Onko teillä resilienssiä?

Pakko on kestää kun on pakko. Jos tulee syöpä niin ei siinä kysytä kestätkö. Tai jos kaikki rakkaat otetaan pois. 

Onneksi minulla on taiteentekeminen ja muu taiteellinen harrastus. Koen että minulla on sillä saralla vielä annettavaa vaikka muutoin elämäni näyttää varsin erilaiselta kuin normaalin ihmisen.

On. Ehkä se auttaa kun taustalla on vaikeita kokemuksia joista on selvinnyt. Asenne on se että mitä et voi muuttaa niin hyväksy se, tykätä ei tarvii. Tykkään haasteista, välillä pyllähdetään maahan ja siitä noustaan eteenpäin. Pitkä parisuhde jossa vapaus tehdä työn ja harrastusten saralla omia juttuja. En jää märehtimään vanhoja asioita, ne ovat tapahtuneet ja mitään ei voi. Tulevaan voi vaikuttaa. En ole kovin muutosvastarintainen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on, mutta vaimolla ei lainkaan. Menee pitkin seiniä jos vaikka naapuri satttuu kattomaan sitä naama näkkärillä...

Tuo ei ole resilienssistä esimerkki.

Kyllä. Olen perusluonteeltani positiivinen ja optimistinen. Vastoinkäymiset eivät lannista minua lopullisesti, vaan nousen aina lopulta jaloilleni. Lapsuuteni oli vaikea mutta selvisin. Kehitin hyviä ja toimivia selviytymiskeinoja, joita kokemus on tuonut matkan varrella lisää. Esimerkiksi kirjoittaminen on auttanut minua tosi paljon. 

https://oivaltaen.fi/resilienssi/

Resilienssi on ennenkaikkea kykyä sopeutua muutokseen ja säilyttää tunne, että elämä on mielekästä ja että pystyy itse vaikuttamaan omaan elämänkulkuunsa.

Siinä Suomalainen elämä-yutkimuksessa Kurja ja onneton elämä oli niillä, jotka uskoivat olevansa ns lastuja laineilla, että ulkoiset seikat määräävät heidän elämänsä kulun ja ettei niihin voi itse vaikuttaa. Että kun tulee vastoinkäyminen, niin elämä on silloin tuomittu menemään huonosti., että on saanut ns huonot kortit elämässä, eikä niihin voi itse vaikuttaa.

On, asian tajuamiseen meni kyllä hämmentävän kauan, vasta terveydenhoitajan vastaanotolla yli kolmikymppisenä kysyttiin, että mitenkä minä pärjään kaiken tämän painolastin kanssa (taustalla kaikkea seksuaalisesta hyväksikäytöstä läheisen alkoholismiin, väkivaltaan ja lähisukulaisen kuolemaan), enkä aluksi edes ymmärtänyt kysymystä kun eihän tässä mitään, elämä on hyvää ja onnellista. En jää vellomaan asioihin koska ei niille enää jälkikäteen voi mitään ja jos voi, niin silloin en ainakaan, vaan alan tehdä asialle jotain. Pysyn toimintakykyisenä todella tiukoissa tilanteissa, joten olen ajatellut sen olevan jokin luontainen ominaisuus enemmänkin. 

Oletteko te, joilla on tosi vahva resilienssi, ajatelleet, että jotenkin jätätte käsittelemättä tunteitanne? Mä olen nykyään ihan sekaisin kaikissa ohjeissa, kun toisissa sanotaan, että annetaan menneiden olla menneitä, mutta sitten toisaalta tunteet pitäisi käsitellä, jotta ne eivät jää stressaamaan jonnekin syvälle?

Mulla on tunteiden hallinnassa ongelmia enkä oikein osaa tehdä niille mitään. Sellainen que sera, sera -asennekaan ei oikein tunnu toimivan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te, joilla on tosi vahva resilienssi, ajatelleet, että jotenkin jätätte käsittelemättä tunteitanne? Mä olen nykyään ihan sekaisin kaikissa ohjeissa, kun toisissa sanotaan, että annetaan menneiden olla menneitä, mutta sitten toisaalta tunteet pitäisi käsitellä, jotta ne eivät jää stressaamaan jonnekin syvälle?

