kun olit pieni, huusiko äiti sinulle raivolla?

No ei onneksi huutanut

mä en muista että äiti olisi mulle koskaan huutanut, mutta suutus päissään on kyllä uhkaillut selkäsaunalla... taisin olla kyllä silloin isompi kuin 3v. eihän se mukavalta tuntunut ja omituisinta oli siinä se että mietin silloin lapsena että kun saan omia lapsia niin sitten uhkailen heitä samalla lailla... no en uhkaillut :) joskus kyllä pääsee multakin rumia sanoja ja asioita suusta kun 5v on täysin mahdoton ja uhkailen ihan käsittämättömällä asiallla mitä en koskaan tulisi toteuttamaan, mutta onneksi näitä sattuu niiiiiin harvoin 1kertaa puolessa vuodessa kun on sellainen tilanne ettei kertakaikkiaan jaksa tai osaa muuta kuin uhkailla tyhmillä asioilla...

Ehkä se kuuluu vanhemmuuteen. Joskus on keinot vähissä. Mutta kannattaa oikeasti miettiä sitä että mistä raivoat... onko joku hidastelu siihen oikeasti kunnon syy... voisitko vaikka vaan pukea sen lapsen itse ja kertoa samalla lapselle että olet hyvin suuttunut ja vihainen ja miksi...

Huusi, ja saatiin myös tukkapöllyä ja joskus, joskin harvemmin, ihan selkäsauna. Tai jonkun risun kävi äiti tai isä nappaamassa koivusta ja sillä veteli pari kertaa kintuille.

Ja ei kyllä jäänyt mulla mitään traumoja lapsuudesta. 

En huuda omille lapsilleni enkä kurita heitä selkäsaunalla tai tukkapöllyillä, mutta se ei johdu siitä, että koin sen itse lapsena niin kamalaksi etten sitä omilleni ikinä soisi. Mies (lasten isä) saattaa joskus uhmakasta 2-vuotiasta ottaa niskavilloista vähän kiinni, mutta koskaan ei olla tukistettu "oikeasti". 

Kyllähän sitä joskus tulee ääntä korotettua, mutta ikinä en ole kurkku suorana karjunut lapsille, miehelle ehkä joskus pahimpien riitojen aikana :D (lapset ei kuulemassa)

Oonki monesti miehen kanssa miettinyt, että miten kovasti selkään jotkut ovat saaneet kun on jäänyt pysyvä jälki. Meitä molempia on siis kuritettu lapsena myös fyysisesti, mutta ei noita kertoja edes muista kuin ehkä pari hassua. Jos lasta oikeasti lyö/hakkaa ja pieksää niin kyllähän se nyt jälkensä jättää, mutta onko jollakin oikeasti jäänyt traumoja tavallisista tukkapöllyistä? 

Nelonen et voi olla tosissasi jos pidät niskahiuksista vetämistä normaalina.  Pyydä että miehes tekee sulle saman kun taaperolle, ja mieti tarkkaan miltä se tuntuu. Ihan sairasta teidän käsitys normaalista.

[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 08:58"]

Nelonen et voi olla tosissasi jos pidät niskahiuksista vetämistä normaalina.  Pyydä että miehes tekee sulle saman kun taaperolle, ja mieti tarkkaan miltä se tuntuu. Ihan sairasta teidän käsitys normaalista.

[/quote]

Miehen tehtävä ei ole kouluttaa vaimoaan. Mun mielestä on ihan älytöntä verrata noin.

ohis, joka samoilla linjoilla nelosen kans

Mun äiti ja isä huusi ja raivosi. Tuli tukkapöllyä, vyöstä ja retuuttelua. Meitä oli viisi lasta pienessä asunnossa, joten paineita varmaan oli.. mutta ikinä, en ikinä omalle lapselleni moisia kauheuksia tekisi. En muistele näitä retuutuksia pahalla, ne ovat ollutta ja mennyttä. Mutta se tuska ja kipu ja puhdas pelko sillä hetkellä  kun vanhempi käyttäytyi holtittonasti.. en halua lapselleni samaa tunnetta edes hetkeksi, vaikka pysyviä vaurioita siitä ei tulekkaan. Siskoni toimii samalla tavalla kuin vanhempamme.. ei toki vyöllä lyö, mutta ääni kyllä nousee ja rumia sanoja lentelee. Ahdistavia ne tilanteet.

