Lue keskustelun säännöt.
Päiväkoti-ikäisten vanhemmat - saako teille tulla arkena kylään?
Minun on vaikea sopia näkemisiä kaverini ja hänen päiväkoti-ikäisen lapsensa kanssa. Itselläni on harvoin vapaita viikonloppuja, mutta kaverini ei koskaan halua sopia näkemisiä töiden jälkeen arki-illoille, vaan syyllistävään sävyyn vaatii tapaamisia vain viikonlopuille.
Asumme hyvin lähellä toisiamme, joten etäisyyden takia arki-iltojen vierailut eivät koidu ongelmaksi. Ja tosiaan, tarkoitus on nähdä yhdessä lapsen kanssa, ja useimmiten niin että minä tulisin kylään (tarjoilut mukana) tai ulkoilisimme kaikki yhdessä. Näettekö te päiväkoti-ikäisten vanhemmat kavereita tai kaveriperheitä iltaisin, vai onko tämä haaste kaikille?
Kommentit (447)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
8
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on niin lyhyt, että senkin vuoksi siitä arjesta kannattaisi yrittää tehdä mukavaa. Ettei vain odoteta viikonloppua tai lomaa. Jos vaikka kerran viikossa unohtaisi kotityöt ja kokkaamisen. Laittaisi sen verran isomman satsin toisena päivänä, että yhtenä päivänä siihen ruoan tekemiseen ei menisi aikaa ja ehtisi vaikka ulos kävelylle ystävien kanssa tai puistoon leikkimään. Ottaisi eväät mukaan niin iltapalan voisi syödä puistossa. Ehkä se arki tuntuisi vähemmän raskaalta ihan koko perheelle, kun tehtäisiin yhdessä asioita ja vietettäisiin kiireetöntä aikaa eikä vain kiirehditä paikasta toiseen ja koko ajan suoriteta.
Itsekin olen tuollaista ruuhka-arkea elänyt, siihen kyllästynyt ja omaa asennetta ja sitä myöten perheen arkea paremmaksi muuttanut. Toki tässä auttaa osallistuva mies joka haluaa viettää aikaa perheen kanssa.
Se ettei ole kiinnostunut käyttämään vähiä tuntejaan muiden näkemiseen ei tarkoita että arki olisi kurjaa.
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
Ja mitään tästähän ei voi tehdä kuin just arki-iltoina?
Uskon että tässä pointti ei ollut se, mitä voi tehdä arkena tai mitä voi tehdä viikonloppuna. Vaan se, että haluaa tehdä näitä kyseisiä asioita juuri arkena.
Miksi nuo pitää saada tehdä nimenomaan ma-to, eikä pe-su?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on niin lyhyt, että senkin vuoksi siitä arjesta kannattaisi yrittää tehdä mukavaa. Ettei vain odoteta viikonloppua tai lomaa. Jos vaikka kerran viikossa unohtaisi kotityöt ja kokkaamisen. Laittaisi sen verran isomman satsin toisena päivänä, että yhtenä päivänä siihen ruoan tekemiseen ei menisi aikaa ja ehtisi vaikka ulos kävelylle ystävien kanssa tai puistoon leikkimään. Ottaisi eväät mukaan niin iltapalan voisi syödä puistossa. Ehkä se arki tuntuisi vähemmän raskaalta ihan koko perheelle, kun tehtäisiin yhdessä asioita ja vietettäisiin kiireetöntä aikaa eikä vain kiirehditä paikasta toiseen ja koko ajan suoriteta.
Itsekin olen tuollaista ruuhka-arkea elänyt, siihen kyllästynyt ja omaa asennetta ja sitä myöten perheen arkea paremmaksi muuttanut. Toki tässä auttaa osallistuva mies joka haluaa viettää aikaa perheen kanssa.
Se ettei ole kiinnostunut käyttämään vähiä tuntejaan muiden näkemiseen ei tarkoita että arki olisi kurjaa.
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
Ja mitään tästähän ei voi tehdä kuin just arki-iltoina?
