Erotilanteessa kannatatko lasten vuoroviikko asumista?

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:27"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:22"]

Ei tarvitse edes kieltää, vaan tästäkin keskustelusta käy ilmi, että ydinperhe on lapselle paras. Vaikka kovin hanakasti täälläkin aina väitetään, etteivät lapset kärsi. Siitä seuraa se, että vastuullinen aikuinen ei sitten kovin helpolla eroa. Ainoastaan väkivaltaisuuden, alkoholismin yms. vuoksi, ei siksi, että on niin tylsää ja meillä ei ole mitään yhteistä ja minä niin kaipaan rakkautta ja sitä rakastumisen tunnetta jne.

[/quote]

Mutta niitä eroja tapahtuu, se on fakta. Siksi pitää miettiä realistisesti, mikä on tällaisessa tilanteessa lapsen etu.

Joo ja myöskin pettäminen tai henkinen väkivalta (kunhan ei kohdistu lapseen) ovat mitättömiä syitä erota, koska se on vain petetyn ongelma. Lapsillehan siitä ei koidu mitään, jolloin eroaminen olisi väärin lasta kohtaan. Forgive and forget.

[/quote]

Kun on ne lapset hankkinut, niin heidän hyvinvoinnistaan on vastuussa. Vaikka eroaisikin, niin onko ihan pakko heti hankkia uusi puoliso ja lapsi?

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:26"]

Kuulostaapa niin kauniilta tuo  että vanhempien kuuluu rakentaa koti lapsilleen eikä päinvastoin. Todellinen syy taitaa kuitenkin olla se, että vanhemmat eivät halua vuoroviikkoasumista itselleen, mutta pistävät lapsen vaihtamaan kotiaan viikon välein.

[/quote]

Eroamisen syynähän on usein se, että ei haluta olla sen puolison kanssa enää yhdessä (asua tai olla): tuossa systeemissä asuisit edelleenkin myös sellaisen henkilön kanssa samassa asunnossa, jonka kanssa et haluaisi olla tekemisissä, mutta lapsen takia yhteyttä on pidettävä. Miten rakennat kotisi sellaiseen paikkaan, jossa asuu myös tällainen henkilö? Ei sinne mitään henkilökohtaisia tavaroita laiteta. Jolloin siis lapsi joutuisi sitä kotia rakentamaan.

Ja miten se on parempi, että lampi raahaa oikeasti tavaroitaan joka toinen viikonloppu? Pahimmillaan koko viikonloppu menee itkuksi, koska etä on vieraantunut harvojen tapaamisten takia? Ja sunnuntaina itketään sitä, kun joudutaan lähtemään takaisin lähille...

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:30"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:27"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:22"]

Ei tarvitse edes kieltää, vaan tästäkin keskustelusta käy ilmi, että ydinperhe on lapselle paras. Vaikka kovin hanakasti täälläkin aina väitetään, etteivät lapset kärsi. Siitä seuraa se, että vastuullinen aikuinen ei sitten kovin helpolla eroa. Ainoastaan väkivaltaisuuden, alkoholismin yms. vuoksi, ei siksi, että on niin tylsää ja meillä ei ole mitään yhteistä ja minä niin kaipaan rakkautta ja sitä rakastumisen tunnetta jne.

[/quote]

Mutta niitä eroja tapahtuu, se on fakta. Siksi pitää miettiä realistisesti, mikä on tällaisessa tilanteessa lapsen etu.

Joo ja myöskin pettäminen tai henkinen väkivalta (kunhan ei kohdistu lapseen) ovat mitättömiä syitä erota, koska se on vain petetyn ongelma. Lapsillehan siitä ei koidu mitään, jolloin eroaminen olisi väärin lasta kohtaan. Forgive and forget.

[/quote]

Kun on ne lapset hankkinut, niin heidän hyvinvoinnistaan on vastuussa. Vaikka eroaisikin, niin onko ihan pakko heti hankkia uusi puoliso ja lapsi?

[/quote]

Heti? Kyllä me oltiin lasten kanssa keskenään viisi vuotta ennen kuin uusi puolisoni tuli elämäämme. Ja siitä vielä melkein neljä ennen kuin uusi lapsi syntyy. 

