Huostaanotto ratkaisuna koulupudokkuuteen - lapsen pelastus vai kärpäsen ampumista tykillä?

Vierailija kirjoitti:

Leila Koo kirjoitti:

Lastensujelutoimia voidaan tarvita vielä peruskoulun jälkeenkin. Opettamani nuoren opinnot ei sujuneet. Syyksi osoittautui kotona läpi yön jatkuva vanhempien humalaisten vieraiden mekastus. Nuori laittoi ruokaa vanhemmilleen, siivosi, pesi pyykit ja yritti huonosti nukkuneena käydä koulua.

Kun hänen tilanteensa paljastu koulussa, järjestyi nopeasti sijoitus. Nuori oli jo viikon kuluttua kuin toinen ihminen, pysyi hereillä tunneilla ja opinnot alkoivat sujua.

Tuossa tilanteessahan oli ihan itsestäänselvää, että lapsi ei voi olla kotona-ihan sama vaikka olisi koulunsa hoitanutkin. Ei koulusta ahdistuminen ja lintsaaminen ole mitenkään tuohon verrattava huostaanoton peruste.

Huostaanotto on peruste siinä vaiheessa kun vanhemmilla ei ole voimavaroja tai kykyjä auttaa lasta kouluun, koska lapsi kärsii tulevaisuudessa todella paljon jos ei tuossa ikävaiheessa käy kouluja loppuun. Kyse ei ole rangaistuksesta. Myöhemmin aikuisiällä peruskoulurytmin oppiminen itsenäisesti voi olla todella haastavaa. 

Siitä olen samaa mieltä että resurssien pitäisi olla sellaiset ettei tuohon tilanteeseen ajauduta ja kaikki vanhemmat saisivat ennaltaehkäisevästi matalalla kynnyksellä apua ja keinoja esim. ahdistuksen, masennuksen tai minkä tahansa merkkejä näyttävän lapsen koulunkäynnin ja muun elämän tukemisessa, ennen kuin ongelmat eskaloituvat valtaviksi.

Eiköhän siellä ole vanhemmuuskin aika hel vetin kateissa, jos lapset luuhaa missä lie kouluaikoina?

Koulupudokkuuden syy löytyy hyvin usein kotoa ja vanhemmuudesta, ja nimenomaan sen puutteesta. En tiedä, miksei sitä saa sanoa ääneen. Minäkin olin koulupudokas, peruskoulussa tuli jälki-istuntoa, opettajat nöyryyttivät luokan edessä ja nolasivat julkisesti, kun tehtävät oli tekemättä ja kerran nukahdin kesken kokeen. Lukiossa puolestaan pidettiin laiskana, kun en kerta kaikkiaan enää selviytynyt kursseista läpi, enkä saanut tehtäviä palautettua. Siitä sujuvasti syrjäytymiskierteeseen, olivathan yhteiskunta ja kaikki auktoriteetin asemassa olevat aikuiset kertoneet, että minä olin viallinen. Kotona äiti sanoi, ettei kehtaa enää kaupassa käydä kun hänet tunnistetaan minun äidikseni.

Totuus: äiti oli henkisesti ja fyysisesti erittäin väkivaltainen. Hän vieraannutti minut isästä julmilla valheilla. Kukaan ei olisi uskonut ulkoapäin huolitellusta, fiksusta, koulutetusta naisesta sellaista. Hän sai päivittäin raivokohtauksia, joiden aikana uhkasi tappaa minut. Äiti ei antanut minun nukkua vaan sytytti valot ja repi sängystä kuuntelemaan hänen sekoiluaan. Hän löi niin kauan, kunnes sanoin 16-vuotiaana, että lyön takaisin ja lyön silloin kovaa.

Äidillä oli vaihtuvia miesystäviä, joiden hän antoi kosketella minua ja puhua rivoja. Minä olin kuulemma tyrkky, ja tyrkyn pitää tottua miesten kosketukseen. Joskus äiti haukkui minua yhdessä miesystävänsä kanssa. He saattoivat hävitä viikoksi jonnekin, ja minä jäin yksin isoon taloon lemmikkien kanssa. Kotona ollessaan äitini nai miesvieraidensa kanssa ovi auki, minun oli selvästi tarkoitus nähdä se. En pystynyt käymään koulua. Heijasin itseäni iltaisin edestakaisin sängyn laidalla ja halusin kuolla. Sitten koulussa kerrottiin, että sinut erotetaan kohta, kun olet niin laiska.

