Lue keskustelun säännöt.
Päiväkoti-ikäisten vanhemmat - saako teille tulla arkena kylään?
Minun on vaikea sopia näkemisiä kaverini ja hänen päiväkoti-ikäisen lapsensa kanssa. Itselläni on harvoin vapaita viikonloppuja, mutta kaverini ei koskaan halua sopia näkemisiä töiden jälkeen arki-illoille, vaan syyllistävään sävyyn vaatii tapaamisia vain viikonlopuille.
Asumme hyvin lähellä toisiamme, joten etäisyyden takia arki-iltojen vierailut eivät koidu ongelmaksi. Ja tosiaan, tarkoitus on nähdä yhdessä lapsen kanssa, ja useimmiten niin että minä tulisin kylään (tarjoilut mukana) tai ulkoilisimme kaikki yhdessä. Näettekö te päiväkoti-ikäisten vanhemmat kavereita tai kaveriperheitä iltaisin, vai onko tämä haaste kaikille?
Kommentit (447)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Ei ole pakko. Sitähän täällä on sanottu. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta jos haluaisi, muttei jaksa, niin sitten kannattaa miettiä missä vika. Ehkä organisoinnissa.
Okei, mutta ON siis täysin OK, jos mä ihan oikeasti en halua? Ja on mahdollista, että elämä on näin täysin onnellista, jos koko perhe nauttii rauhallisista illoista?
Huh. Kivi vierähti sydämeltäni.
Mun mielestäni tätä ei esim. lainaamassani viestissä lainkaan tuotu esiin, vaan esitettiin koti-iltojen rauhoittaminen "ahdistavana joka päivä tarpomisena" ja melko yksiselitteisesti asiana, josta lapset saavat traumoja. Jos missasin viestistä jonkun kohdan, niin kertokaa.
Siis siinähän tuotiin lasten tarpeet esille. Että olisi hyvä, että lapsella on kontakteja muihinkin aikuisiin ja lapsiin. Toki niitä päiväkodissa tulee. Lapset nauttii huomiosta. Mutta tuskin siitä traumoja tulee. Lähinnä, että normiarjessa otetaan myös rennosti, ei suoriteta ja pingoteta esim. aina klo 19 tehtävä sitä ja tätä. Mutta niinhän teillä tehdään, otetaan rennosti.
Ja niitä kontakteja ei siis voi olla koskaan muulloin kuin ma-to ilta-aikaan? Eikö tämä nimenomaan ole ihan järjetöntä pingottamista?
Kuka niin sanoi? Ihan milloin vain voi olla kontakteja. Ootko sä taas se jankkaaja?
Täällä on ollut nyt monta kirjoitusta siitä että nimenomaan "todellista arkea" pitää saada lasten kanssa elää. Sitä ei voi olla pe-su, eikä sitä voi olla muutenkaan kuin just ma-to illalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Ei ole pakko. Sitähän täällä on sanottu. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta jos haluaisi, muttei jaksa, niin sitten kannattaa miettiä missä vika. Ehkä organisoinnissa.
Okei, mutta ON siis täysin OK, jos mä ihan oikeasti en halua? Ja on mahdollista, että elämä on näin täysin onnellista, jos koko perhe nauttii rauhallisista illoista?
Huh. Kivi vierähti sydämeltäni.
Mun mielestäni tätä ei esim. lainaamassani viestissä lainkaan tuotu esiin, vaan esitettiin koti-iltojen rauhoittaminen "ahdistavana joka päivä tarpomisena" ja melko yksiselitteisesti asiana, josta lapset saavat traumoja. Jos missasin viestistä jonkun kohdan, niin kertokaa.
Siis siinähän tuotiin lasten tarpeet esille. Että olisi hyvä, että lapsella on kontakteja muihinkin aikuisiin ja lapsiin. Toki niitä päiväkodissa tulee. Lapset nauttii huomiosta. Mutta tuskin siitä traumoja tulee. Lähinnä, että normiarjessa otetaan myös rennosti, ei suoriteta ja pingoteta esim. aina klo 19 tehtävä sitä ja tätä. Mutta niinhän teillä tehdään, otetaan rennosti.