Voi, mutta silti arkea on se viisi päivää viikossa, leijonanosa. Sitäpaitsi meillä ja aika monella muulla on epäsäännölliset työajat, joku on etänä tai perhevapaalla kotona, jotkut tekevät vajaata työviikkoa, lapset ovat vain osa-aikaisesti hoidossa... Arki-illat voi olla helppoja ja pitkiä, kun taas viikonlopulla mökkeilyä tai muuta. Eli milloin vaan nähdään kun se sopii, ns. "arki" jaetaan eikä odotella juhlahetkiä, lomia tai pidempiä vapaita. Näen myös omia kavereitani lyhyellä varoitusajalla töidenkin jälkeen, vaikka iltalenkillä kun lapset nukkuvat. Toki se on helppoa, koska suuri osa kavereista asuu aika lähellä ja julkiset kulkuneuvot toimivat täällä päin.
Meillä on yhden siskoni perhe tällainen "ollaan illat vain omalla porukalla", joten olen nähnyt läheltä myös sitä elämää.
Saa tulla, ja käydään itse myös arkena kylässä. En ymmärrä miksi jotkut lapsiperheet tekee elämästään niin helvetin hankalaa, ja eletään vain niille lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on niin lyhyt, että senkin vuoksi siitä arjesta kannattaisi yrittää tehdä mukavaa. Ettei vain odoteta viikonloppua tai lomaa. Jos vaikka kerran viikossa unohtaisi kotityöt ja kokkaamisen. Laittaisi sen verran isomman satsin toisena päivänä, että yhtenä päivänä siihen ruoan tekemiseen ei menisi aikaa ja ehtisi vaikka ulos kävelylle ystävien kanssa tai puistoon leikkimään. Ottaisi eväät mukaan niin iltapalan voisi syödä puistossa. Ehkä se arki tuntuisi vähemmän raskaalta ihan koko perheelle, kun tehtäisiin yhdessä asioita ja vietettäisiin kiireetöntä aikaa eikä vain kiirehditä paikasta toiseen ja koko ajan suoriteta.
Itsekin olen tuollaista ruuhka-arkea elänyt, siihen kyllästynyt ja omaa asennetta ja sitä myöten perheen arkea paremmaksi muuttanut. Toki tässä auttaa osallistuva mies joka haluaa viettää aikaa perheen kanssa.
Se ettei ole kiinnostunut käyttämään vähiä tuntejaan muiden näkemiseen ei tarkoita että arki olisi kurjaa.
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
Ja mitään tästähän ei voi tehdä kuin just arki-iltoina?
Voi, mutta silti arkea on se viisi päivää viikossa, leijonanosa. Sitäpaitsi meillä ja aika monella muulla on epäsäännölliset työajat, joku on etänä tai perhevapaalla kotona, jotkut tekevät vajaata työviikkoa, lapset ovat vain osa-aikaisesti hoidossa... Arki-illat voi olla helppoja ja pitkiä, kun taas viikonlopulla mökkeilyä tai muuta. Eli milloin vaan nähdään kun se sopii, ns. "arki" jaetaan eikä odotella juhlahetkiä, lomia tai pidempiä vapaita. Näen myös omia kavereitani lyhyellä varoitusajalla töidenkin jälkeen, vaikka iltalenkillä kun lapset nukkuvat. Toki se on helppoa, koska suuri osa kavereista asuu aika lähellä ja julkiset kulkuneuvot toimivat täällä päin.
Meillä on yhden siskoni perhe tällainen "ollaan illat vain omalla porukalla", joten olen nähnyt läheltä myös sitä elämää.
Miten sunä olet sitä nähnyt kun et ole perhettä?
Joitain tuntuu kovasti ärsyttävän ne perheet, joilla on sosiaalista elämää viikollakin. Miksiköhän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun noita vastauksia lukee, niin tuntuu, että suurin osa on yh-äitejä, joilla on päivätyön lisäksi vastuu yksin perheen hoidosta. Vai onko mies pelkkä statisti, joka seisoo vain tumput suorana ja odottaa valmista. Jakaa työt, hyvät ihmiset! Totuttakaa lapset vauvasta asti siihen, että kumpi vanhempi tahansa voi laittaa heidät yöpuulle. Ja miksi sen nukkumaanmenon valmistelun pitää kestää niin tuhottoman kauan?
Ruokapuolesta sen verran, että ruokaa kannattaa tehdä kerralla isompi annos, ettei joka päivä tarvitse alkaa tahdä koko ateriaa alusta asti. Kun kotona on valmista ruokaa, sen kun lämmittää, niin ei tule sorrutuksi puolivalmisteisiin tai eineksiin.
