Ostettiinko ennen asioita velaksi niin paljon kuin nykyään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei.

Kun lähdettiin opiskelemaan lukion jälkeen, ei opiskelijalla yleensä ollut tv:tä, pyykinpesukonetta tai autoa. Nykyään meno on toinen.

Tämä on totta. Kävin vanhemmillani pesemässä pyykkiä kun ei ollut varaa ostaa pyykinpesukonetta. Opiskeluita varten ostin halvimman mahdollisen tietokoneen opintolainalla, televisiota ei ollut. Kirpparilta ostin myöhemmin pyykinpesukoneen ja television, näitä käytinkin niin kauan kunnes hajosivat. Ajokorttia minulla ei ole vielä nykypäivänäkään, koska ei ole varaa pitää autoa eikä sitä mihinkään keskusta-asujana tarvitse.

Kotoa ei saanut mitään (paitsi vaatteet tietenkin), kun lähdin 80-luvun alussa omaan vuokra-asuntooni. Alakerrassa oli pyykkitupa, joka oli ahkerassa käytössä. Auto mulla oli ja stereot, loput haettiin kierrätyskeskuksesta ja kirpparilta.

Minä sain mukaani sängyn ja lipaston, siinä oli kaikki ensimmäisen kotini huonekalut. Oikeastaan oli mukavaa kun sai kirpputorilta ja kierrätyskeskuksesta käydä katsomassa löytyisikö mitä tarvitsee. Kaikkea ei tarvinnut heti. Nostalginen ikävä aikoja kun vähempikin riitti ja oli vain idealismi ja haaveita. Ei velkoja ja stressiä. Huoh.

Sinä itsehän päätät sen, riittääkö sinulle vähempi.

Miksei jatkossakin kirpputorit ja kierrätyskeskukset voisi olla ensisijaisia ostospaikkojasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei.

Kun lähdettiin opiskelemaan lukion jälkeen, ei opiskelijalla yleensä ollut tv:tä, pyykinpesukonetta tai autoa. Nykyään meno on toinen.

Tämä on totta. Kävin vanhemmillani pesemässä pyykkiä kun ei ollut varaa ostaa pyykinpesukonetta. Opiskeluita varten ostin halvimman mahdollisen tietokoneen opintolainalla, televisiota ei ollut. Kirpparilta ostin myöhemmin pyykinpesukoneen ja television, näitä käytinkin niin kauan kunnes hajosivat. Ajokorttia minulla ei ole vielä nykypäivänäkään, koska ei ole varaa pitää autoa eikä sitä mihinkään keskusta-asujana tarvitse.

Kotoa ei saanut mitään (paitsi vaatteet tietenkin), kun lähdin 80-luvun alussa omaan vuokra-asuntooni. Alakerrassa oli pyykkitupa, joka oli ahkerassa käytössä. Auto mulla oli ja stereot, loput haettiin kierrätyskeskuksesta ja kirpparilta.

Minä sain mukaani sängyn ja lipaston, siinä oli kaikki ensimmäisen kotini huonekalut. Oikeastaan oli mukavaa kun sai kirpputorilta ja kierrätyskeskuksesta käydä katsomassa löytyisikö mitä tarvitsee. Kaikkea ei tarvinnut heti. Nostalginen ikävä aikoja kun vähempikin riitti ja oli vain idealismi ja haaveita. Ei velkoja ja stressiä. Huoh.

Sinä itsehän päätät sen, riittääkö sinulle vähempi.

Miksei jatkossakin kirpputorit ja kierrätyskeskukset voisi olla ensisijaisia ostospaikkojasi?

Ne itseasiassa ovat. Kyse on ehkä jonkinasteisesta ”maailmantuskasta” mistä kärsin, olen muutaman viime vuoden aikana herännyt kaiken kulutuskeskeisyyden hulluuteen ja vähän soimaankin itseäni otetuista typeristä lainoista/osamaksuista - onneksi olen tehnyt suunnitelman millä päästä veloista eroon, sen jälkeen haluaisin elää velattomana ja mahdollisimman simppelisti.

