Miten olette ottaneet puheeksi isovanhempien kanssa näkemyserot?

Noniin avataas taas tämä anoppi ajaa hulluuden partaalle -keskustelu. Eli todettakoon kärkeen, että tiedän itsekin ärsyyntyväni ehkä turhasta asiasta, mutta kenellepä meistä tuoreista vanhemmista ei joskus niin kävisi.

Mieheni vanhemmat aloittivat jo odotusaikana puheiden tasolla sisäänajamaan ajatusta tiiviistä osallistumisesta meidän perheemme elämään. Tämä tuli usein ilmi esimerkiksi taivasteluna siitä, miten anoppi ei olisi pärjännyt ilman omien vanhempiensa apua pikkulapsiarjessa. Tähän mennessä "kyllä me autetaan" -fraasia on kuultu about 550 kertaa. He ovat myös tyrkänneet viisikymppisiä säännöllisesti mieheni kouraan, vaikka olemme heitä varakkaampia. Hienoa, kiitos kovasti.

Se, miksi käytös kuitenkin itseäni ärsyttää, johtuu siitä, että en itse koe tarvitsevani toistaiseksi tiivistä viikottaista apua lapsen kanssa, vaikka imetän, opiskelen ja välillä teen yritykseni kautta töitä. Siis ihan oikeasti, minulla on mielenrauha, en stressaa ja lapseni ei kärsi. Lapsuudenkodissani mentaliteetti isovanhempia kohtaan oli tuttavallinen: menimme koko perheen voimin vierailemaan molempiin mummoloihin, nautimme kyläilystä ja vanhempina pyysimme itse saada mennä yöksi vierailulle. Ja tämähän sopi mummoille ja mukavaa oli. Emme oikeastaan koskaan olleet "hoidossa" ja rahaa saatiin synttärilahjaksi. Äitini onkin sivulauseissa usein tuonut esiin oman periaatteensa: jos lapsia tekee, niin ne hoidetaan lähtökohtaisesti itse ja omilla rahoilla. Tämän periaatteen olen myös itse omaksunut ja omat vanhempani jatkavat samaa linjaa isovanhempina. He nauttivat kyläillessä lapsen seurasta, mutta ymmärtävät pitää tarvittavan etäisyyden pikkulapsiarkeemme.

Omien vanhempieni uskon auttavan, jos satumme apua tarvitsemaan ja tietenkin sisäistän, että heilläkin voi olla menoja. Mieheni vanhempien kanssa tilanne on puolestaan se, että koen painetta keksiä jotain puuhaa mihin vauva ei voisi osallistua, jotta nämä vihdoin voisivat hoitaa lasta (4kk). Anoppi on alusta pitäen puhunut yökyläilystä ja ilmeisesti olettaa, että tämä tapahtuu alle yksivuotiaana. Itse taas lähden siitä, että päivätyössä käyvänä ei yöhoitoapua tarvita, ellei nyt jokin todella pakottava tilanne tule. Eikä niitä nyt äitiyslomalla tulekaan. Yökylään sitten, kun lapsi ymmärtää, mitä se tarkoittaa ja voi myös kieltäytyä.

Ennenkuin joku väittää muuta, pystyn kyllä erkaantumaan lapsesta enkä ole omistushaluinen. Minun lähtökohtani on kuitenkin se, että lapsen vanhempina kannetaan 110% vastuu pikkulapsiarjesta, vaikka välillä vähän väsyttäisikin. Miten otan asian puheeksi anopin kanssa, että lähtökohta ei ole se, että en äitinä jaksa pyörittää arkea? Ja että siten myös hoitamisvimman voi kääntää pykälän pienemmälle ja rauhoittua jatkamaan elämää ihan samaan tapaan kauniiden ja rohkeiden kanssa kuin aina ennenkin.

Muilla vastaavia tilanteita?