Huostaanotto ratkaisuna koulupudokkuuteen - lapsen pelastus vai kärpäsen ampumista tykillä?
Aamun hesarissa oli juttu lapsista ja nuorista jotka ovat lopettaneet koulunkäynnin. Jutussa sanottiin, että huostaanotto oli ollut lopulta vaihtoehtona ja sen pelossa sitten lapsi ryhtynyt käymään koulua. Juttu herätti monenlaisia ajatuksia; yhtäältä vaikuttaa ilmeiseltä, että kotikasvatus ei ole riittänyt jos mielenterveys on päätynyt noin heikkoihin kantimiin ja onhan se lapselle hirveä tragedia jäädä vaille opetusta ja kaverisuhteita - puhumattakaan mitä tuo syrjäytyminen pitkällä tähtäimellä sitten maksaa yhteiskunnalle. Lisäksi näissä tapauksissa on jo yritetty puhua järkeä lapselle ja vanhemmille, joten kyse ei ole enää siitä että jonkun pitäisi saada tajuamaan asian vakavuus. Toisaalta on surullista ajatella, että lapsi pitää erottaa perheestään silloin, kun on muutenkin vaikeaa. Ja hinta yhteiskunnalle on ihan yhtä lailla hirmuinen. Voihan lapsi sitten käydä peruskoulun vaikka aikuisena jos ongelmistaan tokenee. Eikö ihminen saa edes syrjäytyä rauhassa?
Mitä ajatuksia?
(Ja toivon, että tämä ei muutu lastensuojeluvastaisten taistelutantereeksi, pohdin ihan aidosti vaihtoehtojen mielekkyyttä tilanteessa jossa kaikki muu on jo kokeiltu.)
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi olla sairaalakoulun kaltainen yksikkö, jossa on asiantuntevat ihmiset (psyk sairaanhoitajat, erityisopettajan jne), jossa nämä voisivat käydä opiskelemassa rauhassa kun normaalissa koulussa koulunkäynti ei suju.
Huostaanotto on ehdottomasti liian raju toimenpide, jos kotona ei ole mitään mikä vaatii huostaanottoa. Matalan kynnyksen palveluita ja erilaisia kouluja/luokkia pitää olla saatavilla enemmän. On myös moraalisesti väärin uhata esimerkiksi koulukiusattu kouluun huostaanoton uhalla. Ei kuulu ollenkaan sivistys- ja hyvinvointivaltion toimintatapoihin.
Tuo ensimmäinen kuvaamasi paikkahan on juurikin kuin koulukoti.
Ei koulupakkoa. Jos yhdeksäs luokka ei enää suju, ei se ole ongelma. Myöhemmin aikuistuttua löytyy vaikka aikuisiltakoulutusta ammattikoulusta 2v ja sen jälkeen voi hankkia toisenkin koulutuksen jne. Ylimääräinen lasten ja nuorten riepottelu aiheuttaa vain haittoja vanhemmille ja nuorille, jopa traumoja.
Ja jos joku on huolestunut katujengeistä, jokainen nuori ei ole niihin menossa, katujengit voi hajottaa erikseen aikuisten toimesta. Lastenkodit lisäävät jengejä.
Ihan helpolla sitä koulupudokastakaan ei huostaanoteta. Usein ihmettelen, miten ihmeessä perhe sietää sitä, että lapsi käy satunnaisesti pari kertaa kuussa kääntymässä koulussa, ja vanhemmat taas palaveeraavat siellä melkein useammin. Aina eivät saa lasta edes palaveriin, ja sekin kertoo paljon. Palavereissa sitten sovitaan seurantajaksosta ja viimeisestä mahdollisuudesta ja kohta tarjotaan taas uutta viimeistä mahdollisuutta, järjestetään pienluokalle, erityisopettajalle ja väsätään erilaisia tehtäväpaketteja, joita voi tehdä kotoa käsin. Onpa meiltä lähdetty yhtä pudokasta opettamaan ihan kotiinkin asti. Ei ole ongelmaa ratkaistu millään näillä keinoin, koska aniharvoin kyse on siitä koulusta ja siitä, ettei vain pystyisi käymään juuri sitä koulua. Lähes aina kyse on kokonaisuudesta, nuoren pahoinvoinnista, joka oirehtii poissaoloilla. Useimmiten syynä on kotiolot ja lapsen kokemat traumat. Joskus lapsi on haastava ja koti ei ole koskaan kyennyt häntä ohjaamaan vaan aina on tanssittu lapsen pillin mukaan.
Eniten arvostan niitä vanhempia, jotka eivät vain katso vierestä, kun lapsi ei käy koulua. Lopputulos voi olla mitä tahansa, paljonhan on kiinni siitä nuoren mielenterveydestä, mutta oman lapsen eteen pitää nähdä vaivaa. Se on ainoa keino. Vanhemmilla ei ole oikeutta heittää pyyhettä kehään, ennen kuin kaikki mahdollinen on kokeiltu. Ja kyllä, se tarkoittaa sosiaalitoimen asiakkuutta, perhetyöntekijöitä ja muutakin kuin vain koulun kanssa palaveeraamista. Ja vaatii se sen lapsen kuuntelemistakin. Jos vikaa on nuoren mielestä koulussa, pitää vaihtaa koulua tai käydä kotikoulua. Nuoren pitää sitoutua siihen tai sitten vaihtoehtona on sosiaalitoimen toimenpiteet.
Ei hän missään sanonut “ihaniksi” ja etteikö tämä yksi lapsi olisi myös “ihana”. Nyt puhuttiin ongelmista. On minunkin lapseni “ihana”, vaikka hänellä on enemmän ongelmia kuin mitä moni aikuinen edes pystyy käsittämään. Myös lapset voi sairastaa esim. mielenterveyshäiriöitä, ja jos niihin olisi olemassa joku takuu-toimiva hoitomuoto, niin ei tässä maassa mielenterveysongelmat huitelisi pilvissä.