Huostaanotto olisi pelastanut minut. Mutta sitä ei tehty, vaan minulle laitettiin mielenterveysdiagnooseja ja terapiaa, olin hankala, uhmakas, masentunut nuori. Kapinoiva pahis, joka tarvitsi rajat ja voimakkaan lääkityksen, jotta uhma talttuu. Kuvio oli todella vääristynyt, eikä se ole mihinkään kadonnut, näitä on edelleen, mutta siitä ei saa puhua. Eihän vanhempia saa syyllistää, ei silloinkaan kun pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Et taida olla lastensuojelun sossu. Työaikanako lueskelet vauva palstaa? Ei voi kuin nauraa miten ihmiset kusettavat ammattejaan täällä.

Lastensuojelun sossu täällä. Myös meillä on olemassa sellainen asia kuin lakisääteinen oikeus taukoihi . Terkkuja taukohuoneesta kahvikupin äärestä.

Vierailija kirjoitti:

Tapauskohtaista. Koulupudokkuuteen on niin monenlaisia syitä. Ne juurisyyt on tärkeä löytää, ja niihin puututtava. Joskus voi sijoitus kodin ulkopuolelle olla tarpeen, mutta ei aina.

Sitähän tässä kysyttiin että mitä sitten kun muu ei auta. Tuossa uutisessakin sanottiin, että siinä on jo mukana koulu, sosiaalitoimisto ja psykiatria. Eipä näistä muilla kun sosiaalitoimistolla ole mitään pakkotoimia, eikä pakkotoimiakaan ole muuta kun huostaanotto. Minun puolestani syrjäytykööt rauhassa, siellähän elävät sitten äidin ja isän hoivissa aikuisuuteen asti.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siellä ole vanhemmuuskin aika hel vetin kateissa, jos lapset luuhaa missä lie kouluaikoina?

Ei välttämättä. Minä olen kasvattanut 3 lasta joilla ei ole ongelmia ja yhden jolla elämä on pahasti hukassa. Tämä johtuu siitä, että hänet on esimerkiksi raiskattu. En näe, että mun äitiydessä on helvetisti vikaa vaikka en ole voinut parantaa sitä traumaa ja lapsi masentui ja sen jälkeen koulu ja käytös lähti alamäkeen. Olen hankkinut apua ja ollut tukena, mutta lapsi on niin pahasti rikki että mun toimet ei riitä. En voi sitä joka aamu kouluun kantaakaan ja vahtia, että se pysyy siellä, mun pitää mennä töihin.

Vierailija kirjoitti:

Koulupudokkuuden syy löytyy hyvin usein kotoa ja vanhemmuudesta, ja nimenomaan sen puutteesta. En tiedä, miksei sitä saa sanoa ääneen. Minäkin olin koulupudokas, peruskoulussa tuli jälki-istuntoa, opettajat nöyryyttivät luokan edessä ja nolasivat julkisesti, kun tehtävät oli tekemättä ja kerran nukahdin kesken kokeen. Lukiossa puolestaan pidettiin laiskana, kun en kerta kaikkiaan enää selviytynyt kursseista läpi, enkä saanut tehtäviä palautettua. Siitä sujuvasti syrjäytymiskierteeseen, olivathan yhteiskunta ja kaikki auktoriteetin asemassa olevat aikuiset kertoneet, että minä olin viallinen. Kotona äiti sanoi, ettei kehtaa enää kaupassa käydä kun hänet tunnistetaan minun äidikseni.

Totuus: äiti oli henkisesti ja fyysisesti erittäin väkivaltainen. Hän vieraannutti minut isästä julmilla valheilla. Kukaan ei olisi uskonut ulkoapäin huolitellusta, fiksusta, koulutetusta naisesta sellaista. Hän sai päivittäin raivokohtauksia, joiden aikana uhkasi tappaa minut. Äiti ei antanut minun nukkua vaan sytytti valot ja repi sängystä kuuntelemaan hänen sekoiluaan. Hän löi niin kauan, kunnes sanoin 16-vuotiaana, että lyön takaisin ja lyön silloin kovaa.