Kyllä, meillä otetaan rennosti. :) Sosiaalista kontaktia on kuitenkin päiväkodissa päivät pitkät, minkä lisäksi arki-illan mittaan jutellaan perheen omat kuulumiset, yhtenä-kahtena arki-iltana on vanhempi-lapsi-harrastuskin! :-o Minkä lisäksi kyllä meillä vähintään yksi sosiaalinen tapaaminen on joka viikonloppu. Tää on introverttiperheelle justiinsa mainio määrä ja elämäntapa, kiitos kysymästä!
(Joo-o... Myönnän, että jos yhtään harrastusta ei olisi, sen tilalle ehtisi ottaa "harrastukseksi" sosiaalisuuden, vaikka just tämän vieraiden vastaanottamisen arkisin. Mutta toivottavasti kukaan ei pahastu, kun sanon, että me henk. koht. mieluummin arki-iltaisin harrastetaan yhdessä kuin istutaan kotona juttelemassa vieraiden kanssa. Harrastusten väliin jäävinä arki-iltoina on sitten taas suhteessa vähemmän aikaa, kun harrastusiltana ei esimerkiksi ehdi pesulle, vaan lapsi käy yleensä niinä "vapaailtoina" kunnolla pesulla.)
Vierailija kirjoitti:
Kuvaukset lapsiperhe-elämästä kuulostavat aivan kauhealta. Milloin ehditte elää, jos arki on pelkkää suoritusta?
Word! Ei ihme että kukaan ei enää halua lapsia ja syntyvyys nälkävuosien tasolla. Nämä kuvaukset että 17.30 saavutaan kotiin ja sit on ruoka 18, iltapala 19 ja lapset petiin... Meillä ainakin jaksoivat virkeinä 21 (22) asti ja voitiin kyläillä, ulkoilla ja harrastaa iltaisin, ylipäätään viettää aikaa yhdessä (9-10h yöunet ja päiväkodissa päiväunet, aivan riittävä). Samoin oli omassa lapsuudessa, usein kävi tuttavaperheitä arkisin tai me kävimme toisten luona. Nykyään kaikki tuntuu olevan jotenkin hankalaa ja pakkomielteistä lasten kanssa. Mun mielestä lapsille on tärkeä kokemus että heidän kanssaan halutaan elää ja tehdä yhdessä rennosti. Nykyään on semmonen super Nanny meininki, että lapset ja perheet ovat paviaaneja, jotka pitää laittaa kuriin. Ilo ja elämä pois, ja tilalle minuuttiaikataulu ja suorittaminen...
En tajua näitä vastauksia. Miksi kukaan haluaa elää tuollaista elämää? Tai jos ei halua, niin miksi sitten noin toimitaan?
Meillä voi kyläillä arkisin, mutta jokaiselle arki-illalle en halua vieraita. Pari kertaa viikossa ihan ok! Vieraille tarjotaan kahvia tai ruokaa tai mitä nyt muutkin ottavat, eli mitään hienoa kestitystä ei ole.
Vierailun aikana tehdään mitä muutenkin tehtäisiin, autetaan samalla lapsia läksyissä, iltatoimia, ripustetaan pyykit tai kuoritaan perunoita. Samalla voi seurustella. Vieras voi auttaa, jos on sen tyyppinen.
Jos joku lapsi pitää viedä tai hakea jostain, ei siihen tarvita meitä molempia aikuisia, joten toinen voi olla vieraiden kanssa (ja kuoria niitä perunoita samalla vaikka).
Meillä on neljä lasta.
Vierailija kirjoitti:
Joitain tuntuu kovasti ärsyttävän ne perheet, joilla on sosiaalista elämää viikollakin. Miksiköhän
Ei, vaan just päinvastoin. Nyt tuntuu joitain kovasti ärsyttävän, ettei kaikille käy sosiaalinen elämä arki-iltoina. Elämä jää elämättä ja lapset traumatisoituu ja vanhemmat ovat narsisteja ja mitä muuta.
Kai me sitten ollaan poikkeus, kun näin ei ole käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ihme ettei kukaan halua lapsia.