Mulla on tunteiden hallinnassa ongelmia enkä oikein osaa tehdä niille mitään. Sellainen que sera, sera -asennekaan ei oikein tunnu toimivan.

ap

Joo en jää vellomaan tunteisiin, niitä tulee ja menee enkä pohdi niitä ihan älyttömän syvällisesti enkä harrasta kirjallisuutta aiheesta. Mä uskon että yksi syy nykyiseen pahoinvointiin on se että tunteet on nostettu niin suureen rooliin ihmisen elämässä. Ennen kun elo oli vaikeaa ei ollut varaa tunteisiin kuten nyt. Ja kummasti kuitenkin ehkä voitiin paremmin. En toistaalta kannata sitä että tunteet jätetään täysin pimentoon mutta niiden nostaminen ylitse muiden ei ole hyvä asia. Nyt jo pieniltä lapsilta kysytään koko ajan miltä susta tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te, joilla on tosi vahva resilienssi, ajatelleet, että jotenkin jätätte käsittelemättä tunteitanne? Mä olen nykyään ihan sekaisin kaikissa ohjeissa, kun toisissa sanotaan, että annetaan menneiden olla menneitä, mutta sitten toisaalta tunteet pitäisi käsitellä, jotta ne eivät jää stressaamaan jonnekin syvälle?

Mulla on tunteiden hallinnassa ongelmia enkä oikein osaa tehdä niille mitään. Sellainen que sera, sera -asennekaan ei oikein tunnu toimivan.

ap

Joo en jää vellomaan tunteisiin, niitä tulee ja menee enkä pohdi niitä ihan älyttömän syvällisesti enkä harrasta kirjallisuutta aiheesta. Mä uskon että yksi syy nykyiseen pahoinvointiin on se että tunteet on nostettu niin suureen rooliin ihmisen elämässä. Ennen kun elo oli vaikeaa ei ollut varaa tunteisiin kuten nyt. Ja kummasti kuitenkin ehkä voitiin paremmin. En toistaalta kannata sitä että tunteet jätetään täysin pimentoon mutta niiden nostaminen ylitse muiden ei ole hyvä asia. Nyt jo pieniltä lapsilta kysytään koko ajan miltä susta tuntuu.

Eikä kerrota miten sen tunteen kanssa eletään. Oli anna olla ja mene eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Tilapäiset mielialani heittelevät kyllä paljon ja olen tunneihminen ja herkkä. Lisäksi stressinsietokykyni on heikko arjessa.

Resilienssiä silti löytyy paljon, olen sitkeä, enkä luovuta liian herkästi, vaikka olen iän myötä oppinut olemaan lyömättä päätä seinään turhaan.

Ehkä se vaikuttaa, että sopeudun uusiin tilanteisiin nopeasti. Esimerkiksi vaikka stressaan paljon koronasta, niin ei ole mitään vaikeuksia noudattaa varovaisuutta ja ohjeita, koska se nyt vaan on järkevää tässä tilanteessa. Ja yritän aina katsoa pidemmälle tulevaisuuteen, että tämä jakso on tilapäinen ja ohimenevä, sitten tulee rokotus ja helpottaa.

Eli auttaisiko resilienssin kehittämisessä tuollainen pidemmän aikakänteen kehittäminen? Ei miettisi vain tätä hetkeä, vaan useamman vuoden perspektiivillä.

En usko pidemmän aikajänteen kehittämiseen. Mä katson elämää sadan vuoden päähän ja tiedän, että olen jo silloin kadonnut ihmisten ja yhteiskunnan muistista. Miksi siis nähdä vaivaa, kun ei minulla ole kuitenkaan mitään merkitystä. Tai miksi selviytyä, kun lopputulos on sadan vuoden päästä ihan sama? Ehkä mulla vaan on liian pitkä aikajänne... :D

ap

Juu on. Tai katot sitä väärinpäin. Ihan sama nykyinen epämukavuus, aikanaan se loppuu kuitenkin. Eli totuta itsesi kehittäytymään. Kun sen oppii, se on palkitsevinta.

