Miniä päättää sisustuksen eikä poikani tavarat sovi siihen

Liian usein anoppi sisustaa/yrittää sisustaa aikuisen poikansa kotia. Niin, vaikka hällä olisi nainenkin siinä kodissa. Anoppi vain ei millään muista, että se nainen on ihan oman elämän elänyt ilman anoppia, eikä tarvitse äitiä kotimaa sisustamaan. Juu, se on sen naistenkin koti, ylläri.

Sitten saadaan lahjaksi vaaleanpunaiset ihanat astiasarjat, seinäryijyt ja monenlaiset koriste-esineet, joilla ei ole mitään tekemistä miniän, eikä edes pojan, maun kanssa. Mutta koska anoppi hyvää tarkoittaa, ei auta kuin alkaa elämään anopin näköistä elämää omassa kodissaan. Harmi vain, että alkaa sitten saamaan samaa sarjaa lahjoja muiltakin tutuilta, kun ne luulevat tyylisuunnan edustavan asujiensa makua ja persoonaa...

No niin anopit ja veljen siskot. Koittakaa vain jo uskoa, ettei teillä ole mitään asiaa ruotia, eikä sisustaa toisten ihmisten koteja. Ei vaikka toinen niistä on asunut joskus kanssanne samassa kodissa. Toinen ei edes ole. Sisustakaa vain oma kotinne. Oman makunne mukaan.

Minusta on kyse myös toisen kunnioittamisesta. Oma makuni poikkesi miehen mausta ja varmaan 90% olen saanut päättää, mutta miehellä on joitain muistoesineitä tai muuten vaan rakkaita tavaroita, niin tottakai ne sai tulla kotiimme ja löysivät täältä paikan. Esimerkiksi hänen isovanhempiensa kattolamppu, ei mikään kaunotar, mutta mies on sen aikanaan jopa korjauttanut korjaajalla ja on hänelle jotenkin "se lamppu". Sillä on paraatipaikka olohuoneen kirjastosyvennyksessä ja se on siinä. Piste. Ei minulla ole oikeutta monopolisoida meidän sisustusta ja yhtälailla minä halusin välttämättä aika räikeän raanun työhuoneeseen, koska se on oman mummoni minulle antama. Sitä voi miettiä, että miltä minusta tuntuisi, kun mikään minun makuni mukainen tai ostamani ei kelpaisi miehelle.

Oisko tässä yksi syy suomalaisten parisuhdeongelmiin? Ei osata joustaa ja kunnioittaa toista....

Jos se on pojalles ok, niin sitten on. Jos ei, niin keskustelkoon asiasta vaimonsa kanssa, ei äitinsä kanssa.

Taitaa ongelma olal se että anoppi ei pääse sinne poikansa huusholliin sisustelemaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi miehille opetetaan jo kotona, että se maksaa, joka kotiin uutta tavaraa haluaa. Sohvaa tai koriste-esineitä ei makseta miltään taloustililtä, nuorirouva saa ostaa ne omilla rahoillaan. Ihmeesti hillitsee sisustushaluja, kun käytössä ei olekaan miehen tilipussia.

Veli meni pari vuotta sitten avovaimonsa kanssa huonekalukauppaan, kun piti se maailman ihanin sohvapöytä saada. Maksun hetkellä nuorikko kääntyi miehensä puoleen olettaen, että tämä maksaa, mutta veli totesi, että tietenkin sinä tämän maksat, sinähän tämän haluat. Olikin sitten kuulemma liian kallis hankinta.

Mikä ihmeen "se maksaa, joka kotiin uutta haluaa". Munkin anoppi ja appi aina vihjaili, että ostelen heidän poikansa rahoilla kaikkea. Voi herrajestas, jos heilläkään ei avioliitossa ole erilliset rahat, niin miksi he olettavat, että meilläkään olisi erilliset rahat. Ja miten helvetissä voivat olettaa, ettei miniä muka voi tienata siinä missä heidän poikansakin, kun käy kuitenkin ihan palkkatyössä.

