Mitä sitten, kun lapsi/lapset muuttaa pois kotoa?

Ei kai se lasten poismuutto nyt niin kamalaa ole? Meillä vanhin lapsi muutti nyt syksyllä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja on ollut ihan kivaa. Muutti tosin lähelle ja käy usein kotona. Itsekin olen yöpynyt hänen luonaan. 

Ehkä tilannetta helpottaa se, että jäljelle jäi vielä neljä kotona-asuvaa. Kyllä minulla aika kuluu ilman lapsiakin. Miehen, harrastusten, ystävien ja kotitöiden parissa. Elämä helpottuu kummasti, kun ei tarvitse enää huolehtia lasten koulujutuista, terveellisistä aterioista (lasten makuun), harrasuksiin viemisistä, rahan jakamisesta... (Oletusarvona, että kun lapsi muuttaa omaan kotiin, raha-asiat ovat hallussa)

Ei sitä tiedä millaista se on ennen kuin se tapahtuu. Ikävä kyllä teistä monen unelmat tulevat todennäköisesti ajamaan karille. Teistä ei tulekaan taikaiskusta vapaita, vaan saatte yhden tai useamman vanhuksen palloksi jalkaanne, tai sitten teistä tulee liiankin vapaita eli avioliittonne päättyy. Kyseessä on oikeasti iso elämän taitekohta. Itsekin odotin pesän tyhjenemistä kovasti, mutta sitä seurasi pari aivan helvetillistä vuotta. Tuntui että ihan kaikki meni säpäleiksi yhtä aikaa. Riippuen toimialasta työpaikalla alkaa samoihin aikoihin tuntea olevansa liian vanha eikä yhtäkkiä enää olekaan niiden joukossa, joita pidetään pätevinä ja osaavina ja edustavina. Kremppoja alkaa tulla, ja ne kuuluisat vaihdevuodet. Nauttikaa kuulkaa lapsiperhevaiheesta niin kauan kuin se teillä vielä on. Sen jälkeen elämä on pelkkää alamäkeä. Toki sopeutumiskyvystä riippuen. Joidenkin mielestä elämä on edelleen ihanaa, mutta uskon sen kertovan, että he tyytyvät vähään.

Viisikymppiset hehkuttavat olevansa elämänsä voimissa. Ihan totta. Mahalasku on kuitenkin lähempänä kuin he arvaavatkaan.

No minulla tällainen tilanne. Erosimme vuosi sitten. Kaksi nuorinta asuvat viikko-viikko systeemillä isänsä ja minun luona. Isot lapset muuttivat kaikki syksyllä opiskeluidensa perässä. Toisin sanoen minä 5:n lapsen äiti olen 23v jälkeen ensimmäistä kertaa yksin joka toinen viikko. Näen tämän mahdollisuutena. Silti olen kipuillut vielä eroni kanssa enkä ole vielä oikein osannut nauttia vapaista viikonlopuistani. Minulla on vaativa työ, ystäviä ja harrastuksia. Kaksi kouluikäistä lasta ovat luonani joka toinen viikko ja isot lapset ovat kotona viikonloppuisin. Silti olen tuntenut syyllisyyden tunteita, tyhjyyttä ja tarpeettomuutta... Ehkä pikkuhiljaa opin myös nauttimaan tästä :)

Lapseni ovat 9 ja 10. Olen yksin joka toinen vkloppu. Elän lasten kautta. Aivan karmaisevaa ajatella, miten saan kulutettua lopun elämääni sitten 9 vuoden päästä, kun muuttavat pois. Ehkä en mietnkään. En ole ikinä nauttinut omasta ajasta.

Minä olen eronnut 10v sitten ja nyt nuorin lapsistani muuttaa kotoa pois noin 700km päähän opiskelemaan. Olo tuntuu todella kurjalta vaikka tiesin että näin tulee käymään ja kannustan lastani kaikessa myös tässä muutossa. Silti luopuminen on surullista. Olen menettänyt tämän 10v aikana 4 läheistäni hautaan ja myös ikävä näitä ihmisiä kohtaan nousee pintaan. Ex-mieheni seurustelee nyt jo kolmannen naisystävänsä kanssa eikä auta nuortamme tässäkään asiassa. Se tuntuu myös pahalta. Minä olen vielä työelämässä ja minulla on laaja ystäväpiiri. Tässä ikävässä ei auta työ, ystävät eikä harrastukset. Tässä auttaa AIKA. Selviän kyllä, koska olen selvinnyt niin monesta asiasta, mutta "mukava" syksy tästä ei tule.

