Lue keskustelun säännöt.
Teet saavutuksia elämässä, sitten vain kuolet pois
13.09.2020 |
Katsoin juuri videon vanhoista kasari/ysärielokuvista joiden tähtinäyttelijät on jo kuolleet. Pistää kyllä mietityttämään, että mikä idea tässä elämässä on kun vaikka olisi mikä menestynyt stara, niin nekin vaan kuolee lopulta ja se oli siinä. Korkeintaan heidän elokuvat yms. jää tänne vielä pyörimään. Mutta taviksesta ei tänne jää mitään, korkeintaan jälkeläissukupolvi muistaa vielä mutta sitten haihtuu unholaan.
Kommentit (96)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sepä se. Itsellä tuli tää eksistentiaalinen kriisi 30 vuotta täytettyäni. Mietin että mitä hiton järkeä on elellä täällä kurjaa elämää, käydä töissä tai ahdistua siitä ettei töitä ole, saada lapsia tai olla saamatta, hällä väliä. Käymässä ollaan vaan kuitenkin ja kohta tää kaikki on ohi ja ihan sama vaikkei olis koskaan ollutkaan. Vai onko? Voinko minä antaa jotain tälle yhteiskunnalle? Tuskin mitään kovin merkittävää. Muurahaisetkin tekee vaan työtä päivästä toiseen ja joku niistä voi milloin tahansa jäädä mun kengän pohjaan. Mutta eihän ne sitä mieti. Elämä on mysteeri.
En minä ainakaan keksi, mitä merkitystä mulla olisi tässä elämässä ollut. En tule tekemään lapsia, joten se siitäkin geenien jaosta. Täällä vain muutaman vuosikymmenen teen jotain rupuista duunia kasaten tuotteita toisille, syön ja paskon eikä mitään sen kummempaa. Jos kaikki saavutukseni katoaisivat samalla hetkellä kun kuolen, no ehkä muutama ihminen vaan ihmettelisi että mihin se niiden ostama tuote katosi.
No ei se sun kasaama tuote edes katoaisi mihinkään. Otetaan vain seuraava työmuurahainen sun tilalles.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös ihminen elä vaan elämää varten? Se kehityshän on jo itseisarvo.
Vauva elää oppiakseen liikkumaan ja kommunikoimaan. Sitten eriytymään vanhemmistaan, hallitsemaan kehoaan.
Lapsi elää oppiakseen maailmasta.
Nuori elää oppiakseen itsestään ja löytääkseen oman juttunsa.
Aikuinen elää toteuttaakseen itseään. Tehdäkseen jotain itselleen mielekästä. (tämä ilmeisesti kriisiyttää monia, jos mielekästä puuhaa ei ole löytynyt, se kriisi voi herättää hakemaan uutta suuntaa)
Ja vanhus elää hyväksyäkseen eletyn elämän, ehkä täydentääkseen vielä jotain jos ei ole ihan tyytyväinen ja hyväksyäkseen tulevan kuoleman.
Vierailija kirjoitti:
Niin. koko elämänsä maksaa jotain kallista omistusasuntoa ym. Sitten kun omistat sen kuoletkin jo pois. Ja joku perii sen tai sit ei kukaan . Tai siis valtio.
Loppujen lopuksi kaikki on ihan turhaa. Esim. 100 vuoden päästä kukaan ei enää edes muista, että olet ollut olemassa. Joku kivi hautausmaalla jossa sun nimi.
Se asunto on ASUMISTA varten. Olen tämän sanonut aina ihmisille, jotka puhuu asunnon arvosta, että ei sillä ole mitään asian kanssa tekemistä.
Zinc
Jos siinä on 30 tai 50 vuotta asunut, niin eikö se silloin ole tehnyt tehtävänsä.
Mä oon tullu tulokseen, että elämässä tärkeintä ja paras päämäärä on pyyteetön rakkaus. Mikä ehkä parhaiten ilmenee niissä hetkissä, kun äiti pitää sylissään vauvaansa, molemmat katsoo rakastuneesti ja äiti silittää ja nuuhkii vauvan kasvoja. Siinä hetkessä kaikki on oikein, eikä kenelläkään ole mitään pahoja ajatuksia.