Olin pari vuotta sitten huonekalukaupassa myyjänä ja kyllä se valitettavasti meni niin, että mies oli maksajana lähes aina. Saattaahan se olla, että yhteisen tilin kortti on vain miehen käytössä, mutta aika harvassa oli ne pariskunnat, joissa naisesta oli maksajaksi.

Kukaan järkevä ihminen ei suostu siihen, että kovalla työllä ansaitut rahat tuhlataan taivaan tuuliin siksi, että tekee mieli uutta sohvaa.

Mitä väliä sillä on, kuka sitä korttia käyttää. Ei se tarkoita, että mies maksaa omista rahoistaa. Oltiin taannoin vuosia sitten Turkissa ja syötiin usein hotellin ravintolassa lounas. Minulla on tapana huolehtia rahoista ja aluksi maksoinkin ruoat, vaikka tarjoilija vei aina laskun miehelle. Loppujen lopuksi teimme niin, että annoin miehelle rahat, jotta hän maksaa, kun ei ne turkkilaiset tarjoilijat oikein hyväksyneet sitä, että minä maksoin. Samahan se on edelleen monessa muussakin paikassa, että se mies yleensä kaivaa sen kortin tai rahan esiin, eikä se välttämättä tarkoita, että ne on sen miehen rahoja.

Olen pari kertaa joutunut kysymään asiakkaalta, että "ai sä olet Janne", kun nainen haluaa maksaa miehen pankkikortilla. Sitä kutsutaan petokseksi.

Vierailija kirjoitti:

Kun minä muutin miehen luo, hänen kalusteet kannettiin ulos ja minun tavarat tilalle. Tähän oli pääosin kyllä syynä se, että minulla oli ajatuksella hankittuja kalusteita ja hänellä sieltä täältä haalittuja, eivätkä olleet miehelle tärkeitä. Nykyisessä kodissa 99% asioista on minun valitsemia, mutta kyllä minä mieheltä mielipidettä kysyn. Antaa minun kuitenkin laittaa esim. tapetin, josta ei pidä. Kesällä ostimme uuden sohvan. Olin katsellut malleja etukäteen, mutta kauppaan mennessä sanoin, että nyt näytä minkä sohvan itse ottaisit. Lopputulos oli, että hän ihastui sohvaan, joka kelpasi minullekin. Sisustaminen on minulle tärkeämpää, vastaavasti miehen sana painaa enemmän vaikkapa auton hankinnassa. Eiköhän olla siis tasoissa.

Meillä toisin päin. Minulla huonekalut olivat halpoja ja ikivanhoja, miehellä laadukkaampia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi miehille opetetaan jo kotona, että se maksaa, joka kotiin uutta tavaraa haluaa. Sohvaa tai koriste-esineitä ei makseta miltään taloustililtä, nuorirouva saa ostaa ne omilla rahoillaan. Ihmeesti hillitsee sisustushaluja, kun käytössä ei olekaan miehen tilipussia.

Veli meni pari vuotta sitten avovaimonsa kanssa huonekalukauppaan, kun piti se maailman ihanin sohvapöytä saada. Maksun hetkellä nuorikko kääntyi miehensä puoleen olettaen, että tämä maksaa, mutta veli totesi, että tietenkin sinä tämän maksat, sinähän tämän haluat. Olikin sitten kuulemma liian kallis hankinta.

Mikä ihmeen "se maksaa, joka kotiin uutta haluaa". Munkin anoppi ja appi aina vihjaili, että ostelen heidän poikansa rahoilla kaikkea. Voi herrajestas, jos heilläkään ei avioliitossa ole erilliset rahat, niin miksi he olettavat, että meilläkään olisi erilliset rahat. Ja miten helvetissä voivat olettaa, ettei miniä muka voi tienata siinä missä heidän poikansakin, kun käy kuitenkin ihan palkkatyössä.