Tsemppiä kaikille jotka tänä syksynä kärsivät tästä "tyhjän pesän sydroomasta" :-)

Oletteko te vaan eläneet lastenne kautta eikä ollenkaan itsellenne tai toisillenne?? Tiedän että minullakin on ystäväperheitä jotka tulevat eroamaan kun viimeinenkin lapsista lähtee kun ei ole mitään yhteistä enää, parisuhde loppunut jo vuosia sitten tms.

Meillä on jo 3/4 lapsesta lähtenyt kotoa eikä mitään paniikkia ollut koskaan, olemme iloinneet jokaisen kohdalla uudesta elämäntilanteesta niin heillä kuin meilläkin. Varsinkin kun välit lapsiin on parantuneet näiden aikuisituttua: mököttävistä teineistä on tullut ihania avoimia nuoria aikuisia jotka yllättäin osaavatkin arvostaa meitä vanhempia ja kertovat usein miten paljon merkitsemme:) Kauempaa näkee paremmin lähelle....

Eikä ne lapset katoa mihinkään, viestittelemme muutaman kerran viikossa ja syömme yhdessä 2-3x kuukaudessa viikonloppuisin. Lomailemme joskus porukalla jne.

Meillä vanhemmilla on yhä omaa elämää ja parisuhde joka odottaa innosta kihisten sitä aikaa kun nuorinkin on omillaan - sitten me saamme tulla ja mennä miten haluamme, rakastella silloin kuin mieli tekee ja missä vaan!! Suunnittelemme matkoja, lomatalon ostoa ulkomailta, uuden talon rakentamista, uusien harrastusten kokeilua yms. Sairaudet ja vaivat ei haittaa jos vaan henki pihisee!!

Ja nro 23, meillä on enää 1 vanhus pallona jalassa - olemme huolehtineet appiksista 20 vuotta jo joten tuo ei ole meille mitään uutta. Hoitajia on onneksi useampia vaikka päävastuu (rahallinen ja muutenkin) on ollut meillä. Annamme mielellämme muillekin mahdollisuuden osallistua!

Mä olen sitten varmaan outo, mutta kun muutin omaan asuntoon en todellakaan käynyt enää vanhempieni luona, no ehkä kerran kuukaudessa kääntymässä.

[quote author="Vierailija" time="17.08.2014 klo 12:02"]

Mä olen sitten varmaan outo, mutta kun muutin omaan asuntoon en todellakaan käynyt enää vanhempieni luona, no ehkä kerran kuukaudessa kääntymässä.

[/quote]

Jokainen tavallaan, me viihdymme tosi hyvin yhdessä ja ruoka erityisesti on yhdistävä tekijä. Näin helpotamme nuorten rahatilannetta antamatta rahaa (siihen ei olisi edes varaa) ja samalla he tulevat meille. Ja viihtyvät... tuntikausia:) Monesti täytyy iltamyöhällä sanoa että voisimme tietty mennä nukkumaankin kun lähenee jo puoltayötä.... ja kuitenkin yhdessä tehty ruoka on aloitettu jo varhain alkuiltapäivällä:D

Meillä myös pyörii satunnaisesti cateringyritys, joku lapsista tulee tekemään jonkin juhlan tarjoilut meille kun on paremmin tilaa. Tai sitten ompelusta innostuneet tyttäret tuovat keskeneräiset ompeluksensa meille ja mallataan niitä sopiviksi yhdessä. Tai pidetään poolpartyt, löhötään altaalla, herkutellaan ja uidaan, luetaan lehtiä ja rupatellaan. Yleensä tuohon osallistuu myös muita, vaikka naapurit tai miniän perhe....

Vaikken ole ollut omasta mielestäni edes keskinkertainen kasvattaja olen jossain onnistunut kun napanuoran katkettua olemme entistä läheisempiä:) Nuoret oleskelevat/opiskelevat/työskentelevät paljon myös ulkomailla joten yhdessäolo ei perustu mihinkään riippuvuuteen. 16v ovat jo lähteneet maailmalle ihan omin nokkineen.