Ei siis näemmä riitä että hoitaa työnsä, hoitaa lapsensa, hoitaa kotinsa ja on itse tyytyväinen.
Pitää pyörittää jotain ihmeellistä perhelehti-idylliä vielä nimenomaan niinä kahtena tuntina jotka arki-illassa jää kotiin tulon ja nukkumaan menon väliin.
Muuten on narsisti ja lapset traumatisoituu, eikä saa kokemuksia muista aikuisista ja lapsista.
Nää jutut käy aina vaan pähkähullummiksi!
En sovi tapaamisia arki-illoille edes sinkkuna ja lapsettomana. Arkena tehdään töitä ja illalla levätään tai käydään harrastuksessa. Hareastus on sellainen ettäs sinne voi tulla mukaan. Mutta kotiini ei ole kukaan tervetullut arkena enkä mieluusti mene muillekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kasvanut tuppukylässä maalla. Äiti oli kotirouva.
En muista että arkena olisi koskaan ikinä iltaisin kyläilty. Ainoastaan nimipäivät juhlittiin aina just sinä tiettynä päivänä. Ja syntymäpäiviä juhlittiin 50 vee ylöspäin ja sitä saattoi kestää monta päivää, vieraita tuli tipottain.
Milloin tää on tämmöiseksi mennyt, että lapset traumatisoituu jos ei arki-iltana käy vieraita???
Vierailija kirjoitti:
Kuvaukset lapsiperhe-elämästä kuulostavat aivan kauhealta. Milloin ehditte elää, jos arki on pelkkää suoritusta?
En kyllä koe tätä meidän arkea suoritukseksi. Minulle juuri se perhe-elämän eläminen on sitä ”elämistä”. Enemmän koen ne vierailut suorituksena. Tuliko yllätyksenä että jotkut nauttivat siitä, että tehdään perheen kesken ruokaa, syödään yhdessä ja sen jälkeen ulkoillaan tai pelaillaan porukalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on nimenomaan mukavaa olla rauhassa kotona perheeni kanssa sosiaalisen työpäivän jälkeen. Minusta ei ole mukavaa tavata sukulaisia/ystäviä arkisin.
Minulla ei edes ole lapsia, mutta en silti tahdo nähdä ketään töiden jälkeen. Tahdon syödä rauhassa, käydä lenkillä rauhassa, lukea rauhassa.
Aina välillä tuntuu että ihmiset yliarvioivat merkityksensä ystävilleen. Minusta ystäviä nähdään silloin kun kummallekin sattuu sopimaan. Jos menee pitkään niin ettei nähdä, se nyt harvemmin on mikään kovin suuri vahinko. Ainakin jos elää parisuhteessa, ainakin minun mieheni on sen verran mielenkiintoinen keskustelija että ystävien tapaamisen jälkeen on yleensä aika lattea olo, että tämän keskustelun tason takiako uhrasin oman rauhani?
Me käydään arki-iltaisin kylässä piipahtamassa ja samoin meille on aina tervetullut kyläilemään arkenakin. Ei tuossa ole koskaan ollut mitään ongelmaa. En oikein ymmärrä ihmisiä täällä että mikä siinä niin vaikeata voi olla ? Normaalielämä sujuu hyvin siinä sivussa vaikka olisi vieraitakin lyhyesti piipahtamassa, näin ainakin meillä ja kaikilla meidän ystävillä joilla on pieniä lapsia. Päinvastoin, vierailut piristävät arki-iltaakin ja eihäjn sitä nyt tarvitse tuntitolkulla olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meille voi tulla kylään. Hyvin on aikaa, vieraista ei stressata niiden kestitsemistä erikseen miettimällä. Kellonajasta ja sopimuksesta riippuen tarjolla on vaikka sitä makaroonilaatikkoa tai sit kahvia ja vaikka kaupan pullapitko. Rennommin itse pääsee kun lapsillekin on kavereita, eikä tuu itsekään höyryttyä niin paljon kotihommia kun ottaa rennosti rupatellen. Tiskikoneen voi toki täyttää/tyhjentää siinä ohessa.