Olin pari vuotta sitten huonekalukaupassa myyjänä ja kyllä se valitettavasti meni niin, että mies oli maksajana lähes aina. Saattaahan se olla, että yhteisen tilin kortti on vain miehen käytössä, mutta aika harvassa oli ne pariskunnat, joissa naisesta oli maksajaksi.

Kukaan järkevä ihminen ei suostu siihen, että kovalla työllä ansaitut rahat tuhlataan taivaan tuuliin siksi, että tekee mieli uutta sohvaa.

Mitä väliä sillä on, kuka sitä korttia käyttää. Ei se tarkoita, että mies maksaa omista rahoistaa. Oltiin taannoin vuosia sitten Turkissa ja syötiin usein hotellin ravintolassa lounas. Minulla on tapana huolehtia rahoista ja aluksi maksoinkin ruoat, vaikka tarjoilija vei aina laskun miehelle. Loppujen lopuksi teimme niin, että annoin miehelle rahat, jotta hän maksaa, kun ei ne turkkilaiset tarjoilijat oikein hyväksyneet sitä, että minä maksoin. Samahan se on edelleen monessa muussakin paikassa, että se mies yleensä kaivaa sen kortin tai rahan esiin, eikä se välttämättä tarkoita, että ne on sen miehen rahoja.

Olen pari kertaa joutunut kysymään asiakkaalta, että "ai sä olet Janne", kun nainen haluaa maksaa miehen pankkikortilla. Sitä kutsutaan petokseksi.

Ihan varmasti olet...

Seurasin sivusta pojan ja avovaimonsa kodinsisustusta, jossa tuntui olevan se kaava, että kaikki pojan tavarat vietiin roskiin ja miniäkokelas hankki uutta tilalle.

Ja sitä mukaa kun pojan tavarat kodista katosi, kantoi poika puolison tavaraa roskiin ihan periaatteesta: hänen mielestään ne sopivat siihen kämppään täsmälleen yhtä huonosti kuin hänen omatkin tavaransa.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että kenkänsä oli viety roskiin. Kumma juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi miehille opetetaan jo kotona, että se maksaa, joka kotiin uutta tavaraa haluaa. Sohvaa tai koriste-esineitä ei makseta miltään taloustililtä, nuorirouva saa ostaa ne omilla rahoillaan. Ihmeesti hillitsee sisustushaluja, kun käytössä ei olekaan miehen tilipussia.

Veli meni pari vuotta sitten avovaimonsa kanssa huonekalukauppaan, kun piti se maailman ihanin sohvapöytä saada. Maksun hetkellä nuorikko kääntyi miehensä puoleen olettaen, että tämä maksaa, mutta veli totesi, että tietenkin sinä tämän maksat, sinähän tämän haluat. Olikin sitten kuulemma liian kallis hankinta.

Mikä ihmeen "se maksaa, joka kotiin uutta haluaa". Munkin anoppi ja appi aina vihjaili, että ostelen heidän poikansa rahoilla kaikkea. Voi herrajestas, jos heilläkään ei avioliitossa ole erilliset rahat, niin miksi he olettavat, että meilläkään olisi erilliset rahat. Ja miten helvetissä voivat olettaa, ettei miniä muka voi tienata siinä missä heidän poikansakin, kun käy kuitenkin ihan palkkatyössä.

Olin pari vuotta sitten huonekalukaupassa myyjänä ja kyllä se valitettavasti meni niin, että mies oli maksajana lähes aina. Saattaahan se olla, että yhteisen tilin kortti on vain miehen käytössä, mutta aika harvassa oli ne pariskunnat, joissa naisesta oli maksajaksi.

Kukaan järkevä ihminen ei suostu siihen, että kovalla työllä ansaitut rahat tuhlataan taivaan tuuliin siksi, että tekee mieli uutta sohvaa.

