kun olit pieni, huusiko äiti sinulle raivolla?

[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 09:11"]

Kutonen, olisi aika terveellistä tän äidin joka antaa miehensä repii lasta tukasta, tuntea miten se sattuu, ettei vähättelis niskaviloista kiinni ottamista, sehän on arin paikka hiuksissa. Vai pitääkö miehen sallia tehdä pienelle pahaa????? Ja ainahan väkivalta eskaloituu, eikö?

[/quote]

On ihan sairaan pahaa joo. Mietipä kumpi on pahempi, henkinen väkivalta (karjutaan pää punaisena kaikki rumatkin asiat siinä korvan vieressä) vai pieni nappaaminen hiuksista?

Kun mä olin pieni, mulle on sanottu vihaisesti mm. "miten susta on tullutkin tuollainen!?" ja "sinä et kyllä ikinä tee yhtään mitään mitä käsketään!" ym. alentavalta tuntuvia lauseita ja mua on myös tukistettu ja annettu luunappia. Kymmenenkertaa paremmin on mieleen jäänyt ne puheet kuin mitä pienet tukistamiset, vaikka äiti koskaan edes mitään niin kovin rumaa sanonut.

Se, että karjuu vihaisena vieressä on mun mielestä paljon pahempi kuin se pieni tukistus tai luunappi.

Ei koskaan raivonnut täyttä kurkkua. Mutta oli tarpeen vaatiessa kyllä vihainen ja komensi äkäisesti, mutta maltillisesti.

Ei meillä kumpikaan vanhempi menettänyt koskaan hermojaan niin, että olisi karjunut pää punaisena ja raivoissaan. Vaikka välillä onkin oltu kiukkuisia, kiukuteltu, maristu  ja haukuttu ja paiskottu ovia puolin ja toisin. :)

Mies on joskus saanut mua kohtaan sellaisia ihme karjuntaraivokohtauksia. Silloin olen alkanut karjua takaisin. Mua ärsyttää, kun se ei osaa yhtään riidellä alkamatta sitten kamalaa mesoamista vaan lietsoo mutkin karjumaan. Hyvä, kun otit asian puheeksi, tähän täytyy puuttua siltä varalta, että meille tulisi joskus lapsi.

Kasvattaminen on taitolaji! Ken sen taitaa saa tyytyväisyyttä takaisin moninkertaisena kun itse vanhenee ja lapset kasvaa.

Huutamista ja piiskaa saaneena sanoisin, että se vihahuutaminen on paha-asia. Se murtaa lapsen itsetunnon ja lapsi ryhtyy pitämään itseään huonona. Siitä seuraa taas monenmoista muuta harmia, joita on vaikea korjata. Paljon parempi on madaltaa ääntään ja sanoa silmiin katsoen rauhallisena ja rauhallisesti mitä tarkoitat.

Kasvatus alkaa jo siis taaperoikäisenä eli tuodaan tietyt rutiinit kuten lelujen korjaaminen yhdessä, syöminen perheenä...ja taaperolle pikkuasioita toimitettavaksi, josta tietenkin kiitos ja pikku kehu.

[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 09:27"]

Olen usein ihmetellyt, miten minun vanhempani ja muut kasvattajat - äitini kuoli ollessani alle kouluikäinen - pysyivät rauhallisina ja johdonmukaisina, vaikka itse olin todella temperamenttinen tapaus. Kun itsekin muistan ne hurjat raivopuuskani ja niitä häpeän... Olin siis kyllä toisaalta "ihana" lapsi, avoin ja rohkea, mutta myös todella rajoja koetteleva. Isoisä saattoi minulle korottaa ääntään, koska hän oli se, jolta olin temperamenttini selkeästi muutenkin perinyt, mutta hänkin oli kyllä sukupolvensa mieheksi todella valistunut kasvattaja.  Vanhemmat lapset pystyvät yhden käden sormin laskemaan ne kerrat, kun heille on annettu piiskaa, nuorimpia ei ole enää kuritettu ollenkaan. Tukkapöllyjä ei ole annettu ollenkaan. 

Koska kaikki aikuiset, jotka huolehtivat minusta 8-9-vuotiaaksi, olivat näin rauhallisia,   kuvioihin astuneen äitipuolen hermoilu tuli sitten itselleni melkoisena shokkina. Ei hänkään huutanut minulle, mutta saattoi jättää esim. vihaisia lappuja ympäri taloa, jos olin sotkenut tai siirrellyt tavaroita. Tämä tuntui pahalta jo pienenä, ja nyt ymmärrän, kuinka passiivisagressivinen hän oli! Ymmärrän kyllä nykyään häntäkin jo paremmin. Äitipuolen omat biologiset lapset, kaksi poikaa, olivat näin jälkikäteen ajateltuna äärettömän kilttejä ja helppoja lapsia, joten ei hänellä tainnut oikein olla keinoja pienen, traumatisoituneen tytön kasvattamiseen. 