Odotan sitä hetkeä kun saamme lapsenlapsia tuon lauman jatkoksi....

27

Meillä on muuttanut jo kolme lasta viidestä pois. Kotona asuvat on nyt 16v ja 14v että muutama vuosi menee vielä ennen kuin talo on aivan tyhjä lapsista.

Tosin ehkä meillä sitten on jo lapsenlapsiakin ;)

Muutettiin tähän taloon seitsemän vuotta sitten eikä olla myymässä tätä pois edes lasten poismuuttaessa. Koska tämä oli sopiva yhdeksän henkiselle perheelle niin onhan tämä tietysti sitten vähän isohko kahdelle hengelle tulevaisuudessa mutta en usko että se haittaa. Onpa ainakin tulevaisuudessa tilaa sukulaisvierailuille, lapsille ja heidän perheilleen ym.

Eikö kellään muulla ole tällaista kuin minulla eli 21v opiskelee ja asuu opiskelupaikkakunnallaan ja käy kotona vain n.kerran kuukaudessa pikaisesti ja 18v. opiskelee myöskin, mutta asuu isällään ja häntä näen kans vain n.kerran kuukaudessa.

Eli nuoria aikuisia omine menoineen, ei tällaisen "mummelin" (ikää mulla on 45v) tapaaminen ole heidän ensisijaisia juttuja ja niin sen kuuluu ollakin, irtaantuminen vanhemmista omaan elämään ihan ok asia.

Mitäpä mieltä tästä?

[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 16:00"]Jos elämä on tuossa vaiheessa tyhjää, niin sitten on kyllä eletty lähinnä lasten kautta.

[/quote]

Ei sr ihan noinkasn ole. On luonnollista kokea tyhjän pesän syndrooma

http://www.rakkaudeksi.fi/artikkelit/parisuhde/tyhj%C3%A4n-pes%C3%A4n-syndrooma

[quote author="Vierailija" time="17.08.2014 klo 14:13"]

Eikö kellään muulla ole tällaista kuin minulla eli 21v opiskelee ja asuu opiskelupaikkakunnallaan ja käy kotona vain n.kerran kuukaudessa pikaisesti ja 18v. opiskelee myöskin, mutta asuu isällään ja häntä näen kans vain n.kerran kuukaudessa.

Eli nuoria aikuisia omine menoineen, ei tällaisen "mummelin" (ikää mulla on 45v) tapaaminen ole heidän ensisijaisia juttuja ja niin sen kuuluu ollakin, irtaantuminen vanhemmista omaan elämään ihan ok asia.

Mitäpä mieltä tästä?

[/quote]

Em varmaan kommenttina meidän läheisiin väleihin? Irtautua voi monella tavalla. Lapset on olleet raha-asioissaan iitsenäisiä jo 15v lähtien, silloin on jokainen mennyt töihin koulun ohessa ja tienannut taskurahansa. Ihan vapaaehtoisesti. Nuo erilaiset työt on tehneet heistä itsenäisiä ja kunnianhimoisia ja opettanut jo varhain taloudenhoitoa yms. Harrastuksensa ovat hoitaneet 10v lähtien itse, ei me vanhemmat olla aina roikuttu kentän laidalla - se on ollut  lapsen juttu, ei meidän.

Ja kuten kirjoitin he ovat myös matkustelleet 16v lähtien itsenäisesti yksin tai ystäviensä kanssa. Emmekä me vanhemmat ole koskaan puuttuneet heidän valintoihinsa tai päätöksiinsä, itse ovat hommanneet työpaikkansa, kotinsa ja kumppaninsa. Omia menoja on ihan riittämiin vaikka pari kertaa kuukaudessa tapaammekin (joskus jopa useammin). Lisäksi sisaruksilla on lämpimät välit keskenään, aikanaan kun olivat 18-20 v isoveli tarkisti siskojen päässeen kotiin aamuyöllä bileiden tai ravintolaillan jälkeen.