Oletat kaikenlaista vaikket tiedä miten maksu oikeasti on mennyt.

Jos piti tarkistaan maksajan henkilöllisyys, niin kyllä se kortti oli samalla nimellä eikä mies maksanut vaimon kortilla.

Se ei tarkoita, että olisi er8 rahat, jos on eri kortit. Meillä on edelleen alkuperäiset lapsuudessa avatut tilit käytössä, mutta molemmat tilit on muutettu tai-tileiksi. Eli koko omaisuus on yhteistä.

Vierailija kirjoitti:

Paitsi minun miniä maksattaa kaiken haluamansa tavaran puoliksi. Hamstraaja. Koti jo ylitäysi. AP.

Se on ihan nuorenparin oma ongelma, ei sinun.

Arg. Mieheni poikaniesboxin oli sisustanut hänen vanhempansa. Anoppini täti kuoli muutana vuosi aikaisemmin ja huonekalut vietiin anoppilaan.

Kun mieheni muutti pois kotoa, huonekalut otettiin kotoa.

Mieheni asui siellä n 5 v ja kun ne tavattiin, mieheni muutti minun luo, mies vuokrasi asunnon kalustettuna, oli vaikea löytää vuokralaista.

Vuosien varrella vuokralainen hävitti huonekaluja. Kysyi saako korvata tämän tällä jne ja kun muutti pois, käytännössä kaikki huonekalut olivat vaihtuneet.

Asunto kun myytiin, ei meinannut kenellekään kelvata huonekalut.

Nyt ostamme kaikki yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Seurasin sivusta pojan ja avovaimonsa kodinsisustusta, jossa tuntui olevan se kaava, että kaikki pojan tavarat vietiin roskiin ja miniäkokelas hankki uutta tilalle.

Ja sitä mukaa kun pojan tavarat kodista katosi, kantoi poika puolison tavaraa roskiin ihan periaatteesta: hänen mielestään ne sopivat siihen kämppään täsmälleen yhtä huonosti kuin hänen omatkin tavaransa.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että kenkänsä oli viety roskiin. Kumma juttu.

Eronneet jo?

Melkoisia kommunikointiongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi miehille opetetaan jo kotona, että se maksaa, joka kotiin uutta tavaraa haluaa. Sohvaa tai koriste-esineitä ei makseta miltään taloustililtä, nuorirouva saa ostaa ne omilla rahoillaan. Ihmeesti hillitsee sisustushaluja, kun käytössä ei olekaan miehen tilipussia.

Veli meni pari vuotta sitten avovaimonsa kanssa huonekalukauppaan, kun piti se maailman ihanin sohvapöytä saada. Maksun hetkellä nuorikko kääntyi miehensä puoleen olettaen, että tämä maksaa, mutta veli totesi, että tietenkin sinä tämän maksat, sinähän tämän haluat. Olikin sitten kuulemma liian kallis hankinta.

Mikä ihmeen "se maksaa, joka kotiin uutta haluaa". Munkin anoppi ja appi aina vihjaili, että ostelen heidän poikansa rahoilla kaikkea. Voi herrajestas, jos heilläkään ei avioliitossa ole erilliset rahat, niin miksi he olettavat, että meilläkään olisi erilliset rahat. Ja miten helvetissä voivat olettaa, ettei miniä muka voi tienata siinä missä heidän poikansakin, kun käy kuitenkin ihan palkkatyössä.

Olin pari vuotta sitten huonekalukaupassa myyjänä ja kyllä se valitettavasti meni niin, että mies oli maksajana lähes aina. Saattaahan se olla, että yhteisen tilin kortti on vain miehen käytössä, mutta aika harvassa oli ne pariskunnat, joissa naisesta oli maksajaksi.

Kukaan järkevä ihminen ei suostu siihen, että kovalla työllä ansaitut rahat tuhlataan taivaan tuuliin siksi, että tekee mieli uutta sohvaa.

