Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Vierailija kirjoitti:

Mut lähetettiin eskari-ikäisenä yksin iltamyöhällä/yöllä (pimeällä) pienen metsän läpi hakemaan jotain (en muista mitä) äitini kaverilta. Kun tulin takaisin, kerrostalon alaovi tietysti jo lukossa ja huutelin "äiti, tuu ikkunaan". No, oma äiti ei tullut ikkunaan hyvin pitkään aikaan, mutta naapurien ikkunoissa kävi päitä kyyläämässä, kukaan ei vaivautunut auttamaan ja päästämään rappuun, vaikka tiesivät kuka olin. Kävivät vaan kurkkaamassa ja vetäytyivät takaisin. Traumat jäi.

Onpa ollut hölmöjä naapureita. Kyllä pitäisi samassa rapussa asuvalle lapselle mennä ovi avaamaan.

Me tehtiin penskana isoihin lumikasoihin lumimajoja. Kun lumitraktorit oli kasannut sellaisen lumivuoren jonnekin, niin me koverrettiin sinne sisään lumimaja ja leikittiin siellä. Ei tullut aikuisillekaan silloin mieleen, että se olisi voinut romahtaa tai puskutraktori olisi tullut ja siirtänyt sen lumivuoren majoineen ja sen "asukkeineen" ihan minne vaan. Olisi voinut käydä tosi pahasti.

Minulla oli aika tiukat rajat lapsena ja nuorena josta olen todella kiitollinen. Siksi onkin hiukan normista poikkeavaa että sain 16-vuotiaana tyttönä käydä juoksulenkillä Ranskan vuoristossa aivan yksin. Lenkkikerta ei jäänyt pelkästään aurinkoiseksi muistoksi kun jouduin melkein ihmiskaupan uhriksi. Jos en olisi lähtenyt juoksemaan henkeni edestä, pieni hengähdystaukoni eräällä aukiolla olisi koitunut kohtalokseni. Muistan aina, vieläkin 27-vuotiaana kuinka mies kosketti kättäni ja oli vetämässä minua pakettiautoonsa, jonka oli pysäköinyt taakseni. Tien reunaan. Lähimailla ei ollut sieluakaan. Onneksi muistin missä hotellimme oli ja onneksi olin lenkkeillyt paljon.

En varmasti päästäisi lapsiani koskaan yksin ulkomailla liikuskelemaan.

ratsastettiin 7 vuotiaina hevosilla pitkin valtateitä. välillä tiputtiin selästä ja hevonen juoksi auto alle. nämä onnettomuudet sitten vaan puhuttiin kotona lävitse ja kauhisteltiin, että miten se minna 6v tippui ravurin selästä keskelle tietä ja hevonen kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä jaksan kans ihmetellä, että teini-iässä, 14-16-vuotiaana, oli ihan normaalia seurustella parikymppisten miesten kanssa, eikä kukaan ihmetellyt että jotain viisitoistavuotiasta tyttöä hakee aikuinen mies autolla treffeille. Minunkin varsin tiukkapipoiset ja vanhanaikaiset vanhempani olivat vain ylpeitä kun olin 16-17-vuotias ja useampi poikaystävä peräjälkeen oli 20-22-vuotiaita. Kai ne tosissaan luuli että pidellään vain kädestä ja vähän pussaillaan, kun ainoa neuvo oli että pidä sitten housut jalassa. Tuon outouden tajusi varsinkin silloin kun oma tytär oli teini-ikäinen.

Yläasteella oli samalla luokalla tyttö joka oli 15-vuotiaana kihloissa 24-vuotiaan poikaystävänsä kanssa. Vuosi oli kuitenkin "jo" 2005, muistan opettajien vain onnitelleen kun mimsy esitteli kolikkoautomaatti-sormusta. Jotenkin tyttö perusteli kihlausta sillä että jos joutuu sossujen huostaan niin kihlattua ei voi estää näkemästä kuten peruspoikkista, väitteen totuudesta en tiedä. Oli outoa ja on edelleen.