Ja vielä lapsiin: pitääkö teillä olla sen jälkeen täysi hiljaisuus, kun lapsi en mennyt nukkumaan? Ajattelin nimittäin, että aikuinen vierashan voisi tulla pistäytymään sitten, kun lapsi on jo unten mailla. Vai nukkuvatko kaikkien lapset olohuoneessa ja keittiössä?
Jotenkin tuli tästä kyläilyvastaisuudesta mieleen, potevatko vanhemmat, varsinkin äidit, tässäkin asiassa samaa suorittamista, joka uuvuttaa heidät töissäkin. Opetelkaa priorisoimaan ja organisoimaan sekä rentoutumaan. Kaiken ei huushollissa tarvitse näyttää samalta kuin sisustuslehdissä.
En voi ymmärtää miksi sitä että neljänä päivänä keskittyy omaan perheeseem, omaan työhön, omaan kotiin ja omiin harrastuksiin pidetään jotenkin elämättä jättämisenä.
Eikö just noiden pitäisi olla se elämän koko perusta ja nautinnollisinta elämässä?
Eikä se että suttusessa kodissa siinä sivussa mättää vieraiden einestä tai kököttää väkisin pimeässä leikkipuistossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on niin lyhyt, että senkin vuoksi siitä arjesta kannattaisi yrittää tehdä mukavaa. Ettei vain odoteta viikonloppua tai lomaa. Jos vaikka kerran viikossa unohtaisi kotityöt ja kokkaamisen. Laittaisi sen verran isomman satsin toisena päivänä, että yhtenä päivänä siihen ruoan tekemiseen ei menisi aikaa ja ehtisi vaikka ulos kävelylle ystävien kanssa tai puistoon leikkimään. Ottaisi eväät mukaan niin iltapalan voisi syödä puistossa. Ehkä se arki tuntuisi vähemmän raskaalta ihan koko perheelle, kun tehtäisiin yhdessä asioita ja vietettäisiin kiireetöntä aikaa eikä vain kiirehditä paikasta toiseen ja koko ajan suoriteta.
Itsekin olen tuollaista ruuhka-arkea elänyt, siihen kyllästynyt ja omaa asennetta ja sitä myöten perheen arkea paremmaksi muuttanut. Toki tässä auttaa osallistuva mies joka haluaa viettää aikaa perheen kanssa.
Se ettei ole kiinnostunut käyttämään vähiä tuntejaan muiden näkemiseen ei tarkoita että arki olisi kurjaa.
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
Ja mitään tästähän ei voi tehdä kuin just arki-iltoina?
Miksi ihmeessä haluaisit opettaa lapsillesi että tavallinen arkipäiväinen elämä olisi jotain vain viikonloppuun kuuluvaa luksusta?
Henkilökohtaisesti pelkään aina, vahvasti narsistisen vanhemman lapsena kasvaneena, että tällaisissa perheissä joille arkivierailut eivät sovi, saattaa olla käytössä sellaisia tapoja joiden ei haluta paljastuvan vieraille. Ei myöskään haluta että lapsi pääsisi näkemään miten normaalit perheet toimivat tai saisi mitään vaikutteita ulkopuolelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on niin lyhyt, että senkin vuoksi siitä arjesta kannattaisi yrittää tehdä mukavaa. Ettei vain odoteta viikonloppua tai lomaa. Jos vaikka kerran viikossa unohtaisi kotityöt ja kokkaamisen. Laittaisi sen verran isomman satsin toisena päivänä, että yhtenä päivänä siihen ruoan tekemiseen ei menisi aikaa ja ehtisi vaikka ulos kävelylle ystävien kanssa tai puistoon leikkimään. Ottaisi eväät mukaan niin iltapalan voisi syödä puistossa. Ehkä se arki tuntuisi vähemmän raskaalta ihan koko perheelle, kun tehtäisiin yhdessä asioita ja vietettäisiin kiireetöntä aikaa eikä vain kiirehditä paikasta toiseen ja koko ajan suoriteta.
Itsekin olen tuollaista ruuhka-arkea elänyt, siihen kyllästynyt ja omaa asennetta ja sitä myöten perheen arkea paremmaksi muuttanut. Toki tässä auttaa osallistuva mies joka haluaa viettää aikaa perheen kanssa.
Se ettei ole kiinnostunut käyttämään vähiä tuntejaan muiden näkemiseen ei tarkoita että arki olisi kurjaa.