Ne jotka ei ikinä pääse kokemaan tuollaisia hetkiä, niin voin kuvitella, että elämän tarkoitus voi olla hiukan hakusassa.
Ei se matkustelu, oman timmin kropan ja kalliiden tavaroiden esittely tai vaikka uraliito ikinä voita tuollaisia hetkiä.
Vierailija kirjoitti:
Saavuttaminen on verbi joka on johdettu sanasta 'saavutus'.
Se ei vaadi mitään ('tehdä') -apuverbiä.
Eli siis ymmärrettävyyden kannalta selkeämmin olisi sanoa esimerkiksi ,että:
'(Ensin) saavutat elämässäsi jotain , sitten vain kuolet pois.'
Ei ole, vaan toisinpäin. Kieli on syntynyt konkretiaa varten, ei abstrakteja asioita. Jos on olemassa verbi ja nomini, joissa on sama vartalo (kuten saavuttaa ja saavutus), lähes aina on niin päin, että nomini on johdettu verbistä. Verbeistä johdetut nominit eivät useinkaan ole kauhean konkreettisia (kuten saavutus), joten todennäköisemmin ne eivät ole olleet ennen verbejä. Monella käsitteelliselläkin verbillä on alunperin konkreettinen merkitys, kuten nyt vaikkapa ymmärtää-verbillä: se on alunperin tarkoittanut ympäröimistä. Saavuttaa taas konkreettista kiinni ottamista.
Täällä kun aina kysytään lähteitä tiedoilla, niin näitä juttuja voi tavailla ainakin Kaisa Häkkisen kirjasta Mistä sanat tulevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ajatus on jopa vapauttava, että tuskin kukaan muistaa minua 100 vuoden päästä. Voin siis vapauttaa itseni kaikesta turhasta suorittamisesta ja pitäisi-ajattelusta. Yritän keskittyä siihen, että miten elän näköistäni hyvää elämää.
Taas kerran kuuntelin yhtä äitiä joka hoki
tätä ainaista "elämässä ei olisi mitään tarkoitusta ilman lapsia". Huomautin että meistäkin kaikki on sadan vuoden päästä haudassa, että sikäli ihan samantekevää.
Viisainta kai elää omaa elämäänsä niin kauan kuin sitä riittää.
Tuli aika hiljaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta ajatus on jopa vapauttava, että tuskin kukaan muistaa minua 100 vuoden päästä. Voin siis vapauttaa itseni kaikesta turhasta suorittamisesta ja pitäisi-ajattelusta. Yritän keskittyä siihen, että miten elän näköistäni hyvää elämää.
Mitä sillä sulle on väliä muistaako joku, kun ei sinua enää silloin ole olemassa?
Vierailija kirjoitti:
Taas kerran kuuntelin yhtä äitiä joka hoki
tätä ainaista "elämässä ei olisi mitään tarkoitusta ilman lapsia". Huomautin että meistäkin kaikki on sadan vuoden päästä haudassa, että sikäli ihan samantekevää.
Viisainta kai elää omaa elämäänsä niin kauan kuin sitä riittää.
Tuli aika hiljaista.
Mä en ymmärrä tätä, miten sadan vuoden päästä haudassa oleminen ja elämän tarkoitus nyt elettävässä elämässä liittyvät toisiinsa. Selitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon tullu tulokseen, että elämässä tärkeintä ja paras päämäärä on pyyteetön rakkaus. Mikä ehkä parhaiten ilmenee niissä hetkissä, kun äiti pitää sylissään vauvaansa, molemmat katsoo rakastuneesti ja äiti silittää ja nuuhkii vauvan kasvoja. Siinä hetkessä kaikki on oikein, eikä kenelläkään ole mitään pahoja ajatuksia.
