Onko avoliitot vähentymässä eli ei muuteta yhteen vaan asutaan vakisuhteessakin erikseen?

Vierailija kirjoitti:

Nämä kaikki muutoksethan perustuu siihen, että nykyään ei ole pakko tehdä mitään perinteisiä juttuja. Vielä 80-luvun alussa oli itsestään selvää, että tavataan joku, muutetaan yhteen, mennään naimisiin ja saadaan lapsia. Juuri kukaan ei kyseenalaistanut näitä ja jos vähänkään poikkesit niinoutona pidettiin.

Nykyään normit pikkuhiljaa murtuu. Huomataan ettei ole pakko tehdä jotain vain siksi, että ”näin on aina tehty” vaan voi käyttää omia aivoja ja tehdä elämässä niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Takuulla ennenkin on ollut ihmisiä, jotka eivät ole halunneet naimisiin ja lapsia, mutta silti tekivät niin. Nykyään sellainen on hyvä harvinaisempaa.

En kuitenkaan ole huomaavinani, että ihmisten onnellisuus olisi parisuhderintamalla havaittavasti lisääntynyt tämän vapautumisen myötä, ehkä jopa päinvastoin. Touhusta on tullut liian avaraa ja vaikeaa, tavallaan ennen oli simppelimpää kun mentiin sen yksinkertaisen suunnitelman mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä kaikki muutoksethan perustuu siihen, että nykyään ei ole pakko tehdä mitään perinteisiä juttuja. Vielä 80-luvun alussa oli itsestään selvää, että tavataan joku, muutetaan yhteen, mennään naimisiin ja saadaan lapsia. Juuri kukaan ei kyseenalaistanut näitä ja jos vähänkään poikkesit niinoutona pidettiin.

Nykyään normit pikkuhiljaa murtuu. Huomataan ettei ole pakko tehdä jotain vain siksi, että ”näin on aina tehty” vaan voi käyttää omia aivoja ja tehdä elämässä niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Takuulla ennenkin on ollut ihmisiä, jotka eivät ole halunneet naimisiin ja lapsia, mutta silti tekivät niin. Nykyään sellainen on hyvä harvinaisempaa.

En kuitenkaan ole huomaavinani, että ihmisten onnellisuus olisi parisuhderintamalla havaittavasti lisääntynyt tämän vapautumisen myötä, ehkä jopa päinvastoin. Touhusta on tullut liian avaraa ja vaikeaa, tavallaan ennen oli simppelimpää kun mentiin sen yksinkertaisen suunnitelman mukaan.

Päinvastoin! Kuinka paljon naisetkin joutuvat yleensä tekemään yhteisessä kodissa kotitöitä vrt. miehiin. Kuinka paljon monessa liitossa on kärsitty ja siedetty huonoista yhteisistä kotioloista "kun pitää osata rakastaa niitä huonojakin puolia ja jakaa arjen taakat".

Jos kyseessä on ihan oikea rakkaussuhde niin enpä usko että kotityöt ja niiden jako on oikeasti mikään big deal. Kumpikin tiskaa lautasensa ja imuroi. Tai vastaavasti tekee sen mitä tekee paremmin. Näinhän se toimi iät ja ajat.

Nyt vaan kun tuntuu että ihmiset elävät enemmän julkisivulleen ja sisustukselleen kuin toisilleen niin tottakai se oma koti halutaan pitää omana pyhättönä.

Puhun siis tietystä keskiluokkaisesta ihmistyypistä.

Toki ymmärrän oman asunnon edut mutta jotain pliisua ihmisten välisissä suhteissa nykyään on, varmistelua, varomista ja epäluuloisuutta. Niiden keskellä pitäisi samalla luottaa toiseen.

Vanhanaikaisena romantikkona muuttaisin itsestäänselvästi yhteen ihmisen kanssa jota rakastan. Nythän parisuhde on kuin ruksi ruudussa, sisustuselementti tai vaatekappale, jonka ei odotetakaan kestävän tiettyä aikaa pidempää.

Eronnut voi pelätä uutta eroa ja ajatella että en halua käydä kaikkea sitä läpi ja niin paljon helpompi erota jos ei asuta yhdessä eikä oo yhteistä omaisuutta

Me asutaan siksi erillään, että miehellä on kaksi lasta edellisestä suhteesta ja lasten äiti on päällepäätteeksi oma lukunsa. Minä en jaksaisi uusperheilyä saman katon alla enkä ole mikään äitipuoli-ihminen muutenkaan. Ollaan sovittu että katsotaan sitten uudelleen, kun ainakin toinen lapsista on siinä iässä että asuu jo omillaan. Siinä vaiheessa tämä pienempikin on jo teini, jolla toivon mukaan on omaa elämää ja sitten mennään sen mukaan, mikä vaihtoehto sopii kaikille.

Lisäksi lasten äiti on järkyttävän mustasukkainen lapsistaan ja jos saisi päättää, mies eläisi munkkina lopun ikäänsä. Ollaan siinäkin suhteessa tehty päätös, että ei lähdetä tahallaan kaatamaan bensaa liekkeihin kun tilanne on nyt vajaan vuoden ajan ollut jokseenkin siedettävä kaiken huoltajuuskiista-sekoilujen jälkeen.