En tiedä onko mulla resilienssiä, olen saanut kaikenlaista aikaan siihen nähden että olen masennuskroonikko.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te, joilla on tosi vahva resilienssi, ajatelleet, että jotenkin jätätte käsittelemättä tunteitanne? Mä olen nykyään ihan sekaisin kaikissa ohjeissa, kun toisissa sanotaan, että annetaan menneiden olla menneitä, mutta sitten toisaalta tunteet pitäisi käsitellä, jotta ne eivät jää stressaamaan jonnekin syvälle?

Mulla on tunteiden hallinnassa ongelmia enkä oikein osaa tehdä niille mitään. Sellainen que sera, sera -asennekaan ei oikein tunnu toimivan.

ap

Mielestäni käsittelen tunteita, mutta sisäistän sen että se tunne kestää aikansa eikä se siitä märehtimällä hirveästi nopeudu, tykkään vaan märehtiä.

Kuulemma on. Itse en tiedä onko, mutta kyllä minusta on sanottu, että olen kuin torakka mitä ei saa hengiltä.

Vierailija kirjoitti:

On, asian tajuamiseen meni kyllä hämmentävän kauan, vasta terveydenhoitajan vastaanotolla yli kolmikymppisenä kysyttiin, että mitenkä minä pärjään kaiken tämän painolastin kanssa (taustalla kaikkea seksuaalisesta hyväksikäytöstä läheisen alkoholismiin, väkivaltaan ja lähisukulaisen kuolemaan), enkä aluksi edes ymmärtänyt kysymystä kun eihän tässä mitään, elämä on hyvää ja onnellista. En jää vellomaan asioihin koska ei niille enää jälkikäteen voi mitään ja jos voi, niin silloin en ainakaan, vaan alan tehdä asialle jotain. Pysyn toimintakykyisenä todella tiukoissa tilanteissa, joten olen ajatellut sen olevan jokin luontainen ominaisuus enemmänkin. 

Vähän tämä sama mulla.

Siis mulla on ihan samallalailla tunteet kuin muillakin ja olen herkkäkin ja jopa vatvon asioita, mutta silti otan tilanteet sellaisina kuin ne tulevat ja sopeudun ja menen eteenpäin. En siis heitä rättiä kehään, vaan yritän löytää vastoinkäymisistäkin jonkun hyvän puolen.

Esimerkki - olen joutunut kerran asunnottomaksi, mikä oli aluksi stressaavaa tietenkin ja herätti katkeruutta, koska se olinihan tietyn henkilön syytä ja siitä seurasi monen vuoden oikeudenköyntikin, mikä oli myös raskasta. Mutta otin sen silloin elämänkokemukeena, josta voi hyötyä niin, että oppii arvostamaan elämän pieniä asioita. Kun tajusin sen, olin loppujen lopukdi aika onnellinenkin ja pääsin taas pikkuhiljaa jaloilleni. Lopulta voitin sen oikeudenkäynninkin, mutta en minä enää niitä muistele, menneitä mitä menneitä. Ja nykyään iloitsen siitä, että on taas kiva ja kaunis koti, jota voi sisustaa.

Siis tällainen AA-klassikkoasenne, että hyväksyy sen, mitä ei voi muuttaa ja pyrkii muuttamaan sitä, mitä ei voi hyväksyä.

Vastakohtana toisaalta sekin, että jos onnistun ihan superhyvin jossain ja saan menestystä ison projektin päätteeksi, niin en osaa olla tarpeeksi onnellinen ja tyytyväinen siitäkään. Laitan senkin nopeasti taakseni ja alan tavoitella jotain uutta haastetta. Eli en kää lepäämään laakereillani. Tarvitsisi välillä sntaa itselleen kiitostakin enemmän ja olla sillä lsilla armollisempi. Elän siis enemmän tulevaisuudessa kuin menneisyydessä, pitäisinoppia olemaan hieman enemmän läsnä nykyhetkessäkin.