En usko siihen, että eron jälkeen marttyyrimaisesti jätetään oma elämä katkolle ja eletään _vain_ lasten kautta. Enkä edes siihen, että ydinperhe, jossa molemmat vanhemmat voivat pahoin ja ovat vain lasten takia, olisi kenenkään etu.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:30"]

[

Kun on ne lapset hankkinut, niin heidän hyvinvoinnistaan on vastuussa. Vaikka eroaisikin, niin onko ihan pakko heti hankkia uusi puoliso ja lapsi?

[/quote]

Tottakai, mutta se, että jaksaa huolehtia lapsista vaatii myös sen, että oma henkinen hyvinvointi on kunnossa. Jos oma elämäsi menee päin *sanonko mitä*, niin yleensä jaksamista muista (edes siitä tärkeimmästä) huolehtimiseen ei riitä voimia.

Mikä on riittävä aika, että voi alkaa elämään myös omaa elämäänsä ja mahdollisesti päästä yli erosta?

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 11:43"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 11:10"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 10:54"]

Meillä on toiminut. Lapsilla on kaksi kotia. Jos lapsilta itseltään kysytään, niin eivät tahtoisi tehdä tätä mitenkään muuten. 

Alkuun kokeilimme puolen vuoden ajan sitä, että aikuiset vaihtoivat paikkaa. Se kuitenkin toimii vain niin kauan, kunnes uusia kumppaneita tulee elämään. 

[/quote]

Ei ne uudet kumppanit mitenkään tuota kuviota estä. Minulla on kaksikin tuttavaa, jotka ovat päättäneet, että uuden kumppanin kanssa muutetaan yhteen yhteiseen kotiin sitten, kun lapset täysi-ikäisiä.

Lapset ovat nyt n. 8-10-vuotiaita ja kyseiset vanhemmat asuu vuoroviikoin heidän kanssaan, vuoroviikoin uuden kumppaninsa luona.

[/quote]

No eipä olisi toiminut meillä. Yli kymmenen vuoden odotus olisi mm. aiheuttanut sen, että yhteisestä lapsesta olisi ollut turha haaveillakaan. Nyt siis naimisissa ja uusi lapsi tulossa, lapset totauttavat viikko viikko systeemiä ja ovat tyytyväisiä tilanteeseen. Samoin me.

[/quote]

Miksi niitä lapsia pitää väsätä jokaisen kumppanin kanssa? En jaksa ymmärtää tätä. Jos kerran sanot jo monikossa "lapset", niin pitääkö vielä lisää saada?

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:38"]

Miksi niitä lapsia pitää väsätä jokaisen kumppanin kanssa? En jaksa ymmärtää tätä. Jos kerran sanot jo monikossa "lapset", niin pitääkö vielä lisää saada?

[/quote]

Joo, lapsiluku täytyy rajoittaa sellaiseksi, että ne on itse varaa elättää. Jos joutuu esim. työttömäksi, niin huostoonotto kehiin. Muutenkin pitää varsinkin kauhistella yhoita, että miten ovat olleet noin vastuuttomia, kun ovat isättömän lapsen tehneet.

Joo, paskaa kärjistelyä...

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:38"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 11:43"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 11:10"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 10:54"]

Meillä on toiminut. Lapsilla on kaksi kotia. Jos lapsilta itseltään kysytään, niin eivät tahtoisi tehdä tätä mitenkään muuten. 

Alkuun kokeilimme puolen vuoden ajan sitä, että aikuiset vaihtoivat paikkaa. Se kuitenkin toimii vain niin kauan, kunnes uusia kumppaneita tulee elämään. 

[/quote]

Ei ne uudet kumppanit mitenkään tuota kuviota estä. Minulla on kaksikin tuttavaa, jotka ovat päättäneet, että uuden kumppanin kanssa muutetaan yhteen yhteiseen kotiin sitten, kun lapset täysi-ikäisiä.

Lapset ovat nyt n. 8-10-vuotiaita ja kyseiset vanhemmat asuu vuoroviikoin heidän kanssaan, vuoroviikoin uuden kumppaninsa luona.

[/quote]

No eipä olisi toiminut meillä. Yli kymmenen vuoden odotus olisi mm. aiheuttanut sen, että yhteisestä lapsesta olisi ollut turha haaveillakaan. Nyt siis naimisissa ja uusi lapsi tulossa, lapset totauttavat viikko viikko systeemiä ja ovat tyytyväisiä tilanteeseen. Samoin me.