[/quote]

Jättää lapselle aggressiivisia lappuja pitkin asuntoa? Kuinka pimeä voi ihminen olla? Viestii lapselle jollain LAPUILLA?

Pitäisi kyllä tarkkaan tutkia psykologin pakeilla ihan kaikki, jotka on lasten kanssa tekemisissä. Niin biologiset kuin puolivanhemmatkin.

äidilläni pimeni vintti montakin kertaa kun tappelimme sisarusten kesken. Huusi pää punaisena ja tukisti. Joskus piilouduin sängyn alle piiloon.

olen silti ihan normaali aikuinen. Välillä tosin pelottaa että mitä jos en pystykkään kontrolloimaan itseäni jos saan lapsia. 

Juu, huusi ja tukisti ja pari kertaa muistan että sain vyöllä persiille. En minä sitä pahalla muista, aiheesta ne joka kerran olivat ja toisaalta kyllä äiti sitten halasi ja rakastikin. Luulen että tuo on aika normaalia tuon ikäluokan äideissä, olen itse yli neljänkymmenen ja äitini on syntynyt 1940-luvulla. Sen jälkeen ovat kasvatukselliset normit muuttuneet rajusti.

Ei.

Enkä ole itsekään huutanut lapsilleni kun he olivat pieniä. Vasta nyt kun ovat teinejä olen sortunut muutaman kerran huutamaan kurkku suorana. Pyrin välttämään sitä kuitenkin. Ja pyydän jälkikäteen anteeksi.

Oma äitini ei pahemmin huutanut, muttei juurikaan antanut hellyydenosoituksia, eikä puhunut tunteista. Hän oli väsynyt, eikä erityisemmin meitä lapsia kasvattanut. Useimmat meistä sisaruksista oli arkoja ja epävarmoja lapsina ja myöhemminkin. Äitini oli ja on yhä kuitenkin rakas.

Olen kahden lapsen äiti ja huudan lapsilleni silloin tällöin, valitettavasti. En vain kykene halitsemaan hermojani, jos esim. kaksi kertaa jostain asiasta huomautettuani, sanat menevät kuin kuuroille korville.

Siinä missä oma äitini ei huutanut, eikä myöskään juuri osoittanut hellyyttä, minä huudan, mutta myös pussaan ja halaan. Kerron päivittäin lapsilleni kuinka heitä rakastan. Mielestäni oma "toimintamallini" on lapsen kasvulle ja kehitykselle vähemmän huono (eli parempi). Satunnainen huutaminen ei vahingoita lasta samalla tavalla kuin tunteettomassa ilmapiirissä eläminen. 

Ei huutanut, koskaan. Ristiriitatilanteissa tai lasten uhmatessa äiti alkoi itkeä, ettei jaksa kiukuttelua tai oli ihan välinpitämätön. Äti suhtautui marttyyrmaisesti erimielisyyksiin ja kaikki rajojen kokeilut jäi siihen, ettei vaan äitille tulisi paha mieli. Suhtautuminen oli hyvin vinoutunutta.

En puollustele vanhemman huutamista todellakaan, mutta parempi antaa jotain selkeää ja johdonmukaista palautetta lapselle kuin olla välinpitämätön tai syyllistävä.

Omien lasteni myötä olen joutunut käsittelemään hyvin paljon omia tunteitani ja tapaani käsitellä negatiivisia tunteita.

Ei huutanut, kai. En oikein muista. Isä oli meillä se joka huusi pää punaisena ja se oli silloin ihan hiton pelottava (mutta koskaan ei meitä kurittanut). Äiti kyllä motkotti aina ja kaikesta enkä muista juuri positiivista palautetta häneltä kuulleeni ja äidiltä myös ne satunnaiset tukistukset ja luunapitkin tulivat.

Isän huutamisen laitan vanhempieni huonon parisuhteen piikkiin, joka sitten purkautui myös huutamisena meille lapsille. Isä ei ole kertaakaan raivonnut samalla tavalla sen jälkeen, kun he erosivat.

Odotan vähän jännittyneenä, että pystynkö olemaan huutamatta omalle lapselleni sitten, kun hän (ja mahdolliset tulevat sisarukset) ovat uhmassa... esikoinen on nyt vasta 5kk ikäinen.

Oma äitini korotti ääntään kyllä, samoin isäni, mutta eivät he huutaneet. Remmiä kyllä saatiin muutaman kerran, mutta yhden kerran muistan, kun en sitä olisi todellakaan ansainnut. Se vaikuttaa vieläkin elämääni pahasti, muista kerroista ei ole jäänyt traumoja.