Häh? Ehkä miehet tykkää enemmän olla kortinheiluttajan paikalla, vai meinaatko että molemmilla eri tilit? Ja jos miehen palkka on isompi, mitä järkeä naisen tililtä maksaa? Nainen on kuitenkin tilannut astiat, verhot, matot, lakanat, koriste-esineet, jopa vaatteita laiskalle vaatekauppakiertäjämiehelle, puutarhaankin kaiken. Miestä ei paljoa mattojen, verhojen ja lakanoiden ulkonäkö monesti kiinnosta. Olisi varmasti ilman, jos joku ei hankkisi.

Vierailija kirjoitti:

Eikö naiset arvosta laadukasta äänenlaatua esim. musiikkia kuunnellessaan vai miksi kaiuttimet ovat niin iso ongelma? Voin vaihtaa omat kaiuttimeni väriltään sisustukseen sopivaksi ja kaapelit voi vetää esim. seinän sisällä täysin huomaamattomasti, mutta laadusta kaiuttimen suhteen (puhumatta ettei olisi kunnon äänentoistoa olohuoneessa) ei tingitä. "Hifistelijänä" tämä pistää silmääni aina näissä sisustuskeskusteluissa. Voisin äkkiä kuvitella, että nainenkin haluaa joskus kuunnella musiikkia ja tekee sitä mielummin kunnon kaiuttimilla kuin jollain halvalla bluetooth-JBL:llä.

Ei kyse ole sisustuksesta, kun miehellä on oma huone harrastustaan varten. Ihmettelen vaan, miksi niiden mahtavien kajareiden tilalle pitää parin vuoden kuluttua taas olla ostamassa uudet, kun niistä muka kuuluu himpun verran paremmin joku ääni. Ja sitten mä saan ne vanhat kajarit, joita en edes tarvii, kun ei mulla ole edes soitinta, johon ne kytkisin. Välillä on ostettu uusi soitin mulle, mutta jostain syystä mä en hirveesti sitä näe, kun mies laittaakin sen omaan huoneeseensa, kun se on niin huippuhyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi miehille opetetaan jo kotona, että se maksaa, joka kotiin uutta tavaraa haluaa. Sohvaa tai koriste-esineitä ei makseta miltään taloustililtä, nuorirouva saa ostaa ne omilla rahoillaan. Ihmeesti hillitsee sisustushaluja, kun käytössä ei olekaan miehen tilipussia.

Veli meni pari vuotta sitten avovaimonsa kanssa huonekalukauppaan, kun piti se maailman ihanin sohvapöytä saada. Maksun hetkellä nuorikko kääntyi miehensä puoleen olettaen, että tämä maksaa, mutta veli totesi, että tietenkin sinä tämän maksat, sinähän tämän haluat. Olikin sitten kuulemma liian kallis hankinta.

Mikä ihmeen "se maksaa, joka kotiin uutta haluaa". Munkin anoppi ja appi aina vihjaili, että ostelen heidän poikansa rahoilla kaikkea. Voi herrajestas, jos heilläkään ei avioliitossa ole erilliset rahat, niin miksi he olettavat, että meilläkään olisi erilliset rahat. Ja miten helvetissä voivat olettaa, ettei miniä muka voi tienata siinä missä heidän poikansakin, kun käy kuitenkin ihan palkkatyössä.

Olin pari vuotta sitten huonekalukaupassa myyjänä ja kyllä se valitettavasti meni niin, että mies oli maksajana lähes aina. Saattaahan se olla, että yhteisen tilin kortti on vain miehen käytössä, mutta aika harvassa oli ne pariskunnat, joissa naisesta oli maksajaksi.

Kukaan järkevä ihminen ei suostu siihen, että kovalla työllä ansaitut rahat tuhlataan taivaan tuuliin siksi, että tekee mieli uutta sohvaa.