Ei huutanut. Olisi pitänyt. Olen aina sitten säikkynyt tilanteita, joissa minulle korotetaan ääntä. En pääse niistä sitten edes ajatuksen tasolla yli. Mulla oli jotenkin ylisuojeleva lapsuus.

En noin pienelle raivonnut, mutta nyt murrosikäisen vanhempana on esiin tullut sellaisia puolia joista en itsekään pidä :( Käsiksi en ole käynyt koskaan.

Kutonen, olisi aika terveellistä tän äidin joka antaa miehensä repii lasta tukasta, tuntea miten se sattuu, ettei vähättelis niskaviloista kiinni ottamista, sehän on arin paikka hiuksissa. Vai pitääkö miehen sallia tehdä pienelle pahaa????? Ja ainahan väkivalta eskaloituu, eikö?

Olen usein ihmetellyt, miten minun vanhempani ja muut kasvattajat - äitini kuoli ollessani alle kouluikäinen - pysyivät rauhallisina ja johdonmukaisina, vaikka itse olin todella temperamenttinen tapaus. Kun itsekin muistan ne hurjat raivopuuskani ja niitä häpeän... Olin siis kyllä toisaalta "ihana" lapsi, avoin ja rohkea, mutta myös todella rajoja koetteleva. Isoisä saattoi minulle korottaa ääntään, koska hän oli se, jolta olin temperamenttini selkeästi muutenkin perinyt, mutta hänkin oli kyllä sukupolvensa mieheksi todella valistunut kasvattaja.  Vanhemmat lapset pystyvät yhden käden sormin laskemaan ne kerrat, kun heille on annettu piiskaa, nuorimpia ei ole enää kuritettu ollenkaan. Tukkapöllyjä ei ole annettu ollenkaan. 

Koska kaikki aikuiset, jotka huolehtivat minusta 8-9-vuotiaaksi, olivat näin rauhallisia,   kuvioihin astuneen äitipuolen hermoilu tuli sitten itselleni melkoisena shokkina. Ei hänkään huutanut minulle, mutta saattoi jättää esim. vihaisia lappuja ympäri taloa, jos olin sotkenut tai siirrellyt tavaroita. Tämä tuntui pahalta jo pienenä, ja nyt ymmärrän, kuinka passiivisagressivinen hän oli! Ymmärrän kyllä nykyään häntäkin jo paremmin. Äitipuolen omat biologiset lapset, kaksi poikaa, olivat näin jälkikäteen ajateltuna äärettömän kilttejä ja helppoja lapsia, joten ei hänellä tainnut oikein olla keinoja pienen, traumatisoituneen tytön kasvattamiseen. 

Ei huutanut, päin vastoin saattoi olla puhumatta kaksi viikkoakin ja vain huokailla kädet sylissä hämärässä istuen.

Ei huutanut. En tajua miten äiti pystyi olemaan niin hallittu. Kolme lasta, kolmivuorotyö ja juoppo mies. 

Kyllä huusi. Hän myös heitteli minua tavaroilla, töni minua seinää päin, painoi lattiaa vasten koko kehonsa voimalla (käytännössä istui päälläni), poltti minua föönillä, repi hiuksista... Myös mykkäkoulua hän harrasti, ja riitamme eivät koskaan päättyneet ennen kuin minä pyysin anteeksi. Kaiken tuollaisen kohtelun jälkeen.

En osaa sanoa miltä pelkkä huutaminen tuntuisi, koska tuohon liittyi lapsuudenkodissani niin paljon muutakin. Mutta jotenkin kun äidillä naksahti, hänen huutamisensa oli sellaista ettei hän kuunnellut enää vastauksia. Vähän niinkuin aggressiiviset koirat joilla rähjääminen tulee selkäytimestä, mikään järjen ääni ei enää siinä vaiheessa auttanut vaan sitten mentiin.

En tiedä kuinka paljon haittaa pelkästä huutamisesta on, mutta kuten olet huomannut, ei siitä hyötyäkään ole. Rauhallinen lähestymistapa auttaisi varmaan paremmin. Minä nimittäin silloin lapsena tiesin turpaani ottaessanikin että minä olen tässä se voittaja, koska minä en ole se joka mielipuolisena huutaa, hajottaa tavaroita ja satuttaa pientä lasta. Tavallaan kaikki valta oli silloin minulla, vaikkei ehkä käytännössä ollutkaan.