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
Ja mitään tästähän ei voi tehdä kuin just arki-iltoina?
Miksi ihmeessä haluaisit opettaa lapsillesi että tavallinen arkipäiväinen elämä olisi jotain vain viikonloppuun kuuluvaa luksusta?
Henkilökohtaisesti pelkään aina, vahvasti narsistisen vanhemman lapsena kasvaneena, että tällaisissa perheissä joille arkivierailut eivät sovi, saattaa olla käytössä sellaisia tapoja joiden ei haluta paljastuvan vieraille. Ei myöskään haluta että lapsi pääsisi näkemään miten normaalit perheet toimivat tai saisi mitään vaikutteita ulkopuolelta.
Kuule kyllä perhe elää ihan normaalia elämää viikonloppuisinkin.
Eikä sun traumojasi paranna jotkun omituiset arkityönäytökset. Vinksahtanutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Vierailija kirjoitti:
Kun noita vastauksia lukee, niin tuntuu, että suurin osa on yh-äitejä, joilla on päivätyön lisäksi vastuu yksin perheen hoidosta. Vai onko mies pelkkä statisti, joka seisoo vain tumput suorana ja odottaa valmista. Jakaa työt, hyvät ihmiset! Totuttakaa lapset vauvasta asti siihen, että kumpi vanhempi tahansa voi laittaa heidät yöpuulle. Ja miksi sen nukkumaanmenon valmistelun pitää kestää niin tuhottoman kauan?
Ruokapuolesta sen verran, että ruokaa kannattaa tehdä kerralla isompi annos, ettei joka päivä tarvitse alkaa tahdä koko ateriaa alusta asti. Kun kotona on valmista ruokaa, sen kun lämmittää, niin ei tule sorrutuksi puolivalmisteisiin tai eineksiin.
Ja vielä lapsiin: pitääkö teillä olla sen jälkeen täysi hiljaisuus, kun lapsi en mennyt nukkumaan? Ajattelin nimittäin, että aikuinen vierashan voisi tulla pistäytymään sitten, kun lapsi on jo unten mailla. Vai nukkuvatko kaikkien lapset olohuoneessa ja keittiössä?
Jotenkin tuli tästä kyläilyvastaisuudesta mieleen, potevatko vanhemmat, varsinkin äidit, tässäkin asiassa samaa suorittamista, joka uuvuttaa heidät töissäkin. Opetelkaa priorisoimaan ja organisoimaan sekä rentoutumaan. Kaiken ei huushollissa tarvitse näyttää samalta kuin sisustuslehdissä.
Aamen! 👏 Tätä joku yritti sanoa monta sivua sitten, mutta sitten iski jankuttaja.
Ja kyllä isäkin osaa. Voi viedä pirpanat joskus myös kavereille kylään, että äiti saa levätä. Tai leipoa pullaa tai tehdä ruokaa tai kuskata harrastuksiin. Jaetaan ne hommat.
Iltahommiin menee 10 minuuttia, pisu, pesu ja iltasatu. Jos suihkussa käydään 20 min.
Kerran viikossa kun siivoo son siinä. Kukin kerää omat tavaransa ja vaatteensa. Myös se päiväkotilainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Ei ole pakko. Sitähän täällä on sanottu. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta jos haluaisi, muttei jaksa, niin sitten kannattaa miettiä missä vika. Ehkä organisoinnissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Ei ole pakko. Sitähän täällä on sanottu. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta jos haluaisi, muttei jaksa, niin sitten kannattaa miettiä missä vika. Ehkä organisoinnissa.
Okei, mutta ON siis täysin OK, jos mä ihan oikeasti en halua? Ja on mahdollista, että elämä on näin täysin onnellista, jos koko perhe nauttii rauhallisista illoista?
Huh. Kivi vierähti sydämeltäni.
Mun mielestäni tätä ei esim. lainaamassani viestissä lainkaan tuotu esiin, vaan esitettiin koti-iltojen rauhoittaminen "ahdistavana joka päivä tarpomisena" ja melko yksiselitteisesti asiana, josta lapset saavat traumoja. Jos missasin viestistä jonkun kohdan, niin kertokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on joku ihmeellinen pakkomielteinen "minäminäminä olen paras äiti joka kilpailee jopa sillä että varmasti kotimme näyttää myös arkena sosiaaliselta ihanalta idylliltä ja minäminäminä olen niin rento että ei haittaa että on sotkua ja että minäminäminä osaan delegoida 24/7 ja olla sosiaalinen ja puh ja puh" -hypersuorittaja...