Asuntoja, autoja ja kesämökkejä on aina, tai sanotaan koko sodanjälkeisen ajan, ostettu velaksi.

Kotoa opittuna (lapsuus 80- ja 90-luvulla), ettei velalla osteta muuta kuin auto ja asunto. Lisäsin listaan vielä opintolainan, mutta toisaalta autolainaa ei ole koskaan ollut. Nykyään on vain se asuntolaina. Mitään en ole koskaan ostanut osamaksulla, enkä osta. Ei tosin ole tarvettakaan, koska vuosien saatossa on kertynyt ihan ok puskuri, joten rikki menneet välttämättömyydet saa kyllä uusittua.

Säästäminen oli ennen tietenkin paljon vaikeampaa kun koko maa oli köyhä eikä kenelläkään ollut rahaa. Ero tulee siitä että ennen ei ostettu juuri mitään. Perheenäidin ruoka- ym ostokset olivat ennen pari pientä nyssykkää kassin pohjalla ja tänä päivänä kukkuroillaan oleva jättikärryllinen joka ajetaan kaupasta auton vierelle.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ostettiin.

Oli erittäin yleistä, että suurimmat ostokset tehtiin osamaksulla.

Koteihin ostettiin väritv:t, videot, huonekalut sun muut osamaksuilla

Palkat olivat myös heikompia ennen ja perheessä saattoi olla vain mies työssä.

Ei sitä ylimääräistä rahaa ollut sitoa yhteen suureen ostokseen.

Helpompi oli maksaa ostokset erissä.

Mikä kumma siinä on, että velaksi ostamista niin halveksitaan ja pilkataan.

Se velkahan pitää maksaa aina takaisin.

Ei voi velkaa voi jättää kukaan maksamatta

Köyhän ei kannata ostaa velaksi, eikä myöskään halpaa. Velalla tai osamaksulla ostettaessa maksat aina enemmän kuin käteisellä tai heti koko summan maksaen. Ihmisillä ei ole enää kärvisällisyyttä säästää rahoja ja ostaa sitten kun tarvittava summa on koossa. Ei osata myöskään suunnitella menoja mitenkään eli säästää esimerkiksi vuoden tai kahden päähän kun auto alkaa olla tiensä päässä ja uusi pitäisi vaihtaa.

Inflaatio söi lainat aikoinaan ja lainaa oli ylipäätään pankista hankalampi saada. Rakentamisen hinta on pöyristyttävä nykyään ja valmiiden asuntojen samoin. Monet saivat tehtyä hartiapankilla talon ja mökin eikä tarvinnut olla ökyrikas! Mökkitontteja lohkottiinbsuvun mailta ja suvun miehet rakensivat yhdessä. Kaiken pitää olla nykyään kallista ja viimeisen päälle. Tavallinen on köyhäilyä nykyään. Vaatimustaso on noussut.

Menot tulojen mukaan. Isommat hankinnat lainaa ja laskea niin että pystyy myös maksamaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei.

Kun lähdettiin opiskelemaan lukion jälkeen, ei opiskelijalla yleensä ollut tv:tä, pyykinpesukonetta tai autoa. Nykyään meno on toinen.

Tämä on totta. Kävin vanhemmillani pesemässä pyykkiä kun ei ollut varaa ostaa pyykinpesukonetta. Opiskeluita varten ostin halvimman mahdollisen tietokoneen opintolainalla, televisiota ei ollut. Kirpparilta ostin myöhemmin pyykinpesukoneen ja television, näitä käytinkin niin kauan kunnes hajosivat. Ajokorttia minulla ei ole vielä nykypäivänäkään, koska ei ole varaa pitää autoa eikä sitä mihinkään keskusta-asujana tarvitse.

Kotoa ei saanut mitään (paitsi vaatteet tietenkin), kun lähdin 80-luvun alussa omaan vuokra-asuntooni. Alakerrassa oli pyykkitupa, joka oli ahkerassa käytössä. Auto mulla oli ja stereot, loput haettiin kierrätyskeskuksesta ja kirpparilta.