Äidillä oli vaihtuvia miesystäviä, joiden hän antoi kosketella minua ja puhua rivoja. Minä olin kuulemma tyrkky, ja tyrkyn pitää tottua miesten kosketukseen. Joskus äiti haukkui minua yhdessä miesystävänsä kanssa. He saattoivat hävitä viikoksi jonnekin, ja minä jäin yksin isoon taloon lemmikkien kanssa. Kotona ollessaan äitini nai miesvieraidensa kanssa ovi auki, minun oli selvästi tarkoitus nähdä se. En pystynyt käymään koulua. Heijasin itseäni iltaisin edestakaisin sängyn laidalla ja halusin kuolla. Sitten koulussa kerrottiin, että sinut erotetaan kohta, kun olet niin laiska.

Huostaanotto olisi pelastanut minut. Mutta sitä ei tehty, vaan minulle laitettiin mielenterveysdiagnooseja ja terapiaa, olin hankala, uhmakas, masentunut nuori. Kapinoiva pahis, joka tarvitsi rajat ja voimakkaan lääkityksen, jotta uhma talttuu. Kuvio oli todella vääristynyt, eikä se ole mihinkään kadonnut, näitä on edelleen, mutta siitä ei saa puhua. Eihän vanhempia saa syyllistää, ei silloinkaan kun pitäisi.

Valitettavan usein lapset eivät kerro ulkopuolisille mitään. Ei ketään voi huostaanottaa sen pohjalta, että koulupudokkuus _saattaa_ kertoa sellaisista ongelmista jotka oikeuttavat puuttumisen.

Mutuilen vaan, mutta moniko näistä entisistä syrjäytyneistä sitten todella pärjää omillaan tulevaisuudessa? Aika harva, luulisin. Lapsuuden ja nuoruuden ongelmat seuraa ihmistä ja kansantautimme masennus puhkeaa sitten aikuisiällä viimeistään. Kun aikuistuva nuori tottuu siihen, että saa kiitosta tavallisen arjen suorittamisesta, niin helppoa ei tule olemaan työelämässä.

Puhun ihan omasta kokemuksestani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulupudokkuuden syy löytyy hyvin usein kotoa ja vanhemmuudesta, ja nimenomaan sen puutteesta. En tiedä, miksei sitä saa sanoa ääneen. Minäkin olin koulupudokas, peruskoulussa tuli jälki-istuntoa, opettajat nöyryyttivät luokan edessä ja nolasivat julkisesti, kun tehtävät oli tekemättä ja kerran nukahdin kesken kokeen. Lukiossa puolestaan pidettiin laiskana, kun en kerta kaikkiaan enää selviytynyt kursseista läpi, enkä saanut tehtäviä palautettua. Siitä sujuvasti syrjäytymiskierteeseen, olivathan yhteiskunta ja kaikki auktoriteetin asemassa olevat aikuiset kertoneet, että minä olin viallinen. Kotona äiti sanoi, ettei kehtaa enää kaupassa käydä kun hänet tunnistetaan minun äidikseni.

Totuus: äiti oli henkisesti ja fyysisesti erittäin väkivaltainen. Hän vieraannutti minut isästä julmilla valheilla. Kukaan ei olisi uskonut ulkoapäin huolitellusta, fiksusta, koulutetusta naisesta sellaista. Hän sai päivittäin raivokohtauksia, joiden aikana uhkasi tappaa minut. Äiti ei antanut minun nukkua vaan sytytti valot ja repi sängystä kuuntelemaan hänen sekoiluaan. Hän löi niin kauan, kunnes sanoin 16-vuotiaana, että lyön takaisin ja lyön silloin kovaa.

Äidillä oli vaihtuvia miesystäviä, joiden hän antoi kosketella minua ja puhua rivoja. Minä olin kuulemma tyrkky, ja tyrkyn pitää tottua miesten kosketukseen. Joskus äiti haukkui minua yhdessä miesystävänsä kanssa. He saattoivat hävitä viikoksi jonnekin, ja minä jäin yksin isoon taloon lemmikkien kanssa. Kotona ollessaan äitini nai miesvieraidensa kanssa ovi auki, minun oli selvästi tarkoitus nähdä se. En pystynyt käymään koulua. Heijasin itseäni iltaisin edestakaisin sängyn laidalla ja halusin kuolla. Sitten koulussa kerrottiin, että sinut erotetaan kohta, kun olet niin laiska.