Oikein superkulissikyhääjä potenssiin sata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun noita vastauksia lukee, niin tuntuu, että suurin osa on yh-äitejä, joilla on päivätyön lisäksi vastuu yksin perheen hoidosta. Vai onko mies pelkkä statisti, joka seisoo vain tumput suorana ja odottaa valmista. Jakaa työt, hyvät ihmiset! Totuttakaa lapset vauvasta asti siihen, että kumpi vanhempi tahansa voi laittaa heidät yöpuulle. Ja miksi sen nukkumaanmenon valmistelun pitää kestää niin tuhottoman kauan?
Ruokapuolesta sen verran, että ruokaa kannattaa tehdä kerralla isompi annos, ettei joka päivä tarvitse alkaa tahdä koko ateriaa alusta asti. Kun kotona on valmista ruokaa, sen kun lämmittää, niin ei tule sorrutuksi puolivalmisteisiin tai eineksiin.
Ja vielä lapsiin: pitääkö teillä olla sen jälkeen täysi hiljaisuus, kun lapsi en mennyt nukkumaan? Ajattelin nimittäin, että aikuinen vierashan voisi tulla pistäytymään sitten, kun lapsi on jo unten mailla. Vai nukkuvatko kaikkien lapset olohuoneessa ja keittiössä?
Jotenkin tuli tästä kyläilyvastaisuudesta mieleen, potevatko vanhemmat, varsinkin äidit, tässäkin asiassa samaa suorittamista, joka uuvuttaa heidät töissäkin. Opetelkaa priorisoimaan ja organisoimaan sekä rentoutumaan. Kaiken ei huushollissa tarvitse näyttää samalta kuin sisustuslehdissä.
Aamen! 👏 Tätä joku yritti sanoa monta sivua sitten, mutta sitten iski jankuttaja.
Ja kyllä isäkin osaa. Voi viedä pirpanat joskus myös kavereille kylään, että äiti saa levätä. Tai leipoa pullaa tai tehdä ruokaa tai kuskata harrastuksiin. Jaetaan ne hommat.
Iltahommiin menee 10 minuuttia, pisu, pesu ja iltasatu. Jos suihkussa käydään 20 min.
Kerran viikossa kun siivoo son siinä. Kukin kerää omat tavaransa ja vaatteensa. Myös se päiväkotilainen.
MIKSI tämä olisi tavoitetila?
Sen sijaan että perhe on onnellisena yhdessä kotona neljä arki-iltaa viikossa ja sitten viikonloppuisin ollaan sosiaalisia.
Mikä tuossa ihmeellisessä pakkosäätämisessä juuri ma-to-iltoina on se ylivertainen parhaus?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Ei ole pakko. Sitähän täällä on sanottu. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta jos haluaisi, muttei jaksa, niin sitten kannattaa miettiä missä vika. Ehkä organisoinnissa.
Okei, mutta ON siis täysin OK, jos mä ihan oikeasti en halua? Ja on mahdollista, että elämä on näin täysin onnellista, jos koko perhe nauttii rauhallisista illoista?
Huh. Kivi vierähti sydämeltäni.
Mun mielestäni tätä ei esim. lainaamassani viestissä lainkaan tuotu esiin, vaan esitettiin koti-iltojen rauhoittaminen "ahdistavana joka päivä tarpomisena" ja melko yksiselitteisesti asiana, josta lapset saavat traumoja. Jos missasin viestistä jonkun kohdan, niin kertokaa.
Siis siinähän tuotiin lasten tarpeet esille. Että olisi hyvä, että lapsella on kontakteja muihinkin aikuisiin ja lapsiin. Toki niitä päiväkodissa tulee. Lapset nauttii huomiosta. Mutta tuskin siitä traumoja tulee. Lähinnä, että normiarjessa otetaan myös rennosti, ei suoriteta ja pingoteta esim. aina klo 19 tehtävä sitä ja tätä. Mutta niinhän teillä tehdään, otetaan rennosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Ei ole pakko. Sitähän täällä on sanottu. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta jos haluaisi, muttei jaksa, niin sitten kannattaa miettiä missä vika. Ehkä organisoinnissa.