Minä sain mukaani sängyn ja lipaston, siinä oli kaikki ensimmäisen kotini huonekalut. Oikeastaan oli mukavaa kun sai kirpputorilta ja kierrätyskeskuksesta käydä katsomassa löytyisikö mitä tarvitsee. Kaikkea ei tarvinnut heti. Nostalginen ikävä aikoja kun vähempikin riitti ja oli vain idealismi ja haaveita. Ei velkoja ja stressiä. Huoh.

Tämä juuri, tavaraa oli nimeksi, mahtui yhteen pakettiautoon, paitsi haaveet tietenkin.

Ennen säästettiin ja ostettiin sitten vasta, kun rahat oli kasassa. Esimerkkeinä vaikkapa polkupyörä, televisio, pyykkikone jne. Meillä hankittiin ensimmäinen pyykkikone 50-luvun lopulla. Siihen asti oli pesty pyykkilaudalla ja lipeässä keittämällä. Olin silloin itse alakoululainen enkä muista, ostettiinko se kertamaksulla vai osamaksulla. Kun oma talo, vanha rintamamiestyyppinen talo, hankittiin, niin siihen toki vanhemmat ottivat pankkilainan, jota maksettiin tietenkin useampia vuosia. Isäpuoli oli kuorma-autoilija, joten autostakin oli lainaa. Siihen aikaan onneksi töitä automiehille riitti, joten rahaakin tuli mukavasti. 

Minä olen sitä sukupolvea, joka joutui maksamaan jo koulunkäynnistä. Oppikoulussa ei saatu edes kynänpätkää ilmaiseksi, vaan kirjat, vihkot ja kaikki muut opiskeluvälineet oli ostettava itse. Vähävaraisten perheiden lapset saivat alennusta lukukausimaksuista ja saattoivat lainata koulun kirjastosta joitakin oppikirjoja. Silloin ei onneksi vaihtuneet kirjat tai painokset yhtä mittaa, joten sisarusten kirjat kelpasivat.

Yo-tutkinnon jälkeen lähdin sitten opiskelemaan yliopistoon ja velaksi oli elettävä, sillä valtio takasi vain osan lainan koroista. Olin ollut jo toistakymmentä vuotta työelämässä, ennen kuin pystyin hankkimaan oman asunnon - velaksi tietysti. Muutaman vuoden päästä iski suuri lama ja korot nousivat kattoon. Mutta niistäkin selvittiin, nätisti elämällä. Opin jo pienenä lapsena, että on elettävä suu säkkiä myöten eli ei pidä elää yli varojensa. Samaa oppia noudatan edelleen eläkeläisenä, sillä jouduin eläkkeelle ennen laskennallista eläkeikää, joten eläkkeeni jäi pienemmäksi kuin sellaisilla, jotka saivat olla töissä eläkeikään asti. Onneksi on se aikanaan hankittu omistusasunto eikä ole velkaa.

Ei vielä 70-luvulla tai vielä 80-luvun alusta saanut velkaa kuin korkeintaan omasta pankista jos oli hoitanut pankkiasiansa hyvin ja velalle löytyi hyvät takaajat. Säästämällä silloin isommat hankinnat yleensä rahoitettiin.

Vierailija kirjoitti:

Ennen säästettiin ja ostettiin sitten vasta, kun rahat oli kasassa. Esimerkkeinä vaikkapa polkupyörä, televisio, pyykkikone jne. Meillä hankittiin ensimmäinen pyykkikone 50-luvun lopulla. Siihen asti oli pesty pyykkilaudalla ja lipeässä keittämällä. Olin silloin itse alakoululainen enkä muista, ostettiinko se kertamaksulla vai osamaksulla. Kun oma talo, vanha rintamamiestyyppinen talo, hankittiin, niin siihen toki vanhemmat ottivat pankkilainan, jota maksettiin tietenkin useampia vuosia. Isäpuoli oli kuorma-autoilija, joten autostakin oli lainaa. Siihen aikaan onneksi töitä automiehille riitti, joten rahaakin tuli mukavasti. 