Itse ihmettelen vieläkin, että miten ihmeessä ne parikymppiset miehet jaksoi teinityttöjen kikatusta ja typeriä juttuja! Mitä yhteistä voi olla peruskoululaisella ja käytännössä aikuisella miehellä?! No, ei ihme että ne seurustelut parikymppisten kanssa eivät kauaa kestäneet ainakaan mulla, vaikka silloinhan se oli katastrofi kun poikakaveri jätti. Nyt sen tajuaa erittäin hyvin 😁

Kysymys pitäisi kuulua lähinnä niin, että mitä ihmettä aikuiset miehet tekevät lasten kanssa?

Ehkä vaarallisimmaksi asiaksi mainitsisin sen, ettei ollut puheyhteyttä. Turvallista, läsnäolevaa vanhempaa, jolle olisi lapsena voinut kertoa asioita.

Se on vaarallinen tekijä myös nykyaikana, eikä se katoa tai muutu ajansaatossa mihinkään. Luokaa terveet ja turvalliset suhteet lapsiinne, jotta he voivat luottaa teihin niin hyvässä kuin pahassakin.

Pitäisi palauttaa 80-luvun kasvatusmalli vuosikymmeneksi ja samalla poistaa kaikki varoitukset esim. pesuainepurkeista.

Saataisiin tänne vahva sukupolvi kun kaikki heikot ja tyhmät loistaisi poissaolollaan.

Loppuu se kaduilla istuminen..

Lapsuudessani 70-luvun lopussa ja 80-luvulla mentiin ihan päättömästi. Ei kenenkään vanhemmat kytänneet perään, kunhan oli ruoka-aikaan kotona ja tuli kotiin säädylliseen aikaan illalla. Jälkikäteen ajatellen henki olisi voinut lähteä tai olisi voinut loukkaantua pahasti monta kertaa. Kiipeiltiin kallioilla, talojen ja muiden rakennusten katoilla ja puissa, hypittiin tikkailta lumikasaan, kaivettiin majoja ja onkaloita lumikasoihin, notkuttiin junanraiteilla (joku tosin aina varmistamassa, ettei junia tule), mentiin järven jäälle ja uimaan ilman valvontaa, vaikkei se uimataitokaan häävi ollut jne. Omien lasten kohdalla on yrittänyt varmistaa, etteivät puuhaile mitään samaa.

Vierailija kirjoitti:

ratsastettiin 7 vuotiaina hevosilla pitkin valtateitä. välillä tiputtiin selästä ja hevonen juoksi auto alle. nämä onnettomuudet sitten vaan puhuttiin kotona lävitse ja kauhisteltiin, että miten se minna 6v tippui ravurin selästä keskelle tietä ja hevonen kuoli.

Sama. Ei puhettakaan että kukaan aikuinen olisi katsonut perään että olisi heijastimia, kypärä päässä, hevosilla sopivat varusteet tai edes hokit talvella. Tippuminen oli aina oma syy ja ei todellakaan kielletty menemästä. Naurettiin kotona päin naamaa kun yritti ehdottaa valoja pellolle ettei tarviis aina tielle mennä. En ikinä päästäis omia lapsia samanlaisissa olosuhteissa pihasta pois.

Yksi läheisistäni on ollut 80-luvulla kalassa yksin 6-vuotiaana ja oli uimataidoton. Tipahti sitten veteen ja onneksi paikalle tuli kalastaja, joka noukki hänet vedestä. Kalastaja oli noukkinut hänet ihan viime hetkillä vedestä. Tämän jälkeen läheistäni ei oltu päästetty yksin kalaan.

Äiti on kertonut, että koska nukuin aina sikeästi ja pitkään 4-vuotiaaksi asti, hän kävi yleensä aamuisin kaupassa ja jätti minut nukkumaan. Kauppa 2 km päässä, kävellen, aika ennen kännyköitä...

Kerran kun olin konttausiässä, äiti oli tullut pyykkituvalta ja löytänyt minut itkemästä, olinkin yllättäen herännyt, seikkaillut lattialla ja kaatanut jättikaktuksen päälleni.

Minä elin koko lapsuuden pelossa sairaan äitini vuoksi. Aina räjähti. Itseasiassa mut asetettiin epäonnistumaan jo lapsuudessa.