Sitä ihmettelen, onko noin suurella osalla ihmisistä yli tunnin työmatkat vai pitävätkö he 2h lounastaukoja, vai miksi töissä menee niin kauan että lapsi pitää viedä kukonlaulun aikaan hoitoon ja hakemaan pääsee vasta viiden jälkeen. Ei silloin varmaan ehdikään kuin syödä ja nukkua, kun pitää olla aikaisin nukkumassa.
Itse teen joko 9-17 tai 6.30-14.30 työaikaa, on siinä päivästä riippuen aikaa jossain kohti. Lapseni ovat myös tottuneet, että eri päivinä on eri aikataulut ja joskus vähän väsyttää, toisena päivänä voi nukkua pitkään, mut ei ne siitä kiukkua. Ehkä jos heidät pienestä asti opettaa joustamattomaan minuuttiaikatauluun, on vaikea oppia sopeutumista?
Vierailija kirjoitti:
Meille voi tulla kylään. Hyvin on aikaa, vieraista ei stressata niiden kestitsemistä erikseen miettimällä. Kellonajasta ja sopimuksesta riippuen tarjolla on vaikka sitä makaroonilaatikkoa tai sit kahvia ja vaikka kaupan pullapitko. Rennommin itse pääsee kun lapsillekin on kavereita, eikä tuu itsekään höyryttyä niin paljon kotihommia kun ottaa rennosti rupatellen. Tiskikoneen voi toki täyttää/tyhjentää siinä ohessa.
Sitä ihmettelen, onko noin suurella osalla ihmisistä yli tunnin työmatkat vai pitävätkö he 2h lounastaukoja, vai miksi töissä menee niin kauan että lapsi pitää viedä kukonlaulun aikaan hoitoon ja hakemaan pääsee vasta viiden jälkeen. Ei silloin varmaan ehdikään kuin syödä ja nukkua, kun pitää olla aikaisin nukkumassa.
Itse teen joko 9-17 tai 6.30-14.30 työaikaa, on siinä päivästä riippuen aikaa jossain kohti. Lapseni ovat myös tottuneet, että eri päivinä on eri aikataulut ja joskus vähän väsyttää, toisena päivänä voi nukkua pitkään, mut ei ne siitä kiukkua. Ehkä jos heidät pienestä asti opettaa joustamattomaan minuuttiaikatauluun, on vaikea oppia sopeutumista?
Ei missään oe sanottu että lapsi olisi pitkää päivää hoidossa. Kuvittelet vaan.
Se on sa ottu että kaikilla ei päiväkoti ole vieressä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaukset lapsiperhe-elämästä kuulostavat aivan kauhealta. Milloin ehditte elää, jos arki on pelkkää suoritusta?
Word! Ei ihme että kukaan ei enää halua lapsia ja syntyvyys nälkävuosien tasolla. Nämä kuvaukset että 17.30 saavutaan kotiin ja sit on ruoka 18, iltapala 19 ja lapset petiin... Meillä ainakin jaksoivat virkeinä 21 (22) asti ja voitiin kyläillä, ulkoilla ja harrastaa iltaisin, ylipäätään viettää aikaa yhdessä (9-10h yöunet ja päiväkodissa päiväunet, aivan riittävä). Samoin oli omassa lapsuudessa, usein kävi tuttavaperheitä arkisin tai me kävimme toisten luona. Nykyään kaikki tuntuu olevan jotenkin hankalaa ja pakkomielteistä lasten kanssa. Mun mielestä lapsille on tärkeä kokemus että heidän kanssaan halutaan elää ja tehdä yhdessä rennosti. Nykyään on semmonen super Nanny meininki, että lapset ja perheet ovat paviaaneja, jotka pitää laittaa kuriin. Ilo ja elämä pois, ja tilalle minuuttiaikataulu ja suorittaminen...
