Lue keskustelun säännöt.
Ystävän tauoton puhe itsestään
28.09.2020 |
Viime aikoina olen huomannut, että tapaamiset yhden ystäväni kanssa ottavat enemmän kuin antavat. Ystäväni puhuu tauotta, siis todella tauotta, ja vain omista asioistaan. Voi puhua parikymmentä minuuttia monologia esimerkiksi uudesta miesystävästään. Hän selittää paljon samoja juttuja moneen kertaan, ei ilmeisesti muista, että on jo kertonut jonkun asian edellisellä tapaamiskerralla. Kaikki jutut pyörivät hänen elämänsä ympärillä. Ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu tai saattaa kysäistä muka nimellisesti, mutta ei jaksa kuunnella vastausta, koska keskustelu kääntyy taas nopeasti häneen ja hänen elämäänsä.
Tällaisia monologeja on tosi raskasta kuunnella. Onko tilanteeseen ja tällaisen vuorovaikutuksen katkaisemiseen mitään keinoja? Siis muuta kuin, että "Älä tapaa sitä".
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Olen monologien pitäjä. Oletan, että ihmiset kertovat minulle oma-aloitteisesti vastaavasti omista asioistaan. En jaksa udella ja kysellä. En oikeastaan ymmärrä miksi joku valittaa tuollaisesta asiasta. Kai sitä voi sanoa, että hei sen ja sen asian on jo kuullut, ja rohkeasti kertoo myös omia juttujaan! Se on sitten eri asia jos sen toisen henkilön elämässä ei tapahdu mitään kiinnostavaa.
Teetkö siis myös sitä kuin AP:n kaveri, että kysyt nimellisesti, mitä toiselle kuuluu, muttet jaksa kuunnella vastausta? Siinä on pikkasen vaikea "rohkeasti kertoa myös omia juttujaan". Jos et tee, et ole samanlainen tapaus.
Ehkä olet semmoinen kuin yksi ääripuhelias ystäväni: silti aidosti kiinnostunut myös toisesta, muistaa pienetkin kuulumiset ja kyselee niistä ensi kerralla jne. Hänen tapauksessaan mulle on TÄYSIN OK, että hän täyttää tilaa enemmän puheella, koska häneltä sitä tulee enemmän. Puheliaisuus ei haittaa, jos antaa myös muiden puhua ja KUUNTELEE, kunhan häneltä vaan nappaa suunvuoron. :D
Mutta tämä puheliaisuus ei ole lainkaan sama asia kuin jatkuva itsekeskeisyys, jossa halutaan olla äänessä koko ajan eikä jakseta kuunnella toisen kuulumisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen, että on kahdenlaista monologinpitäjää. On niitä, jotka ovat surussa, avioerossa tms., silloin huomaan itsekin puhuvani välillä ihan maanisesti, kun joku raukka osuu kohdalle. Normaalisti olen normaali keskustelija.
Sitten on niitä itsekkäitä tai taitamattomia keskustelijoita, joille on tärkeä saada yleisö, eivätkä tule ajatelleeksi kuulijaa, ilmeisesti heidän asiansa eivät kiinnosta.
Ex-anoppikokeelaani oli sellainen, että tuli erittäin selväksi, että hän toivoo kahta tyttöä lapsenlapseksi, mutta ei koskaan ollut kiinnostunut kuulemaan, mitä minä toivon tulevaisuudelta. Kun nähdään kadulla vuosien tauon jälkeen, hän pitää vartin monologin omista jutuistaan, mutta ei tiedä tapaamisen jälkeen yhtään mitä minulle kuuluu.
Yksi ystäväni oksentaa aina kaikki omat kuulumisensa eikä siitä oikein tule mitään, kun olen yrittänyt ottaa tilaa kertoa omiakin juttujani. Silti hän mielellään myös "tukee" minua eli kertoo itse mitä mieltä on minun asioistani ja miten niitä voisi mahdollisesti ratkaista.