Minä olen sitä sukupolvea, joka joutui maksamaan jo koulunkäynnistä. Oppikoulussa ei saatu edes kynänpätkää ilmaiseksi, vaan kirjat, vihkot ja kaikki muut opiskeluvälineet oli ostettava itse. Vähävaraisten perheiden lapset saivat alennusta lukukausimaksuista ja saattoivat lainata koulun kirjastosta joitakin oppikirjoja. Silloin ei onneksi vaihtuneet kirjat tai painokset yhtä mittaa, joten sisarusten kirjat kelpasivat.

Yo-tutkinnon jälkeen lähdin sitten opiskelemaan yliopistoon ja velaksi oli elettävä, sillä valtio takasi vain osan lainan koroista. Olin ollut jo toistakymmentä vuotta työelämässä, ennen kuin pystyin hankkimaan oman asunnon - velaksi tietysti. Muutaman vuoden päästä iski suuri lama ja korot nousivat kattoon. Mutta niistäkin selvittiin, nätisti elämällä. Opin jo pienenä lapsena, että on elettävä suu säkkiä myöten eli ei pidä elää yli varojensa. Samaa oppia noudatan edelleen eläkeläisenä, sillä jouduin eläkkeelle ennen laskennallista eläkeikää, joten eläkkeeni jäi pienemmäksi kuin sellaisilla, jotka saivat olla töissä eläkeikään asti. Onneksi on se aikanaan hankittu omistusasunto eikä ole velkaa.

Kiitos kokemuksen jakamisesta :)

Näitä lukiessa mietin että olisi hyödyllistä oppia vanhempien sukupolvien säästelijäisyyttä vaatimattomuutta, se kaventaisi kuilua sukupolvien välillä. Olisi vaikka joku TV-ohjelma missä eri sukupolvien ihmiset syyllistämättä kertoisivat kokemuksiaan ja neuvoisivat hyvässä hengessä. Se olisi mukavaa.

Minä elin lapsuuteni 60-70 luvuilla. Kyllä silloin jo ostettiin osamaksusopimuksilla kalliimpia juttuja, esim huonekaluja ja kodinkoneita kun tarvittiin, harvalla duunariperheellä oli niihin rahaa tarpeeksi pankissa. Mutta vanhemmillani ei ollut opintovelkoja, kun koulusta pääsi silloin suoraan töihin, ja sitten saattoi kurssittaa itseään lisää sitä mukaa kun sai rahaa säästettyä, tai jopa työnantajan piikkiin! Koulutukseen meni vähemmän rahaa ja ansaitsemaan pääsi nuorikin ihminen nopeasti.

Vuokrat olivat pikkupaikkakunnalla myös kohtuulliset, mutta asuntokin oli sitten aika vaatimaton. Kesämökkiä ei meillä ollut koskaan, joillakin duunariperheillä sellaisiakin oli. Talon perheemme osti vasta kun olin jo teini - vanha remonttia kaipaava rintamamiestalo. Laina--aika taisi olla 8 vuotta. Monella ei ollut esim omaa pesukonetta, vaan pyykit pestiin pyykkituvassa. Me pesimme vuokralla asuessa isovanhempien saunalla heidän vanhalla pulsaattorikoneellaan, asuivat parin kilometrin päässä.

Paljon tehtiin vaatteita kotona itse joten niihin meni aika vähän rahaa, äitini teki sekä itselleen että minulle. Lasten vaatteisiin ei toiset lapset paljon kiinnittäneet huomiota. 90 prosenttia kotikylän muksuista oli duunariperheistä, joten vähävaraisuutta pidettiin normaalina, kukaan ei edes yrittänyt leikkiä rikkaampaa kuin oli. Minulla ei ollut mitään maksullisia harrastuksia koskaan, vanhempani olisivat nauraneet itsensä kipeiksi jos olisin sellaista ehdottanut. Ei ollut juuri kenelläkän muullakaan kaverillani.