Olen itse aika väsynyt töiden jälkeen, enkä jaksaisi enää jutella/seurustella kenenkään kanssa työpäivän jälkeen. Lapsissa on ihan tarpeeksi. Ja käyn itse klo 21 nukkumaan, että jaksan nousta taas aamulla töihin, siksi lapsetkin menevät klo 20 nukkumaan. Jos lapset valvois jonnekin kymmeneen niin oma nukkumaanmenoaika menisi jo puolille öin. Sitten yöuni jää lyhyeksi. Haluan myös illalla hetken omaa aikaa ihan rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Tämän palstan mukaan heille ei saa koskaan tulla kylään.
Ei arkena, ei pyhinä, ei päivällä eikä illalla.
Kummallisia täysin outoja naisia nämä.
Eikä saa sukulaiset tulla yövieraaksi, eikä kukaan yleensäkään minnekään, edes heidän asuntonsa, kotinsa läheisyyteen.
Piiloon juoksevat kotonakin kun ovikello soi, lapset sylissä ja kuiskitaan niille että olkaa nyt hiljaa p.rkele.
Ja tämä on aivan totta ja oikeasti läheltä nähty juttu.
Kai useimmat sentään soittavat puhelimella ennen kuin soittavat yllättäen ovikelloa? - Minä en yllätysvieraita kaipaa, en varsinkaan kaivannut silloin kun lapset olivat kotona. Kerrankin oli koululainen lukemassa seuraavan päivän kokeita varten, kun naapuriperhe työntyi yllättäen ovesta sisään.
Vierailija kirjoitti:
Meille voi tulla kylään. Hyvin on aikaa, vieraista ei stressata niiden kestitsemistä erikseen miettimällä. Kellonajasta ja sopimuksesta riippuen tarjolla on vaikka sitä makaroonilaatikkoa tai sit kahvia ja vaikka kaupan pullapitko. Rennommin itse pääsee kun lapsillekin on kavereita, eikä tuu itsekään höyryttyä niin paljon kotihommia kun ottaa rennosti rupatellen. Tiskikoneen voi toki täyttää/tyhjentää siinä ohessa.
Sitä ihmettelen, onko noin suurella osalla ihmisistä yli tunnin työmatkat vai pitävätkö he 2h lounastaukoja, vai miksi töissä menee niin kauan että lapsi pitää viedä kukonlaulun aikaan hoitoon ja hakemaan pääsee vasta viiden jälkeen. Ei silloin varmaan ehdikään kuin syödä ja nukkua, kun pitää olla aikaisin nukkumassa.
Itse teen joko 9-17 tai 6.30-14.30 työaikaa, on siinä päivästä riippuen aikaa jossain kohti. Lapseni ovat myös tottuneet, että eri päivinä on eri aikataulut ja joskus vähän väsyttää, toisena päivänä voi nukkua pitkään, mut ei ne siitä kiukkua. Ehkä jos heidät pienestä asti opettaa joustamattomaan minuuttiaikatauluun, on vaikea oppia sopeutumista?
Itse olen opettaja, ja työt alkaa aamulla klo 8, loppuu yleensä aikaisintaan klo 16 (yleensä venyy klo 17-18 ennenkuin pääsee lähtemään töistä) tai sitten työt jatkuu kotona, eli ei voi tulla vieraita. Toki lomat on sitten erikseen mutta muuten koko vuosi tätä.
Suomalainen yhteiskunta elää pääosin kahdeksasta neljään, ja tunnin työmatkat ovat hyvin tavallisia.
Tarkoittaa sitä, että vaikkei olisi askareita, tavallinen lapsiperhepäivä on kutakuinkin tämänkaltainen:
6:30 - Herätys. Lapset pitää saada ylös viimeistään seitsemältä.
7:00-7:30 - Lapset päiväkotiin työmatkalla.
8:00 - Työpäivä alkaa. Kahdeksasta neljään ei nimittäin tarkoita, että töihin lähdetään kotoa kahdeksalta, vaan sitä että tehokas työaika alkaa tasan kahdeksalta. Ei kiinnosta jos sinun alallasi ei ole näin, hyvin monella alalla on.
12:00 - Lounas. Setvitään puolison kanssa kuka hakee lapset päiväkodista kotimatkalla, ja kuka vie harrastuksiin.
16:00 - Kotiin lähtö. Kotimatkalla haetaan lapset tarhasta, ehkä koukataan kaupassa hakemassa maitoa koska on loppunut ennen aikojaan.