Vierailija kirjoitti:

Sopeudun yleensä kaikkeen. Yritän ihan tietoisesti tunnistaa ja vaientaa muutosvastarintaa itsessäni, koska se tekee kaikesta vaikeampaa kun kaikki koko ajan kuitenkin muuttuu. Että ehkäpä minulla on tai sitten elän ylipäätään vähän kevyesti elämän pinnalla enkä uskalla kiinnittyä mihinkään.

Täytyy vielä tarkentaa tätä vähän. Sopeudun melkein kaikkeen, mutta en alistu. Esimerkiksi nyt on tilanne että muutimme viisi vuotta sitten pois Suomesta suurin odotuksin. Nyt olemme huomanneet että ei tämä olekaan sitä mitä ajattelimme tämän olevan. Katselimme rauhassa sen viisi vuotta. Nyt olemme katselleet tarpeeksi. Emme jää tähän ja yritä teeskennellä että kivaa on. Muutamme takaisin Suomeen. Päästän irti siitä haaveesta mikä koski täällä asumista. Hyväksyn sen että koko elämä muuttuu taas kerran. En yritä väkisin pitää kiinni tästä nykyisestä. Kestän tämän pettymyksen ja alan suunnittelemaan uutta elämää Suomessa. En siis tee itselleni vahinkoa sopeutumalla tilanteeseen jonka voin muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeudun yleensä kaikkeen. Yritän ihan tietoisesti tunnistaa ja vaientaa muutosvastarintaa itsessäni, koska se tekee kaikesta vaikeampaa kun kaikki koko ajan kuitenkin muuttuu. Että ehkäpä minulla on tai sitten elän ylipäätään vähän kevyesti elämän pinnalla enkä uskalla kiinnittyä mihinkään.

Täytyy vielä tarkentaa tätä vähän. Sopeudun melkein kaikkeen, mutta en alistu. Esimerkiksi nyt on tilanne että muutimme viisi vuotta sitten pois Suomesta suurin odotuksin. Nyt olemme huomanneet että ei tämä olekaan sitä mitä ajattelimme tämän olevan. Katselimme rauhassa sen viisi vuotta. Nyt olemme katselleet tarpeeksi. Emme jää tähän ja yritä teeskennellä että kivaa on. Muutamme takaisin Suomeen. Päästän irti siitä haaveesta mikä koski täällä asumista. Hyväksyn sen että koko elämä muuttuu taas kerran. En yritä väkisin pitää kiinni tästä nykyisestä. Kestän tämän pettymyksen ja alan suunnittelemaan uutta elämää Suomessa. En siis tee itselleni vahinkoa sopeutumalla tilanteeseen jonka voin muuttaa.

Ehkä käsitän tämän vähän niin että elämä on kuin sokkelotehtävä. Jos kävelen umpikujaan, se harmittaa, mutta samalla yritän miettiä vaihtoehtoisia reittejä ulos. En jää vain siihen istumaan ja harmittelemaan. En tiedä sitten miten tällainen toimii jos jotain tosi pahaa sattuu, lapsi esim. kuolee. Onko sellaiseen mitään selviytymistietä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeudun yleensä kaikkeen. Yritän ihan tietoisesti tunnistaa ja vaientaa muutosvastarintaa itsessäni, koska se tekee kaikesta vaikeampaa kun kaikki koko ajan kuitenkin muuttuu. Että ehkäpä minulla on tai sitten elän ylipäätään vähän kevyesti elämän pinnalla enkä uskalla kiinnittyä mihinkään.