Meillä kasvatettiin lähes kaikki vihannekset isovanhempien pikkutilalla, esim perunoita emme ikinä ostaneet kaupasta. Ei syöty ulkona kuin joskus harvoin lomalla, ruoka tehtiin kotona ja eväät mukaan. Kotimaassa lomailtiin, ensin kuljettiin bussilla ja yövyttiin leirintäalueella, myöhemmin meillä oli käytettynä ostettu auto ja sitten ajeltiin vähän pitemmällekin kotimaan lomilla. Hotellissa ei oltu koskaan ja Linnanmäki taisi olla ainoa huvipuisto silloin, ei ollut puuhamaita yms. Kaikilta lomilta on kivoja muistoja, en usko että olisin nauttinut ulkomaan lomista tai touhukylistä yhtään enemmän.

Nyt kun tätä  sepustustani luen niin ero nykyiseen elämään Suomessa on aika huikea. Luulen että ennen vaan tyydyttiin vaatimattomampaan elämään koska vaihtoehtoja ei ollut tyrkyllä niin paljon. Ja samalla tavalla elivät kaikki tuttavatkin, joten ei kaivattukaan niin paljon muuta. Ei ollut hurjasti säästöjä mutta ei sitten velkaakaan.

Ennen ei saanut luottoa. Tosin silloin eurot oli markkoja, 5,9x

Vierailija kirjoitti:

Minä elin lapsuuteni 60-70 luvuilla. Kyllä silloin jo ostettiin osamaksusopimuksilla kalliimpia juttuja, esim huonekaluja ja kodinkoneita kun tarvittiin, harvalla duunariperheellä oli niihin rahaa tarpeeksi pankissa. Mutta vanhemmillani ei ollut opintovelkoja, kun koulusta pääsi silloin suoraan töihin, ja sitten saattoi kurssittaa itseään lisää sitä mukaa kun sai rahaa säästettyä, tai jopa työnantajan piikkiin! Koulutukseen meni vähemmän rahaa ja ansaitsemaan pääsi nuorikin ihminen nopeasti.

Vuokrat olivat pikkupaikkakunnalla myös kohtuulliset, mutta asuntokin oli sitten aika vaatimaton. Kesämökkiä ei meillä ollut koskaan, joillakin duunariperheillä sellaisiakin oli. Talon perheemme osti vasta kun olin jo teini - vanha remonttia kaipaava rintamamiestalo. Laina--aika taisi olla 8 vuotta. Monella ei ollut esim omaa pesukonetta, vaan pyykit pestiin pyykkituvassa. Me pesimme vuokralla asuessa isovanhempien saunalla heidän vanhalla pulsaattorikoneellaan, asuivat parin kilometrin päässä.

Paljon tehtiin vaatteita kotona itse joten niihin meni aika vähän rahaa, äitini teki sekä itselleen että minulle. Lasten vaatteisiin ei toiset lapset paljon kiinnittäneet huomiota. 90 prosenttia kotikylän muksuista oli duunariperheistä, joten vähävaraisuutta pidettiin normaalina, kukaan ei edes yrittänyt leikkiä rikkaampaa kuin oli. Minulla ei ollut mitään maksullisia harrastuksia koskaan, vanhempani olisivat nauraneet itsensä kipeiksi jos olisin sellaista ehdottanut. Ei ollut juuri kenelläkän muullakaan kaverillani.

Meillä kasvatettiin lähes kaikki vihannekset isovanhempien pikkutilalla, esim perunoita emme ikinä ostaneet kaupasta. Ei syöty ulkona kuin joskus harvoin lomalla, ruoka tehtiin kotona ja eväät mukaan. Kotimaassa lomailtiin, ensin kuljettiin bussilla ja yövyttiin leirintäalueella, myöhemmin meillä oli käytettynä ostettu auto ja sitten ajeltiin vähän pitemmällekin kotimaan lomilla. Hotellissa ei oltu koskaan ja Linnanmäki taisi olla ainoa huvipuisto silloin, ei ollut puuhamaita yms. Kaikilta lomilta on kivoja muistoja, en usko että olisin nauttinut ulkomaan lomista tai touhukylistä yhtään enemmän.

Nyt kun tätä  sepustustani luen niin ero nykyiseen elämään Suomessa on aika huikea. Luulen että ennen vaan tyydyttiin vaatimattomampaan elämään koska vaihtoehtoja ei ollut tyrkyllä niin paljon. Ja samalla tavalla elivät kaikki tuttavatkin, joten ei kaivattukaan niin paljon muuta. Ei ollut hurjasti säästöjä mutta ei sitten velkaakaan.