17:00-17:30 - Kotona, aletaan laittaa ruokaa.
18:00-18:30 - Ruoka on valmista ja aletaan syödä, syötetään lapset samalla.
19:00-19:15 - Aika hyvin on jos 45 minuutissa saa koko perhe syötyä. Sitten onkin tiskien aika, paska tsägä jos ei ole tiskikonetta, silloin tiskeihin menee seuraavat 15min.
20:00 - Pienet lapset menee yleensä nukkumaan suunnilleen näihin aikoihin. Ne jotka eivät mene, alkavat hoitaa iltatoimia johon menee yhtäkkiä helposti tunti kun luetaan satua, pyydetään yövettä yöpöydälle ja käydään pari kertaa vessassa.
21:00 - Vanhemmilla on hetki aikaa istua sohvalla ja kysellä toistensa kuulumisia. Sängyssä pitää kuitenkin olla nukkumisvalmiina jo 22:30, jos tarvitsee 8h unta.
Näin menee monilla tuntemillani perheillä se lapsiperhearki ainakin siihen saakka, kunnes lapset ovat jotain ala-asteen puoliväliä jolloin läksyissä tarvitsee auttaa jo vähän vähemmän. Jos lapsi tarvitsee paljon läksyapua, siihen hupenee helposti tunti heti kun on tultu kotiin, ja iltaruoka siirtyy jonnekin kello 18.
Missä ihmeen välissä se kiva pieni leikkihetki on vaikka oikein toisit tuomisiakin? En syyttäisi ystävääsi siitä, ettei hän halua lasten arkirytmin heittävän häränpyllyä siksi että olet joustamaton.
Arvelisin, että kun lapsia ei vielä ollut niin ei ollut mitään ongelmaa "hengailla" viikonloppuisin ja kiertää baareja tms. Nyt yhtäkkiä kun on lapsia niin pitäisikin väen vängällä nähdä arkena tai muuten on paska ystävä? :/ Kun ennen lapsia taas oli paska ystävä jos ei voinut nähdä viikonloppuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Ei ole pakko. Sitähän täällä on sanottu. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta jos haluaisi, muttei jaksa, niin sitten kannattaa miettiä missä vika. Ehkä organisoinnissa.
Okei, mutta ON siis täysin OK, jos mä ihan oikeasti en halua? Ja on mahdollista, että elämä on näin täysin onnellista, jos koko perhe nauttii rauhallisista illoista?
Huh. Kivi vierähti sydämeltäni.
Mun mielestäni tätä ei esim. lainaamassani viestissä lainkaan tuotu esiin, vaan esitettiin koti-iltojen rauhoittaminen "ahdistavana joka päivä tarpomisena" ja melko yksiselitteisesti asiana, josta lapset saavat traumoja. Jos missasin viestistä jonkun kohdan, niin kertokaa.
Siis siinähän tuotiin lasten tarpeet esille. Että olisi hyvä, että lapsella on kontakteja muihinkin aikuisiin ja lapsiin. Toki niitä päiväkodissa tulee. Lapset nauttii huomiosta. Mutta tuskin siitä traumoja tulee. Lähinnä, että normiarjessa otetaan myös rennosti, ei suoriteta ja pingoteta esim. aina klo 19 tehtävä sitä ja tätä. Mutta niinhän teillä tehdään, otetaan rennosti.
Meidän autistiselle lapselle yhden illan yllätysvieras saattaa laittaa pariksi päiväksi kaikki vaikeammaksi. Nämä jankkaajat, jotka sanovat ettei lapsiperheessä saa elää kellolleen ja rennosti pitää ottaa vieraita vastaan, kuulostaa lähinnä sukulaisiltani, jotka eivät ymmärrä lapsen haasteita ja kuvittelevat että heidän jatkuva läsnäolo lapsen arjessa olisi lapsen pelastus. Todellisuudessa lapsen tarpeet otetaan paremmin huomioon päiväkodissa kuin sukulaisten taholta ja lapselle päiväkodin henkilöstö on jos rakkaampaa kuin sukulaiset. Tämä johtuu ihan siitä, että täyttävät puheella ääniherkän lapsen ympäristön ja paheksuvat kun tämä ei tätä kestä, sekä he tunkeilevat jatkuvasti lapsen kanssa vuorovaikutukseen, eivätkä ymmärrä että lapselle oikeasti se päivän isoin ja tärkein vuorovaikutussaavutus on tapahtunut päivällä kun hän on pystynyt vastavuoroiseen leikkiin toisen lapsen kanssa.