Huostaanotto olisi pelastanut minut. Mutta sitä ei tehty, vaan minulle laitettiin mielenterveysdiagnooseja ja terapiaa, olin hankala, uhmakas, masentunut nuori. Kapinoiva pahis, joka tarvitsi rajat ja voimakkaan lääkityksen, jotta uhma talttuu. Kuvio oli todella vääristynyt, eikä se ole mihinkään kadonnut, näitä on edelleen, mutta siitä ei saa puhua. Eihän vanhempia saa syyllistää, ei silloinkaan kun pitäisi.

Valitettavan usein lapset eivät kerro ulkopuolisille mitään. Ei ketään voi huostaanottaa sen pohjalta, että koulupudokkuus _saattaa_ kertoa sellaisista ongelmista jotka oikeuttavat puuttumisen.

Mutta koulupudokkailla on hyvin usein paha olla, he oireilevat kuka mitenkin. Paha olo ei tule tyhjästä, masennus ei tule tyhjästä eikä passiivisuus tule tyhjästä. Pitää selvittää, mistä ne tulevat. Ei hoitaa ainoastaan nuorta ja hänen "koulupudokkuuttaan". Ei kukaan kukaan nuori ihminen menetä tahallaan toivoaan ja elämänhaluaan, tai elämänhallintaa. Jostain se tulee, joku ne sammuttaa. Sitä pitäisi selvittää tarkemmin, koska lapsi on luonnostaan lojaali vanhemmilleen. Selvitys kestäisi pitkään. Todennäköisesti alkaisi löytyä syitä puuttua lastensuojelun keinoin paljon nykyistä useammin.

Vierailija kirjoitti:

Koulupudokkuuden syy löytyy hyvin usein kotoa ja vanhemmuudesta, ja nimenomaan sen puutteesta. En tiedä, miksei sitä saa sanoa ääneen. Minäkin olin koulupudokas, peruskoulussa tuli jälki-istuntoa, opettajat nöyryyttivät luokan edessä ja nolasivat julkisesti, kun tehtävät oli tekemättä ja kerran nukahdin kesken kokeen. Lukiossa puolestaan pidettiin laiskana, kun en kerta kaikkiaan enää selviytynyt kursseista läpi, enkä saanut tehtäviä palautettua. Siitä sujuvasti syrjäytymiskierteeseen, olivathan yhteiskunta ja kaikki auktoriteetin asemassa olevat aikuiset kertoneet, että minä olin viallinen. Kotona äiti sanoi, ettei kehtaa enää kaupassa käydä kun hänet tunnistetaan minun äidikseni.

Totuus: äiti oli henkisesti ja fyysisesti erittäin väkivaltainen. Hän vieraannutti minut isästä julmilla valheilla. Kukaan ei olisi uskonut ulkoapäin huolitellusta, fiksusta, koulutetusta naisesta sellaista. Hän sai päivittäin raivokohtauksia, joiden aikana uhkasi tappaa minut. Äiti ei antanut minun nukkua vaan sytytti valot ja repi sängystä kuuntelemaan hänen sekoiluaan. Hän löi niin kauan, kunnes sanoin 16-vuotiaana, että lyön takaisin ja lyön silloin kovaa.

Äidillä oli vaihtuvia miesystäviä, joiden hän antoi kosketella minua ja puhua rivoja. Minä olin kuulemma tyrkky, ja tyrkyn pitää tottua miesten kosketukseen. Joskus äiti haukkui minua yhdessä miesystävänsä kanssa. He saattoivat hävitä viikoksi jonnekin, ja minä jäin yksin isoon taloon lemmikkien kanssa. Kotona ollessaan äitini nai miesvieraidensa kanssa ovi auki, minun oli selvästi tarkoitus nähdä se. En pystynyt käymään koulua. Heijasin itseäni iltaisin edestakaisin sängyn laidalla ja halusin kuolla. Sitten koulussa kerrottiin, että sinut erotetaan kohta, kun olet niin laiska.

Huostaanotto olisi pelastanut minut. Mutta sitä ei tehty, vaan minulle laitettiin mielenterveysdiagnooseja ja terapiaa, olin hankala, uhmakas, masentunut nuori. Kapinoiva pahis, joka tarvitsi rajat ja voimakkaan lääkityksen, jotta uhma talttuu. Kuvio oli todella vääristynyt, eikä se ole mihinkään kadonnut, näitä on edelleen, mutta siitä ei saa puhua. Eihän vanhempia saa syyllistää, ei silloinkaan kun pitäisi.