Suomessa ei ehkä ole kovin toimivaa keskustelukulttuuria eli kansakuntana olemme opettelemassa keskustelijoiksi. Nuorena seurustelin ulkomaalaisen pojan kanssa. Hän oli Välimereltä eli kategorisesti pidämme heitä ihan pinnallisina ja epäluotettavina huithapeleina. Huomasin kuitenkin, että hänellä oli paljon tasapainoisemmat tunnetaidot ja kyky keskustella kuin tapaamillani suomalaisilla ikätovereilla.
Ehkä jännittää jotain tai haluaisi sanoa jotain muuta, mutta ei uskalla.
Miten sinä keskustelet, jos toinen kokee, ettei pääse sun kanssa samalle puhetajuudelle?
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on tällainen. Ei toki ollut tavatessamme. Silloin kykeni hyvin vuorovaikutteiseen keskusteluun.
Nykyään ei. Hän puhuu tauotta. Jos ei puhu, tarvitsee jotakin muuta virikettä. Kännyn selailu tms. (Omasta mielestäni on ADD-tyyppinen ihminen, mutta mikä minä olen diagnooseja tekemään.)
Nykyään koen voivani huonosti mieheni seurassa. Jos koetan sanoa jotakin väliin, hän puhuu päälle. Jos aloitan sanomaan jotakin, hän keskeyttää.
Olen neuvoton tilanteessa.
Hei, mulla on samanlaista. Mun miehellä diagnosoitiin narsistinen ph ja lisäksi epäilen jotain bipo-tyyppistä oireilua. Puhetta tulee ajoittain jatkuvasti, ei oikein huomaa saati kuule mitä sanon. Touhuaa myös koko ajan ja ajatukset juoksee kiivaasti. Olemme eron partaalla tämän vuoksi, en vain enää jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen monologien pitäjä. Oletan, että ihmiset kertovat minulle oma-aloitteisesti vastaavasti omista asioistaan. En jaksa udella ja kysellä. En oikeastaan ymmärrä miksi joku valittaa tuollaisesta asiasta. Kai sitä voi sanoa, että hei sen ja sen asian on jo kuullut, ja rohkeasti kertoo myös omia juttujaan! Se on sitten eri asia jos sen toisen henkilön elämässä ei tapahdu mitään kiinnostavaa.
Teetkö siis myös sitä kuin AP:n kaveri, että kysyt nimellisesti, mitä toiselle kuuluu, muttet jaksa kuunnella vastausta? Siinä on pikkasen vaikea "rohkeasti kertoa myös omia juttujaan". Jos et tee, et ole samanlainen tapaus.
Ehkä olet semmoinen kuin yksi ääripuhelias ystäväni: silti aidosti kiinnostunut myös toisesta, muistaa pienetkin kuulumiset ja kyselee niistä ensi kerralla jne. Hänen tapauksessaan mulle on TÄYSIN OK, että hän täyttää tilaa enemmän puheella, koska häneltä sitä tulee enemmän. Puheliaisuus ei haittaa, jos antaa myös muiden puhua ja KUUNTELEE, kunhan häneltä vaan nappaa suunvuoron. :D
Mutta tämä puheliaisuus ei ole lainkaan sama asia kuin jatkuva itsekeskeisyys, jossa halutaan olla äänessä koko ajan eikä jakseta kuunnella toisen kuulumisia.
Ehkä olen enemmän kuin tämä ystäväsi. Olen kyllä kiinnostunut ihmisistä ja heidän asioistaan, ja muistan hyvin kaikki kertomukset. Jotenkin vain oletan, että ihminen itse ottaa esille niitä asioita, joista haluaa puhua.