27/29

Itse yritän säästää rahaa yhteiselle tilille, jotta voisi sitten tulevaisuudessa matkustaa miehen kanssa ja harrastaa!
Elämä on kuitenkin näyttänyt, ettei kaikki mene kuten suunnittelee, mutta kaikesta selviää - kävi kullekin miten kävi :)
Jotkuthan lapsien lähdettyä opiskelevat, menevät kertakursseille, hoitavat jo lapsenlapsiaan, vaihtavat työpaikkaa.
Olen itse hidastanut tahtia, ennen ajattelin että pitää myös harrastaa nuorena kaik mahdollinen ja nuuskia jokainen kiven ja kannon alunen mitä kivaa uutta voi oppia.
Nyt tosiaan on aika vaan nauttia lapsista, sivussa pieniä projekteja ja harrastuksia - loput mitkä kutkuttaa, toivon ja uskon että niiden aika on sitten kun lapset lentävät omilleen :)

Tsemppiä kaikille <3 Oman äitini alkoholiongelma riistäytyi käsistä kun minä muutin pois. Hän tosin oli aina ollut viinaanmenevä, etten usko että joku täysin raitis yhtäkkiä murenee käsiin ja alkaakin ryyppäämään.

En käsitä ihmisiä joilla ei ole ilman lapsia mitään tekemistä, kyllä on vaivalloisia lapsia ollut, vielä teini-iässäkin. Ja eihän se lasten kotoa muutto peruskoulun jälkeen tule yllätyksenä kenellekään. Kun lapsi syntyy, niin tietää siitä hetkestä, että se on 16-18 vuotta niin lapsi muuttaa omilleen kun on kerran kasvatettu aikuiseksi.

kuuntelet tätä yön biisiä:

ja alat siemailemaan punaviiniä päivittäin.

[quote author="Vierailija" time="17.08.2014 klo 12:02"]

Mä olen sitten varmaan outo, mutta kun muutin omaan asuntoon en todellakaan käynyt enää vanhempieni luona, no ehkä kerran kuukaudessa kääntymässä.

[/quote]

Eli kävit kuitenkin? Mutta et ollut yötä? Asuit sitten niin lähellä että jaksoit matkustaa samana päivänä eestaas? Eikä ollut lapsiakaan jotka olisivat halunneet mummolaan yökylään?

Mä olen tänä kesänä havahtunut miettimään asiaa, siksipä googlailin ihmisten suruja ja iloja tähän liittyen.

Joskus mietin että olenpa onnellinen kun lapset tuli hankittua ennen kolmekymppiä niin olen sitten heidät kasvettuaankin vielä kykenevä ja jaksava tekemään mitä vaan. Nyt yhtäkkiä on kolahtanut että niitä vapaita vuosia on sitten siellä päässä niin paljon että jotain sisältöähän siellä pitäisi olla odottamassa. Nyt jo huomaan että sellainen haikeus on iskenyt, hiljaa olen hyvästellyt moni lapsiperhejuttuja, mitä huomaamatta ei enää isompien lasten kanssa olekaan. Nyt heillä on omat kuviot, näin kesällä ovat molemmat touhuissaan ja huomaan kaipaavani heitä kovasti tänne hiljaiseen kotiin. Onneksi vielä on vuosia kun ovat täällä, kuitenkin jo eri tavalla omaan elämäänsä suuntautuneet, ajatukset kodin ulkopuolelle, lähtöön hitaasti valmistautuen. Kai siihen ajatukseen tässä itsekin ehtii tottua.

Toisaalta välillä tulee mieleen iltatähdenkin mahdollisuus. Jaksaisinko vielä aloittaa alusta? Olisi sitten vielä talossa ääntä ja vipinää tulevinakin vuosina. Olen just 40vee ylittänyt, vielä varmaan teoriassa mahdollistakin. Itsekästä? Niin kai aina lapsen hankinta.

Nämä lapsiperhevuodet ovat varmasti elämäni parhaat. Olen jo pitkään tiedostanut että nämä on ne vuodet joita kiikkustuolissa muistelen. Kun lapset olivat kotona ja saimme touhuta arjessa yhdessä. Nyt niitä hetkiä on koko ajan vähemmän, lapsilla omat juttunsa, miehellä omat harrastuksensa. Usein pysähdyn miettimään, huomasinko arvostaa niitä hetkiä tarpeeksi, takaisin en saa yhtäkään vaan arkiset vuodet vilahtivat ohi hetkessä. Lasteni lapsuus kohta takana. Kaipaan sitä elämänvaihetta nyt jo niin että sattuu.