Olen pahoillani puolestasi 💜

Entäs jos syy on koulukiusaaminen ja sitten lasta rankaistaan viemällä pois omasta perheestä?? Sairasta. Ja kyllä, näinkin tehdään.

Näitä on niin rankkaa lukea, kun oma lapsi on jo alakouluikäisenä siinä kunnossa ettei pysty käymään tavallista koulua. Aikamme häntä sinne kannoimme, itseltä mennyt terveys, avioliitto, työ, ihmissuhteet, talous, ihan kaikki, kun kaikki paukut menee lapseen ja koko perheen elämä pyörii sen lapsen ongelmien ympärillä. Lapsi olisi tarvinnut apua jo varhaislapsuudesta alkaen, mutta ei sellaista koskaan saatu. Odoteltiin, katseltiin, kokeiltiin kaikenlaisia “pehmeitä” keinoja, pakotettiin, kannettiin. Ei niistä mikään auta, jos asian juurisyitä ei hoideta. Meillä ne liittyy autismiin ja keskittymishäiriöihin sekä lapsen mielenterveysongelmiin.

Perheessä on kuitenkin toinen lapsi joka on täysin normaali, väitän ettei se voi olla vain “hukassa oleva vanhemmuus”.

Vierailija kirjoitti:

Et taida olla lastensuojelun sossu. Työaikanako lueskelet vauva palstaa? Ei voi kuin nauraa miten ihmiset kusettavat ammattejaan täällä.

Jokaisen keskustelupalstan ilopillerikin ilmestyi nyt tänne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siellä ole vanhemmuuskin aika hel vetin kateissa, jos lapset luuhaa missä lie kouluaikoina?

Ei välttämättä. Minä olen kasvattanut 3 lasta joilla ei ole ongelmia ja yhden jolla elämä on pahasti hukassa. Tämä johtuu siitä, että hänet on esimerkiksi raiskattu. En näe, että mun äitiydessä on helvetisti vikaa vaikka en ole voinut parantaa sitä traumaa ja lapsi masentui ja sen jälkeen koulu ja käytös lähti alamäkeen. Olen hankkinut apua ja ollut tukena, mutta lapsi on niin pahasti rikki että mun toimet ei riitä. En voi sitä joka aamu kouluun kantaakaan ja vahtia, että se pysyy siellä, mun pitää mennä töihin.

Ei millään pahalla mutta esimerkiksi narsisteilla on hyvin tyypillisesti yksi ns hankala lapsi.

Kaikki muut on joko pulmusia tai ok, mutta "tää yksi".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulupudokkuuden syy löytyy hyvin usein kotoa ja vanhemmuudesta, ja nimenomaan sen puutteesta. En tiedä, miksei sitä saa sanoa ääneen. Minäkin olin koulupudokas, peruskoulussa tuli jälki-istuntoa, opettajat nöyryyttivät luokan edessä ja nolasivat julkisesti, kun tehtävät oli tekemättä ja kerran nukahdin kesken kokeen. Lukiossa puolestaan pidettiin laiskana, kun en kerta kaikkiaan enää selviytynyt kursseista läpi, enkä saanut tehtäviä palautettua. Siitä sujuvasti syrjäytymiskierteeseen, olivathan yhteiskunta ja kaikki auktoriteetin asemassa olevat aikuiset kertoneet, että minä olin viallinen. Kotona äiti sanoi, ettei kehtaa enää kaupassa käydä kun hänet tunnistetaan minun äidikseni.

Totuus: äiti oli henkisesti ja fyysisesti erittäin väkivaltainen. Hän vieraannutti minut isästä julmilla valheilla. Kukaan ei olisi uskonut ulkoapäin huolitellusta, fiksusta, koulutetusta naisesta sellaista. Hän sai päivittäin raivokohtauksia, joiden aikana uhkasi tappaa minut. Äiti ei antanut minun nukkua vaan sytytti valot ja repi sängystä kuuntelemaan hänen sekoiluaan. Hän löi niin kauan, kunnes sanoin 16-vuotiaana, että lyön takaisin ja lyön silloin kovaa.