[/quote]

Miksi niitä lapsia pitää väsätä jokaisen kumppanin kanssa? En jaksa ymmärtää tätä. Jos kerran sanot jo monikossa "lapset", niin pitääkö vielä lisää saada?

[/quote]

Menee niin ala-arvoiseksi, ettei tätä viitsisi edes kommentoida.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 11:24"]

Meillä käytössä "välimuoto", eli pidennetty viikonloppu.

Voisiko sellaista ajatella? 4-v on mielestäni aika pieni olemaan erossa äidistään koko pitkän viikon. Meillä on toiminut isän luona to-ma, joka toinen viikko, lapset 6v ja 9v.

[/quote]

Meillä myös lasten kaveripiirin vuoksi päädyttiin tällaiseen ratkaisuun.

Meillä on tapaamiset parittomilla viikoilla ti- ja to-iltaisin + su-ilta klo 17.30-21, ja parillisella viikolla ti-ilta ja viikonloppu, käytännössä viikonloppu koska ex:llä vuorotyö ja saa tiistai-iltana vapaata, jos saa. Skype on myös keksitty, kerro tulevalle ex-miehellesi. Hauthan ei pitäisi olla ongelma, jos matka on vain 6 km. Järjestely toimii oikein hyvin. Oltiin molemmat sitä mieltä, ettei matkalaukkuelämä ole mitään elämää lapsille. Pitää olla yksi koti.  

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:55"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:38"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 11:43"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 11:10"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 10:54"]

Meillä on toiminut. Lapsilla on kaksi kotia. Jos lapsilta itseltään kysytään, niin eivät tahtoisi tehdä tätä mitenkään muuten. 

Alkuun kokeilimme puolen vuoden ajan sitä, että aikuiset vaihtoivat paikkaa. Se kuitenkin toimii vain niin kauan, kunnes uusia kumppaneita tulee elämään. 

[/quote]

Ei ne uudet kumppanit mitenkään tuota kuviota estä. Minulla on kaksikin tuttavaa, jotka ovat päättäneet, että uuden kumppanin kanssa muutetaan yhteen yhteiseen kotiin sitten, kun lapset täysi-ikäisiä.

Lapset ovat nyt n. 8-10-vuotiaita ja kyseiset vanhemmat asuu vuoroviikoin heidän kanssaan, vuoroviikoin uuden kumppaninsa luona.

[/quote]

No eipä olisi toiminut meillä. Yli kymmenen vuoden odotus olisi mm. aiheuttanut sen, että yhteisestä lapsesta olisi ollut turha haaveillakaan. Nyt siis naimisissa ja uusi lapsi tulossa, lapset totauttavat viikko viikko systeemiä ja ovat tyytyväisiä tilanteeseen. Samoin me.

[/quote]

Miksi niitä lapsia pitää väsätä jokaisen kumppanin kanssa? En jaksa ymmärtää tätä. Jos kerran sanot jo monikossa "lapset", niin pitääkö vielä lisää saada?

[/quote]

Menee niin ala-arvoiseksi, ettei tätä viitsisi edes kommentoida.

[/quote]

Ala-arvoiseksI? Halusin herättää keskustelua myös siitä, onko uusien lasten hankkiminen välttämättömyys, kun jo olemassa olevien lasten asemakin on vaikea.

Kannattaisin ehdottomasti vuoroviikkoratkaisua. Meidän perheessä se on toiminut hyvin ja näin lapsilla säilyy läheiset ja hyvät välit molempiin vanhempiin. Se isi on ihan yhtä tärkeä kuin äitikin, joten tuntuisi tosi pahalta jos esim. isä olisi vain viikonloppuiskä!

Ero on harvoin ideaaliratkaisu lapselle, mutta mielestäni jos yrittää etsiä erotilanteessa parasta ratkaisua ja molemmat vanhemmat ovat tasapainoisia niin vuoroviikkojärjestelmä on ehdottomasti se paras.

En ole eronnut, näin ihan tähän alkuun.

Jos vuoroviikkoasuminen olisi yleisempää, varmaan aika moni (mies) miettisi hetken ennen kuin jättäisi perheensä. Nyt ero on monelle helppo ratkaisu, jos ei kestä perhe-elämää. Se joka toinen viikonloppu on aika hemmetin vähän lapsen elämässä. En näe miten se on lapsen edun mukaista, tai miten siinä tilanteessa EI olisi katkeruutta ainakin johonkin suuntaan.