Sentimentaalinen olo tulee tätäkin lukiessa. Tarvittaisiin arvojen muutosta nykymaailmassa että voitaisiin palata edes jollain tasolla menneeseen, ehkä tulevien vuosien kriisit Koronan ja muun vaikutuksesta opettavat elämään uudestaan vaatimattomammin? Oikeasti arvostan paljon näkemyksiä entisajasta, vaikka elämmekin kapitalismin maailmassa olisi tärkeää kuulla eri-ikäisten ihmisten kokemukseen perustuvia oppeja elämästä, säästämisestä ja selviytymisestä.

Onni ei ole kiinni materiassa tai siinä miten iso talo on tai kuinka uudella autolla ajaa.

Vanhemmallani ei ollu kuin vähän autolainaa. Ei luottokorttia ja pankkikortin hankki vasta yli 50-vuotiaana. Mistään ei pulaa ollut vaikka pienituloisia oltiin. Säästämällä elettiin.

80-luku oli hillitöntä nousukautta ja kulutusjuhlaa, vekseleitä jaeltiin pankista kuin karkkeja, ihan holtittomasti ilman takuita. Lama iski, ja kaikki olivat korviaan myöten veloissa.

Nykyään (ennen koronaa) matkailu oli mennyt siihen pisteeseen että oli halvempaa lähteä ulkomaille kuin Kuopioon. Lentoja keski-Eurooppaan muutamalla kympillä. Samoin itsetehdyt vaatteet tulevat paljon kalliimmaksi kuin halpaketjusta ostetut. Televisio, puhelin, netti - kaikkien hinta on murto-osa siitä mitä se oli 80-00 luvuilla. Ainoastaan asuminen on suhteessa tuloihin paljon kalliimpaa kuin ennen, eikä siinä pysty säästämään kuten ruoassa, vaatteissa ja elektroniikassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei.

Kun lähdettiin opiskelemaan lukion jälkeen, ei opiskelijalla yleensä ollut tv:tä, pyykinpesukonetta tai autoa. Nykyään meno on toinen.

Tässä on tapahtunut iso muutos. Aloitin opiskelut 90-luvulla. Silloin uusien opiskelijoiden yleisin asumismuoto oli 3 hengen solukämppä, jos ei yhä asunut vanhempien kanssa opiskelupaikkakunnalla. Vasta opintojen edetessä saatettiin saada opiskelija-yksiö tai yksityiseltä vuokrattiin kaverin kanssa kimppaan pieni kaksio.

Tästä vielä sukupolvi aiemmin asuttiin kai alivuokralaisena sukulaisten tai tutun tuttujen nurkissa.

Sisustukseksi kelpuutettiin kaikki eripariset huonekalut mistä halvimmalla tai jopa ilmaiseksi sukulaisilta sai. Astiat oli kotoa jotain vanhoja, ei mitään Iittalaa.

Nyt soluja ei ole juuri missään. Pitää olla heti yksiö tai isompi asunto. Yhdessä vaiheessa oli muotia kerätä astiasto kasaan esim. ylioppilaslahjana, nyt toivovat ihan muuta eli kait vain ostavat uutta kun haluavat.

Iso osa ihmisistä on täysin laskutaidottomia. Sanotaan, ettei ole varaa ostaa kuin osamaksulla vaikka on päivänselvää 1+1 asiaa, että jos ei oo vara maksaa 100 eur nyt niin tuskin on vara maksaa 150 EUR vuoden aikana. Sit ne osamaksut rullailee korkoo koko ajan.

Mä ihmettelen, teenkö jotain väärin kun on iso asunto, vuoroviikoin kaks lasta, lapsilisät toki korotuksineen mulla muttei muita elareita ku puoliksi pidetään, pieni palkka. Ja väkisin jää säästöön rahaa joka kuussa. Autoa, lemmikkiä tai velkaa ei ole, näillä pääsee pitkälle.