Aloin seurustella mieheni kanssa 15 vuotta sitten juuri ja juuri 20 täyttäneenä ja muutimme avoliittoon "vasta" reilu kahden vuoden seurustelun jälkeen. Voi luoja sitä ihmettelyn määrää, jonka saimme! Todellakin halusin siinä iässä asua rauhassa ensin ihan yksin, tutustua kunnolla ja sitten vasta muuttaa saman katon alle. Monet sen sijaan muuttivat yhteen tyyliin ensimmäisillä treffeillä ja pian tulikin avoero.

Olen edelleen saman miehen kanssa, mutta jos eroaisimme joskus, voisin ihan hyvin olla muuttamatta yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Jos kyseessä on ihan oikea rakkaussuhde niin enpä usko että kotityöt ja niiden jako on oikeasti mikään big deal. Kumpikin tiskaa lautasensa ja imuroi. Tai vastaavasti tekee sen mitä tekee paremmin. Näinhän se toimi iät ja ajat.

Nyt vaan kun tuntuu että ihmiset elävät enemmän julkisivulleen ja sisustukselleen kuin toisilleen niin tottakai se oma koti halutaan pitää omana pyhättönä.

Puhun siis tietystä keskiluokkaisesta ihmistyypistä.

Toki ymmärrän oman asunnon edut mutta jotain pliisua ihmisten välisissä suhteissa nykyään on, varmistelua, varomista ja epäluuloisuutta. Niiden keskellä pitäisi samalla luottaa toiseen.

Vanhanaikaisena romantikkona muuttaisin itsestäänselvästi yhteen ihmisen kanssa jota rakastan. Nythän parisuhde on kuin ruksi ruudussa, sisustuselementti tai vaatekappale, jonka ei odotetakaan kestävän tiettyä aikaa pidempää.

Huoh. Se yhteinen huusholli vasta ruksi ruudussa onkin, kuvitellaan kun tehdään kuten aina on tehty, että se on se paras tapa elää. Ei se yhdessä asuminen ole tae kestävälle suhteelle, saattaa hyvinkin lopun alkua. Enemmän se on luottamusta toiseen kun antaa toiselle tilaa, kuin että pitää nuuhata koko ajan yhdessä.

Jos ei ole varaa ostaa isompaa omakotitaloa, niin mielestäni on parempi asua pienissä asunnoissa ja sitten vierailla vähän väliä toisen luona. Ja varsinkin, jos on erilaiset näkemykset esim siisteydestä.

Vierailija kirjoitti:

Olen naimissa, mutta meillä on miehen kanssa omat asunnot. Viikot asutaan yleensä erillään, viikonloput ja lomat olemme yhdessä jomman kumman luona tai reissuilla. Tämä sopii meille, mutta ei välttämättä kaikille. Lapsia ei ole. Kaipaamme molemmat myös omaa rauhaa ja tilaa, vaikka haluammekin olla yhdessä.

Kuulostaa oikein hyvältä järjestelyltä. Juuri tuollaista haluaisin itsekin, jos siis suhteeseen alkaisin.

-M29

Eron jälkeen olen harrastanut vain näitä kevyitä etäsuhteita. Nähdään pari kertaa viikossa seksin merkeissä, joskus matkallaan ja urheillaan yhdessä. Tinderistä löytyy helposti 30-40-vuotiaita eronneita naisia tähän touhuun ainakin Helsingin seudulla. Lapsia ei sotketa kuviin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos kyseessä on ihan oikea rakkaussuhde niin enpä usko että kotityöt ja niiden jako on oikeasti mikään big deal. Kumpikin tiskaa lautasensa ja imuroi. Tai vastaavasti tekee sen mitä tekee paremmin. Näinhän se toimi iät ja ajat.

Nyt vaan kun tuntuu että ihmiset elävät enemmän julkisivulleen ja sisustukselleen kuin toisilleen niin tottakai se oma koti halutaan pitää omana pyhättönä.

Puhun siis tietystä keskiluokkaisesta ihmistyypistä.

Toki ymmärrän oman asunnon edut mutta jotain pliisua ihmisten välisissä suhteissa nykyään on, varmistelua, varomista ja epäluuloisuutta. Niiden keskellä pitäisi samalla luottaa toiseen.

Vanhanaikaisena romantikkona muuttaisin itsestäänselvästi yhteen ihmisen kanssa jota rakastan. Nythän parisuhde on kuin ruksi ruudussa, sisustuselementti tai vaatekappale, jonka ei odotetakaan kestävän tiettyä aikaa pidempää.

Ihmiset alkavat heräämään ja tajuavat, että nykyinen "saman katon alle, avioliittoon ja lapsia"-malli ei vain toimi, sillä ihminen ei ole yksiavioinen. Kyseessä on täysin ihmisen kehittelemä instituutio, jolla ei ole mitään tekemistä luonnollisuuden kanssa. Tämän takia on myös hyvä olettaa, että suhteessa ei olla välttämättä koko loppuelämää saman henkilön kanssa. Kuulostaa karulta, mutta uskottavahan se on kun katselee erotilastoitakin.