Ne jotka ei ikinä pääse kokemaan tuollaisia hetkiä, niin voin kuvitella, että elämän tarkoitus voi olla hiukan hakusassa.
Ei se matkustelu, oman timmin kropan ja kalliiden tavaroiden esittely tai vaikka uraliito ikinä voita tuollaisia hetkiä.
Voi hyvän tähen. Nyt glorifioit ja romantisoit ihan vaan pelkkää biologiaa. Äidin hoitovietissä ja vauva hoivan tarpeessa ei ole mitään ihmeellistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas kerran kuuntelin yhtä äitiä joka hoki
tätä ainaista "elämässä ei olisi mitään tarkoitusta ilman lapsia". Huomautin että meistäkin kaikki on sadan vuoden päästä haudassa, että sikäli ihan samantekevää.
Viisainta kai elää omaa elämäänsä niin kauan kuin sitä riittää.
Tuli aika hiljaista.Mä en ymmärrä tätä, miten sadan vuoden päästä haudassa oleminen ja elämän tarkoitus nyt elettävässä elämässä liittyvät toisiinsa. Selitä!
Varmaan niin, että valitsipa minkä reitin tahaansa, se johtaa tuohon määränpäähän. Olitpa sitten maailmanparantaja tai sarjamurhaaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon tullu tulokseen, että elämässä tärkeintä ja paras päämäärä on pyyteetön rakkaus. Mikä ehkä parhaiten ilmenee niissä hetkissä, kun äiti pitää sylissään vauvaansa, molemmat katsoo rakastuneesti ja äiti silittää ja nuuhkii vauvan kasvoja. Siinä hetkessä kaikki on oikein, eikä kenelläkään ole mitään pahoja ajatuksia.
Ne jotka ei ikinä pääse kokemaan tuollaisia hetkiä, niin voin kuvitella, että elämän tarkoitus voi olla hiukan hakusassa.
.
Sua ehkä hämmästyttää tämä, mutta
on ihmisiä jotka eivät tunne mitään
halua haistella vauvoja.
Kumma kyllä ihmiset nauttivat erilaisista
asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ajatus on jopa vapauttava, että tuskin kukaan muistaa minua 100 vuoden päästä. Voin siis vapauttaa itseni kaikesta turhasta suorittamisesta ja pitäisi-ajattelusta. Yritän keskittyä siihen, että miten elän näköistäni hyvää elämää.
Mitä sillä sulle on väliä muistaako joku, kun ei sinua enää silloin ole olemassa?
Ei mitään. Mutta jokaisen on ymmärrettävä, että omia tekemisiä tai edes olemassaoloa ei kukaan edes muista sadan vuoden päästä. Sen verran merkityksellisiä ne ovat. Zero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taas kerran kuuntelin yhtä äitiä joka hoki
tätä ainaista "elämässä ei olisi mitään tarkoitusta ilman lapsia". Huomautin että meistäkin kaikki on sadan vuoden päästä haudassa, että sikäli ihan samantekevää.
Viisainta kai elää omaa elämäänsä niin kauan kuin sitä riittää.
Tuli aika hiljaista.
Se tarkoitus on juuri siinä, että lapset on jatkumo. Lasten kautta ihminen jättää jonkun jäljen tänne. Minä ainakin kuolen vähän onnellisempana, kun tiedän, että lapseni jäävät tänne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon tullu tulokseen, että elämässä tärkeintä ja paras päämäärä on pyyteetön rakkaus. Mikä ehkä parhaiten ilmenee niissä hetkissä, kun äiti pitää sylissään vauvaansa, molemmat katsoo rakastuneesti ja äiti silittää ja nuuhkii vauvan kasvoja. Siinä hetkessä kaikki on oikein, eikä kenelläkään ole mitään pahoja ajatuksia.
Ne jotka ei ikinä pääse kokemaan tuollaisia hetkiä, niin voin kuvitella, että elämän tarkoitus voi olla hiukan hakusassa.
.
Sua ehkä hämmästyttää tämä, mutta
on ihmisiä jotka eivät tunne mitään
halua haistella vauvoja.
