenien ajan hän puuhasi salaa selkäni takana kaikenlaista, vakoili, kyttäsi, epäili milloin mistäkin. Ei ollut tyytyväinen mihinkään eikä hyväksynyt minun huonoja puoliani (eikä hyviäkään, jos ne olivat hänen mielestään vääränlaisia jossain tilanteessa, esimerkiksi jos hän koki alemmuudentunnetta siitä että olin hyvä vanhempi tai tunnetaitoinen). Mutta näistä ei osannut juurikaan ajallaan ja suoraan puhua, vaan kaikki ilmeni vihan ja raivoamisen muodossa jostain sillä hetkellä pieleen menneistä arkiasioista.

Koin lopulta olevani kuin vihaisen teinin huoltaja, jonka tehtävä on vaan tyynesti toimia nyrkkeilysäkkinä toisen pahan olon purkuun. Parisuhteessa se on epäsuhtaista ja tuotti jatkuvaa pahaa oloa. Keittiöpsykologisoituna luultavasti tämä onkin ehkä osuva kuvaus; hänen turvallisuudentunteensa ihmissuhteissa oli lapsena ja nuorena saanut kolhuja, jotka saivat tietyissä asioissa hänet jämähtämään sille tasolle kuin esiteini perhekriiseissä. Siedin ja joustin tosi pitkään, uskoin ja toivoin parempaan, mutta hän ei lopulta koskaan kyennyt muuttumaan eikä sanut itseään hallintaansa vaan kaikki painolasti vaan kertyi isommaksi ja isommaksi. Vuosi vuodelta oli enemmän vanhoja riitoja ja epäkohtia muisteltavana ja riidoissa vedettäväksi uudelleen kehiin, vaikka ne olisi sovittu ja ongelmat ratkottu yhdessä ajat sitten. Kerran joskus muinoin koettu vääryys ei koskaan poistunut pöydältä. 

Lopulta kun ilmaisin eron olevan tahtoni, että en enää tätä jaksa, että kantokykyni on nyt käytetty, niin yllättävän helposti ja iloisesti hän sitten vaan otti ja lähti. Huojentuneen ja jopa (vahingon)iloisen oloinen oli lopulta, kun myönsin ääneen että rakkauteni kuoli jo.  Sellaista rakkautta oli se. 

Joku ottaa hernettä nenään nyt yleistämisestä, kun ihmiset kertovat omia kokemuksiaan. Mutta otsikossahan nimenomaan kysytään niiden perään: " miten näkyy itsellänne tai kumppanillanne arjessa?"

Tuohon vastaaminen omilla kokemuksilla ei ole yleistävä väite, että kaikki ovat samanlaisia. Se on sitä, mitä ketjussa halutaan kuulla. Tietenkin jokainen tapaus on erilainen saman diagnoosin allakin. Yleinen kaikki kattava kuvaus taas on just niin epämääräisen leveä kuin netistä löytyvä diagnoosin aihelistaus on, eli ei kerro yhtään mitään siitä miten eri tavoin nämä jutut voi näkyä elämässä. 

Epävakaalla on kyllä taipumus loukkaantua ja ottaa itseensä asiallinenkin kommentointi, mutta please, älä toteuta sitä nyt tässä ketjussa, se ei ole tarpeen eivätkä nämä omat kuvaukset ole hyökkäyksiä/syytöksiä sinua kohtaan. 

up

Itse olen epävakaa hieman yli nelikymppinen, diagnoosin sain parikymppisenä mutta hoitoa vasta lähempänä neljääkymppiä. Tunnistan ketjun kirjoituksista monia käyttäytymismalleja, joita itsellänikin oli vuosien ajan. Minua hoidettiin vuosikausia masentuneena (olin sitäkin) vaihtelevalla menestyksellä. Takana kaksi itsemurhayritystä ja jokunen hoitojakso psykiatrian osastolla. Vasta epävakaiden hoitoon Oulussa kehitetty terapia toi itselleni avun ja antoi "työkalut", joiden avulla elämäni on parempaa ja tasaisempaa kuin koskaan aiemmin. Hoitoa sain ihan kunnallisella puolella ja olen hoidosta todella kiitollinen. Tätä ennen kävin Kelan tukeman (toki itsellenikin jäi omavastuuosuus maksettavaksi, joka on varsin huomattava) kolmen vuoden psykoterapian, josta en kuitenkaan kokenut hyötyväni pitkäaikaisesti eli "työkalut" itsensä kanssa pärjäämiseen jäi psykoterapiassa saamatta.

Sen allekirjoitan, että epävakaan läheisen kanssa eläminen on todella raskasta (myös minulla on epävakaa läheinen, joten tiedän/tunnen tämän asian molemmat puolet). Epävakaa ei kuitenkaan ilkeyttään tai pahuuttaan pistä omaa ja läheistensä elämää paskaksi, vaan hänen haitalliset käyttäytymismallinsa kumpuavat aiemmasta historiastaan, ne ovat epävakaan opittuja selviytymiskeinoja. Haitallisia epävakaalle itselleen ja monesti myös lähipiirilleen, mutta selviytymiskeinoja kuitenkin, eli muuta tapaa toimia hän ei ole syystä tai toisesta elämänsä aikana oppinut/nähnyt/kokenut. Tämän vuoksi epävakaan elämä on melkoista tunne-elämän vuoristorataa, josta osansa saavat myös ympärillä olevat, mutta hankalaa ja vaikeaa on epävakaallakin. On melkoisen epätoivoista huomata lukuisista yrityksistä ja tsemppauksista huolimatta olevansa aina vaan uudelleen itsensä ja elämänsä kanssa umpisolmussa.

Epävakaan terapiassa käydään näitä haitallisia käyttäytymismalleja läpi ja tunnistetaan ja tunnustetaan omat haitalliset mallit ja opetellaan tilalle rakentavampia tapoja toimia. Terapia ottaa oman aikansa ja on rankkaa, mutta myös palkitsevaa! Itse koen ensimmäistä kertaa elämässäni oloni turvallliseksi ja luotan elämän kantavan aiemman kaikesta huolehtimisen/huolestumisen sijaan. Huonoja hetkiä ja päiviä tulee edelleen, mutta "kelat" eivät enää jauha päässäni viikkokausia ja sieltä kuopan pohjalta nousee nopeammin kuin aiemmin. Olen lopettanut täysin päihteiden käytön ("hoidin" masennustani lähinnä alkoholilla) ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani itse oman elämäni ohjaksissa. Ennen minua veivät tunnemyrskyt (sekä negatiiviset että positiiviset) joita en kertakaikkiaan pystynyt tai osannut kohdata/hallita.

Oman kokemukseni vuoksi suosittelen lämpimästi kongnitiivista käyttäytymisterapiaa ja hakemaan ammattiapua omaan/läheisen epävakauteen! Nimenomaan epävakauteen erikoistunutta ammattiapua, koska terve parisuhde ei ole terapiasuhde ja ammattilainen toimii "peilinä", jonka kanssa uusia käyttäytymismalleja on turvallista harjoitella. Ammattilainen ymmärtää myös "takapakit", joita harjoittelun aikana voi välillä tulla ja ymmärtää epävakaan oirekirjoa, eikä provosoidu vanhojen haitallisten käyttäytymismallien puskiessa pintaan. Hoito vaatii aitoa halua muuttaa omaa elämäänsä, paljon työtä ja sinnikkyyttä sekä aikaa, mutta antaa myös hyvät eväät tasapainoisempaan ja mielekkääseen loppuelämään.

-Melkein jo luovutin, mutta onneksi vielä yritin!