Oletat kaikenlaista vaikket tiedä miten maksu oikeasti on mennyt.

Jos piti tarkistaan maksajan henkilöllisyys, niin kyllä se kortti oli samalla nimellä eikä mies maksanut vaimon kortilla.

Sinä ilmeisesti myös kysyt, maksaako toinen oman puolikkaansa huonekalun hinnasta sille, joka maksoi ostoksen huonekaluliikkeessä? Mitäpä olisit tuumannut, jos pariskunta olisi pyytänyt, että sohvan hinta pitää puolittaa ja kumpikin maksaa oman puolikkaansa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurasin sivusta pojan ja avovaimonsa kodinsisustusta, jossa tuntui olevan se kaava, että kaikki pojan tavarat vietiin roskiin ja miniäkokelas hankki uutta tilalle.

Ja sitä mukaa kun pojan tavarat kodista katosi, kantoi poika puolison tavaraa roskiin ihan periaatteesta: hänen mielestään ne sopivat siihen kämppään täsmälleen yhtä huonosti kuin hänen omatkin tavaransa.

Jostain syystä miniäkokelas ei pitänyt siitä, että kenkänsä oli viety roskiin. Kumma juttu.

Eronneet jo?

Melkoisia kommunikointiongelmia.

Valitettavasti ongelmana taisi olla anoppi, joka tunki nenänsä nuoren parin kommunikointikuvioon. Neuvomalla tietenkin poikaansa, että miten kuuluu suhtautua miniän hirveisiin hallintayrityksiin. Ainoa, joka saa hallita ja ostaa/tuoda pojan (joka on oikeasti myös miniän koti) kotiin tavaroita, on se oma äiti. Olisiko ollut sittenkin parempi, että poika saisin elää onnellisena miniän kanssa kodissa, jonka valtasuhteisiin anoppi ei kateuksissaan yritä manipuloiden vaikuttaa mitenkään.

Joo. Minun mies ei muista siivotessaan mikä matto kuuluu mihinkin huoneeseen. Ei huomaa mattoja.

Meillä mies sanoi että hänen puolestaan minä voin päättää sisustuksen ja hän vastaa teknologia- ja hifistelyjutuista hoitaen ne sähköasentajana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi miehille opetetaan jo kotona, että se maksaa, joka kotiin uutta tavaraa haluaa. Sohvaa tai koriste-esineitä ei makseta miltään taloustililtä, nuorirouva saa ostaa ne omilla rahoillaan. Ihmeesti hillitsee sisustushaluja, kun käytössä ei olekaan miehen tilipussia.

Veli meni pari vuotta sitten avovaimonsa kanssa huonekalukauppaan, kun piti se maailman ihanin sohvapöytä saada. Maksun hetkellä nuorikko kääntyi miehensä puoleen olettaen, että tämä maksaa, mutta veli totesi, että tietenkin sinä tämän maksat, sinähän tämän haluat. Olikin sitten kuulemma liian kallis hankinta.

Mikä ihmeen "se maksaa, joka kotiin uutta haluaa". Munkin anoppi ja appi aina vihjaili, että ostelen heidän poikansa rahoilla kaikkea. Voi herrajestas, jos heilläkään ei avioliitossa ole erilliset rahat, niin miksi he olettavat, että meilläkään olisi erilliset rahat. Ja miten helvetissä voivat olettaa, ettei miniä muka voi tienata siinä missä heidän poikansakin, kun käy kuitenkin ihan palkkatyössä.

Olin pari vuotta sitten huonekalukaupassa myyjänä ja kyllä se valitettavasti meni niin, että mies oli maksajana lähes aina. Saattaahan se olla, että yhteisen tilin kortti on vain miehen käytössä, mutta aika harvassa oli ne pariskunnat, joissa naisesta oli maksajaksi.

Kukaan järkevä ihminen ei suostu siihen, että kovalla työllä ansaitut rahat tuhlataan taivaan tuuliin siksi, että tekee mieli uutta sohvaa.