Kumma kyllä ihmiset nauttivat erilaisista
asioista.
Jännä, että tulkitsit tuon ihmisen kirjoituksen niin, että kaikkien pitäisi kokea samat asiat samalla tavalla. Minä tulkitsin, että hän kertoi vauvajutun esimerkkinä pyyteettömän rakkauden kokemisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas kerran kuuntelin yhtä äitiä joka hoki
tätä ainaista "elämässä ei olisi mitään tarkoitusta ilman lapsia". Huomautin että meistäkin kaikki on sadan vuoden päästä haudassa, että sikäli ihan samantekevää.
Viisainta kai elää omaa elämäänsä niin kauan kuin sitä riittää.
Tuli aika hiljaista.Mä en ymmärrä tätä, miten sadan vuoden päästä haudassa oleminen ja elämän tarkoitus nyt elettävässä elämässä liittyvät toisiinsa. Selitä!
Varmaan niin, että valitsipa minkä reitin tahaansa, se johtaa tuohon määränpäähän. Olitpa sitten maailmanparantaja tai sarjamurhaaja.
Eli ajatus on se, että ei mitään väliä, miten elämääsi elät, koska kuolet kuitenkin? En ymmärrä. Sitä elämää nyt kuitenkin eletään kymmeniä vuosia, nykyään, kun ihmiset elävät niin kauan, jopa lähes sata vuotta. Miten sillä ei ole väliä, miten elämäänsä elää? Itsehän sitä kuitenkin joutuu olemaan siinä elämässään mukana joka ikinen päivä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ajatus on jopa vapauttava, että tuskin kukaan muistaa minua 100 vuoden päästä. Voin siis vapauttaa itseni kaikesta turhasta suorittamisesta ja pitäisi-ajattelusta. Yritän keskittyä siihen, että miten elän näköistäni hyvää elämää.
Mitä sillä sulle on väliä muistaako joku, kun ei sinua enää silloin ole olemassa?
Ei mitään. Mutta jokaisen on ymmärrettävä, että omia tekemisiä tai edes olemassaoloa ei kukaan edes muista sadan vuoden päästä. Sen verran merkityksellisiä ne ovat. Zero.
Kyllä minä veikkaan, että jos kävisit terroritekona räjäyttämässä ydinvoimalan, niin saatettas sinut muistaa vielä 100 vuoden päästäkin. Sillä vaan ei sinulle henkilökohtaisesti ole merkitystä kuoleman jälkeen.
Jep, tämä on peliä, jonka kululla tai lopputuloksella ei todellisuudessa ole pienintäkään merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon tullu tulokseen, että elämässä tärkeintä ja paras päämäärä on pyyteetön rakkaus. Mikä ehkä parhaiten ilmenee niissä hetkissä, kun äiti pitää sylissään vauvaansa, molemmat katsoo rakastuneesti ja äiti silittää ja nuuhkii vauvan kasvoja. Siinä hetkessä kaikki on oikein, eikä kenelläkään ole mitään pahoja ajatuksia.
Ne jotka ei ikinä pääse kokemaan tuollaisia hetkiä, niin voin kuvitella, että elämän tarkoitus voi olla hiukan hakusassa.
Ei se matkustelu, oman timmin kropan ja kalliiden tavaroiden esittely tai vaikka uraliito ikinä voita tuollaisia hetkiä.
Mua säälittää ihmiset joiden elämä on
noin sisällötöntä, jotka ulkoistavat oman
elämänsä tarkoituksen lapsiinsa.
Niistä tulee kammottavia tukehduttavia
hämähäkkiäitejä jotka eivät päästä lapsiaan
elämään omaa elämäänsä. Tyhjässä kodissa
sitten vollotetaan elämän tarkoituksettomuutta.
Kuten sanoin, säälittää.
Tuo on oikeasti vain klishee. Nuo luettelemasi asiat eivät luo elämään sen enempää järkeä kuin vaikka nyt puhdas pahuuskaan.