T. Erolapsi, joka olisi mielellään pitänyt kaksi kotia kuin yhden, ja joutunut vierailemaan etävanhemman luona. Koska vierailua se oli.

Olen kohta kymmenen vuotta asunut uusperheessä, jossa minun ja mieheni lapsilla edellisestä liitosta on ollut erilaiset käytänteet. Minun lapseni ovat asuneet vuoroviikko järjestelmää, miehen lapset ovat olleet isällään viikonloppuja. 

Kaikki lapset olivat ensimmäisen ydinperheen hajotessa  jo kouluikäisiä: molempien nuorimmat ekaluokkalalaisia, vanhemmat kolmannella ja viidennellä. Aloimme mieheni kanssa seurustelemaan ja muutimme varsin pian yhteen kun minun erostani oli kulunut kolme vuotta ja mieheni erosta vajaa vuosi. Voisi ehkä sanoa, että mieheni lapsille ja varsinkin ex-vaimolle tuo aika ei ollut riittävän pitkä, koska mieheni ex alkoi oireilla voimakkaasti: nainen joka erossa oli sanonut että eropäätös oli yhteinen heittäytyi jätetyksi uhriksi. Uhriutuminen ja katkeruus ovat jatkiuneet koko tämän 10 vuotta niin, että kun mieheni lapset ovat joskus viitanneet minun lapsiini sisaruksinaan, äitinsä on korjannut, että "ne lapset eivät ole teille mitään". Kun minä olen onnistunut saamaan lasteni rippi- ja valmistumisjuhliin omani ja lasten isän ja mieheni perheet ja ystävät, mieheni lasten juhliin minä ja lapseni olemme saaneet kiellon tulla edes kirkkoon ja kouluun. (lapesta olisivat kyllä toivoneet että tulemme, mutta sanoivat että äidille tulisi siitä pahamieli. Olemme lasten vuoksi pysyneet poissa, koska heille olisi vaikeaa hanskata äidin tunnetiloja).

Alunperin muutimme mieheni kanssa asuntoon, joka oli hyvällä etäisyydellä kaikkien lasten koulusta. Omien lasteni koulu tai kaveripiiri ei muuttunut, eikä edellyttänyt järjestelyjä. Kaverit oppivat pian milloin lapset olivat missäkin- ja vaikka tulivat joskus vahingossa soittamaan väärän kodin ovikelloa, ei matka oikeaan osoitteeseen ollut pitkä. Mieheni lapsillakin oli ala-asteikäisen käveltävä matka äidiltään meille. Muutaman vuoden päästä äiti päätti muuttaa sitten toiselle paikkakunnalle, koska hänen mukaansa olimme muuttaneet liian lähelle häntä ja kuulemma ihan häntä kiusataksemme. Hän oli kuulemma joutunut muuttamaan sunnuntaikävelyreittiään (hui kauhistus) ettei olisi joutunut kävelemään meidän kotimme ohi! Vanhempi lapsista oli jo peruskoulun päättänyt ja päätti jatkaa meidän kodin kähellä olevassa koulussa, mutta joutui kulkemaan äidiltään 1,5 tuntia / suunta kouluun. Meille hän ei saanut muuttaa ilman äidin loukkaantumista, vaikka meiltä koulumatkaa olisi ollut 10 minuuttia pyörällä. Kavereita hän ei koskaan saanut äidin uudelta asuinalueelta, kun kaikki harrastukset ja koulukaverit oli muualla. Seurauksena nuori alkoi yhä vähemmän näkemään kavereitaan iltaisin ja pitää yhteyttä vain tietokoneen välityksellä. Jako-opintojen ovet eivät ole auenneet, vaikka on yrittänyt 2 kertaa ja saanut 100% keskittyä kohta 2 vuotta pääsykokeisiin. (oikeasti, edes töissä ei ole tarvinnut käydä). Vielä koulussa olevan lapsen koulu meni muuton jälkeen ihan penkin alle, koulussa hän ei saanut kavereita ja joutui sitten aika monen hampaisiin ja kärsi pari vuotta koulukiusaamisesta. Nyt onneksi kouluasiat on saatu raiteilleen (minäkin opetan lasta viikonloput kokeita varten), kiusaaminen on loppunut, mutta kavereita hän ei ole vielä löytänyt. Eikä ole enää halunnut nähdä niitä vanhoja kavereitakaan täältä meidän alueelta. 