Ei huutanut. Äitini oli alistunut, masentunut ihminen ja me lapset teimme kaikkemme suojellaksemme häntä mielipahalta. Meidän koko perhe pyöri äidin hyvän mielen tai mustan mielen ympärillä, kukaan ei saanut koskaan olla vihainen koska äiti oli ilmoittanut ettei sitten kestäisi sitä. Mulle ei ikinä oikein selvinnyt, mitä olisi tapahtunut jos oltaisiin oltu hankalia, mut lapsena kuvittelin et äiti ehkä vaan särkyisi ja jotenkin häviäisi, lakkaisi olemasta, ja se tuntui kauhealta.

Omille lapsilleni olen kyllä huutanut pari vuotta sitten ihan jatkuvasti. Mulla ei ole koskaan ollut mitään keinoja käsitellä aggressiota, en ole edes tunnistanut itsessäni ikinä mitään tuollaisia tunteita, kunnes lapset syntyivät ja tunneperäinen stressi jotenkin löi  yli. Olen sen jälkeen opetellut käsittelemään näitäkin tunteita, ja pikkuhiljaa se alkaa onnistua. Ennen olin vaan joko ylikiltti tai raivohullu, nykyään huudan harvoin ja se aggressiivisuus on muuttunut sellaiseksi jämäkkyydeksi ja energiaksi jonka avulla asiat tapahtuu. Se ei ole enää sellaista vihaa, vaan enemmän käyttövoimaa.

Huusi, mutta ei ole jäänyt mitään traumoja. Tosin meillä siihen ei liittynyt mitään muuta kuin se, ettääiti näytti huutamalla olevansa vihainen jostain asiasta, jolloin tiesin tehneeni väärin. Ei siis mitään ylläolevissa kommenteissa esille tuleva suorastaan sadistista lapsen kiusaamista. Omille lapsille tulee välillä huudettua myös, mutta aina yritän tehdä selväksi, että miksi ko. asia minua suututtaa ja myös sen, että lapsiei itsessään ole paha vaan hän on tehnyt jotain väärin ja voi tekonsa korjata. Mielestäni lapselle täytyy voida näyttää myös kielteisiä tunteita, että hän oppii itsekin niitä näyttämään eikä sulkeudu. Lisäksi samoin opitaan, että vaikka jotkut asiat kiukuttavat, niin niistä voi päästä yli.

Ei raivonnut. Itse huusin kuin vihtapiru välillä esikoiselle mutta lopetin sen kun oma tilanteeni (stressi) väheni.

On huutanut ja tukkapöllyä on kyllä tullut.. Kerran isä löi nyrkin pöytään niin että astiat kaatui, silloin pelästyimme:D vyöllä on uhkailtu mutta veli siitä pari kertaa tais vaan saada. Hoitotädilläkin oli koivunoksa keittiön hyllyllä.. Niin ja olen nuori -95 syntynyt. En ole silti ajatellut lapsuuttani mitenkään traumaattisena, päin vastoin.

Ei huutanut eikä raivonnut ei isäkään, asiat selvitettiin puhumalla, siihen oli aikaa. Sama peli nyt omassa kodissani, aikaa on aina oltava riittävästi niin asiat luonnistuu ilman huutamatta. Kyllä ne on kaameita koteja joissa vanhemmat huutaa ja raivoaa päivittäin, niitäkin on ikävä kyllä.

Ap, lue Kiukkukirja, agressiokasvattajan opas! Sun täytyy saada itsesi järjestykseen, jotta voit onnistua lapsenkasvatuksessa. Äiti 3-v raivoamassa ei voi kasvattaa lastaan 3-v ratkaisemaan ne kehityshaasteet onnistuneesti. Hoida homma nyt kuntoon, niin on helpompi murrosikä..

Ollaan saatu sen ajan normipiiskat, eli tukkapöllyä, niskavilloja, luunappeja... isä oli se joka huusi, äiti ei koskaan. Nuo negatiiviset tunteet olivat ainoita mitä selvästi näytettiin, muuten meillä halailtiin ja pussattiin tosi vähän. Isän kanssa välit on edelleen melko etäiset, äidin kanssa paremmat.

Omalle lapselleni en toivottavasti ikinä huuda. Kuritus on ehdoton ei, sitä en hyväksy missään tapauksessa. Vanhemman tehtävä ei ole satuttaa lastaan, sanokoon tukistajat mitä sanovat.