Vierailija kirjoitti:

Jos eroan miehestäni ja lasteni isästä joskus, en enää ikinä ota uutta passattavaa ja yhtä sotkijaa lisää huusholliini. Lisäksi menettäisin tukia, mutta kulut kasvaisivat koska mies esim. syö enemmän ja lapset toki ovat minun, niin eihän miestä voi velvoittaa heidän kulujaan maksamaan vaikka kela niin olettaa. Mitä tästä hyötyisin, menettäisin vaan.

Miksi olet ottanut lapsimiehen? Aikuinen mies siivoaa sotkunsa. Lopeta passaaminen.

Kyllä on yleistynyt. ei tartte sossun eikä kelan kanssa kinata yh- statuksesta. 

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, ja mielestäni se on viisas päätös jos ei ole lapsia. Sitten vasta yhteen kun hankkii lapsia. Itse asun avoliitossa, mutta jos olisi ollut nuorena tämä tieto ja ymmärrys en olisi muuttanut saman katon alle.

Mutta mites tässä sitten tietää, että miten se yhteiselo sujuu? Arjen kokeminen ei oikein tuolleen erikseen asumalla niinkään tule kohdattua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, ja mielestäni se on viisas päätös jos ei ole lapsia. Sitten vasta yhteen kun hankkii lapsia. Itse asun avoliitossa, mutta jos olisi ollut nuorena tämä tieto ja ymmärrys en olisi muuttanut saman katon alle.

Eikö kuitenkin olisi parempi kokeilla miltä se yhteinen arki tuntuu ennen lapsia? Jos ei suju ollenkaan, voi ainakin erota ilman että olisi lapsia.

Nykyisin eroperhe on ennemminkin sääntö kuin poikkeus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, ja mielestäni se on viisas päätös jos ei ole lapsia. Sitten vasta yhteen kun hankkii lapsia. Itse asun avoliitossa, mutta jos olisi ollut nuorena tämä tieto ja ymmärrys en olisi muuttanut saman katon alle.

Hulluksi menee maailma.

Vielä 50 vuotta sitten asuivat 3 polvea samassa taloudessa ja siellä saattoi asua vielä lisäksi palvelusväkeä. Nykyään asutaan ydinperheenä 1 perhe/talous joka kasvattaa asumiskustannuksia hurjasti verrattuna edelliseen. Tulevaisuuden suuntaako menee siihen että pariskunnatkin asuvat kahdessa erillisessä asunnossa. 😅 Hullua.

Sillonpa ei erottukaan heti ensimmäisen riidan jälkeen.

Avoliitto ei määritä asumismuotoa, mutta yleensä sillä tarkoitetaan avioliiton omaista suhdetta ilman virallistamista.

Erillään asuva pari on etäsuhteessa, vaikka olisi aviopari.

Vierailija kirjoitti:

Eronnut voi pelätä uutta eroa ja ajatella että en halua käydä kaikkea sitä läpi ja niin paljon helpompi erota jos ei asuta yhdessä eikä oo yhteistä omaisuutta

Ihmiset eroaa elämänsä aikana niin monta kertaa, että siihen rutionoituu. Ei se ole nykyään juttu eikä mikään.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole varaa ostaa isompaa omakotitaloa, niin mielestäni on parempi asua pienissä asunnoissa ja sitten vierailla vähän väliä toisen luona. Ja varsinkin, jos on erilaiset näkemykset esim siisteydestä.

Erillään asuminen ei (välttämättä) riipu mitenkään varallisuudesta. Meillä olisi kumppanini kanssa mahdollisuus ostaa ilman lainaa puolen miljoonan talo, jos molemmat myisimme omat asuntomme ja muuttaisimme yhteen. Kyllä sillä varmasti riittävästi tilaa saisi. Kysymys on siitä, että minkälaista arkea haluaa elää. Me haluamme elää arkemme omillamme. Minä elän sitä vuoroviikoin kahden lapseni kanssa, hän omistautuu silloin työlleen. Joka toinen viikko sitten elämme osittain sitä arkeakin yhdessä, mutta useimmiten näemme vain viikonloppuisin, jolloin voimme omistautua toisillemme. Laadukasta parisuhdeaikaa vain aikuisten kesken.

Parisuhteissa valtaosa riidoista pyörii usein rahaan ja arjen pyörittämiseen liittyvissä asioissa. Kun ei ole yhteistä taloutta tai huushollia, eipä ole tarvinnut tapella.

Me olemme olleet nyt hieman yli 30 vuotta yhdessä. Alussa minulla oli yksi lapsi muuttanut pois ja kaksi lukiossa, nuorena leskeytyneellä miehellä lapset silloin jo maailmalla.

Nyt molemmilla jo lapsenlapsetkin aika isoja.

Kyllä tämä on ihan oikeaa rakkautta. Erillään ja samassa kaupungissa on asuttu onnellisina koko aika, nyt elämä tietysti jo vähän loppusuoran puolella. Puoliso täyttää seuraavaksi 80.