Miten sitten nämä vuoroviikkolaiset ovat pärjänneet? Koulu on mennyt kokoajan erittäin hyvin, vaikka aika kuluikin kouluaikana kavereiden ja harrastusten parissa. Ylioppilaskirjoitukset meni aika putkeen molemmilla, ja kirjoitusten jälkeen molemmat lähtivät opiskelemaan yliopistoon ja muuttivat omilleen. Nyt opiskelevat, tekevät työtä ja harrastavat. Molempien vanhempien ja näiden uusien puolisoiden kanssa tulevat hyvin toimeen. Mieheni vanhemman lapsen kanssa pitävät yhteyttä ja tapaavat toisinaan. Ovat sanoneet, että tärkeintä oli lapsena, että koskaan ei ole ollut tilannetta, jossa olisivat kokeneet että pitäisi ajatella miltä vanhemmasta tuntuu, vaan vanhemmat ovat tukeneet toistensa vanhemmuutta ja elämän ratkaisuja. (isä on puhunut hyvää miehestäni ja minä isän uudesta vaimosta) 

Mitä tästä opimme? Vaikka meillä vuoroviikkolapset ovat tasapainoisempia ja päässeet elämän alkuun viikonloppulapsia paremmin sanoisin että enemmän kuin asumisjärjestely, lasten hyvin vointiin vaikuttaa se, miten aikuiset hanskaavat omat tunteensa eron jälkeen. Miten paljon lapset joutuvat pelkäämään vanhemman loukkaantumista. Voidakseen hyvin, lasten on voitava kiintyä niihin ihmisiin, joiden kanssa viettävät aikaa ja vanhemman on kyettävä etsimään olkapäänsä muualta siten, että lapset eivät joudu kantamaan vanhempaansa. Ja kyllä - eron jälkeen on tunteet pinnalla ja tekisi mieli sanoa jotain lasten kuullen toisesta vanhemmasta tai tämän seurustelukumppaneista. Mutta parempi lapsille on, että ollaan hiljaa ja osoitetaan että toisen vanhemman ratkaisut ei kuulu itselle. Niinkuin ei kuulukaan.

Jännä juttu miten vuoroasumista vastustavat kiivaiten ne, joilla ei ole siitä mitään käytännön kokemusta. 

Samoin on aika utopinen ajatus taloudellisesti tuo vanhempien vuorottelu. Harvallapa on varaa ylläpitää kahta tai kolmeakin asuntoa. 

Itsellä lapsi 6v ollut vuoroasumisessa pari vuotta eikä ole asiasta kärsinyt. Päinvastoin kuin joku väitti, on lapselle hyvin selvää että tällä on kaksi kotia, joissa on molemmissa hyvä olla. Eikä tavarat seilaa kahden kodin väliä vaan molemmissa kodeissa on omat huoneet ja tavarat. 

Systeemi toimii hyvin. 

Jos me erottaisi, niin en usko, että vuoroviikkoasuminen olisi ehdottoman paras ratkaisu. Pääperusteluna se, että lasten isällä on töissä sesonkikaudet, jolloin ei oikeasti ehdi juuri olemaan lasten kanssa. Ja mummo on jo liian vanha hoitamaan lapsia pitkiä aikoja.

Meidän tapauksessa olen aivan varma, että paras systeemi olisi minun luona asuminen ja sitten isän näkeminen vaikka päivittäinkin esim. niin, että isän luo koulusta, kun minä olen töissä. Paitsi sesonkiajat pitäisi sitten järjestää. Tai että isä vie harrastuksiin ja on siellä mukana, onhan isällä ja lapsilla joka tapauksessa yhteisiä harrastuksia. Ja lisäksi olisi tietenkin kokonaisia isäpäiviä ja lomia sun muuta.

Kuulostaa sekavalta, mutta mun mielestä silti jonkinlainen säännöllisyys olisi oltava, jotta lapsilla olisi jotain ennustettavuutta. Eihän se ainakaan lapsista kivaa ole, jos joka aamu pitää kysellä, että missä ollaan missäkin vaiheessa päivää. Mutta meidän epäsäännöllisissä ja kausiluonteisissa töissä ei myöskään jäykkä viikko-viikko-systeemi ole paras mahdollinen. Vähintäänkin sen pitäisi olla hyvin joustava viikko-viikko.