Tiedättekö "kaveri"tyypin joka ei kerro itsestään mitään mutta utelee sinusta tietoja haastattelutyylisesti? Yhden tuttuni kanssa kommunikointi muuttui jossain vaiheessa tähän suuntaan. Jos kysyn häneltä kuulumisia, vastaa jotain todella ympäripyöreää ja vastauksesta välittyy, ettei halua keskustella aiheesta. Minun asioistani sen sijaan kyselee hyvin suoraan ja yksityiskohtaisesti, pääasiassa ihmissuhteisiini liittyvistä, ja tykkää niitä analysoida. Tapaamiset ovat hänen halustaan aina minun asioideni ruotimista. Tapaamisisten jälkeen on aina jotenkin todella outo fiilis ja on alkanut jopa tuntua, että kertoo asioitani jollekin kolmannelle osapuolelle eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedättekö "kaveri"tyypin joka ei kerro itsestään mitään mutta utelee sinusta tietoja haastattelutyylisesti? Yhden tuttuni kanssa kommunikointi muuttui jossain vaiheessa tähän suuntaan. Jos kysyn häneltä kuulumisia, vastaa jotain todella ympäripyöreää ja vastauksesta välittyy, ettei halua keskustella aiheesta. Minun asioistani sen sijaan kyselee hyvin suoraan ja yksityiskohtaisesti, pääasiassa ihmissuhteisiini liittyvistä, ja tykkää niitä analysoida. Tapaamiset ovat hänen halustaan aina minun asioideni ruotimista. Tapaamisisten jälkeen on aina jotenkin todella outo fiilis ja on alkanut jopa tuntua, että kertoo asioitani jollekin kolmannelle osapuolelle eteenpäin.
Kyllä! Mulla on myös yksi tällainen ystävä. Tämäkin on tietyn rajan jälkeen häiritsevää. Multa meni siksi monta vuotta alkaa luottaa kyseiseen tuttuun. Tuntui, että hän salailee jotain / ei halua kertoa itsestään. Mutta vähitellen tajusin, että hän vaan oikeasti pitää itseään melko tylsänä ja on vilpittömästi lähes maanisen kiinnostunut muista ihmisistä. :D Nykyään tulen hänen kanssaan hyvin juttuun. Ja ainakin tämän tyypin kanssa saan puhua itsestäni! :D
Olen itse tällainen. Mies on hiljainen, ei ikinä puhu mitään. Toivoisin, että jostain voisi puhua, mutta nyt olen yrittänyt yli 30 vuotta, joten puhun itse. Ei hän kuuntele, mutta saanpahan asiat pois mielestä jonnekin.
Joskus hän saattaa kertoa miten on katsastuksessa mennyt tai miten auto on toiminut. Näissä tilanteissa tulee mietiskeltyä omia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse tällainen. Mies on hiljainen, ei ikinä puhu mitään. Toivoisin, että jostain voisi puhua, mutta nyt olen yrittänyt yli 30 vuotta, joten puhun itse. Ei hän kuuntele, mutta saanpahan asiat pois mielestä jonnekin.
Joskus hän saattaa kertoa miten on katsastuksessa mennyt tai miten auto on toiminut. Näissä tilanteissa tulee mietiskeltyä omia juttuja.
Todella vaikea kuvitella itseään kahden mykän parisuhteeseen. Mikä teitä pitää yhdessä? Mistä saat sen tunteen, että hän rakastaa sinua ja miten purat omaa rakkauttasi häneen?
Narsistipa ei ole juoruakka, lälläslää873
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedättekö "kaveri"tyypin joka ei kerro itsestään mitään mutta utelee sinusta tietoja haastattelutyylisesti? Yhden tuttuni kanssa kommunikointi muuttui jossain vaiheessa tähän suuntaan. Jos kysyn häneltä kuulumisia, vastaa jotain todella ympäripyöreää ja vastauksesta välittyy, ettei halua keskustella aiheesta. Minun asioistani sen sijaan kyselee hyvin suoraan ja yksityiskohtaisesti, pääasiassa ihmissuhteisiini liittyvistä, ja tykkää niitä analysoida. Tapaamiset ovat hänen halustaan aina minun asioideni ruotimista. Tapaamisisten jälkeen on aina jotenkin todella outo fiilis ja on alkanut jopa tuntua, että kertoo asioitani jollekin kolmannelle osapuolelle eteenpäin.