En oikein ymmärrä ihmisiä, joilla on kova tarve määrittää miten toisten pitää elää arkea ja elämäänsä. Jos sinua ei kutsuta kylään toisen luo, niin sille on joku syy. Se syy on sinussa itsessäsi tämä näiden toisten elämässä, mutta se nyt vaan on siedettävä ettei joka paikkaan ole tervetullut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Ei ole pakko. Sitähän täällä on sanottu. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta jos haluaisi, muttei jaksa, niin sitten kannattaa miettiä missä vika. Ehkä organisoinnissa.
Okei, mutta ON siis täysin OK, jos mä ihan oikeasti en halua? Ja on mahdollista, että elämä on näin täysin onnellista, jos koko perhe nauttii rauhallisista illoista?
Huh. Kivi vierähti sydämeltäni.
Mun mielestäni tätä ei esim. lainaamassani viestissä lainkaan tuotu esiin, vaan esitettiin koti-iltojen rauhoittaminen "ahdistavana joka päivä tarpomisena" ja melko yksiselitteisesti asiana, josta lapset saavat traumoja. Jos missasin viestistä jonkun kohdan, niin kertokaa.
Siis siinähän tuotiin lasten tarpeet esille. Että olisi hyvä, että lapsella on kontakteja muihinkin aikuisiin ja lapsiin. Toki niitä päiväkodissa tulee. Lapset nauttii huomiosta. Mutta tuskin siitä traumoja tulee. Lähinnä, että normiarjessa otetaan myös rennosti, ei suoriteta ja pingoteta esim. aina klo 19 tehtävä sitä ja tätä. Mutta niinhän teillä tehdään, otetaan rennosti.
Meidän autistiselle lapselle yhden illan yllätysvieras saattaa laittaa pariksi päiväksi kaikki vaikeammaksi. Nämä jankkaajat, jotka sanovat ettei lapsiperheessä saa elää kellolleen ja rennosti pitää ottaa vieraita vastaan, kuulostaa lähinnä sukulaisiltani, jotka eivät ymmärrä lapsen haasteita ja kuvittelevat että heidän jatkuva läsnäolo lapsen arjessa olisi lapsen pelastus. Todellisuudessa lapsen tarpeet otetaan paremmin huomioon päiväkodissa kuin sukulaisten taholta ja lapselle päiväkodin henkilöstö on jos rakkaampaa kuin sukulaiset. Tämä johtuu ihan siitä, että täyttävät puheella ääniherkän lapsen ympäristön ja paheksuvat kun tämä ei tätä kestä, sekä he tunkeilevat jatkuvasti lapsen kanssa vuorovaikutukseen, eivätkä ymmärrä että lapselle oikeasti se päivän isoin ja tärkein vuorovaikutussaavutus on tapahtunut päivällä kun hän on pystynyt vastavuoroiseen leikkiin toisen lapsen kanssa.
En oikein ymmärrä ihmisiä, joilla on kova tarve määrittää miten toisten pitää elää arkea ja elämäänsä. Jos sinua ei kutsuta kylään toisen luo, niin sille on joku syy. Se syy on sinussa itsessäsi tämä näiden toisten elämässä, mutta se nyt vaan on siedettävä ettei joka paikkaan ole tervetullut.
Sekin on siedettävä ilman ap:n kokemaa syyllistämistä, että jollei itse voi koskaan sovittaa tapaamista viikolle, niin vastaavasti sen toisenkaan ei tarvitse sovittaa niitä viikonloppuihinsa.
Se että kuvitellaan hysteerisesti että lapsi traumatisoituu jos ma-to illalla ei ole vieraita.