Okei, mutta ON siis täysin OK, jos mä ihan oikeasti en halua? Ja on mahdollista, että elämä on näin täysin onnellista, jos koko perhe nauttii rauhallisista illoista?
Huh. Kivi vierähti sydämeltäni.
Mun mielestäni tätä ei esim. lainaamassani viestissä lainkaan tuotu esiin, vaan esitettiin koti-iltojen rauhoittaminen "ahdistavana joka päivä tarpomisena" ja melko yksiselitteisesti asiana, josta lapset saavat traumoja. Jos missasin viestistä jonkun kohdan, niin kertokaa.
Siis siinähän tuotiin lasten tarpeet esille. Että olisi hyvä, että lapsella on kontakteja muihinkin aikuisiin ja lapsiin. Toki niitä päiväkodissa tulee. Lapset nauttii huomiosta. Mutta tuskin siitä traumoja tulee. Lähinnä, että normiarjessa otetaan myös rennosti, ei suoriteta ja pingoteta esim. aina klo 19 tehtävä sitä ja tätä. Mutta niinhän teillä tehdään, otetaan rennosti.
Ja niitä kontakteja ei siis voi olla koskaan muulloin kuin ma-to ilta-aikaan? Eikö tämä nimenomaan ole ihan järjetöntä pingottamista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun noita vastauksia lukee, niin tuntuu, että suurin osa on yh-äitejä, joilla on päivätyön lisäksi vastuu yksin perheen hoidosta. Vai onko mies pelkkä statisti, joka seisoo vain tumput suorana ja odottaa valmista. Jakaa työt, hyvät ihmiset! Totuttakaa lapset vauvasta asti siihen, että kumpi vanhempi tahansa voi laittaa heidät yöpuulle. Ja miksi sen nukkumaanmenon valmistelun pitää kestää niin tuhottoman kauan?
Ruokapuolesta sen verran, että ruokaa kannattaa tehdä kerralla isompi annos, ettei joka päivä tarvitse alkaa tahdä koko ateriaa alusta asti. Kun kotona on valmista ruokaa, sen kun lämmittää, niin ei tule sorrutuksi puolivalmisteisiin tai eineksiin.
Ja vielä lapsiin: pitääkö teillä olla sen jälkeen täysi hiljaisuus, kun lapsi en mennyt nukkumaan? Ajattelin nimittäin, että aikuinen vierashan voisi tulla pistäytymään sitten, kun lapsi on jo unten mailla. Vai nukkuvatko kaikkien lapset olohuoneessa ja keittiössä?
Jotenkin tuli tästä kyläilyvastaisuudesta mieleen, potevatko vanhemmat, varsinkin äidit, tässäkin asiassa samaa suorittamista, joka uuvuttaa heidät töissäkin. Opetelkaa priorisoimaan ja organisoimaan sekä rentoutumaan. Kaiken ei huushollissa tarvitse näyttää samalta kuin sisustuslehdissä.
Aamen! 👏 Tätä joku yritti sanoa monta sivua sitten, mutta sitten iski jankuttaja.
Ja kyllä isäkin osaa. Voi viedä pirpanat joskus myös kavereille kylään, että äiti saa levätä. Tai leipoa pullaa tai tehdä ruokaa tai kuskata harrastuksiin. Jaetaan ne hommat.
Iltahommiin menee 10 minuuttia, pisu, pesu ja iltasatu. Jos suihkussa käydään 20 min.
Kerran viikossa kun siivoo son siinä. Kukin kerää omat tavaransa ja vaatteensa. Myös se päiväkotilainen.
MIKSI tämä olisi tavoitetila?
Sen sijaan että perhe on onnellisena yhdessä kotona neljä arki-iltaa viikossa ja sitten viikonloppuisin ollaan sosiaalisia.
Mikä tuossa ihmeellisessä pakkosäätämisessä juuri ma-to-iltoina on se ylivertainen parhaus?