Tällaisia ketjuja on hyvä lukea, kun oma parisuhde tökkii. Minä ja mieheni ei kyettäisi avioerossa joustaviin, tasapuolisiin ja lasten etuihin sopiviin ratkaisuihin, joten parempi yrittää saada parisuhde toimimaan. =D

Itse eroperheen lapsena kannatan ehdottomasti, edellyttäen että kodit ovat lähellä toisiaan ja vanhempien välinen suhde ok. Jos vanhemmat pystyy eronkin jälkeen puhaltaa yhteen hiileen, niin se on lapsille aina parempi. Vuoroviikkosysteemissä näen yhteen hiileen puhaltamisen tärkeyden: jos toinen törttöilee tai jättää kasvattamisen, niin se pilkka osuu sitten seuraavana viikkona omaan nilkkaansa, ei aina sen lähivanhemman. Eli tasapuolinen vanhemmuus ja riitojen välttely exien kanssa on kaikkien edun mukaista.

Lapsen näkökulmasta mielestäni kaksi hyvää kotia on parempi kuin yksi koti (jossa asuu mahdollisesti väsähtänyt yh) ja yksi "kyläilypaikka", jossa on aina kuitenkin vähemmän tai enemmän ulkopuolinen. Usein etävanhemmat vielä luotsaavat näihin harvoihin tapaamisiin niin kovia paineita, ettei lapsi välttämättä pysty elää siellä normaalia arkea tai nähdä kavereitaan.

Ja jos kuvioihin tulee uusia suhteita, niin vuoroviikkoasumisen luulisi heti karsivan sellaiset kandidaatit pois, jotka eivät lähtökohtaisesti ole valmiita aitoon uusperheeseen, jossa puhalletaan yhteen hiileen eikä lapsia jaotella.

En kannata. Nyt ajattelen omaa lapsuuttani ja ajatuksiani silloin. Erossa jäimme sisaruksien kanssa isän luokse kotiimme asumaan ja äidin luokse olimme tervetulleita koska vain. Tykkäsin kodistamme ja viikot halusin asua kotona ja äitillä kävimme viikonloppuisin ja joskus viikolla käymässä, mutta koti on koti ja ihmiselle on tärkeää että on paikka johon rauhoittua ja missä on kaikki omat kamppeet. En edes aikuisena jaksaisi ravata kahden kodin väliä jatkuvasti pitkiä aikoja. Kyllähän aikuiset seurustelevat ihmisetkin muuttaa yleensä yhteen mm. Siksi että raskasta kun ei ole sitä yhtä vakituista paikkaa missä olla.

83 jatkaa vielä. Tämä järjestely on ilmeisesti aika uusi ilmiö jonka seurauksia ei vielä ehkä kunnolla tiedetä. Lisäksi lapset ovat aika lojaaleja vanhemmilleen eivätkä välttämättä kerro kuinka raskasta järjestely todellisuudessa heille on, vaikka sanoisivatkin olevansa tyytyväisiä. Tavallaan voivat ollakin mutta todellisuus voi olla toinen ja pinnan alla kyteä niitä huonojakin fiiliksiä.. Harva lapsi osaa/pystyy kyseenalaistamaan aikuisten ratkaisut ja ennemmin tyytyvät kuin pahoittavat vaikka toisen vanhemman mielen sanomalla että en halua elää näin.

En kannata ollenkaan, Varsinkaan noin nuorilla. Lapset kaipaa kaiken sen muutoksen ja kriisin keskelle pysyvyyttä ja rutiineja, reissaaminen kahden paikan välillä luo vain turvattomuutta loppujen lopuksi. Omien vielä vanhempien lasten kohdalla huomasin tapaamisia muutettaessa isän luona pidemmäksi, että siitä alkoi oireilu koulussa ja käytöksessä.

Kaikissa tapaamiskuvioissa on ensisijaisesti mietittävä mikä toimii lasten kannalta parhaiten, vanhemmilla ei ole oikeuksia pompotella lapsia omien mieltymusten mukaan, heillä on vain ainoastaan velvollisuuksia huolehtia lasten hyvinvoinnista.