Oletat kaikenlaista vaikket tiedä miten maksu oikeasti on mennyt.

Jos piti tarkistaan maksajan henkilöllisyys, niin kyllä se kortti oli samalla nimellä eikä mies maksanut vaimon kortilla.

Sinä ilmeisesti myös kysyt, maksaako toinen oman puolikkaansa huonekalun hinnasta sille, joka maksoi ostoksen huonekaluliikkeessä? Mitäpä olisit tuumannut, jos pariskunta olisi pyytänyt, että sohvan hinta pitää puolittaa ja kumpikin maksaa oman puolikkaansa?

Minusta on outoa, että ne isot ostokset maksaa lähes aina mies eli jos menot jaettaisiin, niin jotenkin sitä olettaisi, että naiset ja miehet maksaisi yhtä usein. Miksi sinun mielestäsi kaupassa nimenomaan mies on maksajana? Eipä ollut yhtäkään kertaa, että nainen olisi samantien siirtänyt rahat tililtään miehelle, vaikka puhelimella sen voisi tehdä kätevästi. Lähinnä tässä on outoa se, että hankinnan omistaa sen maksaja eivätkä naiset selkeästi halua olla omistajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi miehille opetetaan jo kotona, että se maksaa, joka kotiin uutta tavaraa haluaa. Sohvaa tai koriste-esineitä ei makseta miltään taloustililtä, nuorirouva saa ostaa ne omilla rahoillaan. Ihmeesti hillitsee sisustushaluja, kun käytössä ei olekaan miehen tilipussia.

Veli meni pari vuotta sitten avovaimonsa kanssa huonekalukauppaan, kun piti se maailman ihanin sohvapöytä saada. Maksun hetkellä nuorikko kääntyi miehensä puoleen olettaen, että tämä maksaa, mutta veli totesi, että tietenkin sinä tämän maksat, sinähän tämän haluat. Olikin sitten kuulemma liian kallis hankinta.

Mikä ihmeen "se maksaa, joka kotiin uutta haluaa". Munkin anoppi ja appi aina vihjaili, että ostelen heidän poikansa rahoilla kaikkea. Voi herrajestas, jos heilläkään ei avioliitossa ole erilliset rahat, niin miksi he olettavat, että meilläkään olisi erilliset rahat. Ja miten helvetissä voivat olettaa, ettei miniä muka voi tienata siinä missä heidän poikansakin, kun käy kuitenkin ihan palkkatyössä.

Olin pari vuotta sitten huonekalukaupassa myyjänä ja kyllä se valitettavasti meni niin, että mies oli maksajana lähes aina. Saattaahan se olla, että yhteisen tilin kortti on vain miehen käytössä, mutta aika harvassa oli ne pariskunnat, joissa naisesta oli maksajaksi.

Kukaan järkevä ihminen ei suostu siihen, että kovalla työllä ansaitut rahat tuhlataan taivaan tuuliin siksi, että tekee mieli uutta sohvaa.

Häh? Ehkä miehet tykkää enemmän olla kortinheiluttajan paikalla, vai meinaatko että molemmilla eri tilit? Ja jos miehen palkka on isompi, mitä järkeä naisen tililtä maksaa? Nainen on kuitenkin tilannut astiat, verhot, matot, lakanat, koriste-esineet, jopa vaatteita laiskalle vaatekauppakiertäjämiehelle, puutarhaankin kaiken. Miestä ei paljoa mattojen, verhojen ja lakanoiden ulkonäkö monesti kiinnosta. Olisi varmasti ilman, jos joku ei hankkisi.

Ehkä miestä kiinnostaisi kovastikin. Mutta kun ei jaksa kuunnella itkua ja huutoa ja jatkuvaa juoruilya tms.

Pitää mieluummin vaimonsa tyytyväisenä ja sopeutuu vaikka kärsii.