Itse olen tälläinen ”kyselijä.” Yksi syy on että olen vain hyvin utelias ihminen. Olen kuitenkin huomannut että parhaille ystäville en tee tälläistä haastattelua, vaan puran myös omia asioita. Monesti jos en täysin luota johonkin ihmiseen tai koen että hän ei ole kiinnostunut juurikaan minun asioistani, tai joudun olemaan varpaillani kyseisen henkilön kanssa, saatan ruveta rasittavaksi kyselijäksi.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on tällainen. Ei toki ollut tavatessamme. Silloin kykeni hyvin vuorovaikutteiseen keskusteluun.
Nykyään ei. Hän puhuu tauotta. Jos ei puhu, tarvitsee jotakin muuta virikettä. Kännyn selailu tms. (Omasta mielestäni on ADD-tyyppinen ihminen, mutta mikä minä olen diagnooseja tekemään.)
Nykyään koen voivani huonosti mieheni seurassa. Jos koetan sanoa jotakin väliin, hän puhuu päälle. Jos aloitan sanomaan jotakin, hän keskeyttää.
Olen neuvoton tilanteessa.
En edes lue loppuketjua, on niin kiire päästä vastaamaan, koska löysin jo mitä etsin.
Minun mieheni on täsmälleen samanlainen. Ainoa milloin ei puhu omista asioistaan, on silloin kun nukkuu.
Jos minä puhun, hän keskeyttää. Räikeästi. Ja siitä alkaa taas uusi monologi.
Minäkin koen voivani huonosti. Tänäkin aamuna heräsin tuskaisena. Tuskaisena siitä, etten pääse kotonani terveeseen vuorovaikutukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedättekö "kaveri"tyypin joka ei kerro itsestään mitään mutta utelee sinusta tietoja haastattelutyylisesti? Yhden tuttuni kanssa kommunikointi muuttui jossain vaiheessa tähän suuntaan. Jos kysyn häneltä kuulumisia, vastaa jotain todella ympäripyöreää ja vastauksesta välittyy, ettei halua keskustella aiheesta. Minun asioistani sen sijaan kyselee hyvin suoraan ja yksityiskohtaisesti, pääasiassa ihmissuhteisiini liittyvistä, ja tykkää niitä analysoida. Tapaamiset ovat hänen halustaan aina minun asioideni ruotimista. Tapaamisisten jälkeen on aina jotenkin todella outo fiilis ja on alkanut jopa tuntua, että kertoo asioitani jollekin kolmannelle osapuolelle eteenpäin.
Kyllä! Mulla on myös yksi tällainen ystävä. Tämäkin on tietyn rajan jälkeen häiritsevää. Multa meni siksi monta vuotta alkaa luottaa kyseiseen tuttuun. Tuntui, että hän salailee jotain / ei halua kertoa itsestään. Mutta vähitellen tajusin, että hän vaan oikeasti pitää itseään melko tylsänä ja on vilpittömästi lähes maanisen kiinnostunut muista ihmisistä. :D Nykyään tulen hänen kanssaan hyvin juttuun. Ja ainakin tämän tyypin kanssa saan puhua itsestäni! :D
Minä koen tuollaisen ihmissuhteen hyvin yksipuoleiseksi. Joskus olen miettinyt jos alkaisi itsekin vetämään samaa linjaa kuin tämä toinen ihminen enkä kerro mitään. Vastailen lyhyesti ja välttelevästi. Ei kauheasti jää siinä vaiheessa enää keskusteltavaa.
Minulla on ollut näitä monologin pitäjiä elämässä muutamia. Viime kesänä tuli burn-out, kun sain tuntitolkulla leikkiä terapeuttia. Sitten aloin pohtimaan että saanko minä koskaan minkäänlaista positiivista energiaa näistä ystävyyssuhteista. En saanut. Niinpä olen nyt vaan ottanut etäisyyttä, ja suostun tapaamaan vain kavereita jotka ovat oikeasti kiinnostuneita myös kuuntelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse tällainen. Mies on hiljainen, ei ikinä puhu mitään. Toivoisin, että jostain voisi puhua, mutta nyt olen yrittänyt yli 30 vuotta, joten puhun itse. Ei hän kuuntele, mutta saanpahan asiat pois mielestä jonnekin.