Täytyy vielä tarkentaa tätä vähän. Sopeudun melkein kaikkeen, mutta en alistu. Esimerkiksi nyt on tilanne että muutimme viisi vuotta sitten pois Suomesta suurin odotuksin. Nyt olemme huomanneet että ei tämä olekaan sitä mitä ajattelimme tämän olevan. Katselimme rauhassa sen viisi vuotta. Nyt olemme katselleet tarpeeksi. Emme jää tähän ja yritä teeskennellä että kivaa on. Muutamme takaisin Suomeen. Päästän irti siitä haaveesta mikä koski täällä asumista. Hyväksyn sen että koko elämä muuttuu taas kerran. En yritä väkisin pitää kiinni tästä nykyisestä. Kestän tämän pettymyksen ja alan suunnittelemaan uutta elämää Suomessa. En siis tee itselleni vahinkoa sopeutumalla tilanteeseen jonka voin muuttaa.

Ehkä käsitän tämän vähän niin että elämä on kuin sokkelotehtävä. Jos kävelen umpikujaan, se harmittaa, mutta samalla yritän miettiä vaihtoehtoisia reittejä ulos. En jää vain siihen istumaan ja harmittelemaan. En tiedä sitten miten tällainen toimii jos jotain tosi pahaa sattuu, lapsi esim. kuolee. Onko sellaiseen mitään selviytymistietä.

Tosi pahaan tilanteeseen kuten lapsen kuolemaan olisi varmaan pakko hakea apua uskonnosta. On ihan tutkittuakin, että äidit, joiden lapsi on kuollut, uskovat muita enemmän kuolemanjälkeiseen elämään.

Uskonto voi varmasti edesauttaa resilienssiä muutenkin ja tukea siinä, että jaksaa vaikeuksienkin jälkeen eteenpäin ja että jaksaa uskoa hyvään yms.

Minulla oli oireita muutaman päivän ajan, mutta sitten helpotti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopeudun yleensä kaikkeen. Yritän ihan tietoisesti tunnistaa ja vaientaa muutosvastarintaa itsessäni, koska se tekee kaikesta vaikeampaa kun kaikki koko ajan kuitenkin muuttuu. Että ehkäpä minulla on tai sitten elän ylipäätään vähän kevyesti elämän pinnalla enkä uskalla kiinnittyä mihinkään.

Täytyy vielä tarkentaa tätä vähän. Sopeudun melkein kaikkeen, mutta en alistu. Esimerkiksi nyt on tilanne että muutimme viisi vuotta sitten pois Suomesta suurin odotuksin. Nyt olemme huomanneet että ei tämä olekaan sitä mitä ajattelimme tämän olevan. Katselimme rauhassa sen viisi vuotta. Nyt olemme katselleet tarpeeksi. Emme jää tähän ja yritä teeskennellä että kivaa on. Muutamme takaisin Suomeen. Päästän irti siitä haaveesta mikä koski täällä asumista. Hyväksyn sen että koko elämä muuttuu taas kerran. En yritä väkisin pitää kiinni tästä nykyisestä. Kestän tämän pettymyksen ja alan suunnittelemaan uutta elämää Suomessa. En siis tee itselleni vahinkoa sopeutumalla tilanteeseen jonka voin muuttaa.

Ehkä käsitän tämän vähän niin että elämä on kuin sokkelotehtävä. Jos kävelen umpikujaan, se harmittaa, mutta samalla yritän miettiä vaihtoehtoisia reittejä ulos. En jää vain siihen istumaan ja harmittelemaan. En tiedä sitten miten tällainen toimii jos jotain tosi pahaa sattuu, lapsi esim. kuolee. Onko sellaiseen mitään selviytymistietä.

Tosi pahaan tilanteeseen kuten lapsen kuolemaan olisi varmaan pakko hakea apua uskonnosta. On ihan tutkittuakin, että äidit, joiden lapsi on kuollut, uskovat muita enemmän kuolemanjälkeiseen elämään.

Uskonto voi varmasti edesauttaa resilienssiä muutenkin ja tukea siinä, että jaksaa vaikeuksienkin jälkeen eteenpäin ja että jaksaa uskoa hyvään yms.

Mä ainakin etsin itselleni tarkoitusta uskosta, vaikka mulla ei ole ollut mitään pahoja kriisejä.

ap