Äidillä oli vaihtuvia miesystäviä, joiden hän antoi kosketella minua ja puhua rivoja. Minä olin kuulemma tyrkky, ja tyrkyn pitää tottua miesten kosketukseen. Joskus äiti haukkui minua yhdessä miesystävänsä kanssa. He saattoivat hävitä viikoksi jonnekin, ja minä jäin yksin isoon taloon lemmikkien kanssa. Kotona ollessaan äitini nai miesvieraidensa kanssa ovi auki, minun oli selvästi tarkoitus nähdä se. En pystynyt käymään koulua. Heijasin itseäni iltaisin edestakaisin sängyn laidalla ja halusin kuolla. Sitten koulussa kerrottiin, että sinut erotetaan kohta, kun olet niin laiska.

Huostaanotto olisi pelastanut minut. Mutta sitä ei tehty, vaan minulle laitettiin mielenterveysdiagnooseja ja terapiaa, olin hankala, uhmakas, masentunut nuori. Kapinoiva pahis, joka tarvitsi rajat ja voimakkaan lääkityksen, jotta uhma talttuu. Kuvio oli todella vääristynyt, eikä se ole mihinkään kadonnut, näitä on edelleen, mutta siitä ei saa puhua. Eihän vanhempia saa syyllistää, ei silloinkaan kun pitäisi.

Olen pahoillani puolestasi 💜

Kiitos. Nykyään minulle menee hyvin, kävin lukion loppuun aikuisena ja selvisin. Pääsin yliopistoon ja pohdin tällä hetkellä, jatkaisinko tieteellistä uraani tutkijana. :) Sain osakseni niin roiman annoksen kiusaamista sekä kotoa että yhteiskunnan eri instituutioista, että se antoi ainutlaatuista näkökulmaa maailmaan. Haluaisin hyödyntää sitä jotenkin, koska tiedän etten ole yksin. Välit äitiin ovat poikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siellä ole vanhemmuuskin aika hel vetin kateissa, jos lapset luuhaa missä lie kouluaikoina?

Ei välttämättä. Minä olen kasvattanut 3 lasta joilla ei ole ongelmia ja yhden jolla elämä on pahasti hukassa. Tämä johtuu siitä, että hänet on esimerkiksi raiskattu. En näe, että mun äitiydessä on helvetisti vikaa vaikka en ole voinut parantaa sitä traumaa ja lapsi masentui ja sen jälkeen koulu ja käytös lähti alamäkeen. Olen hankkinut apua ja ollut tukena, mutta lapsi on niin pahasti rikki että mun toimet ei riitä. En voi sitä joka aamu kouluun kantaakaan ja vahtia, että se pysyy siellä, mun pitää mennä töihin.

Ei millään pahalla mutta esimerkiksi narsisteilla on hyvin tyypillisesti yksi ns hankala lapsi.

Kaikki muut on joko pulmusia tai ok, mutta "tää yksi".

Ei millään pahalla mutta varmaan aika moni perhe jäänyt aikojen saatossa vaille tukea juuri tuollaisen ajattelun takia. Syyt nähdään aina ja ensisijaisesti vanhemmissa.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole mitään välimuotoa? Vaikka kouluvuoden kestävä huostaanotto tai koulupäivisin oleva huostaanotto?

No sitähän huostaanotto monesti onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siellä ole vanhemmuuskin aika hel vetin kateissa, jos lapset luuhaa missä lie kouluaikoina?

Ei välttämättä. Minä olen kasvattanut 3 lasta joilla ei ole ongelmia ja yhden jolla elämä on pahasti hukassa. Tämä johtuu siitä, että hänet on esimerkiksi raiskattu. En näe, että mun äitiydessä on helvetisti vikaa vaikka en ole voinut parantaa sitä traumaa ja lapsi masentui ja sen jälkeen koulu ja käytös lähti alamäkeen. Olen hankkinut apua ja ollut tukena, mutta lapsi on niin pahasti rikki että mun toimet ei riitä. En voi sitä joka aamu kouluun kantaakaan ja vahtia, että se pysyy siellä, mun pitää mennä töihin.

Ei millään pahalla mutta esimerkiksi narsisteilla on hyvin tyypillisesti yksi ns hankala lapsi.

Kaikki muut on joko pulmusia tai ok, mutta "tää yksi".

Ei millään pahalla mutta varmaan aika moni perhe jäänyt aikojen saatossa vaille tukea juuri tuollaisen ajattelun takia. Syyt nähdään aina ja ensisijaisesti vanhemmissa.