Mikä pakkosäätäminen? Kaikki tekee mitä tykkää. Pointti oli, että jos on vallitsevaan tilanteeseen tyytymätön (vaikka liian väsynyt äiti), niin kannattaa pohtia, missä vika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari juttua: kyllä täällä ketjussa on useampi sitä mieltä, että arjen ei tarvitse olla ankeaa eikä myöskään aina ns ydinperheeseen rajattua. Itse olen kirjoittanut tänne kaksi viestiä ja tämä on kolmas. Kyllä meitä on, jotka emme usko, että parasta valmistelua ja kasvamista hyvään (aikuis)elämään on jotkut 1,5h-iltapuuhasulkeiset jotka nielaisee jokaisesta illasta ison palan, vaan se, että lapsille opettaa lähipiirin merkityksen ja yhteisöllisyyttä. Meille turvaverkkoa ja sosiaalinen henkireikä on nimenomaan ne kaveriperheet, joiden arkirytmiin pääsemme osalliseksi ja joiden luona nähdään vähän erilaisiakin tapoja. Lapset rakastavat olla lauman jatkona, ja siinä myös ainoat lapset kokevat sisarussuhteen veroista yhdessä kasvamista. Ilot ovat isompia yhdessä koettuina, ja raskaat päivät rikkonaisine öineen jaksetaan yhdessä, kun muut tietävät miltä ne tuntuvat. Joku tuo ruuan mukanaan, yksi vie koiran ulos, joku varaa saunavuoron, toinen nostaa pyykkitelineen syrjään sen sijaan että käyttäisi illan viikkaamiseen ja puunaamiseen. Lapset saavat hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös siitä, että pääsevät kaveriaikuisen satuhetkeä kuuntelemaan tai kummisedän kanssa puistoon. Näkevät, että omat vanhemmat nauttivat elämästään eivätkä ole uhrautuneet heidän takiaan. Jos aikuisuus on ahdistavaa ja joka päivä tarpomista, miksi kukaan haluaisi olla aikuinen ja kasvaa isoksi, ottaa vastuuta?
On tosi jees, jos toi yhteisöllisyys on teille jees. :)
Mutta tässäkin viestissä on oudosti vedetty yhtäläisyysmerkit rutiiniarjen ja ahdistavan tarpomisen, uhrautumisen välille. (Tämä on ketjussa yhdistänyt jankkaajan viesteiltä tuntuvia viestejä - pahoittelut sinulle, jos et ole tämä jankkaaja vaan sattumalta kirjoitat samaan tapaan.)
Toisn sanoen, mites jos meidän arki ei ole meille mitkään "iltapuuhasulkeiset", vaan ihanaa, rentouttavaa perheen omaa aikaa? Onko tämä teille sosiaalisemmille OK, vai onko meidän pakko alkaa hampaat irvessä suorittaa sosiaalisuutta, ja vielä nimenomaan arki-iltaisin, jotta lapsemme eivät saa traumoja vaan voivat kasvaa yhteisöllisyyteen?
Mä nimittäin rauhaa rakastavana introverttinä enemmän uhriutuisin siitä. :D
Ei ole pakko. Sitähän täällä on sanottu. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta jos haluaisi, muttei jaksa, niin sitten kannattaa miettiä missä vika. Ehkä organisoinnissa.
Okei, mutta ON siis täysin OK, jos mä ihan oikeasti en halua? Ja on mahdollista, että elämä on näin täysin onnellista, jos koko perhe nauttii rauhallisista illoista?
Huh. Kivi vierähti sydämeltäni.
Mun mielestäni tätä ei esim. lainaamassani viestissä lainkaan tuotu esiin, vaan esitettiin koti-iltojen rauhoittaminen "ahdistavana joka päivä tarpomisena" ja melko yksiselitteisesti asiana, josta lapset saavat traumoja. Jos missasin viestistä jonkun kohdan, niin kertokaa.
Siis siinähän tuotiin lasten tarpeet esille. Että olisi hyvä, että lapsella on kontakteja muihinkin aikuisiin ja lapsiin. Toki niitä päiväkodissa tulee. Lapset nauttii huomiosta. Mutta tuskin siitä traumoja tulee. Lähinnä, että normiarjessa otetaan myös rennosti, ei suoriteta ja pingoteta esim. aina klo 19 tehtävä sitä ja tätä. Mutta niinhän teillä tehdään, otetaan rennosti.
Ja niitä kontakteja ei siis voi olla koskaan muulloin kuin ma-to ilta-aikaan? Eikö tämä nimenomaan ole ihan järjetöntä pingottamista?
Kuka niin sanoi? Ihan milloin vain voi olla kontakteja. Ootko sä taas se jankkaaja?
Uskon että tässä pointti ei ollut se, mitä voi tehdä arkena tai mitä voi tehdä viikonloppuna. Vaan se, että haluaa tehdä näitä kyseisiä asioita juuri arkena.