Lue keskustelun säännöt.
Irti akateemisesta työstä, hyppy oravanpyörästä pois
28.09.2020 |
Valmistuin alle 5 vuotta sitten opinnoista, jotka käytännössä tarkoittavat vaativaa asiantuntijatyötä. Sinänsä minulla on käynyt aivan pirunmoinen tuuri, kun työllistyin saman tien opintojani vastaaviin työtehtäviin. Tai ei siitä voi ehkä tuuria ”syyttää”, vaan omaan vahvan työmoraalin, ja taivun monenlaiseen tilanteeseen ja työhön.
Vahva työmoraalini on ajanut minut siihen pisteeseen, että olen aloittanut uusissa työtehtävissä, jotka kuluttavat minua pikkuhiljaa ja ovat aiheuttaneet vahvoja työuupumukseen liittyviä oireita. Tiedostan, että ongelmani juurisyitä ovat armottomuus itselläni kohtaan sekä työn asettaminen oman hyvinvointini edelle. Ammatillinen itsetunto on pudonnut pohjalukemiin, herään aamuyöstä hikisenä ja työpuhelimeen vastaaminen nostaa ärsytyskäyrät taivaisiin.
Kamppailen jatkuvasti irtisanoutumisen ja ”kyllä tätä vielä nyt vuoden jaksaa” välillä. Olen niin perhanan lojaali työnantajalleni, että koen häpeää irtisanoutumisesta. Toisaalta olen hyvin järki-ihminen, enkä haluaisi tehdä päätöksiä, joita kadun myöhemmin. Haaveilen kuitenkin ”yksinkertaisemmasta” työstä, joissa työt jäävät nimenomaan työpaikalle eivätkä kaiherra takaraivossa jatkuvasti. Ns. duunarihommissa olin huomattavasti paljon luovempi ja rennompi, nyt pyöritän tuhatta asiaa mielessä eikä mikään tule valmiiksi kerralla työn luonteesta johtuen. Uusi työpaikka on vielä henkilöstö- ja organisaatiomuutosten johdosta hakemassa omaa suuntaansa, ja tämä on aiheuttanut mm. puutteellisen perehdytyksen sekä eräänlaista epävarmuutta mikä näkyy kahvipöytäkeskusteluissa turhautumisena.
En oikein tiedä mitä tekisin, tai millä voisin mitata lähtemisen tai jäämisen kannattavuutta. Tiedän, että joskus olisi vain kuunneltava sisintä, mutta onko tämä sitten vain alkujärkytystä ja osaltaan vikaa myös minussa.
Kokemuksia? Ajatuksia?
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Oireet kuulostaa työuupukselta. Älä päästä tuota liian pitkälle. Asioilla on tapana järjestyä ja tuuraaja kyllä löytyy, tai ainakaan se ei ole sinun huolesi.
mies52v
Tämähän se minua vaivaakin. Työnantaja on valitellut että tekijöitä on vaikea löytää (haastava sijainti), ja jos nyt irtisanoudun, niin työnantajalla alkaa olemaan tiukat paikat. Toisaalta seuraavalla työntekijällä olisi nyt hyvä pohja lähteä jatkamaan työtehtäviä.
Ja oikeastihan se ei ole minun huoleni, löytyykö jatkajaa vai ei. Mutta vaivaahan se.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä duunaritöitä teit ennen?
Yhdyskuntatekniikkaan liittyviä.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole juuri suoranaista kokemusta, mutta monesti olen miettinyt että miksi me suomalaiset emme ole samanlaisia uskalikkoja kun jenkit siinä, että otamme riskin ja aloitamme oman, saman alan yrityksen? Varsinkin, jos on koulutus, taitoa ja kokemusta jonkinlaiseen esim. kaupallisen alan konsultoimiseen - joko bisnes tai lakipuolella.
Itse olen humanisti eikä minun alalta aina löydy töitä, mutta en ole vielä löytänyt sitä kultaista tahkoa, jonka avulla kaupallistaa osaamiseni yrittäjänä tms. Se vaatisi rohkeutta, jota minulla ei vielä ole ja nyt tänä korona-aikana ei ehkä minun alan osaamiselle ole kysyntää.
Jenkeissä riskinottoa tuetaan lainsäädännöllisin keinoin enemmän muun muassa pehmentämällä mahdollisesta konkurssista aiheutuvien velkojen maksua. Yrittäminen on yleensä erittäin riskialtista.
Minulle tuli mieleen, että yksi iso ongelma voi olla oma suhtautumisesi. Kirjoitat, että sinulla on vahva työmoraali, mutta lopulta mitä työmoraalia ja lojaalisuutta työnantajaa kohtaan on loppuun palaminenkaan. Jos työnantaja vaatii älyttömiä tai työssä on muuta sellaista negatiivista, mihin et itse voi vaikuttaa, lähtöä varmasti kannattaa harkita. Mutta jos kyse on omasta luonteesta, juuttuu asioihin, ei osaa rentoutua, ei osaa sanoa ei tms. ne ongelmat seuraavat sinua mihin ikinä menetkin. Duunarihommat ovat toisaalta varmaan rennompia, mutta oletko varma, ettet kuitenkin sitten aikanaan haikailisi omaa alaasi? Eli voisitko kuitenkin kokeilla rajojen asettamista muille (ja itsellesi!) nykyisessä työssäsi? Kun olet jonkin homman tehnyt riittävän hyvin, kello on riittävän paljon tms. sinä keskityt ihan muuhun. En itse kyllä ole missään tuon kaltaisessa työssä, mutta mieheni on, ja voin sanoa, että hän lopettaa työt kun on sen aika, jossain määrin joskus murehtii, mutta on mm. varannut itselleen urheiluharrastuksia porukassa sen verran, että on sitoutunut tekemään muutakin. Sitten taas hänellä on työkavereita, jotka ovat työssä iltamyöhään ja ovat kutakuinkin pyhittäneet elämänsä työlle ja sen pohtimiselle. Eikä se edes näy urakehityksessä, työn laadussa tai tyytyväisyydessä. En väitä, etteikö hyppy oravanpyörästä voi olla mielekäskin, mutta ei se automaattisesti tuo onnea. Onko se sitä, mitä pidemmän päälle haluat? Onko se sitä sittenkin, kun olet toipunut rasituksesta ja mieli ehkä halajaa uusia haasteita?
Yritys kyllä puristaa viimeisetkin tipat työntekijästä, ja heittää kuivat kuoret roskiin pois seuraajan tieltä. Ei kannata itseänsä tappaa työnteolla. Työura ei ole sprintti vaan maratooni.
Ei ole lapsia, opintolaina löytyy sekä autolaina. Eli sinänsä ei ole painetta velkojen puolesta.
Ap