No kyllä tuo särähtää. Että kaikki muut saadaan kasvatettua ihaniksi mutta yhtä ei sitten millään.

Vierailija kirjoitti:

Näitä on niin rankkaa lukea, kun oma lapsi on jo alakouluikäisenä siinä kunnossa ettei pysty käymään tavallista koulua. Aikamme häntä sinne kannoimme, itseltä mennyt terveys, avioliitto, työ, ihmissuhteet, talous, ihan kaikki, kun kaikki paukut menee lapseen ja koko perheen elämä pyörii sen lapsen ongelmien ympärillä. Lapsi olisi tarvinnut apua jo varhaislapsuudesta alkaen, mutta ei sellaista koskaan saatu. Odoteltiin, katseltiin, kokeiltiin kaikenlaisia “pehmeitä” keinoja, pakotettiin, kannettiin. Ei niistä mikään auta, jos asian juurisyitä ei hoideta. Meillä ne liittyy autismiin ja keskittymishäiriöihin sekä lapsen mielenterveysongelmiin.

Perheessä on kuitenkin toinen lapsi joka on täysin normaali, väitän ettei se voi olla vain “hukassa oleva vanhemmuus”.

Sehän näissä jutuissa on, että lapsia ei diagnosoida ja hoideta pieninä, koska kehitys on vaihtelevaa ja voi olla, että asiat korjaantuisivat omia aikojaan. Ymmärrän tämän toisaalta, mutta toisaalta kun tällainen lapsi sitten menee kouluun, ongelmat ovat jo isoja. Ja jos vähän vielä odotellaan, saadaan murrosiän höyryt vielä pahentamaan tilannetta. Omalla pojallani on Asperger ja koen vetäneeni todellista kivirekeä, jotta edes sain hänet tutkimuksiin. (Lääkäri lopulta oli sitä mieltä, että on ihan selvä AS.) Sen jälkeen ainoa hyödyllinen tukitoimi (kevennetyt koulupäivät) oli sellainen, jonka minä äitinä keksin. Yksin tässä lopulta ollaan. Joskin poikani tapaus on lopulta ollut lievä ja on nykyisin tasapainoinen opiskelija. Mutta tuntuu kuin monella olisi oletus, että on jotain aukottomia seuloja joissa "poikkeavat" jäävät kiinni ja sitten satavarmat hoitokonstit ja jos ei sittenkään auta, vanhemmuus on vain niin hukassa. Ihan hirveän määrän työtä tässä saa tehdä ja lopputulos on mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siellä ole vanhemmuuskin aika hel vetin kateissa, jos lapset luuhaa missä lie kouluaikoina?

Ei välttämättä. Minä olen kasvattanut 3 lasta joilla ei ole ongelmia ja yhden jolla elämä on pahasti hukassa. Tämä johtuu siitä, että hänet on esimerkiksi raiskattu. En näe, että mun äitiydessä on helvetisti vikaa vaikka en ole voinut parantaa sitä traumaa ja lapsi masentui ja sen jälkeen koulu ja käytös lähti alamäkeen. Olen hankkinut apua ja ollut tukena, mutta lapsi on niin pahasti rikki että mun toimet ei riitä. En voi sitä joka aamu kouluun kantaakaan ja vahtia, että se pysyy siellä, mun pitää mennä töihin.

Ei millään pahalla mutta esimerkiksi narsisteilla on hyvin tyypillisesti yksi ns hankala lapsi.

Kaikki muut on joko pulmusia tai ok, mutta "tää yksi".

Ei millään pahalla mutta varmaan aika moni perhe jäänyt aikojen saatossa vaille tukea juuri tuollaisen ajattelun takia. Syyt nähdään aina ja ensisijaisesti vanhemmissa.

No kyllä tuo särähtää. Että kaikki muut saadaan kasvatettua ihaniksi mutta yhtä ei sitten millään.

Voi kuule, kyllä lapsen erityisyys tai sitten "vain" haastava temperamentti voi tehdä sen, että se kasvattaminen on yhtä työtä ja tuskaa, kun taas perheen toiset lapset kasvavat kutakuinkin itsekseen. Ei siihen mitään vanhemman narsismia tarvita. Minulla on yksi erityislapsi ja yksi tavis, eroa on kuin yöllä ja päivällä. Mutta ihania he ovat molemmat.