Oon 05 syntynyt eli ei kauheen kauaa ole omasta lapsuudesta, mutta rivitaloyhtiössämme aloin jo päiväkoti-ikäisenä pyöriä joka talon kulmalla (oli iso taloyhtiö, 5 taloa ja varmaan ainakin 30 asuntoa ja talot ripoteltu tontille hyvän välimatkan päähän toisistaan) ja lupaa edes tuntemattomille pihapiirin asukkaille menoon ei tarvinnut kysyä (tuskin vanhemmat arvas et edes menisin) kunhan oli oikeasti pihapiirissä ja nokia 1110:ssa äänet päällä ja vähintään puolet akkua, nykyään ainakin moni taitaisi pitää riskialttiina kun tunsimme ehkä vain 4 asunnon asukkaat kunnolla. Toki tän vapaan kulkemisen ansiosta löysin helpommin tuolloin kavereita ja tunsin aikalailla kaikki sen paikan asukkaat. Tosin en usko et vanhempani ajatteli että menisin muille ku niille neljälle tutulle et ehkä ei vain tajunneet erikseen kieltää mut sosiaalisena kaverina sit rimpauttelin varmaan tunnissa jokaisen asunnon ovikelloa ja laajensin tuttavapiiriä :D tais isä ainaki olla hiukan hämmästynyt kun heille tuntemattomat ihmiset tervehti meitä vaik ennen ei ollu edes nyökännyt, oltiin uutena perheenä sielä "ulkopuolisia" koska monet oli todella pitkäaikaisia asukkaita eikä he alkaneet uusia "ottamaan porukkaansa" ellei itse heitä lähestynyt ehkä mun ansiosta ollaan yhä tekemisissä joidenkin sen aikaisten naapureiden kanssa😀

Kerrostalon pihalla keskenään leikittiin kavereiden kanssa jo 3-4v lähtien. Usein otin ite jääkaapista aamupalaa ja lähin ämpärin ja lapion kanssa ulos ennen kun vanhemmat ees heräs. Vieressä iso tie jonka varressa jopa kerran liftattiin, oikein opetin vuotta nuoremmalle kaverille ,että tälleen peukku pystyyn, että joku pysähtyy. Onneksi ei kukaan pysähtynyt!

]Olin töissä-90-luvulla päiväkodissa. Siellä oli Pohjois-Savosta viikonloppuisin Helsinkiin matkustava 5 v. Lapsen isäpuoli käski tyttöä käymään päiväkodissa vessassa, sillä junassa työn piti istua 5 tunnin matka Helsinkiin. Tytön käskettiin vaikka pissiä housuunsa, mutta vaunusta ei saanut poistua. Isä oli vastassa Helsingissä ja tuli hakemaan tytön etukäteen sovitusta vaunusta. Entä jos olisi tullut vikaa tranformeriin ja matka keskeytyi? Pieni tyttö selvisi kuitenkin junamatkoista jotenkin. Huomasin myös, että tällä tytöllä oli repaleiset ja liian pienet vaatteet. Päiväkodissa oli muitakin huolenaiheita. -90-luvulla piiskaaminen oli kielletty, mutta moni lapsi kertoi hakkaamisesta. Samojen perheiden lapsilla oli myös liian kevyet talvivaatteet ja omituiset käytöstavat.[/quote]

Eikä sitten tullut mieleen tehdä lastensuojeluilmoitusta, vaikka tiesitte kaltoinkohtelusta? Tuo pikkutytön tarina ei ollut millään mittapuulla normaalia 90-luvulla.[/quote]

90-luku oli tämän suhteen vielä ihan eri maailma, toisten asioihin ei sekaannuttu. Lapsena kerran naapurin tyttö, n 4-5v, tuli klo 03 ikkunan taakse herättämään, kuin pyysi leikkimään. Oli herännyt ja ollut yksin kotona vuoden ikäisen veljen kanssa, joka onneksi nukkui. Juoppo äiti oli jättänyt yksin lapset kotiin ja lähtenyt baariin 20km päähän. Herätin vanhemmat, jotka kävi oven takana kolkuttelemassa. En muista miten asia eteni, mutta lopputulos oli että tyttö tuli meille nukkumaan (ja mitä ilmeisemmin veli oli hylättynä yksin kotona, toivon mukaan nukkui aamuun asti). Aamulla tuli tämä vuoden äiti raivoissaan uhkailemaan poliisilla ja pelotteli lapsensa kidnappaaja-vanhemmillani.