Joskus hän saattaa kertoa miten on katsastuksessa mennyt tai miten auto on toiminut. Näissä tilanteissa tulee mietiskeltyä omia juttuja.
Todella vaikea kuvitella itseään kahden mykän parisuhteeseen. Mikä teitä pitää yhdessä? Mistä saat sen tunteen, että hän rakastaa sinua ja miten purat omaa rakkauttasi häneen?
Aika opettaa ja saa pitämään asioita normaaleina. Parisuhde omalla kohdalla ajan myötä muuttaa muotoaan kiintymyssuhteen suuntaan.
Voisihan se aika erikoiselta tuntua, kun yht'äkkiä kommunikointityyli muuttuisi kokonaan toisenlaiseksi. Välillä olen sitäkin miettinyt, että jaksaisinko ihmistä, joka puhuisi itse koko ajan. Vaikea sanoa...
Tunnen tyypin! Hän puhuu itsestään ja omista asioistaan yksityiskohtaisesti kuvitellen todella, että minua kiinnostaa esimerkiksi kuulla hänen työstään jokainen pienikin käänne. Kerran hänen miehensä oli puhelumme jälkeen kysynyt, mitä minulle kuuluu ja ystäväni oli vastannut, ettei tiedä, kun puhui vain itsestään. Kertoi minulle jälkeenpäin. Tiedostaa tavallaan ongelmansa mutta unohtaa sen usein.
Yritin pitkään ottaa itse vastuuta siitä, että myös minä saan tilaa, mutta nyt on menossa vaihe, että olen väsynyt tähänkin. Mielestäni ystäväni pitäisi ymmärtää, että vuorovaikutus on vastavuoroita, koko keskustelu ei voi pyöriä toisen navan ympärillä, vaikka olisi miten paljon kerrottavaa.
Hänellä on myös rasittava tapa vetää joka asiaan omakohtainen esimerkki. Esimerkiksi, jos kerron, että minulle kävi näin, niin hänellekin on aivan varmasti käynyt samalla tavalla vuonna 1 tai 2 ja kertoo tarinansa minulle kuvitellen, että siitä on minulle apua. Olen tullut siihen tulokseen, että hän on erittäin itsekeskeinen ihminen.
Sinänsä outoa, että ihminen haluaa puhua vain itsestään. Sitähän tietää, mitä itse ajattelee ja mitä itselle tapahtui, mutta toisen kuulumisista ei tiedä ennen kuin on kuunnellut häntä. Toki itsestään puhuminen on myös hyvä tapa analysoida omaa elämäänsä ääneen mutta silti. Luulisi, että kiinnostaisi välillä muukin kuin samat omat jutut.
Meillö varmaan sama "ystis". Rajoita tapaamisia ja pälpätä päälle omiasi. Raskas narssu se. Kritiikkiherkkis.
Nämä etsii itselleen ilmaisterapiaa, joissa vain he ovat näyttämöllä ja suuret tragediansa. Jokainen väsyy heihin lopulta. Silloin pitää lukea itsensä luppoaikana vaikka tohtoriksi tms kun kaverit kaikkoaa ympäriltä. Sekä lapset. Ja puoliso. Koirakin.
Olen monologien pitäjä. Oletan, että ihmiset kertovat minulle oma-aloitteisesti vastaavasti omista asioistaan. En jaksa udella ja kysellä. En oikeastaan ymmärrä miksi joku valittaa tuollaisesta asiasta. Kai sitä voi sanoa, että hei sen ja sen asian on jo kuullut, ja rohkeasti kertoo myös omia juttujaan! Se on sitten eri asia jos sen toisen henkilön elämässä ei tapahdu mitään kiinnostavaa.