Jouduttiin kyllä "nurkkaan häpeemään" eli johonkin nurkkaan seisomaan ja kasvot nurkkaan päin. Pois sai tulla, kun äiti antoi luvan. Nykyään tuohon on "hellempi" keino, eli jäähypenkki, mutta silloin sanottiin "nurkkaan häpeemään". Se häpeäminen seuraa näin aikuisenakin.

Omalle lapselle (nyt 3v) olen kyllä muutaman kerran korottanut ääntäni kunnolla, mutta heti sen jälkeen omantunnontuskissa pyytänyt anteeksi. Nyttemmin tajunnut, että olin silloin kamalan väsynyt ja stressaantunut, mutta siitä on nyt opittu.

Kerran olen myös ottanut niskavilloista kiinni ja taluttanut omaan huoneeseen. En siis tukistanut millään tavalla. Pidin peukolan ja etusormen välissä hiustupsua ja ohjasin toisella kädellä kävelevää poikaa. Nopeasti tajusi, että sattuu, jos päätään liikauttaa ja yrittää pistää vastaan käskylleni. Se oli sen yhden kerran ja sen jälkeen ei ole "tarvinnut". Ei kyllä näytä siltä, että traumoja olisi jäänyt tuosta. Enemmän se olisi sattunut, jos olisin väkipakolla pidellyt rimpuilevaa poikaa kiinni ja kantanut omaan huoneeseen.

Äiti on varmasti joskus huutanutkin, mutta trauma on jäänyt siitä yhdestä kerrasta kun hän ei enää voinut pidätellä itkuaan. Molemmilla oli vähän huono aamu, en halunnut nousta sängystä ja lähteä päiväkotiin, äidillä oli jo kiire töihin. Vieläkin tuntuu pahalta, vähän syylliseltä, ajatella tuota hetkeä, muistan sen elävästi : (

Isä taas huusi enemmänkin ja remmillä ja vitsoilla on uhkailtu, ikinä ei kuitenkaan toteutunut uhkaukset. Kerran jouduin hiuksista raahatuksi huoneeseeni, olin jo hiukan vanhempi, ehkä 12v, joten sen muistan hyvin. Vähempikin olisi tilanteessa riittänyt. Äiti oli tästä hyvin pahoillaan, isä taas ei ole koskaan puhunut tapahtumasta.

Kyllä se varmaan huusi, jos mokasin tai en osannut ilmaista itseäni.

Huusi ja minä huusin takaisin.

Ei jäänyt traumoja, mutta on toki aiheuttanut ristiriitoja aikuisiän ihmissuhteissa, kaikilla kun ei ole kotoa opittua mallia siitä, että erimielisyydet hoidetaan huutamalla.

Olen vähän aseeton tilanteissa, joissa toinen on oppinut, että riidan tullen sulkeudutaan ja mökötetään päivätolkulla tai sitten niellään se oma kiukku, eikä selvitellä asioita ollenkaan, ollaan vaan kohta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oma mallini kun on rääkyä paha olo ja turhautuminen pihalle ja sitten paistaa aurinko molemmin puolin.

Näitä ongelmia siis esiintynyt sekä parisuhteissa että ystävyyssuhteissa nuorempana, nykyään ne ystävyydet ei ole enää niin tiiviitä ja tunteikkaita, etteikö pystyisi itseään hillitsemään.

Toisaalta isäni on hyvin maltillinen ja rauhallinen ihminen, joten sitäkin mallia olen saanut. Se taas kuitenkin kohdistuu enemmän odotuksiin puolisoa kohtaan - pitäisi niellä kaikki ja huutomyrskyn tullen ottaa vaan kaikki vastaan ja sitten sen jälkeen kyetä vielä järkevään keskusteluun. Isäni ei ollut mikään lapatossu, mutta ei myöskään lähtenyt räyhäämiseen mukaan. En tosin muista vanhempieni hirveästi riidelleen lapsuudessani, joskus äiti korotti väsyneenä ääntään ja isäni pyöritteli olohuoneessa päätään ja naureskeli.

Olen onneksi löytänyt hyvin paljon isäni kaltaisen miehen, joka antaa minun meuhkata, ei ota sitä itseensä ja kyselee sitten myrskyn laannuttua, että mikä olikaan ongelma.

Kyse oli äidin kanssa siis huutamisesta, ei mistään haukkumisesta tai uhkailusta.

Huusi ja joo -on jäänyt traumat! Suosittelen että yrität hillität itsesi jotenkin, kun ei siitä mitään hyötyäkään ole.