Nyt myöhemmin olen kysynyt miksi ihmeessä silloin ei soitettu poliiseja. Kuulemma isäni oli kieltänyt, turhaa vaivaa olisi ollut poliiseille tämä. Myöhemmin osoittautui että tuo pikku poika kasvoi paatuneeksi monirikolliseksi, ei kyllä ihmekään tällaisilla hylkäämiskokemuksilla, ei varmasti ollut eka eikä vika kerta äidin reissuille. Pahaa tekee ettei tätä aikoinaan paremmin hoidettu.

Oli -75 luvun syksyä. Elimme pientilalla, ja itse olin nuorimpana 13v. siinä enää kotosalla, kun muut olivat jo lähteneet maailmalle. Äitini joutui sairaalaan ja jäimme isäni kanssa kahden. Niin sitä vain koulun lisäksi, minä hoidin lypsyn iltaisin ja aamuisin. Tein ruokaa ja siivosin. Isäni siinä kiitteli jatkuvasti, kuinka rivakka tyttö hänellä. Äitini ei palattuaan ollut moksiskaan, ei kiitellyt  eikä moittinut. Ikäänkuin olisi luonnollista.  Kyllä jos siihen oisi tämänhetken nuori tekemään arvioisin, että jäis tekemättä. No, ei ole ollut peukalo keskellä kämmentä koskaan. Ja nyt reippaana, terveenä eläkeläisenä, taimikon hoito puuhat menossa. 

Kasarilla kun menin kouluun, kävin kaupassa, tein ruokaa ja olin itsekseni tekemässä mitä milloin vaan. Äiti tuli illalla töistä klo 21 jälkeen, meni nukkumaan ja lähti aamulla ennen kuin heräsin. Aamulla taas ruoka tehtävä itse, hoidettava koulutoimet itse jne.

Silloin oli vielä 6 päiväinen työviikko. Näin äitiä sitten sunnuntaisin, mutta se oli niin väsynyt että lepäsi melki koko päivän. Kesälomilla se lähetti mut sukulaisille orjaksi, lehmiä lypsämään, siivoamaan, lapsenlikaksi, AV rehutorniin polkijaksi jne.

En kaipaa sitä aikaa takaisin.

Äitini on sanonut ihmetelleensä kavereiden kanssa, että kaikkien 60-luvulla syntyneet lapset selvisivät hengissä. Ilman valvontaa pyörittiin pitkin kyliä ja metsiä ja kerran saatiin metsäpalon alkukin sytytettyä, kun viriteltiin nuotiota lähimetsään, jossa paljon leikittiin.

No, olihan se oma lapsuus 1980-luvulla pienessä maalaiskylässä "hiukan" erilaista kuin oman lapsen lapsuus 2013-> huumeongelmien sävyttämässä pikkukaupungissa. Täällä jo alle kymmenvuotias tietää mihin kaupunginosaan ei kannata yksin mennä, kun omassa lapsuudessa kaikki tunsivat toisensa eikä ketään jätetty pulaan vaikka "luvattomilla" teillä välillä liikuttiin. Vaikka joskus vaarallisia asioita tehtiinkin, ei silti jätetty vaaraan koska yhteisö valvoi, tuki, rankaisi ja palkitsi. Nämä kaikki pikkulasten touhut jää omalta pojalta kokematta, koska nykymittapuulla olisivat varmaan heitteillejättöä ja lastensuojeluilmoituksien arvoisia suorituksia. Ajat muuttuu...

80-luvulla asuttiin ison kaupungin keskustan liepeillä. Olin 7-vuotias kun muutettiin sinne. Ihan vapaasti vanhemmat antoivat minun ja kavereiden luuhata ympäri kaupunkia, vaikka ei se aina niin vaaratonta ollut. Etenkin koulumme lähistöllä oli paljon kaupungin vuokrataloja missä asui mitä ihmeempiä viheltäjiä, juoppoja ja mitä lie. Joskus ne yrittivät tulla juttelemaan pikkupojille ehdotellen mitä milloinkin ja toisinaan lähtivät juoppohulluuskohtauksissaan ajamaan takaa. Enpä halua edes ajatella mitä olisi tapahtunut jos joku meistä olisi jäänyt niiden kynsiin. Ei tuo keskusta ainakaan silloin mikään turvallinen ollut, jos nyt on nykyäänkään.